maanantai 30. joulukuuta 2013

Katsaus menneeseen vuoteen

Maanmainiolla Lupiinilla on ollut tapana summata kulunut vuosi määrämuotoisella formaatilla. Se on niin hauska, että lainaan sitä. Luvan kerkesin kysyä jo noin vuosi sitten :) Tässä tulee:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Olin (olen!) kahden lapsen äiti, synnytin sektiolla, vietin juhannusaattoa Linnanmäellä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Taisin luvata vain yrittää blogata, ja siinä onnistuin. Ensi vuodelle lupaan tehdä jonkinlaisen elämäntaparemontin. Ehkä se perinteinen malli eli vähemmän herkkuja ja enemmän liikuntaa. Tässä iässä on tehtävä pieniä suuria päätöksiä elämäntapojen suhteen, koska kroppa ei enää pysy kunnossa ilman huoltoa. En haluaisi olla diabeetikko tai nivelvammainen tai masentunut tai ylipainosta johtuen suonikohjuinen ja peräpukamainen neljäkymppisenä. Ei tuohon merkkipaaluun enää niin hirveän monta vuotta ole. Niin ja lupaan myös olla tekemättä enempää lapsia, ensi vuonna tai koskaan. Niin ihania kuin ovatkin niin nyt meidän perhe on koossa. Tai muuten äidin pää (ylä- ja alapää) ei enää ole koossa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Jo vain, kaksi parasta ystävääni myös, ja pitkälti toistakymmentä sukulaista ja tuttavaa. Ihan mieletön vauvabuumi. Ja lisää pukkaa ensi vuodelle! Onneksi ei sentään meille.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Mutta läheisten läheisiä meni monta.

5. Missä maissa kävit?
Ovatko Itä- ja Keski-Suomi ulkomaita?

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Terveyttä, pirteyttä, unia, mielenrauhaa, pitkää pinnaa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Pikkuveljen ja Leijonapojan syntymäpäivät, kahden uuden kummityttöni synttärit, Pikkuveljen ristiäiset. Onhan noita paljon.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Selviäminen arjesta ja lapsenteosta hengissä ja jonkinlaisissa voimissa. Vauvan hoito niin että vauvasta on tullut ihana, normaali, suloinen pallero. Ehkä myös töissä sinnittely ihan äitiysloman alkuun asti. Jos ei olisi ollut suht tuore duuni, olisin varmaan jäänyt unettomuuden takia sairaslomalle jo reippaasti aiemmin.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Käytökseni Leijonapoikaa kohtaan. Rankkaa on ollut mutta minun pitäisi olla se aikuinen eikä räyhätä pienelle lapselle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Lukuisista. Lasken tähän jo raskauden, koska olin niin vaivainen. Sektio, haava, rintatulehdus, flunssakierre erilaisine jälkitauteineen, ärtyvän suolen oireyhtymä, luupiikki kantapäässä, unettomuus, uskoakseni lievät masennusoireet ajoittain (johtuen unenpuutteesta ja yleisestä huonosta kunnosta ja mökkihöperöitymisestä, joihin lepo olisi auttanut mutta kun lepoa ei saa...). On niitä hyviäkin päiviä ollut, välillä olen ihan jopa ollut pirteä ja kaikenlaista saanut puuhattua vähän vähemmän pirteänäkin.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Aventin rintapumppu. Ei nyt ehkä absoluuttisesti paras, mutta siinä tilanteessa ihan must. Monet kivat kirppislöydöt. Laadukas senkki olohuoneeseen. Downton Abbey -dvd:t. Suklaa.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Huumorintajuisen, uhmakkaan, viisaan ja tahattomasti koomisen kolmevuotiaani. Hassun vauvani, joka ilmehtii, elehtii, oppii ja kehittyy. Muutama ystävä ei ole herättänyt varsinaisesti hilpeyttä mutta ystävällisillä eleillään piristänyt elämää paljon.

13. Kenen käytös masensi?
Anopin. Kolmevuotiaan. Myös vauvan, silloin kun se ei millään nuku ja olen itse ihan puhki. Toki muutamien julkisuuden henkilöiden kuten poliitikkojen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Lasten tavaroihin (okei, kirppislöydöt, joista 99 % ilman olisimme pärjänneet mainiosti), ruokaan ja päivittäistavaroihin, päivähoitomaksuihin, laskuihin, lainanlyhennyksiin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En tiedä olenko ollut mistään. Monta kivaa juttua on ollut ja lapset tietysti ovat saaneet paljon rakkautta aikaan elämässäni, mutta sellaista mahaa kipristävää innostusta ei ole tainnut tulla oikein ollenkaan. Omat menot yms. ovat olleet niin vähissä.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
Kukkuu kukkuu pikku lanttu nukkuu. Tämä todella summaa koko vuoden aika hyvin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Ruokavalio ja liikunta ovat olleet niin retuperällä ettei edes imetys saanut mitään positiivista aikaiseksi.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Aika samoissa.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Pitäneeni kunnosta huolta ja pyytäneeni apua väsymykseen.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Ahdistuneeni arjesta ja kiukutelleeni esikoiselle.

20. Kuinka vietit joulua?
Molemmissa mummoloissa. Lasten riehuessa eli sellaista rauhoittumista ja jouluun laskeutumista ei ollut havaittavissa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
No tuohon pikkuihmiseen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ehe ehe. Nolla. Olisin kyllä melkoinen suorittaja jos suhteisiinkin olisin revennyt.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey, Erilaiset äidit, Ruotsin miljonääriäidit. Ekan ehkä uskaltaisin paljastaa ihan nimellänikin, kahdesta jälkimmäisestä en taida hiiskua kellekään.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
No enpä taida.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Kirja? Mikä se on? No Juha Itkosen ja Kjell Westön uusimmat kyllä ihastuttivat. Hyllyssä on vaikka mitä odottamassa aikaa parempaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Hiljaisuus.

28. Mitä halusit ja sait?
Toisen lapsen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Riittävästi unta, terveyttä ja pitkää pinnaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Jaa-a. Ei mitään käsitystä olenko katsonut leffoja tänä vuonna. En kai.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Se oli arkipäivä joten olin töissä. Varmaan oli ihan normaali ilta kotonakin. Täytin 33 vuotta.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kunnon yöunet ja sitä kautta parempi mieli ja terveys. Olenko kenties maininnut ne yöunet jo?

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013
Äitiysvaatteet, imetysvaatteet, joustoa, resoria, trikoota, peittävää kaapua, maksikokoisia pikkareita. Hot hot mama.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Herkuttelu, aviomies, mummojen ja vaarien lapsenhoitoapu.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Politiikka on jäänyt ihan sivuun muiden asioiden takia. Pääkaupunkiseudun yhden kunnan kunnallispolitiikasta on tarttunut jotain mukaan. Eurokriisi ja vakuudet ovat olleet esillä ja muistan pohtineeni, kuinka epäreilua on että maksamme muiden maiden törttöilyjä.

37. Ketä ikävöit?
Itseäni. Sitä ihmistä, joka olin ennen kuin putosin äitikuiluun. Ensi vuonna saattaa olla mahdollisuus tavata tuo kaukainen henkilö taas uudelleen.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ihana neuvolantätimme, eräs uusi kollega, nämä ihan tuoreet vauvat. Oma toki ihan superkaikkeinparas.

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

11 kertaa minä, ja 11 kertaa muutama muu

Rouva Ruuhka (ihana blogi, lukekaa nyt ihmeessä jos ette vielä ole!) haastoi jo kauan sitten minut kertomaan 11 sekalaista asiaa itsestäni. Haaste sisältää tämmöiset vaatimukset:

  1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään
  2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut
  3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
  4. Haastajan tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
  5. Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat
  6. Eikä takaisin haastamista
Tällaisena arjen anarkistina saatan hieman oikaista jossain kohtaa, mutta ehkä te lukijat annatte sen anteeksi kun saatte vastineeksi niin herkullista tietoa täysin tuntemattoman kotiäidin elämästä.

Jotenka. Minä.

  1. Rakastan nimiä. Käytin järjettömän paljon aikaa lasten nimien valitsemiseen, ja yksi kiinnostavimmista asioista vauvauutisia kuullessani on tulokkaan nimi. Teen aina ihan liiallisia ja ylitulkittuja johtopäätöksiä toisista ihmisistä näiden lapsilleen antamiensa nimien perusteella. Käytin aikoinaan jopa akateemista kapasiteettia tämän aihepiirin vatkaamiseen.
  2. Olen täysin addiktoitunut erilaisiin facebook-kirpputoreihin. Mulla ei olisi aikaa myynti- ja ostorumbiin kuvaamisineen ja postittamisineen, mutta olen tehnyt tästä jonkinlaisen korvaavan elämänsisällön itselleni. Hieman säälittävää, tiedän. Onneksi en näytä olevan ainoa joka roikkuu joka jumalan kirpulla päivästä toiseen huutelemassa aavee, aavee, saanko mittoja!
  3. Menossa on toinen vahva antibioottikuuri kuukauden sisään. Seuraavaksi kokeilen homeopatiaa. Se ei voi mitenkään pahentaa tilannetta.
  4. Olen leikitellyt ajatuksella, että Pikkuveli olisikin ollut tyttö. Koska fb:n kirppikset ovat täynnä niin söpöjä tyttövaatteita. Voi herranjumala sentään.
  5. Kun katson telkkarista Supernanny-ohjelmaa, huomaan tekeväni lähes kaikki virheet (pahoinpitelyjä lukuun ottamatta) mitä ohjelmassa esitetään. Onneksi olen kyennyt soveltamaan arjessa myös niitä ohjelman tarjoamia ratkaisuja.
  6. Työelämä on vähän niin kuin laskupino vippikierteeseen joutuneelle: En halua ajatella koko asiaa vaan työnnän sen suoraan roskiin. Pohdin aika paljon sitä mikä minusta isona voisi tulla. Erään läheisen totaaliromahdus on herättänyt minut ajattelemaan, että elämässä pitäisi oikeasti tehdä niitä asioita, joihin tuntee kutsumusta. Mietin myös sitä, mikä on se piste jossa ihminen vain alkaa toimia eikä enää voivottele. Tuleeko se itsestään kun kasa on tarpeeksi iso?
  7. Mietin jatkanko blogia. Kun en sitä ehdi juuri koskaan päivittää.
  8. Olen addiktoitunut perunalastuihin. Aiemmin en oikein edes tykännyt niistä, nyt suolanhimo on viikoittaista. Muuten hyvä, mutta syön jo liikaa suklaata ja painoindeksi on yli 30.
  9. Viikkoani rytmittää Downton Abbey. Mitä sitten tapahtuu kun uusi kausi loppuu?
  10. Mietin, olisinko onnellisempi, jos minulla olisi joka päivä kaksi tuntia aikaa soittamiseen ja laulamiseen. Ilman lapsia siis. Teinivuosina saatoin harjoitella pianonsoittoa kolme-neljä tuntia päivässä ja olla ihan uskomattomassa flow-tilassa.
  11. Samaistun hyviksi kokemiini kirjoihin niin lujaa, että paluu omaan elämään tuntuu välillä vaikealta.
Sitten nämä minulle annetut kysymykset.

  1. Mikä äitiydessä on ollut yllättävintä? Se, miten voimakkaita tunnehuippuja ja kontrollin menettämistä äitiyteen liittyy, ja kuinka vaikeaa on hyväksyä asioista luopumisia.
  2. Voimabiisisi? Emma Salokosken Veden alla ja joululaulu Tonttu Rajattoman tulkitsemana.
  3. Minkä elokuvan olet nähnyt useimmin? Hmm. Varmaan joku Pretty Woman, valitettavasti. En oikein tykkää katsoa samoja leffoja ja sarjoja moneen kertaan.
  4. Jos saisit valita nyt lomakohteen, mikä olisi ensimmäinen spontaani mieleen tuleva vaihtoehto?? NYC.
  5. Jos mietit lapsesi/lastesi elämää 10 vuottaa eteenpäin, millaisia kuvittelet heidän olevan? Teini ja esiteini. Toivon ihan hirveästi, että nukkuisivat aamuisin pitkään!!! Leijonapoika lienee hontelo, äyskähtelevä, pohdiskeleva ja epävarma nuori mies mutta pieni poika silti vielä. Hyvä koulussa. Pikkuveli on tarmokas kymmenvuotias, äänekäs ja huoleton.
  6. Kasvatusgurusi? Sinkkonen.
  7. Miten lapsen saaminen muutti suhdetta omaan äitiisi? Sekä ymmärtävämmäksi että kriittisemmäksi.
  8. Mitä asiaa kadut? Etten ole aina luottanut intuitiooni vaan yrittänyt olla liiankin järki-ihminen. 
  9. Hyväntekeväisyyskohteesi, mihin lahjoitat vai lahjoitatko? Vanhat vaatteet ja tavarat Viroon ja Venäjälle orpokoteihin ja sairaaloihin.
  10. Missä tapasit miehesi? Opiskelijabileissä. Klassinen :)
  11. Tarpeellisin turhake? Älypuhelin.
En yhtään ole kartalla ketkä kaikki ovat haasteen mahdollisesti saaneet ja jo siihen vastanneet, mutta heitän tässä muutaman bloggaajan: Mallamoija, Pikku Hiiri, Taikinanaama, Mimmi. Varmaan jotakuinkin kaikki muutkin omalla lukulistallani olevat blogit ovat tämän haasteen saaneet, mutta jos eivät ole, niin kollektiivisesti haastan kaikki.

Heiltä haluaisin kuulla nämä asiat:
  1. Kuinka paljon nukut?
  2. Scifi, fantasia, tieto, elämäkerta, runo, sarjakuva vai romaani?
  3. Mitä tekisit toisin?
  4. Milloin olet joutunut pyytämään apua?
  5. Asutko lapsuudenpaikkakunnallasi? Miksi?
  6. Mitä oikeasti tekisit lottovoitolla?
  7. Paras pikaniksisi siivoamiseen, kun aikaa on max. puoli tuntia ja KAIKKI on tekemättä?
  8. Millä kielillä osaat kysyä tietä ja ymmärrät vastauksen?
  9. Missä kulkee äidinrakkauden raja?
  10. Uhmaikä vai kyselyikä?
  11. Mitä haluaisit sanoa minulle? Sana on vapaa koska emme tunne toisiamme :)
Kiitos ja kumarrus! Nyt äkkiä paljastelemaan totuuksia, käyn fb-kirppistelyn lomassa kurkkimassa uusia blogipäivityksiä!


tiistai 12. marraskuuta 2013

Marraskuisia mietteitä

Lempikirjailijani Kjell Westö osasi taas sanoa sen, mitä en itse tajunnut ennen kuin luin hänen kirjoittamanaan. Kuulun niihin, jotka tuntevat olonsa sitä turvallisemmaksi, mitä enemmän ulkona hämärtää ja myrskyää. Syksy on ollut minulle aina mieluisa vuodenaika. Tunkkaisen loppukesän jälkeen ilma raikastuu ja jokin uusi alkaa. Aina aikaisemmin se on ollut koulun tai yliopiston lukuvuosi, nyttemmin uuden alku on liittynyt lähinnä vanhan eli kesän päättymiseen ja luvan kanssa sisätiloihin linnoittautumiseen. Myönnettäköön että olen aavistuksen melankolinen persoona, ehkä minussa on jokin kymmenys slaavilaista verta, ja rakastan sitä tunnelmaa kun ulkona myrskyää ja sataa ja voin käpertyä sohvannurkkaan ja laittaa kynttilät palamaan. No, viime vuosina tunnelmointi on ollut vähän sivuosassa kun tätä elämää on vuodenajasta riippumatta kahden pienen marakatin kanssa ihan riittämiin. Silti: Pian saan aloittaa joulun tunnelmoinnen yhdessä Rajattoman kanssa. Mitä luksusta. Ehkä löydän sieltä sen kauan kadoksissa olleen flow-tilankin.

Syksyisin silti väsyttää ja tänä syksynä väsyttää enemmän kuin koskaan aiemmin. Pikkuveli on yöheräilijä, ihan klassinen unikoulutettava. Oma univaje alkaa olla sitä luokkaa, että sorrun vaan työntämään yöllä tissin suuhun kun en jaksa kuunnella huutoa. Päivisin mennään usein särkylääkkeen voimalla, kun päätä särkee tokkurassa. Edes se maaginen neljän tunnin unipätkä ei toteudu kuin kerran-pari viikossa. Jostain pitäisi saada itseensä uskoa tehdä se ilmeinen ja ainoa oikea päätös: imetyksen lopettaminen ja sen kautta univelkojen pois nukkuminen hotellissa tai mummoloiden sohvilla. Mikähän siinä on, että aina vaan katsoo viikon kerrallaan ja keksii tekosyitä: miehenkin pitäisi töiden takia saada nukkua, imettää pitäisi vielä, pullojen kanssa on niin hankalaa, entä jos se onkin allerginen ja ihottuma pahenee, äidin viimeinen vauva ja mussukka jota haluaa ihan nostalgian takia vielä tissittää. Alan tunnistaa itsessäni uupumuksen merkkejä - kroppa huutaa punaisella: ihottumaa, vatsavaivoja, univaikeuksia, särkyjä, ärtyisyyttä, aloitekyvyttömyyttä, makeanhimoa ja lohtusyömistä, ikuinen flunssakierre -  ja nyt jos koskaan olisi syytä ottaa ne vakavasti, kun tässä arjessa ei olisi aikaa eikä tilaisuutta käydä ihan aikuisten oikeasti uupumaan hoitokuntoon. Siitäkin minulla valitettavasti on kokemusta, joten todella tiedän mistä puhun. Aiemmin syynä ei ole ollut univaje, se on ollut vain seuraus, mutta kohdallani hyvin nopea ja tehokas tie joko mielialalääkkeen käyttäjäksi taikka viikkokausiksi sohvalle torkkumaan pois uupumusta.

Toisaalta olen paljon ajatellut sitä miten onnekas olenkaan. Tämä väsymys ja sählääminen on vain vaihe, ja niiden aiheuttajat ovat minulle rakkainta maailmassa, ja tuottavat myös onnea, joka päivä. Lähipiirissäni on syöpää, vakavaa masennusta, avioeroja, ylipäätään vaikeita elämäntilanteita. Niiden rinnalla omat ongelmani ovat pieniä, joskin subjektiivisesti koen ne isoina. Muistan joka päivä kiittää rakkaasta miehestäni, jota ilman tämä firma menisi heti konkurssiin. Leijonapoika on kaikessa uhmassaan ja kolmevuotiaan rasittavuudessaankin aika ihana, ja vauva tietenkin on suloinen. Päivääkään en vaihtaisi pois mutta kaikki yöt kyllä. Ja subjektiivista päivähoito-oikeutta en todellakaan vaihtaisi pois.

Kuten pari muutakin bloggaajaa, mielessä pyörivät myös ammattiin, työelämään ja ammatti-identiteettiin liittyvät asiat. Äitiys herättää näköjään useimmissa naisissa mietteitä työelämän tarkoituksesta. Ja onhan se ilmeistä: lastenhoito on kaikessa rankkuudessaankin niin palkitsevaa ja kokonaisvaltaista, että samoja nousuja ja laskuja on tavallisessa toimistotyössä aika vaikea kokea. Ja jos työhönsä ei suhtaudu lähestulkoon intohimoisesti ja harrastuneesti, niin kyllähän siinä äkkiä miettii, mikä järki näidenkin meilien, strategiakalvojen, myyntimateriaalien, asiakastilaisuuksien, projektisuunnitelmien ja tavoitekeskustelujen kanssa oikein on. Itse en oikein näe itseäni niissä klassisissa pakoammateissa: lahjatavara- tai lastentavarapuodin pitäjänä, kahvilayrittäjänä tai hoiva-ammatissa. Kuitenkin jokin ruokaan, estetiikkaan, heikko-osaisten aseman helpottamiseen tai ihan ruohonjuuritason auttamistyöhön liittyvä kiehtoo. Sellainen, joka herättäisi välittömän tunnereaktion. Jos oikein intuitiolla mennään, niin unelma-ammatissani käyttäisin kieltä ja kirjoittaisin mutta muuten tietokoneilla voisi heittää vesilintua. Olisin jossain luonnon lähellä, vaikkapa vähän kauempana ruuhka-Suomesta, mutta en tekisi varsinaista fyysistä työtä kuten eläintenhoitoa. Pääsisin henkisesti irti tästä jatkuvasta tavaran ja statuksen perässä juoksemisesta, mutta ilman pelkoa omasta toimeentulosta. Niin idealisti en ole, että pysyisin tyynenä ilman parin-kolmen tonnin kuukausituloja. Tässäpä haaste ammatinvalintapsykologille... Neuvolassa pitäisi varoittaa äitejä siitä, että äitiys herättää todella paljon ajatuksia, kummia ja pelottaviakin, jotka eivät suoraan liity lapsiin ja perheeseen.

Syksy todella pistää ajatuksia liikkeelle. Kevät ja kesä ovat enemmän toiminnan aikaa, ei silloin jäädä pohtimaan syntyjä syviä muuta kuin ehkä saunan jälkeen auringonlaskua katsellessa. Kirkas päivä ei anna sijaa niille möröille ja muille eläville, joita pimeys työntää esiin makusteltaviksi ja pohdittaviksi. Syksyisin haluaisin aina tehdä isoja päätöksiä, koska silloin intuitio on vahva ja minulla yliedustettuna oleva järjen ääni ei olisi aina niin hallitseva. Talvella sitten vaan talvehditaan ja nuuskitaan pakkasilmaa. Ja odotetaan kuitenkin sitä kevättä.


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Puolikas vauvavuosi

Pikkuveli täyttää näinä päivinä puoli vuotta. Kuten olen monesti todennut, lasten kohdalla vuodet vierivät nopeasti mutta päivät ovat pirullisen hitaita... Niin se on tässäkin tapauksessa.

Toisen lapsen kanssa ajan kulua ei ehdi miettiä samalla intensiteetillä kuin ensimmäisen kanssa. Eikä itseään ja omaa jaksamistaan sääliä niin paljon, vaikka ainakin omalla kohdallani säälittävää olisi välillä ollutkin. Kunhan autopilotilla vedellään vaatteet päälle, pestään pyllyä, pyyhitään puklua ja ruokatahroja, hyssytellään vauvan itkua ja tyynnytellään isomman tunnekuohuja. Koetetaan huomioida molempia mutta ei ehditä antaa kummallekaan itsestään niin paljon kuin haluaisi. Priorisoidaan lasten itkuja: kumpi on kiireellisempi tyynnyttää.

Onneksi välillä ehtii myös pysähtyä. Katsella molempia poikia. Isompikin on puolessa vuodessa kasvanut. Puolikas vauvavuosi on ollut hänellekin ravisuttavaa isojen muutosten ja tunteiden aikaa. Nyt alkaa onneksi hieman kuvio selkeytyä, olemme myös Leijonapojan mielestä nelihenkinen perhe, ja Pikkuveli on hänen ajatuksissaan. Teoissaan myös, sekä hyvässä että pahassa. Suukkoja satelee, vaippoja tuodaan äidin avuksi, lelu nostetaan pieneen kuolaiseen kouraan. Ja potkaistaan ohimennen lattialla köllöttävää pulleaa käärylettä, hakataan duplolla päähän kun äidin silmä välttää ja yritetään omatoimisesti nostella ja siirrellä. Karjutaan suoraan korvaan.

Pikkuveli on juuri niin lutunen kuin puolivuotias on. Keskikäyrän pituinen ja yläkäyrän painoinen pullero, jonka jalat ja kädet ovat makkaraisia, rystyset pelkkää kuoppaa ja polvetkin vain vaivoin löytyvät kaiken pehmoisen alta. Nukkatukka ja nukkumakalju. Kuolainen hymysuu, jotain terävää alaikenessä. Liikkeellelähdön lumoa, ähinää ja kiljahtelua lattialla, matonhapsujen kiskomista. Helistimen heilutusta, musiikin kuuntelua innosta vatkaten, juttelua gää-gää-gää, ööööö, aaaaa. Suuttunutta itkua, kun isoveli vie lelut kädestä. Hervotonta käkätystä kun isoveli pelleilee. Hirvittävä hinku osallistua kaikkeen. Valveilla sinnittelyä sitkeästi ja hailakoin silmin, kunnes uni voittaa ja suloinen univauvan tuoksu täyttää äidin sylin.

Karheat posket ja toisinaan epäilyttäviä vaippa-asioita, ilmavaivoja ja katkonaisia öitä. Allergologin mukaan syytä välttämisdieettiin ei ole ellei vauva ole selvästi kipeä. No ei se ole, ainakaan valtaosaa ajasta, joten samoilla ruuilla menee äiti kuin ennenkin, ja iho pysyy perusvoiteella hyvänä. Pikkuveljelle kelpaisi vain tissimaito ja kaupan makeat soseet. Äidin rakkaudella keittelemät luomubataattisoseet saa kaivella biojätteeseen, kun inhon puistatus saa vauvan yökkäämään. Pullo ei enää kelpaa, eikä pakastettu maito. Korviketta täytyy kokeilla, josko se uppoaisi, että äiti pääsisi muutamaksi tunniksi yksin kaupungille. Huoh, vauvavuoden toisestakin puolikkaasta saattaa tulla hyvin pitkä...

Iltaisin menen yliväsyneenä ja kaaoksesta vihaisena nukkumaan, ja öisin käninän kuullessani ensimmäinen ajatus on että "etkö nyt oikeasti voisi nukkua yli kolmen tunnin pätkää joskus". Mutta sitten pieni lämpöinen tissiposki syö ahnaasti silmät kiinni ja ottaa nakkisormillaan kiinni omasta kädestäni, ja uni tulee taas. Ehkä tämän takia kannatti kuitenkin herätä. Aamulla pinnasängystä kuuluu armoton liinavaatteiden kahina ja unikaverille juttelu. Naamalle rävähtää D-hymy heti kun äidin tai isän naama ilmestyy horisonttiin.

Rakas, rakas pieni poikani on puolivuotias. Onnea koko perheelle!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Leopardikuningatar julkaisi Suuren Ainekirjoitushaasteen toisen tehtävän otsikolla Mikä meitä yhdistää. Kyseessä siis nimenomaan parisuhdeaspekti.

Tämähän oli niin herkullista jatkoa edellisiin pohdintoihini että on pakko osallistua!

Siispä:

Mikä meitä yhdistää?

Minä ja mies. Puolisoni ja puoliskoni.

Meitä yhdistää kultaiset sormukset, kuusinumeroinen asuntolaina, kaksi lasta jotka tarvitsevat molemmat vanhempansa, rakkaus ja tahto. Suurin näistä on rakkaus, toiseksi suurin on luja tahto.

Rakkaus kestää paljon mutta ei ehkä ihan mitä vaan. Onneksi mitään kestämätöntä ei ole tullut vastaan, eikä toivottavasti tulekaan. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta melko pomminvarmasti tähän asiaan voi itse vaikuttaa. Aion vaikuttaa.

Tahto on sitä, kun toteaa, että nyt ei enää ole aina niin kivaa mutta tässä ollaan kun on niin päätetty. Arjen haasteita: sotkua, kiirettä, huonoja öitä, toisinaan rahojen laskemista, kinastelua kumman mielipidettä on otettu enemmän tai vähemmän huomioon kun on tehty isoja päätöksiä esimerkiksi asumiseen liittyen. Meillä kummallakin on ns. ehjän perheen malli, eli omilla vanhemmillamme on pitkät ja ainakin valtaosin onnelliset avioliitot. Itse monesti mietin, kestäisinkö yhdessä samanlaisten tilanteiden läpi kuin omat vanhempani. Ehkä kestäisin, ehkä en. Onneksi en sellaista ihan samanlaista usko kohdalleni osuvan (tässä tapauksessa mm. lievää kausittaista alkoholismia ja erittäin dominoiva anoppi). Tahto on sitä, kun pystyy tekemään kompromissin vaikka se kirpaiseekin. Luottamaan siihen, että myöhemmin, erilaisessa elämäntilanteessa, asiaa voisi harkita uudelleen niin että se ei enää tuntuisikaan ihan kompromissilta. Tai sitä, kun antaa itselleen ja toiselleen aikaa päästä jonkun vaiheen ja tilanteen yli. Aika hyvin usein ratkaisee monta asiaa.

Avioliitto on minulle itselleni tärkeä instituutio. En ole uskonnollinen enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut siitä, ovatko muut naimisissa vai eivät. Mutta itse haluan olla, se antaa paitsi juridista turvaa, myös tunteen sitoutumisesta ja pysyvyydestä sekä kuulumisesta ei vain omaan sukuunsa mutta myös toise(e)n omaan sukuun. Sormus ja yhteinen sukunimi ikään kuin lihallistavat kaikki nämä tunteet. Minun on helppo kuvitella meidä kaksi vanhoina, yhdessä. Mielikuvani tulevaisuudesta sisältävät aina meidät kaksi. Tai no, nykyään meidät neljä.

Nuo kaksi pientä nappisilmää tarvitsevat kaksi vanhempaa, joista on heille yhdessä vanhemmiksi. Yhdessä juuri tämän miehen kanssa olen parempi ja hyvinvoivempi äiti pojilleni. Pitäisi tapahtua aika paljon, että vapaaehtoisesti rikkoisin perheen. Mies on mitä parhain isä ja on ollut ihanaa pystyä tekemään hänestä isä. Pojissani on paljon isänsä piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa, ja en voisi kuvitellakaan itselleni toisenlaisia lapsia.

(Ylläolevaa ei pidä käsittää yksinhuoltajien arvosteluksi. Ei tosiaan, sillä yksinhuoltajuus on varmaan aika harvan oma valinta ja epäilemättä niin rankkaa ettei siinä tarvitse enää yhtään kuraa niskaan vaan sen sijaan tukea ja välittämistä. Ja on tilanteita, joissa yksinhuoltajuus on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin yhdessä sinnittely.)

Meitä yhdistää myös huumorintaju ja mieltymys älylliseen sanailuun. Meillä on suht samanlainen, ehkä jopa hieman konservatiivinen arvomaailma, eli arvostamme hyvää koulutusta ja pyrkimystä turvattuun taloudelliseen tilanteeseen.

Meissä on ikävä kyllä myös aika monta yhteistä huonoa puolta, kuten laiskuus (näin arjen tasolla, kuten siivouksessa tai liikunnassa...), liiallinen mukavuudenhalu, taipumus murjotukseen tai vinoiluun huonon tuulen iskiessä.

Meitä ei yhdistä mikään harrastus, lähes täysin sama ystäväpiiri, asuinmieltymykset tai vaikkapa musiikki- tai kirjallisuusmaku. Itse asiassa päällisin puolin katsottuna olemme varmaan aika erilaisen oloisia ja luonteisia. Tykkäämme käydä ihan itseksemme omissa menoissamme, siitä saa taas virtaa tähän yhteiseen arkeen. Nämä seikat ovat kuitenkin ihan kosmetiikkaa.

Sanoinhan jo, että suurin on rakkaus ja toiseksi suurin on luja tahto.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Veljesten erilaiset äidit

Ehkä tämä on kaikille kahden lapsen äideille tuttua, mutta itsestäni tuntuu hämmentävältä. Nimittäin se, että suhtaudun poikiini eri tavoilla. Rakastan molempia ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että vauvaa siedän jotenkin paremmin.

Antakaahan kun selitän. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on jotenkin kärsimätön. Elämänmuutos on iso, ja ainakin minä koin sen vähän ahdistavaksi ajoittain. Odotin vaan että vauva kasvaa ja oppii uusia taitoja, jotta aika kuluisi äkkiä ja elämä helpottuisi. Jotenkin siis halusin pitää esikoista vähän isompana kuin mitä hän onkaan. Sama tunne jatkuu edelleen, vaikka yritän pyristellä siitä pois. Kaikki venkoilu, kitinä ja iänmukainen käytös yleensä jotenkin ärsyttää, en osaa kovin hyvin elää sen mukaan että lapsi vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ja tätä koko elämää ylipäänsä. Kun poika puhuu niin hyvin ikäisekseen, taidan vahingossa luulla että hän olisi muutenkin jotenkin kypsempi ja esimerkiksi tekisi niin kuin häntä pyydän tekemään tai vaikka ymmärtäisi ironiaa tai muita abstraktioita. No eihän se tietenkään niin mene. Kolmevuotias on kolmevuotias. Lisäksi kun Leijonapoika on temperamentiltaan samanlainen kuin itse olen - eläväinen, voimakastahtoinen ja kiivaskin - niin napit ovat usein vastakkain. Toisaalta myös ymmärrän häntä tavattoman hyvin, muistanhan ihan samanlaista käytöstä ja samanlaisia tunnekuohuja omasta lapsuudestani.

Vauva taas on jotenkin pelkästään hellyttävä. Itku on vaan itkua ja silloin haluan ottaa vauvan syliin ja lohduttaa. Vauvat ne nyt luonnostaankin sotkevat ja heräilevät öisin, se kuuluu asiaan. Leijonapojan kohdalla nämä vauvan ominaisuudet rasittivat minua huomattavasti enemmän. Ja Pikkuveli on kyllä ollut tähän mennessä kokonaisuutena vaativampi tapaus kuin isoveljensä, vaikkakin ei mikään varsinaisesti vaikea vauva. Nyt aikakin tuntuu kuluvan paljon nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Tiesin odottaa tätä hurjaa rakkautta omaa lastani kohtaan, ja sen sain.

Miksi siis olen näin rajoittunut äiti? Ymmärränhän sentään, mistä on kyse, en vaan osaa muuttaa tunteitani yhtään paremmiksi, ja heikkona hetkenä tunteet sitten näkyvät omassa käytöksessäni. Nyt minulla toki on enemmän perspektiiviä vauva-aikaan kun olen sen jo kerran elänyt läpi. Ja ehkä kärsivällisyyteni on noin kokonaisuutena hieman parantunut, samoin kykyni sietää tappavaa väsymystä. Mutta eihän tämä ole esikoista kohtaan reilua, että päivittäin hermostun häneen monta monituista kertaa ja vauva saa vaan hymyjä ja suukkoja ja syliaikaa. (Saa Leijonapoikakin jos vaan hänelle sattuu kelpaamaan :)) Muuttuukohan asenteeni Pikkuveljeä kohtaan, kun vauvavaihe on ohi ja hänestä kehkeytyy samanlainen koheltava taapero?

Leijonapoika on aina se esikoinen, ensimmäinen ihmeellinen vauva, johon tulen kaikkia muita lapsia, omia ja toisten, vertaamaan - tietoisesti tai tiedostamattani. Pikkuveli on aina äidin viimeinen vauva, oma pikku pallero, sylivauva ja ihana tuhisija, jonka ei melkein soisi kasvavan isoksi ollenkaan. Hän saa väistämättä vähemmän jakamatonta huomiota kuin Leijonapoika - ehkä jo mielessäni kompensoin tätä suhtautumalla häneen jotenkin hellemmin ja kärsivällisemmin. Molempia rakastan äärettömän paljon.

Kuka löytää itsestään samat piirteet ja uskaltaa tunnustaa?

P.S. Eileithyia, autuaasti missasin ilmoittautumisen blogisi lukijaksi. Mielelläni siis lukisin. Jos vielä huolit minut mukaan, niin leijonalapsi at gmail.com tuo viestin perille.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Parisuhteellista

Kaikkihan me tiedämme, että lapsen tulo mullistaa parisuhteen ja siinä rytäkässä pitää muistaa ottaa omaa aikaa miehenä ja vaimona ettei tuo uusi äidin tai isän rooli vie mennessään ja tuhoa parisuhdetta. Tätä miettiessä luetaan iltapäivälehdistä ja ehkä joistain blogeistakin että hei, tiesin sen kyllä mutten tehnyt asialle mitään, ja melkein tuli avioero, mutta sitten pistin palikat järjestykseen ja kävin lemmenlomalla ja nyt taas sukat pyörii jaloissa kun ollaan niin rakastuneita ja seksiäkin tekee tosi paljon mieli kolmen tunnin yöunista huolimatta.

Nämä pähkäilyt täyttävät omankin mieleni. Tiedän ja myös tunnistan tämän tilanteen elämässäni. Lapset vievät tosi paljon aikaa ja energiaa, ja heidän hyvinvointinsa on etusijalla. Jossain välissä pitäisi itse yrittää nukkua, ja muut pakolliset kotityöt kuten suihkussakäynti, ruoanlaitto, siivous yms. hoidetaan rimaa hipoen. Toisin sanoen kotona on aina epäsiistiä, ainakin johonkin entiseen elämään verrattuna, itse olen vähintään homssuinen ellen jopa suohirviön näköinen ja omat harrastukset rajoittuvat lehtien selailuun, someen ja kaikenkarvaisiin mammatapaamisiin. Ihan oikeasti en ole ollut kampaajalla puoleen vuoteen (pitkät hiukset joita ei muutenkaan värjätä -> ponnari 24/7/365), nyppinyt kulmakarvoja kuukausiin (Frida Kahlo), harrastanut ihan omaa liikuntaa melkein ikinä toistamiseen raskauduttuani tai virkistänyt aivojani jotain satunnaisia kirjoja tai ennen vauvan syntymää nautittuina teatteriesityksiä lukuun ottamatta. Vaatetus on tyyliä pelastusarmeija, paitsi että vaatteet ovat ihan omiani. Ruokavalio koostuu kaikenlaisista nopeista hiilareista kuten vaalea leipä ja pasta, suklaasta ja Pepsi Maxista. Näin karrikoiden.

Mies on itsekin todennut olevansa vähän samassa jamassa itsensä kanssa. Miehet tosin ovat siitä onnekkaita olentoja, että heistä itsensä hoitamattomuus ei loista ihan niin kauas kuin naisista, näin yleistäen sanottuna. Mutta ihan jo fyysisen hyvinvoinnin takia hänkin haluaisi tehdä suunnanmuutoksen elintavoissaan.

Niin, se parisuhde. Meillä ei ole harrastettu romanttisia kynttiläillallisia jousikvartetin säestämänä varmaan vuoteen. (Ei sillä että niitä nyt ylipäätäänkään olisi, mutta you get my point.) Toissapäivänä kyllä söimme sushia kotona, Leijonapoika oli mummolassa yötä, ja Pikkuveli makoili viltin päällä ruokapöydällä ja piereskeli kovaäänisesti syömäpuikkojen kalinan tahtiin. Meidän molempien tekisi mieli päästä jonnekin, haaveilemme yhteisesti hotelliyöstä jossain niin kaukana, ettei kotiinpaluu olisi edes teoriassa mahdollista jos lapsenvahdilta loppuvat keinot kesken. Minä haaveilen iltamenoista, kuten konserteista ja pitkistä illanvietoista hyvässä aikuisseurassa. Haluaisin kaupunkilomalle miehen kanssa kahdestaan. Haluaisin saada nukkua niin pitkään ja niin usein, että kroppa palautuisi kokonaan. Siihen ei yksi yö tai edes viikko auta. Että olisin pirteä, energinen, tehokas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Että lihakset vetreytyisivät, väsymyksen aiheuttama sietämätön makeanhimo hellittäisi ja naamasta katoaisi kireys, harmaus ja juonteet. Jaksaisinko sitten kuntoilla, sheivata, nyppiä, meikata, föönata ja kihartaa? Ehkä. (Ja selvennyksenä siis, että mies ei tällaista minulta vaadi, vaikkakin kyllä varmaan ilahtuisi, ja minäkään en pidä em. toimenpiteitä välttämättöminä naiselle jos ei naisesta siltä tunnu. Mutta haluaisin kuitenkin itse olla ihan vimpan päälle laitettu edes joskus.)

Miten muut tekevät sen, että sotkuinen koti ja univelka eivät ole esteenä kututunnelmaan virittäytymiselle? Kuinka otetaan aikaa sille latautumiselle, jonka jälkeen voisi alkaa taas spontaanisti haluta seksiä ja keksiä miehen kanssa muitakin yhteisiä puheenaiheita kuin lapset ja kauppalistat? Kenellä on sellainen tilanne, että superenergisen kolmevuotiaan ja tissiposken vauvan saa samaan paikkaan hoitoon koko illaksi? Pienemmän yökyläilyyn on varmaan vielä matkaa, mutta iltahoito tulisi jo kai kyseeseen.

Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ohjeistaminen, pakkaaminen, valmistelu, maidon pumppaaminen, kiireinen laittautuminen ja koko pahuksen lähtösählinki oikeasti ovat muutaman vapaan tunnin väärti?

Meillä on miehen kanssa oikeasti hyvä parisuhde ja uskon että se kestää näiden vähän vähemmän romanttisten vuosien läpi jos ei horjumatta niin ainakin kaatumatta. Mutta nyt aletaan olla niin syvällä täällä lapsiperhearkipoterossa, että kohta happi loppuu. Pitäisi päästä siihen entiseen elämään, jossa ajatus kulki kirkkaasti, mihinkään ei kolottanut, rinnat eivät täyttyneet kipeästi maidosta ja jossa oli mahdollisuus tehdä spontaanisti juuri sitä mitä huvittaa. Roihuavin liekki ei ole tähän lapsiarkeen sammunut, olemme olleet yhdessä jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli alkuhuuma on muisto vain, mutta kyllä sitä pientä perhosta mahanpohjassa oli aina silloin tällöin.

Äidin rooli on mitä ihanin ja nautin siitä, nautin suloisista lapsistani ja kyllä mammayhteisöön soluttautuminenkin on käynyt ihan kivasti. Haalarivertailut, vaatekutsut, päiväunirytmit, maitoiset harsot, kaikki tuntuu nyt kuitenkin ihan omalta. Toisin kuin mies, joka käy päivisin töissä ja toteuttaa siellä ammatillista itseään, minulla on äidin rooli jatkuvasti päällä. Ilman vauvaa en ole ollut muutamaa tuntia kauempaa pois kotoa, ja siinä ajassa on aika haastavaa päästä takaisin Itsenäisen Uranaisen moodiin. Välillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintävä töihinpaluu tuntuu jopa pelottavalta, kun tämä äitielämä on kuitenkin tietynlaista kuplassa kellumista. Yritän ymmärtää miestä, että sillä on oikeasti aika rankkaa töissä, mutta silti lasken ne kahdeksan tuntia ilmastoidussa hiljaisessa toimistossa miehen omaksi ajaksi. Sanomista tulee yleensä juuri siitä, kun miehen pitäisi töistä tullessaan saada "rauhoittua hetki" ennen kuin hän ottaa leikki- tai kotityövastuun itselleen. Wot? Rauhoittua? Sen aikuisseurassa vietetyn päivän jälkeen?

Toisaalta elän vähän kuin sellaisessa ajattomassa höttöisessä välivaiheessa, jossa asiat vain tapahtuvat minulle ja itse korkeintaan vaihdan vaippaa ja muistan lähteä ajoissa muskariin. Että lasten kanssa tää nyt vaan on tällaista. Toisaalta tunnen aika kipeitä vihlaisuja, kun tajuan että olen juuri sellainen äiti-ihminen joksi en koskaan halunnut muuttua. Koska kaikki esikoistaan odottavat äidit taatusti vannovat että ei tämä elämä niin kovasti muutu, kyllä meillä sitä kahdenkeskistäkin aikaa riittää ja parisuhteeseen panostetaan. Joopa joo.

Perheen perustaminen on tietysti yhdenlainen satsaus parisuhteeseen, koska mikään muu tuskin hitsaa kahta ihmistä yhteen niin kovasti kuin lapset. Siinä näkee toisesta ja itsestään aika mustiakin puolia ja oppii elämään niiden kanssa ja hyväksymään toisen (ja itsensä!) melko pitkän vikalistan kanssa. Ilman lapsia samanlaista menoa tuskin kukaan katselisi pitkään. En tietenkään odota että parisuhde olisi ilman lapsia tai niiden kanssa kuin Kauniista ja rohkeista. Haluaisin vaan takaisin sen "mies ja nainen" -fiiliksen tämän "äiti ja isä" -meiningin tilalle. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuo intohimon palauttaminen parisuhteeseen luonnistuu, ainakin meillä luonnistui, ihan hyvin, ja siitä tuloksena onkin se toinen lapsi. Mutta nyt... No, kolmatta ei meille tule! Imetys on myös asia, joka kohdallani huolehtii libidon lamaannuttamisesta. Normaalin kuukautiskierron palautuminen ja imetyksen loppuminen saavat taas kropan hyrräämään ainakin kerran kuussa. Loput pitäisikin sitten hoitaa tuon yläpään kautta, ja siinä on haastetta kerrakseen.

Joku voisi sanoa että mulla on asenneongelma, että en haluakaan hoitaa itseäni enkä parisuhdettani. Voi olla. Mutta pitääkö sen hoitamisen tuntua vastenmieliseltä? Minusta ei. Osan näistä ei-otollisista olosuhteista korjaa aika (lapset kasvavat, asuntolaina lyhenee...) mutta toki tämä itsestään huolehtiminen on ihan itsestä kiinni, ainakin ison osan aikaa. Sairastelujen yms. armoilla mennään autopilotilla tunti kerrallaan. Tuntuuko kaikista muistakin samanlaiselta?

Tällaisia pohdintoja olisi kiva lukea toisistakin blogeista, jos joku uskaltautuu avaamaan sisintään.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kolmevuotias

Meillä on juhlittu kolmevuotissynttäreitä. Vielä ei onneksi tarvitse järjestää varsinaisia kaverisynttäreitä, mutta kutsut erikseen sukulaisille ja kummeille, pihakavereille ja sitten parille tuttavaperheelle ajavat kyllä valmisteluineen saman asian. Siitä huolimatta, että siivoamme kunnolla vasta juhlien jälkeen. (Kyllä, tämä oivallus on nerokas! Ennen lastenjuhlia isoimmat roskat pois keskeltä lattiaa. Juhlien jälkeen murujen, kuolan, puklujen, mehutahrojen ja mahdollisten vaippa-aksidenttien perusteellinen kuuraus lattiasta.)

Katselin eräänä päivänä viime kesänä pojasta otettuja valokuvia. Mielestäni hän oli silloin jo niin iso, kun puhetta tuli hyvin, pituutta oli venähdetty ja erilaiset "kunnon" leikit alkoivat kiinnostaa. Mutta nykyiseen Isoon Poikaan verrattuna meillä oli viime kesänä vielä ihan pikkuinen poikanen. Vauvakiharainen ja pyöreänaamainen vaippapöksy.

Nyt Leijonapoika on sellainen äärimmäisen stereotyyppinen vaahteramäen eemeli. Keppostelee paljon mutta tarkoitus on usein hyvä - virtaa ja ideoita kun vaan riittää niin hirveän paljon. Poika puhuu pitkiä lauseita (eilen laskettiin miehen kanssa 13-sanainen ihan järkevä lause, ja sekin keskellä pitkää puhetulvaa); kyselee sekä tyhmiä että viisaita (mikä on auto? miksi kaikki alkaa ja päättyy?); on äärimmäisen kiinnostunut autoista, isoista koneista, liikenteestä, liikennemerkeistä, rakennustekniikasta (rännit, venttiilit, ovet, ikkunat jne.); leikkii autoleikkejä, junarataa, duplorakennelmia, keittiö- ja ruokaleikkejä. Hoivavietti on aika olematon, mutta kyllä Pikkuveli sillon tällöin saa suukkoja ja äitiä autetaan vauvanhoidossa tuomalla vaippaa jne. Kotihommista tiski- ja pyykkikoneen tyhjennys kiinnostavat jonkin verran, mutta minkäänlaista siivousapua ei pojusta ole. Roskien vientiin hän osallistuu mielellään mutta kummasti pussi muuttuu hirveän painavaksi ennen roskakatokselle saapumista ja kantamus pitää vaihtaa esim. tuplasti painavampaan kiveen.

Leijonapojalla on valtava tarve fyysiseen tekemiseen. Hän juoksee nopeammin kuin kukaan lähialueen ikätoverinsa, kiipeilee ihan minne vaan yltää (kerran bongattiin miehen kanssa poika matalalle ulottuvilta palotikkailta!), kotona etenee parkour-tyyliin yli sohvan ja keittiönpöydän - mitäs niitä turhia kiertelemään kun ylikin pääsee. Lukuhetket ja leikkimiset ovat usein pyörähtelyä, vatkaamista, pomppimista ja askeltamista, mutta liikkeestä huolimatta poika kuuntelee tarkasti, keskustelee ja keskittyy leikkiin.

Kädentaidot ovat tällä ikiliikkujalla hieman paitsiossa. Värittäminen, saksiminen, palapelit tai edes muistipelit eivät juurikaan kiinnosta. Kynät ovat isoja puita jotka tuuli katkoo ("en minä katkaissut vaan kova myrskytuuli), sakset ovat "mulle hei ihan liian terävät", palapeleissä ärsyttää jos ei heti satu kohdalleen ja muistipelin kortit eivät missään nimessä saa olla lattialla levällään vaan tiukissa pinoissa ja mielellään kuorma-auton kyydissä rakennustarvikkeina. Olkoon sitten niin.

Kirjojen suosio päiväsaikaan on vähentynyt, mutta pidämme tarkasti kiinni iltalukemisesta. Nyt kiinnostavat jo pidemmätkin tarinat, ja välillä uppoaa myös runomuoto. Musiikin kuuntelu on vähän välivaiheessa, hirveän monet vanhat suosikkikappaleet jotenkin ärsyttävät ja niitä ei saa äiti edes hyräillä. Muskarissa käymme kuitenkin, ehkä se innostus musiikkiin taas jostain löytyy. Välillä poika lauleskelee tuttuja lauluja itsekseen ja keksii lauluihin uusia sanoja. Laulaminen on vielä hyvin epävireistä, mutta ei kai sen kolmevuotiaana kuulukaan olla, ellei ole ihan pikkumozart. Myös leikkisoittimet ovat olleet vähän paitsiossa. Leijonapoika tuntee kaikki kirjaimet ja numerot ja mielellään tavaa näkemiään sanoja kirjain kerrallaan. Hän jo leikkii sanoilla, keksii hulluja yhdyssanoja ja vaihtelee äänteitä ja kirjaimia.

Luulin pitkään, että kuivaksioppiminen ei tässä perheessä koita ikinä. Kevään ja kesän myötä pottailua on yritetty vaikka minkälaisin houkuttimin, edes päiväkoti ei tuonut asiaan muutosta. Vaippa piti olla ja asiat tehdä sinne. Kunnes tässä hiljattain yhtenä päivänä poika ilmoitti että on hätä. Sitten käytiin potalla. Pottailua kesti pari päivää, ja nyt pitää käydä pissimässä pönttöön, näytöstyyliin seisaaltaan. Sotkua tulee mutta se ei haittaa, niin uskomaton on ollut tämä yhtäkkinen muutos. Kakkosasia tehdään edelleen vaippaan, mutta nyt olen toiveikas että sekin joku kaunis päivä menee suoraan viemäriin. Poika näköjään tekee juuri niin kuin huvittaa ja henkisesti ei ollut valmis vielä tätä ennen. Huumoripuolella kakka-, pissa- ja pippelijutut ovat kovaa valuuttaa.

Ennen aina niin hyvä syömäri on muuttunut nirsoilijaksi, jolle pahimpina päivinä ei kelpaa kuin maito, suklaa ja kylmä makaroni. Emme todellakaan anna lapselle aina sitä mitä pieni mieli sattuu halajamaan, mutta joskus teemme kompromisseja jos nälkäkiukku uhkaa torpedoida koko illan.

Terveyspuolella olemme edelleen välttyneet allergioilta ja ihmeemmiltä taudeilta, mutta flunssien yhteydessä keuhkoputket edelleen ahtautuvat ja myös nyt kesällä kaikki pienetkin räkätaudit ovat vieneet päivystykseen hengenahdistuksen myötä. Nyt on aloitettu jatkuva kortisonilääkitys ja toivomme kovasti että siitä saisi vähän helpotusta. On aika tuskallista joko yrittää vältellä tauteja tai sitten sairastaa aina sieltä pahimman kautta. Ikävää sekä potilaalle että koko muulle perheelle, kun univelkaa ja muuta sählinkiä on jo ennestään ihan riittävästi.

Pahin mustasukkaisuus Pikkuveljeä kohtaan on alkanut laantua ja uskallan hetkittäin antaa lasten olla vähän aikaa keskenään, vaikka vessakäynnin ajan, ja vauva saa jo olla aika rauhassa lattialla. Edelleen on kuitenkin päiviä että kaikki vauvan tekemiset pitää sotkea huutamalla ja huitomalla, etenkin nukkuminen ja imetys, ja nyt Leijonapoika on alkanut omatoimisesti nostella ja kieritellä vauvaa. Se ei missään tapauksessa käy päinsä, koska isoveljellä ei ole mitään käsitystä omista voimistaan ja vauvan painosta tai oikeista otteista. Mustasukkaisuuden lisäksi meitä piinaavat aika rapsakka uhma sekä todella aktiivinen kyselyikä. Äidin päivät ovat välillä sellaista vartti kerrallaan suklaan voimin -meininkiä, välillä on ihan kivaa ja päivä kuluu ilman sen suurempia konflikteja ulkoillessa ja sisällä puuhastellessa. Pikkuveli on innostunut  seurustelemaan isoveikan kanssa ja parhaimmat käkätykset kirvoittaakin kolmevuotiaan puuhien seuraaminen. Lapset jonkin verran jo kommunikoivat ihan keskenään ja selvästi välillä ilahtuvat toistensa olemassaolosta, mikä on aivan sydäntäsulattavan ihanaa katseltavaa.

Kaiken kaikkiaan meillä on aivan uskomattoman hurmaava, fiksu ja persoonallinen pieni mies, joka jaksaa joka ikinen päivä pakahduttaa vanhemmat rakkaudella, joskin myös ajaa meidät hulluiksi kiukuttelulla ja kiusanteolla. Erittäin normaali kolmevuotias siis. Niin Iso Poika jo. Kun katselen Pikkuveljeä, olen onnellinen että saan kokea vauvavuoden vielä kerran, koska nyt tiedän kuinka lyhyt se on ja kuinka nopeasti lapsi oikeasti kasvaa. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä lasten kanssa, niinhän sitä sanotaan.

perjantai 2. elokuuta 2013

Kuvaton pullukka

Blogeissa on tartuttu ahkerasti tähän vartalohaasteeseen. Jos et tiedä, mistä puhun, googlaa Mami GO GO. En oikein voi välttyä siltä tunteelta, että alkaa jo parissa päivässä kyllästyttää lukea samasta aiheesta joka blogista. Niin ja nyt sitten kirjoitan tästä itsekin. Ei, kuvaa en aio laittaa. En koe sitä millään lailla tarpeelliseksi. En itse ole koskaan ajatellut että synnyttäneen naisen kuuluisi näyttää 16-vuotiaalta kilpauimarilta. Hyväkuntoiselta toki voi näyttää ja on tosi hienoa, että monet naiset jaksavat perheen ohella huolehtia itsestäänkin niin hyvin, olipa tavoitteena parempi ulkonäkö tai yleisesti parempi vointi. Jotenkin vaan hämmästyttää se, että tämä valokuvailmiö näyttää heijastavan sitä, että joku ihan oikeasti ei osaa ajatella että eletty elämä ja lastenteko näkyy kropassa. Että pitäisi olla kuin julkkispalstojen huippumallikuvissa. Onko näistä ei-standardinmukaisesti-kauniista vartaloista otettujen valokuvien julkaisu se konsti, jolla tällaiset tyypit saadaan huomaamaan tosiasiat? Jos on, niin hyvä juttu.

Itse olen pullukka, suomeksi siis painoindeksini huitelee kolmenkympin kohdilla. Tissit ovat aikamoiset säkit, omenalihavassa mahassa on raskausarpia joka suuntaan ja sokerina pohjalla sektioarpi, joka muutti mahan muodon sellaiseksi säkkimäiseksi, että läski valuu alas roikkumaan. Selässä on jenkkakahvat ja reidet hankaavat toisiinsa. Toisaalta tämä kroppa on tehnyt ja ruokkinut kaksi ihanaa poikaa ja edelleen kelpaa miehelleni oikein hyvin. (Jos vaan imetyksestä pääsisi niin seksihalutkin ehkä palaisivat...) Ja kelpaa se minullekin. Tosin nyt kroppani yrittää kovasti kertoa minulle, että jumppaaminen ja venyttely olisi suotavaa ottaa ohjelmistoon, kun selkä on aina jumissa ja olo on kuin puu-ukolla, kun ei taivu enää mihinkään asentoon. Suklaasta ja voileivistä koostuva ruokavalioni on saanut ihon huonoon kuntoon ja muutenkin jatkuva hiilarikrapula vaikuttaa jaksamiseen. Tuhannen taalan paikka ottaa itseään niskasta kiinni.

Itsessäni rakastan tuuheaa kiiltävää tukkaani ja kauniita silmiäni sekä muutenkin aika persoonallisia kasvonpiirteitäni, joita en pois vaihtaisi. Minulla on myös painooni nähden aika hyvät sääret. Ja on ihanaa huomata, että molemmille pojille on periytynyt minun piirteitäni, jotka ovat heissä aivan uniikkeja. Miten voisi olla tykkäämättä tästä!

Elän tällä hetkellä pientä suvantovaihetta bloggaamisessa. Jotenkin aikaa ei tunnu löytyvän bloggaamiselle millään, ja se kertonee prioriteeteista. Kesäloma on nyt lopuillaan ja kun normaali päiväkotirytmi taas lähtee käyntiin, ehkä sanainen arkkuni taas aukeaa kun Pikkuveljen päiväunirytmi asettuu kohdilleen ja tiedän milloin saan taas istua alas koneelle. Missään nimessä en halua lopettaa kirjoittamista, koska aika ajoin blogimaailma tuntuu hyvinkin tärkeältä, vaikka olenkin vähän sivustakatsojan roolissa kun en jaksa aktiivisesti kommentoida ja kirjoittaa.

Olen aina ollut syksyihminen, saan voimaa raikkaasta ilmasta ja pienestä tihkustakin. Energisimmilläni olen pilvisellä säällä. Syksy siis lupaa jaksamiselle hyvää. Palaan kyllä asiaan Leijonapojan kolmevuotispäivityksen sekä Pikkuveljen osalta. Ja pyörii päässä jotain muutakin aiheentynkää parisuhteesta, perheen ryhmädynamiikasta ja omasta äidin roolista. Palataan!


tiistai 2. heinäkuuta 2013

I(h)metyksestä

Kun sain tietää odottavani Pikkuveljeä, päätin että haluaisin imettää. Leijonapoikaa imetin onnistuneesti alkuvaikeuksien jälkeen, ja toivoin, että tämä uusi imetys olisi nyt korjaava ja voimaannuttava kokemus, olihan minulla jo tietoa ja varmuutta.

Pikkuveli syntyi sektiolla ja olin leikkauksen jälkeen monta päivää niin kipeä, etten pystynyt olemaan kuin puoli-istuvassa asennossa. Vauva ei perätilan takia osannut tarttua rintaan ollenkaan ja minulla ei ollut voimia harjoituttaa häntä jatkuvasti. Siispä siirryimme suosiolla pullosta annettuun korvikkeeseen ja pumpattuun äidinmaitoon.

Vastaavassa tilanteessa osaisin tietysti neuvoa toista äitiä järjen äänellä: Teet sen minkä jaksat, korvike on ihan hyvää ruokaa vauvalle ja sen käytössä on myös paljon etuja, äitilähtöisiä sellaisia, joista nauttimista ei tarvitse ollenkaan hävetä. Kuten kokonaiset yöunet sillä aikaa kun isä syöttää vauvaa, mahallaan nukkuminen, kauniiden alusvaatteiden ja ylipäätään normaalien vaatteiden käyttäminen, mahdollisuus urheilla (povekkaana henkilönä en voi kuvitellakaan että hyppisin tai juoksisin yhtään kun imetän), mahdollisuus olla huolehtimatta rintojen pitämisestä lämpimänä ja tyhjentämisestä koko ajan (rintatulehduksen pelko), kesällä uiminen viileissä luonnonvesissä (ks. edellinen kohta), normaali seksielämä kun hormonit ja maitoiset rinnat eivät häiritse, mahdollisuus ottaa migreeniin kunnon täsmälääkettä eikä pelkkää buranaa. Pullo on ihan jees, usko nyt jo. Vaan kun on itse tilanteessa, jossa pitää valita kahdesta vaihtoehdosta: Paska äiti syöttää vauvalle korviketta ja tuhoaa vauvan suoliston ja immuniteetin, hyvä äiti taistelee ja imettää ja saa sädekehän. Tältä siis minusta tuntui.

Halusin olla se hyvä äiti. Niinpä pumppasin (maitoa onneksi tuli hyvin ja helposti), öisinkin, surruttelin sähköpumpulla menemään kun muu perhe nukkui. Harjoitutin Pikkuveljeä kauhean huudon kanssa ottamaan otteen rintakumista. Kävin sairaalan imetyspolilla ja sain lämmintä ymmärrystä, neuvon kuunnella omaa jaksamista ja diagnoosin: Ei imetyksen onnistuminen ole ihan mahdotonta. No perkele, sitten se onnistuu! Maitoa, hikeä ja ehkä pari kuivaa kyyneltäkin on vuodatettu. Ja katso, vähitellen vauva imaisi muutaman kerran, sitten jaksoi jo imeä jonkin aikaa keskeytyksessä, ja vihdoin se söi ihan kokonaisen aterian tissistä, posket maitoisina ja maha pinkeänä. Edelleen kuitenkin raahasin pulloa ja korviketta joka paikkaan mukanani, just in case.

Imetys siis lähti sujumaan ja vauva kasvoi. Imuote oli edelleen hakusessa (imetys sattui, nänneistä lähti nahkaa jne.) mutta rintakumista oli päästy - vauva hylkäsi kortsut ihan itse - ja sain jopa kyläreissuilla ja kauppakeskuksissa imetettyä. Jes!

Sitten puolentoista - kahden kuukauden iässä alkoi tulla hirveitä rintaraivareita, monta ateriaa peräjälkeen piti pumpata ja rinnat olivat kuin keilapallot. Kerran-pari viikossa oli päiviä, että melkein tunnin huudatuskaan ei saanut vauvaa syömään, se meinasi vaan nukahtaa nälkäänsä eikä suostunut tissille. Maitoa tuli niin että vartin pumppaamisella sain kahden ja puolen desin pullon täyteen. (Varmaan suihkuava maito ärsytti vauvaa, tiedä häntä, tai joku ruokavaliossani. En ole vältellyt mitään ruoka-aineita, ja pari antibioottejakin söin). Melkein taas väänsin itkua. Tässäkö nyt oli palkinto kaiken perkeleellisen väännön jälkeen, vauva itse lopettaa imemisen?! On se kyllä kumma miten paljon imetys voi omaan mielialaan vaikuttaa. No niin, vähitellen raivareista päästiin ja Pikkuveli suostui taas tissille. Ah autuutta.

Eräänä päivänä heikotti ja särki päätä. Illansuussa alkoi särkeä kaikkia jäseniä, tuli voimaton olo ja käden liikkeet kylkeä vasten sattuivat vasempaan rintaan. Nousi parissa tunnissa kova kuume, rinnassa oli tomaatin kokoinen kova myhkyrä ja puolet rinnasta oli ihan tulipunainen, kuin auringon polttama. Ihan selvä tapaus. Aamulla hain lääkäristä antibiootit ja päätin, että tämä oli viimeinen rintatulehdukseni, seuraava jos tulee niin imetys loppuu. Kaarituelliset liivit lensivät roskikseen, aloin nukkua yöt ilman liivejä ja rasvasin nännejä Bepanthenilla monta kertaa päivässä. Helteilläkin pidin hupparia mukana, ettei vaan viilentävä tuulenhenkäys saa rintaa uudelleen tulehtumaan. (Bakteerihan sinne oli mennyt haavasta koska nännit ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän ruvella, mutta edes pieni tiehyttukos tuntuu niin kauhealta ajatukselta etten ota riskejä.)

Pikkuveli välillä imee ihan oikealla imuotteella, tunnistan oikean otteen kyllä. Valitettavan usein tekniikka kuitenkin korvataan voimalla, ja se ei tee hyvää. Edelleen sylissä imettäminen raivostuttaa pientä miestä, joten aina kun mahdollista, imetän sängyssä kyljelläni. Maitoa tulee välillä niin, että vauva pärskii ja suihku lentää sitä otsaan tai silmään. Toisin kuin Leijonapoikaa imettäessäni, olen joutunut kestoliivinsuojien sijaan turvautumaan kertakäyttöisiin, koska maitoa heruu herkästi ja valuu pitkin sänkyä ja vaatteita. Olen siis aikamoinen palkintolehmä.

Vauva kasvaa todella hyvin, maitoni on hyvin rasvaista (hmm, ne nauttimani suklaamäärät eivät voi olla näkymättä vauvassa!) ja joskus imettäminen tuntuu ihan kivalta. Esimerkiksi yöllä, kun edellisestä imetyksestä on seitsemisen tuntia ja rinnat ovat kuin vuotavat hiekkasäkit. Uninen vauva imee onnellisena hirveän määrän maitoa ja simahtaa niille sijoilleen.

Joku pirullinen sisäinen suorittaja ajaa minutkin tähän hyvään äitiyteen, jossa imettää pitää vaikka henki lähtisi. Kun sehän on kaikkien etu ja sitä rataa. Varmaan osaisitte nyt minua neuvoa ja lohduttaa ihan kuten minäkin muita, mutta... Olen toki tosi tyytyväinen että jaksoin yrittää ja vauva oppi syömään rinnasta, mutta olisiko se pulloruokinta nyt sitten kuitenkaan enää tässä kohtaa harmittanut, jos olisin suosiolla siihen ryhtynyt? Ehkä, ehkä ei. Ehkä olisin jopa päässyt päiväksi tai kahdeksi ihan yksin jonnekin ja jaksaisin sen voimassa Leijonapojan järkyttävää uhmaa paljon paremmin. Nyt ei minulla tahdo riittää hänelle aikaa, voimia ja ymmärrystä yhtään niin paljon kuin pitäisi.

Pikkuveli on nyt hieman päälle kolmekuinen, iloinen, jäntevä ja tarkkaavainen yli seitsemän kilon pikkupossu joka nukkuu öisin jo pitkiä pätkiä ja päivisinkin monen tunnin unia. Hänestä varmaan olisi tullut korvikkeella ihan sama ihana pieni mies. Jollain kierolla tavalla kuitenkin vauvan pulleus tuntuu ihanammalta, kun tiedän, että olen itse hänen saanut ruokittua. Pian saavutamme uuden etapin, kun aletaan maistella soseita. Henkisesti se on minulle taas yksi iso saavutus: Jos imetys ei suju, saan lopettaa.

Kuopuksen imetys ei siis todellakaan sujunut niin kuin suunnittelin, en ole saavuttanut sitä seesteisyyttä ja varmuutta siitä että minun ja vauvan symbioosi ruoka-asioissa olisi pyhä ja särkymätön. Jokainen rintaraivari, särky ja epämukavuus saavat varoitusvalot hehkumaan punaisina: Nytkö tämä loppuu / pitääkö lopettaa / saanko vihdoin lopettaa. En ole kauheasti miettinyt, miten pitkään imettäisin, kun päätös ei mitenkään tunnu olevan omissa käsissäni (vaikka tässä imetyksessä olen ottanut ohjia omiin käsiin ihan hirmuisen monessa kohtaa). Ehkä on paras ottaa päivä kerrallaan, niin vaikeaa kuin se minulle onkin. Hyvän äidin syndrooma on ihan pirullinen tauti, varsinkin kun ei ole sellaista kunnon perspektiiviä siihen, miten pieni asia yksi imetys tässä äitiydessä lopultakin on, kun lapseni ovat osa minua toivottavasti vielä monia vuosikymmeniä. Meillä ei ole kärsitty allergioista, mikä ei välttämättä ollenkaan johdu imetyksestä. Allergia on jälleen yksi peikko, en ole millään tavoin motivoitunut noudattamaan minkäänlaista imetysdieettiä. Olisin varmaan saanut taas yhden paska äiti -pisteen, jos olisin itsekkäästi oman jäätelön-, juuston- ja suklaanhimoni takia lopettanut imetyksen ja laittanut allergisen vauvan apteekin korvikkeelle. En ehkä vaan kestäisi tätä arkea jos joutuisin vielä tinkimään syömisistäni. Onneksi ei tätä valintaa ole tarvinnut vielä tehdä.

Kuitenkin jo odotan sitä maagista yhden vuoden rajapyykkiä, jolloin kukaan ei enää kyseenalaista jos ei imetä. Sitten saan lähteä pois kotoa ilman pumppua, käyttää ei-imettävien vaatteita, nukkua mahallani ja vaikka koko yön putkeen. Mennä miehen kanssa hotelliin ja jättää pojat mummolle hoitoon.

Tuntuukohan sitten, että olisi pitänyt ottaa koko imetys rennommin, hyvinhän se sujui ja lapsi kasvoi isoksi? Miksen tajua tätä jo nyt? Voi i(h)metys tätä äitiyttä.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 3

Nykyään ihastuttaa...
  • Hampaaton hymy, maidontuoksuinen suu ja mielettömät reisimakkarat. Voi miten suloista!
  • Kesäsade ja ukkonen ja kesäkuntoon laitettu parveke, jolta näitä luonnonilmiöitä voi seurata.
  • Kivennäisvesi, kaikki maut
  • Pestyt ikkunat (meillä, uskokaa tai älkää!)
  • Auton ilmastointi helteillä
  • Kesän uutuusjäätelöistä ainakin Kismet-jäätelö, muita en ole ehtinyt muiden herkkujen syömiseltä vielä testaamaan. Ja jäätelö noin niin kuin yleisestikin ihastuttaa vallan kovasti. Ja lihastuttaa, imetyksestä huolimatta.
  • Khaled Hosseinin uusin kirja, jota en ole ehtinyt vielä edes lukea, mutta pelkkä sen omistaminen ja hypistely tekee onnelliseksi
  • Kohta kolmevuotiaan ihan maailman parhaat jutut ja mielikuvitusleikit
Ja sitten ketuttaa...
  • Kun ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun ilmestyy vaunujen kanssa junalaiturille. Saatanan urpot, totta kai menisin mieluummin omalla autolla jos voisin, mutta kun en voi niin tulen tähän junaan ja jonkun on pakko auttaa nostamaan vaunut, kiinnosti tai ei.
  • Sisälämpötila. Helteet olisivat ihan jees jos sisällä olisi edelleen +22 . Mutta kun on +27 ja kukaan ei nuku kunnolla.
  • Kolmen sanan oikeinkirjoitus. Ne kirjoitetaan duplo (ei dublo), Bepanthen (ei Bebanthen) ja vanilja (ei vanilija/vanilia). Muistakaa ihmiset nämä!
  • Emmaljunga Nitro Cityjen surkea tavarakori. Kahden lapsen kanssa kamaa on ihan tolkuttomasti mukana, ja seisomalaudan takia aisaan ei voi ripustaa muuttokuorman verran kasseja. Tahtoisin uudet vaunut, mutta järki sanoo tiukasti ei.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Dataa

Minulla mitä ilmeisimmin on lukijoita! Ainakin kahdeksan rohkeaa on jo rekisteröitynyt. Tervetuloa! Toivottavasti arjessanne on blogini vastapainoksi muutakin luettavaa.

Samoin sivulatauksia on kertynyt jo toistakymmentätuhatta. Siis blogin historiassa, ei päivässä tai tunnissa kuten muutamilla supersuosituilla ja kaupallisilla mammablogeilla. Mutta olen silti ylpeä siitä että tuotokseni ovat kiinnostaneet niin monia. Itse en ole saanut moista latausmäärää aikaan, vaikka uuden tekstin julkaistuani käynkin aika ajoin kurkkaamassa, olisiko kukaan kommentoinut.

Blogiliikenteen vilkkaimpina lähteinä Blogger mainitsee pari muuta blogia joissa on linkki omaani, ja näiden lisäksi pornosivuston. En laita tähän osoitetta koska en halua edistää kyseisen paikan toimintaa yhtään millään tavalla, vaikka sillä onkin bloginomaiselta kuulostava www-osoite. Voi niitä reppanoita, jotka innoissaan sieltä klikkailevat blogiini, varmaan eksplisiittisen kuvamateriaalin toivossa. Alapääjuttuja toki täälläkin ja ehkä heitäkin maailmasta löytyy joita tämmöinen innostaa. Brrr miten ällöttävää.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Mustia sukkia ja lentäviä tavaroita

Leijonapoika on ollut koko ikänsä aika temperamenttinen tapaus, vaikkakin vauva-aika oli helppoa. Vuoden ikää lähestyttäessä raivareita alkoi tulla, ja nyt kun ollaan keskellä tyylipuhdasta uhmaa, pieni mies on aika tuulellakäyvä. Leijonapoika on esikoislapsena ollut pikkuinen aurinkokuningas ja kaiken keskipiste, ja hän on saanut paljon huomiota, hellyydenosoituksia, kehuja ja kiitoksia koko pienen elämänsä ajan. Hänestä on sitä kautta varmaan tullut vähän huomionkipeä, tai sitten hän on sitä luonnostaan ja paapominen vaan vahvistaa luontaista ominaisuutta. Pikkuveljen ilmaannuttua maisemiin minun huomioni on tietysti ollut voittopuolisesti vauvassa - vauva on itkuinen ja vaatii paljon syliä - ja nyt on isoveljellä pakka sekaisin.

Leijonapoika hakee ihan selvästi käytöksellään huomiota meiltä aikuisilta ja kun sanallinen ilmaisu ei hänellä kuitenkaan riitä kovin syvällisiin pohdintoihin, tunteet purkautuvat fyysisenä toimintana. Meillä huudetaan - siis ihan tavallisetkin asiat pitää puhua huutamalla -, karjutaan, raivotaan lähes transsinomaisessa tilassa, heitellään tavaroita, kiusataan Pikkuveljeä, maristaan, vikistään, roikutaan lahkeessa, jankutetaan, lyödään, tönitään, raavitaan, purraan. Aggressiivisuus on ikävä asia, koska tuollaisen melkein kolmevuotiaan voimat ovat jo niin suuret, että raivonpuuskassa voi saada toiselle aikaan pahaa jälkeä. Myös änkytys on alkanut, kuten jo aikaisemmin kirjoitin. Leijonapoika on myös hyvin fyysinen tyyppi, hänellä on hirveä tarve kiipeillä, loikkia, juosta, pyöriä yms. Leikit, juttelemiset jne. sujuvat usein niin että poika ei ole hetkeäkään paikallaan.

Uhman lisäksi mustasukkaisuus on tietysti syy kaikelle tälle riehumiselle. En usko, että Leijonapojalla olisi mitään varsinaista käytöshäiriötä, koska muuten hän on kuitenkin ihan aurinkoinen ja yhteistyökykyinen tyyppi, ja vieraassa seurassa hyvinkin hienosti käyttäytyvä. Eikös se niin mene, että varsinaisten käytöshäiriöiden kohdalla lapsi ei oikeasti pysty hallitsemaan itseään vaan aggressioita tulee tilanteesta riippumatta?

Minua ei haittaisi, jos raivo kohdistuisi minuun, kestäisin sen kyllä. Mutta vauvan systemaattinen kiusaaminen ja satuttaminen ja nyttemmin myös pihan ja päiväkodin leikkikavereille raivoaminen ja heidän satuttamisensa ei ole millään muotoa hyväksyttävää. Ymmärrettävää kyllä, mutta ei hyväksyttävää. Teimme miehen kanssa päätöksen kääntyä kuntamme perheneuvolan puoleen. En halua terapiaa tai mitään pohdintaharjoituksia, vaan ihan käytännön vinkkejä siihen, miten saisimme tämän aggressiokierteen katkaistua. Onhan selvää, että huonosta käytöksestä lapsi saa huonoa palautetta, mikä taas harmittaa entistä enemmän ja sitten raivotaankin lisää. Pyrimme tietysti joka tilanteessa huomioimaan onnistumiset, mutta niitä on joskus vaikea keksimälläkään keksiä, jos koko päivää sävyttää kiukuttelu ja tappeleminen. Perheneuvolan ajanvarauspuhelimeen vastanneen psykologin mielestä meidän tilanteemme on varsin tavallinen joskin Leijonapojan reagointi on sieltä voimakkaammasta päästä, mutta saimme kuitenkin loppukesäksi ajan vastaanotolle, kun oikein pyysin. Mikä olikin todella hyvä juttu, koska jo seuraavana päivänä tuli päiväkodista viestiä, että sielläkin jo tavarat lentelevät muiden lasten päähän.

Tämä on ollut itsellenikin itsetutkiskelun paikka. Olenko kasvattanut poikaa niin, että olen tietämättäni vahvistanut aggressioiden syntyä? Kuinka paljon luontainen ja peritty temperamentti vaikuttaa? Meillä on aika selkeät rajat ja joidenkin mielestä kovakin kuri, mutta väkivaltaa emme tietenkään kotona käytä emmekä hyväksy. Kurilla tarkoitan sitä, että esim. pöytätavoista pidetään tiukasti kiinni eikä jousteta kuin poikkeustapauksissa, sama koskee vaikkapa liian rajuja leikkejä - jos lapsi ei sanomisesta usko, lelut otetaan pois ja leikke keskeytyy. Tietysti sanomme ensin nätisti ja perustelemme, mutta kun sana ei kuulu, sitten seuraava askel. Itse olen ollut ns. hankala lapsi, eli hyvin temperamenttinen myös, ja olen kiusannut pari vuotta nuorempaa pikkuveljeäni ihan hillittömästi. Meillä lapsuudenkodissa oli ruumiillistakin kuritusta, tosin ei luunappeja ja pikkutukistusta kummempaa. Itse en näistä koe millään lailla traumatisoituneeni. Olisin varmaan tarvinnut paljon jämäkämmät rajat itsekin, kasvatus oli sitten kuitenkin vähän sellaista päivä kerrallaan -menoa.

Toivon, että tilanne rauhoittuisi pian, ja pääsisimme nautiskelemaan koko perheen yhteisistä hyvistä hetkistä useammin kuin nyt. Onko teillä lukijoilla kokemusta yhtä voimakkaista esikoisen reaktioista pikkusisaruksen syntymään, ja miten tilanteet ovat ratkenneet?

lauantai 11. toukokuuta 2013

Taas yksi jäsentelemätön tilannepäivitys

Siis voi hyvänen aika miten kauan viime päivityksestä on aikaa! En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida muiden blogeja, vaikka melkein päivittäin jossain imetyksen tai hiekkalaatikkoleikkien lomassa puhelimella niitä selailen. Miten te kahden tai useamman lapsen vanhemmat kykenette päivittämään blogejanne niin usein? Siis oikeasti, missä välissä sen teette? Mun kaikki valveillaoloaika menee tulipalojen sammuttamiseen, ja kun Pikkuveli joskus yhdentoista jälkeen viimein simahtaa sille yhdellä vähänkään pidemmälle unipätkälle, kaadun minäkin tajuttomana sänkyyn.

Tässä nyt kollektiivisesti yritän tervehtiä kaikkia kanssabloggaajiani: Tsemppiä juoksuun! Mahtavia kirja-arvioita! Kivoja ekopostauksia! Mielenkiintoisia lomakertomuksia! Ihania kuvia ja päivityksiä toiselta pikkuvauvan äidiltä! Huippupohdintaa, ihanaa itseironiaa ja verbaalitaituruutta niin monessa blogissa!

Meillä on alkanut arki. Laitan tässä muutamia erillisiä toteamuksia:
  • Leijonapoika sai kuin saikin ryhmispaikan kilometrin päässä olevasta ryhmäperhepäiväkodista. Ensi viikolla hän aloittaa siellä. Nyt ohjelmassa on kolmepäiväinen viikko ja seitsentuntinen päivä. Juhannuksesta alkaa kuuden viikon kesäloma.
  • Pikkuveli on oppinut syömään tissiä! Imuote on tosin edelleenkin väärä ja mun pitäisikin varmaan soittaa imetystukipuhelimeen ja tiedustella mitä voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi, kun imetys sattuu ja välillä aika vietävästikin. Mutta tissi siis kelpaa ja vauva jaksaa ottaa ruokansa sieltä. Satunnaisesti menee vielä korviketta ja välillä pumppailen pulloon, mutta on päiviä kun pulloa ei oteta esille. Jei!
  • Epäilen Pikkuveljen olevan allerginen tai silent-refluksinen. Neuvolalääkärin mukaan "normaalia vatsavaivaa" jonka pitäisi helpottaa kolmen kuukauden kohdalla, mutta oma vaisto sanoo että ei ole normaalia. Odottelen vielä pari-kolme viikkoa että paraneeko tilanne, ja jos ei, niin sitten heti yksityiselle lasten allergialääkärille. Yhden täysin allergiattoman lapsen olen jo saanut leikki-ikäiseksi, ja ero näillä vauvoilla on melkoinen. Pikkuveli känisee, vääntelehtii, välillä (onneksi vain harvakseltaan mutta kuitenkin päivittäin) huutaa kipuitkua selkä kaarella, tekee usein löysää vihertävää kakkaa (välillä keltaista ja ryynikästä mutta ihan löysää sekin, ja pari kertaa on tullut järkyttävä tummanvihreä limarihmainen sammakonkutukakka), piereskelee, nieleskelee paljon sekä muuten vaan että ylimääräistä ilman nielemistä imetyksen yhteydessä mutta pulauttelee aika vähän, joskus oikein yskiikin ruokailun päätteeksi, hengitys usein rohisee limaisen kuuloisesti. Vauva viihtyy parhaiten sylissä. Nukkuu kyllä välillä neljäkin tuntia yhtäjaksoisesti eikä mitenkään systemaattisesti inhoa selällään olemista, välillä on parempia päiviä kun meillä on oikea hymypoika joka vähän jo yrittää jutellakin, iho on aivan erinomaisessa kunnossa hormoninäppyjä lukuun ottamatta. En ole huomannut oireiden pahentumista tai lievittymistä oman ruokavalioni tai korvikkeen antamisen suhteen. Omatoimisesti en ala dieetille, vain jos lääkäri sitten käskee. Silloinkin täytyy kyllä punnita, onko tämä melko ahdistava imetys jatkamisen väärti. No, sen näkee sitten.
  • Leijonapoika on reagoinut pikkuveljeen hyvin voimakkaasti. Hirveitä raivareita, mustasukkaisuutta äidin sylistä, vauvan potkimista ja lyömistä (tai siis yrittämistä, olen toki koko ajan lähettyvillä estämässä isommat vahingot), satunnaista ruokalakkoilua. Poika on myös alkanut änkyttää. Vaivaa on suvussani jonkin verran, ja googlaamalla selvisi, että änkytyksen puhkeaminen usein liittyy lapsen isoihin elämänmuutoksiin. Niinpä niin. Puoli vuotta kannattaa katsella tilannetta, sitten voi jo hakeutua puheterapiaan. Välillä pieni mies on ihan reppana, kun itkee minulle että ei enää mahdu äidin syliin. Ja kun tietysti heti pyydän tulemaan syliin, ei enää kelpaakaan. Kaikenlaista pahantekoa ja huomion hakemista sillä tavalla. Totta kai mietin, onko tässä vaiheessa järkevää laittaa lasta päiväkotiin, mutta olen sitä mieltä että vähän pidemmällä aikavälillä se on hyvä ratkaisu. Aloitusprotestointien aika tulee varmasti olemaan tosi raskasta, ja kaksi kotiarkipäivää erittäin tuskallisia minulle, varsinkin jos yöunet ovat kitisevän vauvan takia parin tunnin luokkaa.
Jatkosuunnitelmat meillä siis kahden melko haasteellisen pienen ihmisen kanssa selviytymistä! Kyllä se tästä, uskon. Valoisa ja lämpenevä vuodenaika auttaa tosi paljon, ja onneksi ollaan edelleen saatu mummolta ja vaarilta paljon apua, mistä olemme pohjattoman kiitollisia.

Palaan asiaan toivottavasti taas vähän useammin. Stay tuned, jos vaan vielä jaksatte tätä blogiani lueskella.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Talvi yllätti autoilijat

Ja kahden lapsen äitiydestä johtuva krooninen oman ajan puute on totaalisesti yllättänyt Leijonalapsen äidin. Meitä on kotona kaksi aikuista, ja kaikki liikenevä aika menee näiden pienten poikien palvelemiseen. Okei, jostain tietysti voisi vielä nipistää, kun joka päivä ei syödäkään eineksiä ja jompikumpi aikuinen ehtii selata Hesarin läpi. Ja suihkuunkin olen päässyt joka päivä, vieläpä pakon edessä useampaan kertaan, kun tuota haavaa täytyy suihkutella ja tuuletella alvariinsa. (Muuten todella rasittavaa touhua, siinäkin säästyy jatkossa ainakin pari tuntia, kun ei tarvitse maha paljaana makoilla sohvalla. Ei siinä mitään, sohvalla makoilu on kyllä ihan mukavaa jos sen saisi tehdä omilla ehdoillaan.)

Kiitoksia vielä kaikille onnitteluista! Olen kyllä lueskellut kaikkia seuraamiani blogeja ahkerasti ja pari kommenttia jonnekin ehtinyt jättämään. Yleensä selaan blogit tabletilla, mutta kosketusnäyttönäppiksellä on tosi ärsyttävää kirjoittaa mitään, joten kommentoimaan ehdin yleensä vasta sitten kun pääsen pöytäkoneelle tai läppärille saakka. Ja se matka on joskus pitkä :)

Pikkuveli on osoittanut olevansa muuten ihan asiallinen tyyppi, mutta kaikki ruokailemiseen liittyvä herättää suuret tunteet, yleensä suuren kiukun. Nälkä tulee sekunnissa ja silloin on oltava pullon huulilla. Tissi ei edelleenkään kelpaa, päivittäin harjoitellaan. Olen antanut itselleni luvan lopettaa pumppaamisen toukokuussa kun olen lasten kanssa kolmisin päivät kotona. Jos siihen mennessä tissi ei ole herättänyt mitään mielenkiintoa Pikkuveljessä, on aika uskoa että hän on sittenkin kai peppu- eikä tissimies, ja armahtaa itsensä lypsykoneesta. Pumppaan ainakin 600 ml päivässä, mikä nyt kattaa yli 2/3 maidontarpeesta, mutta jatkossa toki tulee olemaan paljon vähäisempi osa päivittäistä maitomäärää. Öisinkin surruttelen sähköpumpun kanssa menemään, huuhtelen maitoisia pulloja silmät ristissä, vain saadakseni ensimmäisenä aamulla (pumppaamisen jälkeen tietysti) keitellä kattilallisen pulloja. Kyllä en vaan voi olla sitä mieltä, että pulloruokinta olisi imettämisen sijaan jotenkin helppoa. Nostaapa öisin uninen vauva tissille ja antaa sen lutkutella itsensä uudelleen uneen, itse makoilla siinä pimeässä nukkatukkaa nuuhkien. Sen sijaan meillä sytytetään valoja, lämmitetään pulloa, hotkitaan, huudetaan ilmavaivoja, vaihdetaan vähintään kolme vaippaa ja yhdet vaatteet joka yö, hyssytellään ja vauvan nukahdettua lähdetään itse pumppaamaan seuraavaa ateriaa valmiiksi. Prkl.

Niin, ja on kyllä kysytty neuvoja neuvolasta ja sairaalan imetyspolivastaanotolta. Pitää vaan jatkaa samaan malliin ja yrittää totuttaa vauvaa rinnalle jokapäiväisin harjoituksin, tissin mallisilla pullotuteilla jne. Aika saattaa ratkaista ongelman kun pää ja leuka kasvavat ja oikean otteen löytäminen helpottuu vauvalle. Vaan saattaa käydä niinkin, että tissi ei koskaan tule kelpaamaan. Voisin pumppailla vaikka koko vuoden ja huomata jossain vaiheessa että ei olisi kannattanut. Tai että kylläpä kannatti.

Mies on kotona vielä vajaat kaksi viikkoa. Siihen mennessä ehkä jo uskallan kanniskella turvakaukaloa tai nostaa vaunuja junaan, sekä pukea rimpuilevaa isoveljeä, jotta pääsemme välillä liikkeelle autolla tai julkisilla. Vaikka mummoloihin valmiiden patojen ääreen. Oma vointi on paljon parempi nyt, mutta peruskuntoonkin on vielä matkaa. Lakanapyykin ripustaminen saa mahan kipuilemaan ja pieni tepastelu kauppakeskuksessa (ei sisällä nosteluja tai kantamisia) hulauttaa housut täyteen verta (mikä on kai ihan normaalia kuitenkin, jälkivuoto voi jatkua vielä toiset kaksi ja puoli viikkoa hyvinkin, mutta "rasitus" se on siis noinkin pieni liikkuminen).

Seuraava mietinnän aihe on siivous. Kukahan meillä ehtisi siivota, ja mihin apurajoitteinen äiti ja lapset siksi aikaa laitetaan pois tieltä? Pelkkä tiski- ja pyykkiralli, kauppareissut, lasten (ja välillä myös aikuisten) ruokkiminen, hyssyttely ja vaipanvaihto sekä isomman kanssa ulkoilu ja leikkiminen vie sen 95 % kummankin aikuisen ajasta. Imurointi, pölyjen pyyhkiminen jne...? Ja ei, meillä ei todellakaan priorisoida siivousta, mutta joskus sekin on hoidettava, kun Leijonapoika kömpii pöydän alta pölystä harmaana, ja leivänmurut ratisevat keittiössä paljaan jalan alla.

Otan mielelläni vastaan toimivia niksejä kahden lapsen arjesta selviytymiseen. Listallani on jo suklaa. Sitä kuluu joka päivä. Niin kauan kuin "imetän", en jaksa miettiä ruokavaliota. Myöhemmin sitten, bikinikunto on haavan myötä jo menetetty ;-)

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pikkuveli

Leijonapojalla on nyt pikkuveli!

Sektio tehtiin suunnitellusti viime tiistaina, ja pääosin kaikki meni ihan normaalisti. Toimenpide oli kaiken kaikkiaan kammottava - makaan kauhun kyyneliä valuttaen ja hereillä letkuissa kirkkaiden valojen alla, pystymättä liikkumaan, vatsaa venytetään ja ronkitaan ja imuri imee verta kovalla kohinalla, silmissä mustenee kun yhtäkkiä verenhukka hetkellisesti yltyy - mutta meni ilman sitä verenhukkaa kummempia komplikaatioita eli ns. hyvin ja liukuhihnalla sairaalan näkökulmasta katsottuna. Nyt se on ohi ja lopputuloksena on kolme- ja puolikiloinen ja noin puolimetrinen pötkylä sulaa kultaa.

Pikkuveljellä on samettinen tumma tukka, mustikkasilmät, punainen nenänpää ja mutruhuulet. Se tuoksuu vauvalta, suuttuu jos ruoka ei ole justiinsa huulilla ('yngh' = 'mulla on nälkä', 'hiiÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ' = 'nyt vittu oikeesti!!!'). Haluaa olla sylissä yötkin läpeensä, päivällä ei juuri viitsi valvoa.

Leijonapoika oli mummolassa ja tuli ylpeänä eilen hakemaan meitä kotiin. Pikkuveli on tuonut Leijonapojalle paljon lahjoja (tulimme siihen tulokseen että mikä tahansa millä päivät nyt saa kulumaan helposti, on sallittua) ja erittäin paljon isän huomiota. Toistaiseksi Pikkuveli on saanut olla aika rauhassa, samoin kuin vauvan rätit ja tutit olohuoneen lelukaaoksen keskellä. Seuraamme mielenkiinnolla mustasukkaisuustilanteen kehittymistä!

Oma vointi on ihan kohtalainen. Raju flunssa iski sopivasti pari päivää ennen sektiota ja saatiin jännittää, joudutaanko leikkausta ehkä siirtämään. Onneksi ei jouduttu, odottaminen oli riittävän piinallista jo ilman lisäaikaakin. Leikkaus meni siis ihan hyvin, haava paranee vaikkakin jomottelee aika ilkeästi ja myös vaikka mistä muualtakin kuin vain haavan kohdalta (yskä ei tässä kohtaa ole ihan toivotuin vieras). Hemoglobiini romahti aika rajusti mutta tilannetta korjattiin jo sairaalassa punasoluilla ja tämänhetkinen uupumus ja heikotus on ihan normaali leikkauksen ja/tai synnytyksenjälkeinen olotila. Vaikea on tottua siihen, että keskivartalossa ei tunnu olevan yhtään toimivaa lihasta jäljellä ja syöminenkin hengästyttää! Nyt siis ohjelmassa toipumista arjen sallimissa rajoissa (kun pakkohan se on jotain ihan pientä hommaa tehdä kun mies hoitaa käytännössä kaiken eikä ehdi jokaista toivettani toteuttaa yhtä kiireellisten tekemättömien listan vaan kasvaessa...), vauvan ihastelua, esikoisen huomioimista - voi kun sen muistaisi paremmin! - ja raa'an kalan sekä pastöroimattomien juustojen syömistä.

Tällä kertaa imetys lähtisi hyvin käyntiin, maito on jo noussut, mutta vauva ei osaa oikeaa imuotetta. Kieli pyörii kitalaessa, suu ei aukea kunnolla ja pää ei taivu taaksepäin. Kaikki nämä taidot siis ovat olemassa mutta vauva ei yhdistä niitä imemiseen. Kuulemma perätilavauvoilla yleistä, kun pää on joutunut olemaan nuokussa viikkotolkulla. Ja nopeasti raivostuvan oloisena ei vauvan vieteri tunnu riittävän harjoitteluun. Pullo kyllä kelpaa ja toimii, kun sen saa syöttäjä ujutettua syvälle suuhun oikeaan kohtaan. Pumppaan pulloon sen mitä tulee ja rintakumin kanssa koetetaan löytää tuntumaa imemiseen. Muutaman nielaisun tänään jo todistin (voi miten se oli musiikkia korville!), mutta muutamasta millistä ei ole ihan ateriaksi asti. Toivon mukaan ote korjaantuu parissa viikossa, kuten sairaalan imetyskoordinaattori ennusti. Ja aika imetyspolille on myös varattu. Kovasti haluaisin imettää, mutta jos vauva kerta kaikkiaan ei opi tai suostu imemään rintaa, joudun miettimään uusiksi motivaationi pumpata pulloon kuukausitolkulla. Ajankäytöllisesti se ei oikein toimi. Pikkuveljen lonkat onneksi todettiin terveiksi, siinä yksi huoli vähemmän!

Jos saisin itse valita, en missään nimessä haluaisi sektiota vaan alatiesynnytyksen - olettaen tietysti että se menisi ns. hyvin - koskaanhan asioiden kulkua ei voi ennalta tietää. Molemmat olen nyt saanut kokea. Vaan näyttää tästäkin toipuvan ihan kohtalaisesti, parin viikon kuluttua olen toivottavasti jo ihan eri ihminen. Nytkin liikkuminen helpottuu päivä päivältä. Kunhan saan vähän etäisyyttä asiaan, uskon että en myöhemmin enää kauheasti pohdi tai muistele sitä miten nämä ihanat pojat on maailmaan saatu. Pääasia että ovat olemassa. Olen niin kiitollinen näistä suloisista lapsistani että pakahdun.

Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani jäsenneltyjä postauksia alkutaipaleen eri vaiheista. Mutta tajunnanvirraksihan tämä taas meni. Nyt lähden herättelemään yhtä ihan pienen pientä ihmistä ruokailuharjoituksiin. Wish me luck :)

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Haasteellista

Sinisen keskitien Bleue muisti minua haasteella. Kiitos Bleue! Mukavaa saada näistä raapustuksista hyvää palautetta. Käykääs lukijat kurkkaamassa tuota Bleuen blogia, siellä on vallan mainiota asiaa kirjallisuudesta ja lapsiperheen elämästä.

Haasteeseen kuuluu kertoa itsestään viisi omituista tapaa. Vain viisi?! Mullahan ei ole juuri yhtään normaalia tapaa. Tässä nyt kuitenkin alkusoittoa.

  1. Olen ihan sietämätön kielipoliisi. Lukijat, ette ehkä usko tekstieni perusteella että tunnen tämän äidinkieleni kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt varsin hyvin, mutta tunnenpa kuitenkin. Ja olen niin pahuksen pieni sielu, että kaikenlaiset "empä itsekkään ollu koittanut tehdä tällätavalla jokapäivä liha /makarooni laatikkoa" kirjoittelut kummastuttavat että mikä siinä oikeasti on niin vaikeaa. Minäkin osaan kertotaulun, ulkomuistista, vaikka matikkapää on ihan olematon. Samalla kaavalla luulisi kieliopin menevän. Nih!
  2. En koskaan värjää tukkaani. Tai no, olen värjännyt toki aiemmin mutta viime vuosina se on jäänyt. Onnekseni mulla on paksu tumma tukka luonnostaan. Aika monille kyllä sopii ihan se oma väri hyvin, jos vain leikkaus on kohdillaan. (Mulla on se klassinen kotiäidin rasvainen ponnari.) Mielestäni jopa se suomalainen maantienväri on ihan ok, jos ei mene läträämään vaalennuksilla tai hennaamaan niin että juurikasvu väkisinkin näyttää pahalta.
  3. Ostelen kalliita tavaroita vaikka budjetillani ei aina pitäisi. Inhoan halpaa muovi-, tekonahka- ja kalustelevyrojua. Alusvaatteet, kengät, laukut, takit, isot huonekalut ja tärkeät vaatteet ostan aina laadukkaina, mikä usein tarkoittaa myös kallista. Tietysti meillä on Ikean halpishuonekaluja, röykkiöittäin muovileluja ja vaatekaappini on täynnä halpaa trikoota, mutta sellaiset tavarat joiden haluan kestävän sesongista toiseen, ostetaan vaikka maksaisivat mitä tai sitten ollaan ilman. En ole yhtään ladylike ja koti on ihan jostain muualta kuin avotakasta, mutta minulla on sisäinen rauhani.
  4. Pyykinpesu on rentouttavaa ja puhtaan pyykin tuoksu on ihana. Lakanoiden viikkaus pyykkitelineelle ja siitä kaappiin on ihan hanurista.
  5. Hermostuessani nypin kynsinauhojani. Kynnenympärykset ovat aika usein verillä. (Varsinkin nyt kun vauva-asia realisoituu IHAN TOSI PIAN, hermostusindeksi on aivan tapissaan ja sormet riekaleina.)
  6. Bonarina kuudes: Minulla pitää aina olla kaksi tyynyä. Yksi pään alle ja yksi halityynyksi, että kädelle saa tuen ja jotain "tekemistä". En osaa nukkua miehen kainalossa. Toisen ihmisen lämpö hiostaa ja ei saa parasta nukkuma-asentoa. Läheisyyshommat hoidellaan muulla tavoin.
Nakkaan tämän minihaasteen eteenpäin Taikinanaamalle, Mallamoijalle ja Lupiinille - kolme reipasta aikuista naista, jotka kirjoittavat kaikki vähän eri tyyleillä mutta oi niin kivasti. Ja tasapuolisuuden nimissä annan haasteen vielä kaikille sellaisille lukijoilleni jotka haluavat paljastella itsestään vielä vähän lisää. Sanan säilän keltainen sadetakki heilahtakoon!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Vanhemmuuden salat

Millä keinoin tämä mamma on onnistunut vanhemmuudessaan? Jos saan itse arvioida, alla oleva lista on se miten homma meillä toimii. Ammattilaisen arviota en ole asiasta kuullut enkä ehkä haluakaan kuulla, koska saattaisin joutua huomaamaan etten olekaan Täydellinen Äiti. Argh!

  1. Älä halua lapsia ennen kuin olet 28-vuotias. Sitä ennen kerkeät siis vallan mainiosti opiskella tutkinnon valmiiksi, löytää sopivan isäehdokkaan, avioitua sen kanssa, tehdä oman alan vakituisia töitä, ostaa omistusasunnon, kalustaa sen, maksella lainaa kivasti pois, matkustaa ja muutenkin viettää Aikuista Elämää. Ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä että kun jäi elämä elämättä. Sitähän en voi mennä vannomaan että esim. koulutus olisi se elämänikäinen oikea ala, mutta ainakin yhden tutkinnon olen saanut kasaan. Joku toinen ehkä hanskaa nämä esivalmistelut samalla kun lapsi/lapset on jo tekeillä tai tehty, mutta oma rajoittuneisuuteni on niin suurta että parasta tehdä asia kerrallaan.
  2. Keksi, että haluat lapsen ja kriiseile siitä aikasi. Laita muksu alulle (tavalla tai toisella).
  3. Älä innostu liikaa. Voit vaikka joutua pettymään.
  4. Kun kaikki kuitenkin menee ihan hyvin, saat vähän innostuakin. Äiteihin sisäänrakennetty syyllistymisvietti pitää silti mukavasti maan pinnalla ja kun yksi homma skulaa niin jonkun muun takia voi menettää yöunet. Vaihda huolenaihetta tasaisin väliajoin. Esim. imetys, allergiat, vauvanruuat, nukkumiset, parisuhteen tila, lapselle tarjotut virikkeet ja harrastukset, päivähoito, työelämä, kaikenlaiset tavarat jne. ovat ihan erinomaisen päteviä huolenaiheita.
  5. Leipiinny arkeen. Tätä helkkarin sairastamista, valvomista, sotkua, tappavia rutiineja, omaa läskeyttä ja tylsyyttä.
  6. Tunne huonoa omatuntoa siitä että kaikki ketuttaa vaikka ongelmat ovat niinkin suuria kuin että lempivaate haalistui ekassa pesussa. Edelleen pyörittele kohdan 4 huolenaiheita.
  7. Tsemppaa vähän ja keskity näkemään asioissa hyviä puolia. Jos hyvin käy, tähän samaan saumaan osuu joku lapsen myönteinen kehityskausi tai vaikka kaunis kesä, ja mieliala vähän kohenee. Pistä merkille, että lapsesta tuli ihan normaali kuitenkin. Samaan syssyyn alkaa putkahdella tuttavien vauvauutisia.
  8. Ihastu lapseesi ja elämääsi! Maailman suloisin olento! Rakastan miestäni! Kaikki järjestyy kyllä! Voi kun vielä saisi yhden vauvan, koska a) se olisi vaan niin ihanaa ja b) voisin hyvittää kaikki tekemäni virheet ja olla täydellinen nyt kun tiedän miten asiat pitää tehdä.
  9. Ja mitäs sitten... Hyppää takaisin kohtaan 2 ja aloita sieltä uudelleen samassa järjestyksessä. Toista niin monta kertaa kuin kantti kestää. Ja rahat ja avioliitto.
Välietappeina kaikkea mahdollista: Bloggaa ja tunne alemmuudentunnetta ja kateutta kun kaikilla muilla on tosi täydellinen elämä; kriiseile asumisesta ja käytä ihan hyvää aivokapasiteettia sen miettimiseen, olisko mahdollista ottaa satatonnia lisää lainaa että saisi sen täydellisen asunnon johon voi sitten vähitellen alkaa kyllästyä; käy/älä käy töissä - aina meni väärin kuitenkin; syö vähintään yksi 200 g suklaalevy viikossa ja muutaman kuukauden päästä havahdu miettimään kuinka monta kaloria ekstraa siitä keosta on tullut. (Yhden kilon painonnousuun tarvitaan n. 7000 ylimääräistä kaloria, eli 7 Fazerin sinistä levyä. Tarvittaessa kalorimäärän saa kasaan viikossa, jos on vaikka talvi ja ankeaa ja lapsi on koko ajan sairas.)

Näitä vinkkejä saa vapaasti hyödyntää, ei maksa mitään. Minä luulen että hyppään vain kerran takaisin kohtaan 2. Eli ei enää tämän jälkeen, kiitos. Parin vuoden päästä olen toivottavasti kohdassa 7 ja 8 ja nautin kaikesta ihan tosi paljon - ja muistan, että tää oli nyt tässä.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Bloggaamisen sietämätön keveys

Olen pitänyt tätä blogia kohta jo vuoden (!) verran. Seurailin sitä ennen muutamaa blogia aika aktiivisesti vaikken koskaan kommentoinutkaan. Sitten iski se kummallinen tunne, että a) haluan kuulua tuohon joukkoon jotenkin ja b) minullakin on tärkeää asiaa, joka varmaan kiinnostaa kaikkia.

Jännää, että kun aikansa lukee toisen, täysin tuntemattoman ihmisen kuulumisia, häneen "tutustuu" ja "ystävystyy". Tämä kuulostaa tietysti ihan kauhealta stalkkaukselta kun sen näin sanoo. Mutta siis muodostaa mielikuvan toisesta ihmisestä ja alkaa odottaa jonkinlaista vuoropuhelua hänen kanssaan. Mielikuva voi tietysti olla ja todennäköisesti on vähintään hyvin puutteellinen, ehkä jopa ihan väärä, mutta ei se haittaa, kun ei paremmastakaan tiedä. Joskus sitten jostain postauksesta huomaa, että hei, nuo mielipiteethän ovat ihan vääriä, ja jää jotenkin paha maku suuhun koko virtuaalisuhteesta. Ihan oma vika toki, kun on mitään olettamuksia muodostanut, mutta niinhän me jokainen teemme. Ja onneksi usein tuntuu löytävän samanhenkisiä ihmisiä, joiden seuraavaa postausta odottaa vähän niin kuin jotain kohtaamista. Varmaan minunkin todellinen persoonani olisi blogini lukijoiden mielestä täysi kymppi, hirveä pettymys tai jotain siltä väliltä, jos tutustuisimme oikeasti.

Seuraamieni blogien lista on erittäin äitiys- ja pikkulapsipainotteinen, ja postausten puheenaiheetkin liikkuvat aika samoissa. Välillä tuntuu, että itseltä loppuu sanottava kesken, kun samoja päivänpolttavia asioita käsitellään samanaikaisesti niin monessa blogissa. Jos itse yrittää alkaa kirjoittaa samasta aiheesta, melkein syyllistyy piratismiin jos sattuu olemaan samaa mieltä monen kanssabloggaajan kanssa :) Ainoat uniikit puheenaiheet syntyvät joko vain omista kuulumisista tai sitten jostain omaan elämäntilanteeseen liittymättömästä, mikä ei juuri sillä hetkellä ole muissakaan blogeissa pinnalla. Ruoka, vaatetus, asuminen, sisustus, lasten kasvatus ja kehitys, päivähoito, parisuhde, pienviljely, raskaudet ja synnytykset, kirjallisuus - kaikesta riittää puhetta. Ja se on hyvä se, koska juuri nuo asiat minua kiinnostavat ja luen toisten blogeja mielelläni vaikka aiheet pyörivät vuodesta toiseen samalla rotaatiolla.

Blogianonymiteetti on asia, jota pohdin jatkuvasti. Omalla kohdallani linjaus on selvä: olen anonyymi eli en paljasta omaa tai perheeni henkilöllisyyttä enkä julkaise mitään kuvia, joista voisi edes etäisesti tunnistaa elämäni. Kunnioitan myös toisten valintoja anonymiteetistään eikä minulla ole tarvetta alkaa esim. googlaamalla selvittää jonkun ammattia tai sukunimeä. Itselleni olisi vieras ajatus joskus myöhemmin perustella lapsilleni, miksi heistä löytyy niin paljon tunnistettavaa tietoa, jota he eivät ole itse voineet valita julkaisevansa itsestään. Nyky-yhteiskunnassa anonymiteetti on toki varsin suhteellinen käsite, ja oman lukunsa muodostavat monet "julkkisbloggaajat" joiden blogi toimii tulonlähteenä, yhteiskunnallisena vaikutuskanavana tai muuna ei-vain-kuulumisten-kertomiseen-tarkoitettuna väylänä. Joskus ulkona liikkuessaan on kiva miettiä, että hei, tuo kahden lapsen äiti joka liikkuu näissä kortteleissa ja jolla on tuonmerkkiset vaunut, voisi olla se-ja-se. Menisinkö kuitenkaan kysymään ja moikkaamaan? No en, en ainakaan usko. Olisi jotenkin vähän outoa kuitenkin "paljastua". Ja sitten puolisalaa olen vähän kade kaikille niille, jotka pitävät bloggaajien kokoontumisia ja ystävystyvät tosielämässäkin juuri blogien kautta. Facebookissa olen toki mukana ja ihan omana itsenäni, julkaisen siellä jopa valokuvia. Olen kyllä sielläkin pyrkinyt tekemään jonkinlaisen rajanvedon kaveripiiriini: vain sellaiset ihmiset, joiden kanssa muutenkin olen tekemisissä, ovat kaverilistallani. Eivät muinaiset koulukaverit tai satunnaiset kaverin kaverit.

Omat kirjalliset ansioni ovat niin rajalliset että tämä blogi on vain ja ainoastaan painekattila ja AA-tyyppinen äitihenkilön jaarittelufoorumi. Itselleni bloggaaminen tuottaa iloa ja on juuri sopiva sosiaalinen kanava tilanteessa, jossa tosielämän ystäväkiintiö on jo täynnä. Koetan muistaa olla vastavuoroinen ja kommentoida muita blogeja (ei vain velvollisuudentunnosta, ne kyllä ihan oikeasti kiinnostavat!) sekä päivittää tätä omaani sen verran usein, että lukijat eivät vallan kaikkoa. En ole itse rekisteröitynyt yhteenkään blogiin seuraajaksi mutta seurailen kuitenkin kaikkia sivupalkissa olevia ja muutamaa muutakin, joita en syystä tai toisesta halua julkistaa.

Olen jo saanut täällä blogissani paljon kannustusta, hyviä neuvoja ja vertaistukea, mistä olen tosi kiitollinen. Anonyymit nillittäjät ovat toistaiseksi pysyneet poissa, mikä on toki kiva juttu, mutta kertoo myös siitä että blogini on vissiin sen verran tyhjänpäiväinen ettei kukaan jaksa edes provosoitua :) Ei vaan, muutama seuraamani bloggaaja saa säännöllisesti niin hirveää kuraa niskaansa etten oikein tiedä miten he sinnikkäästi vielä jaksavat jatkaa. Se on toki bloggaamisen riski. Ja jotenkin juuri ne, jotka omalla naamallaan ja avoimesti asioistaan kertovat, ovat ne pahimmat kusitolpat. Olisihan sitä muitakin paikkoja purkaa pahaa oloaan ja provosoitua, ihan maksullisista ammattiauttajista sinne erilaisten lehtien keskustelupalstoihin ja muihin anonyymeihin nettifoorumeihin.

Nyt kohta painelen synnytyssairaalaan sektioinfoon. Näkemään videon sektiosta ja kuulemaan oman paikkani sovitun päivän leikkausjonossa. Lopun ajat ovat käsillä! Tulee varmaan olemaan melko ristiriitaista astella sitten eräänä aamuna autoon ja ajella sairaalaan. Tietäen joutuvansa kohta letkuihin ja leikkauspöydälle, mutta saavansa vain tuntien päästä oman vauvan syliin. Liekö hormonit vai mitkä, mutta koko kuviota on edelleen vähän vaikea kelailla ilman että itku meinaa tulla. No, jospa se tästä kevään mittaan rauhoittuisi, kun aurinko kuivaa hormonit :)

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Vauvoja ja valmisteluja

Lupasin taannoin kirjoittaa taas jotain positiivista. No nyt on ihania uutisia! Molemmat rakkaat ystäväni saivat viime kuussa tyttövauvan, toinen esikoisensa ja toinen pikkusiskon tomeralle kaksivuotiaalle emännälle. Olen vieraillut molemmissa kodeissa moneen kertaan nuuhkimassa pieniä myttysiä, tuijottelemassa uskomattoman pieniä käsiä ja rypisteleviä pikku neniä. Ja vähän harjoittelemassa sitä, miltä taas tuntuu pitää pullapitkon kokoista pikkuvauvaa sylissä. Ihan pian mulla on oma.

Viime kesä oli silminnähden tuottoisaa aikaa (ne valoisat kesäyöt!), koska vähän laajemmassakin ystäväpiirissä on ahkerasti lisäännytty alkuvuoden aikana. Tyttölapset ovat olleet melko lailla yliedustettuina, joten jälleen kerran olen onnellinen siitä, että meidän nyytti on vaaleansininen. (Ai että miten oli latautunut tuo lause - ehkä tässä ei kuitenkaan mun tarvitse alkaa taas selittää että molemmat sukupuolet ovat yhtä arvokkaita ja kumpi vaan kelpaisi mulle paremmin kuin hyvin.)

Kaverini esikoistyttö muuten syntyi perätilassa alakautta ja kaikki meni kuten oppikirjassa. Se kokemus olisi rohkaissut mua yrittämään alatiesynnytystä itsekin, jos olisin saanut luvan.

Kodinsisustus alkaa lähestyvän deadlinen takia ottaa vähän tuulta purjeisiin. Leijonapoika on lähetetty vähäksi aikaa mummolaan, jotta huonekalujen poisvienti ja uusien sisääntuonti ja kasaus saadaan tehdä rauhassa. Pääsen huomenna vihdoin minikokoisen pyykin kimppuun, sovittelemaan toista stokkea keittiöön, askartelemaan vaunujen pehmeää kantokassia takaisin yhdeksi kappaleeksi, kiinnittämään sisaruslautaa vaunuihin, petaamaan pinnasänkyä jne. Päädyttiin nyt sitten kuitenkin vielä lykkäämään kaksosrattaiden hankintaa, jos vaikka poika suostuisikin matkustamaan laudalla. Ja tulevan sektion takia en viikkokausiin kuitenkaan pääse kahden lapsen lastia työntelemään, joten isä ehtii hoitaa alkuopetuksen matkoilla lähipuistoon ja takaisin. Eräs pakollinen shoppailukeikka pitää myös muistaa hoitaa: uimapatjan kokoisia terveyssiteitä, ulostuslääkettä, jättikokoisia maxi-alushousuja, parit uudet imetysliivit, edestä puristamattomia kotivaatteita. Vähän tätä ei-niin-söpöä tavarapuolta.

Oma vointi on ollut varsin vaihteleva. Koko viime viikko meni panadolin voimin ja viikonloppuna oli maha niin sekaisin että mielessä kävi, olisiko lähtö jo lähellä. No eipä sentään ollut, perätilatukaluus se vaan näytti voimansa kun vauva potki monta päivää putkeen jonnekin epäonniseen suolenmutkaan. Lopulta sain itseni kuntoon osmosalin ja kaurapuuron avulla ja nyt masu on jo paljon parempi. Yöt menevät mitenkuten eli max viisi tuntia unta minulle (ei yhtäjaksoisesti!), ollaan sitten koetettu pojan kanssa ottaa pitkiä päiväunia. Tai siis minä pakotan pojan päiväunille kauhean huudon saattelemana ja nukun vieressä itsekin puolitoista-kaksi tuntia. Illalla sitten valvotaan pidempään mutta isä on onneksi hoitamassa sitä härdelliä.

Koetin jo saada puhuttua sektiota aikaisemmaksi mutta lääkäri ei suostunut. Ymmärrettävistä syistä tietysti, mun ongelma on vaan tämä "normaali" tukaluus ja ikävä olo, ei ole mitään varsinaista lääketieteellistä faktaa miksi vauva pitäisi riistää pois yksiöstään yhtään aiemmin kuin on pakko. Suunnitellulla sektiolla syntyvät vauvat eivät edes saa synnytyksen käynnistymisestä ja etenemisestä sitä positiivista stressiä, joka valmistaa niitä hengittämään itse ja olemaan virkeitä. Kylmällä sektiolla ulos otettu vauva ei tiedä syntyvänsä ennen kuin se tempaistaan ulos, ja usein näitä reppanoita joudutaan vähän virvoittelemaan ennen kuin sopeutuvat maailmaan. Niisk, äidin pieni murunen saa heti elämänsä aluksi kylmää kyytiä... Onneksi siinä on sitten isän lämmin iho ja syke, jota vasten painautua lohduttautumaan.

Leijonapoika haluaa kuulemma pitää pikkuveljeä koko ajan sylissä. Voi äidin pientä isoa poikaa! <3

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Veitsi heilahtaa

Pikkuveli on edelleen perätilassa. Ei auttanut venyttely ja akupunktio, ei kääntynyt ulkokäännöksessä koska istuu jo niin tiukasti alhaalla. Eikä lääkärin mukaan kyllä enää itsestään käänny. (Yrittää varmaan kun koko ajan myllertää niin kovin.) Lantiokuva otettiin ja lantio on liian ahdas perätilasynnytykseen. Joten leikkaukseksi menee ja pienimmän syntymäpäivä on nyt meillä tiedossa. Ellei sitten tule jo ennen suunniteltua sektiota, välillä jo supistelee ja kohdunsuu on alkanut aueta. (Lääkäri kyllä sanoi että asiaa voidaan vielä harkita jos syntyisi vaikka paria viikkoa ennen laskettua aikaa, koska vauvan painoarvio on hyvin maltillinen. Mutta skeptiseltä kuulosti kuitenkin. Minua ei houkuta se tilanne että pää on jumissa ja muu kroppa jo ulkona. Jos lääkäri ei suosittele alatiesynnytystä niin en siihen sitten minäkään lähde.)

Vaikka alatiesynnytys on kivulias enkä nyt varsinaisesti haikaile sen perään, olin kai jotenkin kuitenkin ajatellut synnyttää niin. Pillahdin katkeraan itkuun sen jälkeen kun olin puhunut lääkärin kanssa puhelimessa ja viestitellyt uutiset miehelle lyhyesti. Tiedän ihan hyvin että sektioon ei kuole kukaan, se on varmaan jopa mukavampi tapa synnyttää kuin infernaaliset supistelut, kivusta oksentaminen ja tikattu alapää. Ja olen jo kerran synnyttänyt alakautta eli mitään en ole "menettänyt", ja ihan aidosti en ajattele niin että synnytystapa olisi millään lailla äitiyden mitta. En todella osaa sanoa, miksi olen niin kauhean pettynyt. Kaipa minullekin tekee hyvää huomata että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Muita samassa tilanteessa olevia osaisin lohduttaa vaikka miten hyvin, itselle ei se sama puhe uppoa ollenkaan. En ole koskaan ollut leikkauksessa, nyt saan ensimmäisen arpeni.

Kai ongelmani ovat oikeasti aika pieniä, jos suurin huoleni on nyt se että terve ja toivottu suloinen poikavauva ei synnykään sillä tavalla kuin minä haluaisin.

Nyt pitää varmaan alkaa tosissaan laittaa kaikkea valmiiksi (arvannette tästä että pinnasänky ja vauvanvaatteet ovat vielä kellarikomerossa...), pistää mies järjestämään itselleen niin paljon vapaita että varmasti toivun myös 15-kiloisen nostelukuntoon, yrittää rauhoittua ja rentoutua (oh fuck...), valjastaa isovanhemmat hoitorinkiin mukaan, ostaa löysiä ja edestä saumattomia käyttövaatteita ensimmäisiksi viikoiksi ja aloittaa asiallisen tiedon haku.

Tässä harmituksessa erehdyin jo googlaamaan lonkkaluksaatiota. Toivottavasti nyt edes siltä vältytään.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

24

Hih, mainitsinko jo että en koskaan väsy kirjoittamaan itsestäni... Leopardikuningatar kertoi synkkiä tarinoita omasta menneisyydestään, ja pyysin häntä osoittamaan minullekin iän, josta teille kertoisin. Sain iäksi 24. Nythän käydään jo pitkällä seuraavaa vuosikymmentä, joten ihan virkistävää muistella vanhoja.
 
Kun olin 24:

Asuin: Puolet tuosta ikävuodesta opiskelijakämpässä miehen (nykyinen!) kanssa. Niukat neliöt ja halvat huonekalut, mutta nättiä oli ja viihdyimme hyvin. Toinen puolikas vuosi vierähti ensimmäisessä "omassa" eli vapailta markkinoilta vuokratussa kaksiossa erinomaisella paikalla ja mahtavin näköaloin. Oltiinpa onnellisia asunnosta!

Olin: Varmaan viitisentoista kiloa laihempi kuin nyt. Keväällä yliopistosta valmistunut, kesän oman alan töissä pienessä ja tuhoontuomitussa firmassa ja syksyllä sain ensimmäisen oman alan vakituisen työpaikan kävelymatkan päästä kotoa. Kohtalaisen hyvä munkki, etten sanoisi. Olin valitettavasti siinä kevään mittaan myös kokenut ensimmäisen näistä pienimuotoisista burnouteistani, kun halusin laihduttaa, opiskella, hakea työtä ja muutenkin olla varsin mallikelpoinen kansalainen jaksamisestani välittämättä. Onnekseni kohdallani kroppa lyö liinat kiinni ennen kuin elämänilo kärsii liikaa, joten levolla sain sykkeen taas tasattua ja syksyä kohden olo koheni huomattavasti.

Tärkeintä elämässä oli: Elämä itse. Oma kämppä, mukava mies, mielenkiintoinen ja opettavainen työpaikka. Kävin aika paljon ulkona ja tapasin kavereita. Harrastin liikuntaa, luin paljon ja jaksoin huolehtia itsestäni eli pukeutua trendikkäästi ja meikata joka päivä. Oli sellainen hyvä meno päällä.

Työskentelin: Asiantuntijatehtävissä omalla alallani, eli viestintää ja sen sellaista liippaa.

Halusin: Jotain? Olla laihempi? Mennä naimisiin? Päteä elämässä ja näyttää että minusta on moneen? En oikein edes itse tiedä.

Pelkäsin: Yleistä epäonnistumista elämässä. Varmaan kaikki juuri valmistuneet kipuilevat oman paikkansa kanssa ja huolestuvat (turhaan) kun joku toinen pärjää näennäisesti paremmin. En osannut hirveästi pelätä mitään oikeasti tärkeitä asioita. Ehkä se oma sairastuminen vähän pisti ajattelemaan että kannattaako kohkaaminen kuitenkaan.

Nyt kun olen 33:

Asun: Omassa eli pankin kerrostalokolmiossa pääkaupunkiseudulla. Ahtaasti, mutta omapa on valinta. Muuten kyllä olen ihan tyytyväinen. Nyt kolmistaan, pian nelistään!

Olen: Äiti, vaimo, ihminen suvun pitkässä jatkumossa, ystävä ja tuki monelle. Jotakuinkin tässä järjestyksessä. Aika onnellinen kuitenkin, vähän enemmän suhteellisuudentajua ja zeniä on yhdeksässä vuodessa karttunut. Osaan jo vähän paremmin hahmottaa mikä on oikeasti tärkeää minulle.

Tärkeintä elämässä on: Nämä kolme miestä ympärilläni (yksi vielä sisälläni). Oma ja heidän terveytensä. Muut läheiset ja heidän hyvinvointinsa. Ja onhan se muukin, eli hyvä työpaikka, sopivasti käyttörahaa, hiukka mielenrauhaa, arjessa arjen lisäksi kivaa tekemistä vain itselleni.

Työskentelen: Samalla omalla alallani edelleen. Nyt hieman myyntipainotteisemmin kuin 24-vuotiaana, mutta yllättävän paljon on vielä samoja elementtejä toimenkuvassa. Pitäisikö huolestua? Ei kai, kun työ sinänsä on ihan kivaa. Juuri tällä hetkellä työskentelen kyllä Kelan piikkiin täällä kotirintamalla, ja aion työskennelläkin seuraavat pari vuotta jos vaan tilanne sallii.

Haluan: Lisää asuinneliöitä, kiitos. Vähemmän läskiä, enemmän itsekuria. Ehkä haluaisin myös haluta jotain vähän ylevämpää kuin isomman asunnon ja olla laihempi. Kärsivällisyyttä lasten kanssa, sitä myös, joo. Kivan päivähoitopaikan Leijonapojalle. Olla tyytyväinen arkeen ja hetkeen eikä aina haikalla kotoa töihin ja töistä kotiin.

Pelkään: Että ihana elämäni säröilee tai menee kokonaan pirstaleiksi, jos joku kuolee tai sairastuu, tai tulee jotain pienempiä vastoinkäymisiä esim. töiden tai raha-asioiden kanssa. En kuitenkaan pelkää mitään niin paljon että pilaisin päiväni huolehtimalla etukäteen asioita, joihin en voi vaikuttaa. Vähän jännitän tulevaa synnytystä, kun yhtään en vielä tiedä mitä on edessä. Ja jännitän myös arkea kahden pikkulapsen kanssa, omaa jaksamistani siinä. Näitä en kuitenkaan varsinaisesti pelkää.
 
 
Jos haluat itsekin iän josta kertoa, jätä kommentti!