tiistai 22. toukokuuta 2012

Unihäiriöitä pienen leijonan reviirillä

Leijonanpesässä on sairastettu, oltu kiireisiä ja ryydytty temppuilevan uhmiksen kanssa, siksi pidempi tauko kirjoittamisessa. Sairastelut ovat toivottavasti ohi, kiireet ja uhma jatkuvat mutta koetetaan nyt saada pieni rykäisy tänne blogiin.

Poika on alkanut pistää iltaisin ranttaliksi. Ennen meillä ei juurikaan ollut ongelmia nukuttamisessa. Tutti suuhun, poika unipussiin ja paketti pinnasänkyyn. Toivotettiin hyvät yöt ja sinne se nukahti itsekseen ja nukkui koko yön. Okei, aamut olivat tosi aikaisia mutta saatiinpahan sentään illalla omaa aikaa miehen kanssa.

Noh, nyt unipussi on poistettu käytöstä koska se on liian kuuma. Poika oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Tutti on vielä käytössä, mutta sekään ei estä yli tunnin pituista iltarumbaa. Puuron, pesujen, iltasadun, -juttelujen ja -laulun jälkeen tyyppi pistetään sänkyyn. Pää menee tyynyyn n. minuutiksi, sitten alkaa tauoton pulina, syliin-omaan-sänkyyn-syliin-ralli, sängyssä hyppiminen ja laitojen renkutus, petivaatteiden heittely pois sängystä, kiipeäminen pois, lelujen perään kitiseminen, tutin heittely pitkin huonetta...

Homma on melkein sama, oli nukuttajana minä taikka mies. Miehen kanssa ehkä vähän nopsempaan rauhoittuu. Kun valot on sammutettu ja hyvät yöt toivotettu, lapsen kanssa ei enää jutella vaan istun tuolilla huoneessa hiljaa (paitsi sanon tarvittaessa että äiti on tässä, ei hätää). En ota syliin ihan pikkukitinästä. Tutin annan takaisin vasta vähän ajan kuluttua, että poika ymmärtää että sitä ei kannata heitellä. En ihan heti nosta sänkyyn takaisin peittoa ja pehmoleluja, peruste sama kuin edellä. Jättäisin pojan muuten itsekseen nukahtamaan, mutta se tulee pois sängystä ja sellainen peli ei vetele. Ja pinnasängystä pois kiipeäminen on tuommoiselle vajaa 90-senttiselle vähän riskialtista puuhaa muutenkin, vahtia siis pitää. Pojalla ei ole nälkä eikä jano, sen verran hyvin iltaisin menee puuroa ja maitoa. Vaippa on vaihdettu. Allergiaa yms. ei ole, ja muutenkin satunnaista räkää lukuun ottamatta ihan terve tyyppi. Päivällä ulkoillaan reippaasti että illalla olisi väsy. Päiväunet nukutaan, koska niitä vielä selkeästi tarvitaan, jo aamupäivällä alkaa pikkumiestä haukotuttaa. Yöunia menee sellaiset 9,5-10 tuntia ja päikkäreitä 1,5-2 tuntia, eli ihan keskiverto unimäärä vuorokaudessa tuonikäiselle. Päivän aikana on kaikenlaista puuhaa ja kyläilyjä mutta myös riittävästi tuttuja rutiineja kotona. Isoja poskihampaita on tulossa mutta ei tämä iltariehuminen vaikuta tuskakitinältä vaan pikemminen ihan normaalilta uhmalta, jossa lapsi haluaa testata rajojaan myös nukkumisen suhteen. Tuttivieroitus ja isoon sänkyyn siirtäminen on tarkoitus tehdä loppukesästä. Poika ei ole koskaan nukkunut perhepedissä vaan aina omassa sängyssä, ja 7 kk ikäisestä lähtien omassa huoneessa.

Myös nyt öisin huutaa satunnaisesti äitiäitiäitiii, jos vaikka tutti on pudonnut suusta tyynyn alle piiloon. Ja taas pitää rauhoitella ja istua vieressä vartin verran. Yöheräilyjä ei meillä ole viimeiseen vuoteen hirveästi ollut, tai jos on, niin emme miehen kanssa ole itse edes heränneet pieneen vinkaisuun.

Neuvoja/sympatiaa/kokemuksia, anyone? Vai onko kaikkien melkein 2-vuotiaiden kotona tällaista iltaisin?

tiistai 8. toukokuuta 2012

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 1

Ihastuksia:


  • Lapsi höpöttää taukoamatta ja selittää kolmannessa persoonassa omia tekemisiään ja kaikkea näkemäänsä. Kolmen-neljän sanan lauseita.
  • Ja tunnistaa jo vaikka kuinka monta kirjainta ihan itse!
  • Laskee itse kymmeneen (hieman avustettuna tosin, mutta kuitenkin).
  • Kesä tulee, pukeminen vähenee. Jokainen vaatekappale vähemmän on askel kohti parempaa mieltä.
  • Vihreät puut ja valoisat illat.
  • Tieto mieluisesta hoitopaikasta syksyksi.
  • Ingman Creamy -sarjan jäätelöt. My oh my miten hyvää.

Vihastuksia:


  • Varmaan poskihampaita tulossa. Jopa uhmiksen mittapuulla selittämätöntä kiukuttelua.
  • Miksei se voi haluta oppia syömään itse lusikalla ja juomaan kunnolla mukista? Tai suostu edes välillä käymään potalla?
  • Ikkunanpesu, siivous. Haluan lukea ja blogata. Tehdä ruokaa ja syödä sitä. Ja olla lapsen kanssa, ainakin silloin kun se käyttäytyy hyvin.
  • Yhdistelmä vaipparoskis + kylpyhuoneen lattialämmitys. Enempää ei tarvinne sanoa.
  • Tilin saldo. Ihminenhän tienaa (tuloista riippumatta) maksimissaan 50 % siitä mitä haluaisi. Mutta nyt vuoden Kelan elättinä oltuani joudun siirtymään myös miehen elätiksi. Itsenäisen naisen elämää 2000-luvulla.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Mistä tietää että lapsella on uhmaikä?

Siitä, että äidin päätä särkee joka ilta, koska koko päivän on pitänyt purra hampaita yhteen oman raivostumisen hillitsemiseksi.

Siitä, että koti on aivan sekaisin. Vanhemmilla menee iltaisin niin paljon aikaa omaan rauhoittumiseen ettei jaksa enää välittää sotkusta.

Siitä, että naapuri kommentoi: Teidän poika ei taida tykätä pukemisesta?

Melkein tunnen huonoa omaatuntoa kun näen toisella äidillä samanlaisen raivopään ja ajattelen helpottuneena: Ihanaa, kun jollain muullakin on samanlainen! Koetan ajatella, että vanhempana lapsi hyötyy ns. energisestä luonteestaan, jos vain energia kanavoituu oikein.

torstai 3. toukokuuta 2012

Leijonavauvan ensimmäinen vuosi

Olin varautunut siihen, että vauvaelämä on tosi rankkaa ja olen aivan rikki koko ajan. Olin melkein jo ennalta päättänyt, että minulla on vaikeaa. Alku leijonapojan kanssa oli hankalaa. Synnytys vei voimia ja imetys onnistui kunnolla vasta lähes kuukauden päästä. Minun oli hankalaa tottua yövalvomisiin koska olen itse huono nukkuja ja herättyäni en tahdo saada uudelleen unta. Ja kesti aikansa, ennen kuin tajusin noudattaa lähes kaikilta äideiltä saamaani neuvoa: Nuku päiväunet silloin kun vauvakin nukkuu.

Ensikertalaisena sitä jännittää kaikenlaista. Onko tämä nyt normaalia, päivä on ihan erilainen kuin eilinen, miksei vauva nuku, se ei ole kakannut / on kakannut tosi paljon, huutaa / on liian hiljainen. Leijonapoika oppi jonkinlaiseen rytmiin muutaman viikon ikäisenä ts. pystyin itse jotenkin ennakoimaan ja aikatauluttamaan päivien kulkua. Oli helppoa käydä vauvan kanssa kylässä tai kahviloissa, koska poika nukkui vaunuissa vaikka kuinka pitkiä päiväunia eikä itkeskellyt kuin nälkäänsä. Ja hänelle kelpasi pullo ja korvike siinä missä rintamaitokin, eli varsin helppo ruokittava.

Vauvan ollessa noin puolivuotias osasin todella nauttia arjesta. Nukuimme pääsääntöisesti ihan hyvin, syöminen sujui, olin varsin tyytyväinen siihen että imetys piti kilot kurissa ja mahduin vanhoihin vaatteisiini helposti. Lähipiirissä oli tuoreita vauvoja ja vauvauutisia, ja niiden herkistämänä tunsin hurjaa rakkautta leijonapoikaan. Hän kehittyi ja kasvoi hyvin ja nautin pojan edistymisen virstanpylväistä.

Pikkuleijona lähti aika aikaisin liikkeelle ja sitten päiviin tulikin vauhtia. Päiväunirytmistä tuli oma henkireikäni. Olin ajatellut pojan olevan rauhallinen mutta yhtäkkiä pieni mies koki valtavan muutoksen: Voin itse mennä minne haluan. Uskomaton voima pisti vauvan liikkeelle ja ylös ja samalla hänestä tuli jotenkin stereotyyppinen poika: tavaroiden heitteleminen, meteli ja kova vauhti viehättivät suuresti, ja mikään paikallaoloa ja keskittymistä vaativa tekeminen ei oikein maistunut. (Melkein kaksivuotiaana tilanne on jotakuinkin sama...) Alkoi päivittäinen leikkipuistorytmi, kyläillessä sai jo olla aika valppaana toisten ihmisten omaisuuden vuoksi. Nukkumisessa oli välillä vähän takapakkia, mutta kun poika oppi itse laittamaan tutin takaisin suuhun yöllä ja siirtyi omaan huoneeseen, vanhempienkin vireystila koheni lähelle normaalia.

Imetys loppui leijonan ollessa kahdeksankuinen. Häntä ei enää niin kiinnostanut, ja minäkin kaipasin kroppaani takaisin itselleni. Pienen haikeuden jälkeen korvikkeeseen siirtyminen oli minullekin aika helppo juttu. Sain reippaasti omaa aikaa, koska rintojen pakotus ei enää määrännyt omien menojeni ajankäyttöä. Win-win!

Ensimmäisenä syntymäpäivänään pikkupoika käveli ja juoksikin, nukkui enimmäkseen vain yhdet päiväunet, jokelsi paljon muttei vielä sanonut yhtään tunnistettavaa sanaa, nautti keinumisesta ja kulkuneuvojen havainnoinnista rattaista käsin ja innostui leikeistä, joissa oli mahdollisimman paljon ääntä ja liikettä. Kodin pinnoissa on lukemattomia naarmuja ja koloja lentävien palikoiden jäljiltä. Ei se mitään.

Jälkeenpäin ajateltuna pikkuleijona oli erittäin helppo vauva ja vähän soimaan itseäni siitä, että koin asiat vaikeampina kuin ne olivatkaan. Melkein jo kaipaan uutta vauvaa, josta osaisin nauttia paljon enemmän.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Kuinka minusta tuli äiti

En koskaan ajatellut olevani äitisorttia. Nautin elämästä kahden aikuisen perheessä, kun oli mahdollisuus matkustella, harrastaa ja tavata ystäviä. Lapsijutut jotenkin ahdistivat. Jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä jokin puolitietoinen keino pysytellä kaukana asiasta, joka sitten kuitenkin vähän kiinnosti. Olin ajatellut että jos joskus saan lapsen, se on ehkä poika. Ja nimikin voisi olla se.

Ystävät ympärillä perheellistyivät, jäi kyllä lapsettomiakin ystäviä jäljelle, joten lapsetonta seuraa riitti. Miehen kanssa olimme puhuneet, että ei me varmaan niitä lapsia, ei se sovi meille, mikäs tässä on kahdestaan ollessa, mukavaa elämää. Kai se lapsijuttu vähän kaihersi taustalla, kun kovasti korostin sitä että ainakaan en halua lapsia, ikinä!

Mies alkoi puhua että olisihan se kiva ja hän olisi kyllä valmis vaikka heti. Säikähdin ja suutuin. Asia painoi taustalla, aloin ajatella. Lämpimiä lapsiajatuksia yhä enemmän. Kiperiä keskusteluja miehen kanssa, ajatuksia, että tämä on nyt se todellinen sitoutuminen toiseen, olenko valmis. Aikuiset voivat keskenään olla miten ovat, mutta lapsen tullessa sen asioita on priorisoitava.

Heittäydyin. Aloimme yrittää. Tai siis annoimme mahdollisuuden, kellon ja kalenterin mukaan emme missään nimessä halunneet mennä. Mitään ei kuulunut, kuukaudet kuluivat. Olin oudosti vähän helpottunut: näinkö se päätös olisi puolestani nyt tehty, ei lapsia meille! Mutta surullinenkin: enkö saakaan kokea sitä kaikkea? Miksen minä? Juuri kun olisi pitänyt alkaa keskustella siitä, aletaanko ihan tosissaan yrittää ja vähän katseltiin Väestöliiton sivuja, se tapahtui. Oli epämääräinen olo. Väsytti. Hyvä ruoka oli pahaa. Kesti päiviä ennen kuin tajusin tehdä testin. Se säikäytti perinpohjin, onnea ja kauhua.

Kun ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen olo alkoi olla hyvä, negatiivisten tunteiden sijaan tuli lämmin, hellä, ihana onni. Minun pieni vauvani, meidän rakas pieni. Ajattelin sen koko ajan olevan poika, ja niinhän se olikin. Masu kasvoi ja pukeuduin ylpeänä sitä korostaviin vaatteisiin. Tunsin mystistä suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikkien äitien kanssa. Ajattelin ylimielisesti muiden äitien lapsista, että miten heillä nyt tuolla tavalla, en minä ainakaan, minä aion tehdä näin ja noin. (Sittemmin lapsen synnyttyä parannuin tietämisen taudista ja opin nöyräksi.) Vertaistukea oli tarjolla paljon ja muiden kanssa silittelimme masujamme. Valitettiin, kun se kai kuuluu asiaan: Nukun huonosti, maha painaa, kävely vihloo ja supistaa. Kesä eteni, oli ihan kamalan helteinen ja olo tukala. Toivoin, että leijonapoika ymmärtäisi syntyä ajoissa jotta pääsisin piinasta äkkiä. Muiden lapset syntyivät ja olin ennen kaikkea kateellinen. Sitten vihdoin lämpimänä loppukesän aamuna pieni poika tuli syliini. Hämmentävää aikaa.

Olin sitä äitityyppiä, jolla rakkaus omaan lapseen tulee vähitellen eikä ihan kertarytinällä. Alkukankeudet vauvanhoidossa ja imetyksessä tuntuivat ihan hirveiltä ja muka vähensivät kiintymystä vauvaan. Yritin silti kovasti, koska halusin onnistua ja olin päättänyt tehdä asioita oikeaksi ajattelemallani tavalla. Sinnikkyys palkittiin, imetys lähti sujumaan, poika oppi jonkinlaiseen rytmiin. Ja eräänä päivänä katselin rinnalle nukahtanutta muutaman viikon ikäistä poikaa, maailman suloisinta olentoa, ja itku tuli. Rakkausitku. Yksi niistä hetkistä, jolloin minusta tuli äiti.

Ensimmäinen karjaisu

Heipä hei!

Pitkään muhinut ajatus on nyt konkretisoitunut - blogi up and running. Olen parin vuoden ajan seuraillut useita odotus-, vauva- ja lapsiblogeja ja jo pitkään on tuntunut, että minäkin haluan ääneni kuuluviin. Blogi on luotu, seuraava haaste on pitää sisältö mielenkiintoisena. Kirjoitan toki itselleni, jäsentääkseni omia ajatuksiani, mutta myös teille lukijoille. Toivon, että blogini lukeminen tuottaa sympatiaa, iloa, myötähäpeää ja helpotusta sekä naurattaa ja ärsyttää.

Olen suuressa kaupungissa asuva kohta parivuotiaan pojan äiti. Kotona asustaa myös aviomies. Poika on leijona: temperamenttinen pieni kuningas, jolle olen leijonaemo. Lapsi on syntynyt leijonan tähtimerkissä, mutta horoskoopeista olen kiinnostunut lähinnä niiden viihdearvon vuoksi ja yritän siis välttää oikeasti ennakolta luokittelemasta lastani sen mukaan, mitä horoskooppi lupaa. Itsestäni olen äitiyden myötä löytänyt myös sen leijonan, joka haluaa suojella poikastaan kaikelta.

Äitiys on minulle nautinto ja haaste. Aiempi kahden aikuisen hedonistinen elämäntapa on vaihtunut hiekkalaatikon reunalla istumiseen, sekä äiti että lapsi vaatekutsujen trikoossa. Hyvinä päivinä elämä ei voisi olla parempaa ja haluaisin purskahtaa itkuun pelkästä onnesta, kun katselen kikattavaa nappisilmääni tai nukkuvaa tuhisijaa. Vähemmän hyvinä päivinä otan käyttöön vanhan konstini: Jos jaksan tämän päivän loppuun / klo xx.xx asti, ostan itselleni palkinnoksi suklaata/kirjan/mitä tahansa kivaa. Kärsimättömänä ihmisenä haluaisin yleensä olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta kuin missä kullakin hetkellä olen tai mitä teen. Ja seuraavassa hetkessä muistelen, kuinka hyvin asiat äsken olivatkaan.

Kirjoittelen tänne suuria ajatuksiani, tuokiokuvia arjestani, rankkaa vuodatusta, neuvoja muille ja onnen murusia muillekin maisteltaviksi. Toivon teiltä lukijoilta kommentteja - olisi mukavaa tietää tulleensa kuulluksi täällä bittiavaruudessa :)

Terveisin pikkuleijonan äiti