Vähän kaikesta

Äitiysloma pyörähti käyntiin ja sen kunniaksi aika on entistäkin enemmän kortilla. Siis bloggaukseen käytettävissä oleva aika. Kätevästi miehen kanssa sairastettiin Gaabea Duha heti vapaideni alkajaisiksi, nyt alkaa olla oma olo jo voiton puolella vaikka jossain seksipuhelimessa saisinkin hyvät tienestit tällä käheällä sensuellilla äänelläni. Poika on ihme kyllä edelleen terveenä. Ihan vielä en riemuitse, mutta vähän kuitenkin ajattelen: Sainko tämänkin päivän kokea, kun joka ikinen pöpö ei pesiydykään ensin lapseen?

Olen kyllä lukenut ahkerasti kaikkia blogeja ja *ajatellut* kommentoida, siis muotoillut päässäni kommentteja vaikka mihin. Sitten päivät kuluvat ja tulee uusia postauksia ja keskustelut vanhenevat. Ehkä teitä kaikkia kuitenkin lämmittää se että melkein kommentoin :)

Nyt on taas sanottavaa vaikka mistä. Ja ihan luonnostelemattomana aivopieruna tässä tarjoilen kaiken, olkaa hyvä. En taida jaksaa edes oikolukea ennen julkaisua.

Nämä viimeaikaiset keskustelut uutismedioissa ja somessa, aiheina äitikortti = äitiys, äitien työssäkäynti ja juuri käyty aborttikeskustelu Ylellä. Huoh. Tärkeitä aiheita tietysti kaikki tyynni, varsinkin kaikille niille joita tapahtumat ja elämänvaiheet koskettavat omakohtaisesti tai edes lähipiirissä. Mietin hetken, jaksanko edes provosoitua kirjoittamaan, kun muut bloggarit ovat ansioituneesti jo hoitaneet asioiden vatvomisen. Koetan tiivistää omat mielipiteeni.

Äitikortti on alhainen kortti. Äitiys ei pätevöitä yhtään mihinkään paitsi siihen oman lapsen kasvatukseen, ja joidenkin kohdalla ei edes siihen. Onneksi valtaosa ihmisistä ja äideistä (huomatkaa ihmisten ja äitien erottelu!) tajuaa tämän sanomattakin. Äitiys voi olla jollekin elämäntapa ja ammatti, mutta minulle ei. Äitiys on osa identiteettiäni ja tällä hetkellä monista syistä määräävässä asemassa elämässäni. En sen ansiosta kuitenkaan tiedä toisten ihmisten asioista tai heidän parhaastaan yhtään enempää kuin ennen omaa äidiksituloani. Itse asiassa silloin taisin tietää nykyistä enemmän, mutta onneksi olen sittemmin päässyt tuosta tietämisen taakasta eroon. Äitiys on kaunis kokemus jonka mielelläni soisin kaikille äidiksi haluaville ja ansaitseville. Mutta myös ilman äitiyttä voi elää ja olla nainen, minun mielestäni. Ja osata ja tietää asioita. Tahattomasti lapsettomat ihmiset ovat ehkä eri mieltä, mutta minun silmissäni heillä on niin paljon muutakin omaa kuin se puuttuva äitiys.

Äitien työssäkäynti. Lyhyesti olen sitä mieltä, että JOS tarjolla olisi oikeasti kaikille sopivia työaika- ja päivähoitovaihtoehtoja, tästä ei tarvitsisi olla niin mustavalkoista mieltä. Jos voisin luottaa siihen, että aidosti pystyn rukkaamaan toimenkuvani sellaiseksi, että teen vain sen mistä maksetaan, niin mielelläni harkitsisin osa-aikatyötä. Korkeakoulutettuna ja asiantuntijatehtävissä toimivana en kuitenkaan voi rajoittaa työaikaani tiettyihin viikonpäiviin tai kellonaikoihin ilman että työni laatu, johon olennaisesti kuuluu hyvä tavoitettavuus ja lyhyet vasteajat asiakkaiden yhteydenottoihin, kärsisi. Enkä halua vaihtaa kellokorttihommiin. Eikä toimenkuvani ole sellainen, että sen voi jakaa pikku palikoihin joista valitsen itselleni parhaiten sopivat, tai että minua voi tuurata ihan heittämällä ilman että minun ja tuuraajani aikaa palaa jatkuviin pikaperehdytyksiin ihan tuhottomasti. Toki voin tehdä kuusituntistä työpäivää ja saada kuuden tunnin palkan käytännössä samoista hommista jotka teen kahdeksassa tunnissa. Tuttu tunne? Ei edes erityisesti riipu alasta tai työnantajasta. Nykyistä työtäni ei oikein voi tehdä freelancerinakaan, enkä edes haluaisi. Mutta silloin ainakin saisi valita työnsä niin kauan kuin asiakkaita riittää.

JOS voisin luottaa siihen, että saan alle kolmevuotiaalleni kodin läheltä kodinomaisesta yksiköstä ja mahdollisimman pienestä ja stabiilista ryhmästä päivähoitopaikan, joka tarjoaa rauhallista arjen yhdessäoloa ja jonkin verran kivoja virikkeitä, en kokisi lapsen jättämistä hoitoon itselleni niin ahdistavana. En halua laittaa lastani alle kolmevuotiaiden ryhmään, jossa on alun kolmattakymmentä pikkulasta ja vaihtelevat määrät hoitajia, ja joka toimii lähinnä lapsen säilytyspaikkana ylipitkän päivän. Näitä kauhuesimerkkejä on onneksi vain vähän ja varmasti useimmat päivähoitopaikat ovat ihan asiallisia ja lapset huomioon ottavia. Mutta pointti on se, että *pitää voida luottaa* siihen, että lapsille on tarjolla lapsilähtöistä päivähoitoa aina. Ei resurssipulaa, ei säästöjä väärästä paikasta, ei ylipitkiä kuljetusmatkoja ja jonkin porsaanreiän voimin ylitäytettyjä parakkipäiväkoteja. Kukaan aikuinenkaan ei tekisi pitkää työpäivää samanlaisissa olosuhteissa.

No mutta olihan mulla tätä sanottavaa, ja nyt vasta pääsen aiheeseen. Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli yhteiskunnan väliinputoajasta, nuoresta tytöstä, joka koki että hän ei ole saanut yhteiskunnalta ihan sitä mitä odotti. Varmaan hänellä oli vaikeaa kotona, ja ehkä paniikkihäiriö tms. on vaikeuttanut elämää, mutta voi jumaliste sentään. Jos ei ihminen saa opiskeltua yhtään mitään, on sitä mieltä että hänellä on perusoikeus olla muiden veronmaksajien elätettävänä jos ei homma itseltä vaan luista, ja on haluton tekemään yhtään mitään muuta kuin tavoittelemaan melko utopistista haaveammattia laulajana, niin prkl sanon minä. Pitäkää kokoomuslaisena, niin olenkin (ei jäsenkirjaa...), mutta joku roti on oltava. Heikoimpia on aina tuettava, varsinkin jos hommaan liittyy jollain tavalla lapsi, mutta kaiken tuen on oltava harkinnanvaraista. Ihan törkeää ajatella että ihmiselle automaattisesti kuuluu jokin määrä rahaa jos itseä ei huvita tehdä yhtään mitään (syistä, joita voi olla ns. oikeita ja ns. helppoja). Ongelma on tällaisten ihmisten asenne, tai sen puute. Mun on tietysti hyvä täällä vinkua, kun olen ehjästä ja rakastavasta perheestä lähtöisin ja nykyisinkin homma on ihan hyvin hanskassa eli en ole kokenut elämässäni näköalattomuutta ja kurjuutta juuri nimeksikään. Mutta vaikka olisinkin, olisinko silti sitä mieltä, että jonkun muun ongelma on hoitaa mun asiani kuntoon ja itse ei tarvii yrittää mitään? Ehkä olisin. Ja tuossa tilanteessa toivottavasti joku sanoisi päin naamaa että tee nyt hyvä nainen itsekin jotain. Yhteiskunnan pitää katsoa peiliin jos lapset joutuvat elämään huonoissa olosuhteissa. Niistä epäilemättä sikiää myös epätoivoa ja välinpitämättömyyttä omaa itseä kohtaan. Silti, ikinä en tule hyväksymään sitä että jonkun mielestä hänen on ihan ok olla muiden elättinä jos itse ei ole kokenut saavansa ilmaiseksi kaikkea sitä mitä haluaa. Harva varmaan on opiskellut tutkintoa ja tehnyt vuosikausia ansiotyötä jatkuva kiitollisuus ja hymy naamallaan. Se kun vaan kuuluu elämään että joskus on nähtävä vaivaa jonkin asian eteen ja kaikki ei aina ole pelkästään kivaa ja helppoa.

No niin. Provosoitukaa te nyt näistä minun mielipiteistäni, jotta pääsen taas vastaprovosoitumaan. Seuraavaksi lupaan kirjoittaa taas ihanista pienistä vauvoista, joita kevättalvi on pullautellut lähipiirini täyteen, ja ehkä tuosta pienestä nappisilmäisestä pojasta, joka on nyt päättänyt että pikkuveli saa tulla ensi kesänä leikkimään hiekkalaatikolle.

Kuulumiset tunnustuksen muodossa

 

Kiitokset Leopardikuningattarelle, lähiön pilkulliselle mutta virastoasialliselle bloggaajalle tunnustuksesta, johon yllä oleva aika psykedeelinen kuva liittyy! Kiva että minut on noteerattu hänenkin blogissaan - LQ on minulle kovin mieluista luettavaa. Käykeepä kahtomassa. Kuten kaikkia muitakin lukulistassani olevia blogeja.

Joskus taannoin jo vastasin samanlaiseen haasteeseen, mutta koska itsestään on niin mukava puhua ja se onkin minulle tällaisena kaappinarsistina luontevaa, niin kerronpa taas uudet kahdeksan faktaa itsestäni ja elämästäni. Tunnustus pitäisi antaa eteenpäin kahdeksalle uudelle blogille. Varmaan joka ikinen seuraamani blogi on jo tunnustettu, joten teen tällä kertaa niin että en aktiivisesti jaa eteenpäin mutta tästä sen saa käydä poimimassa itselleen jos tekee mieli.

Ne faktat.

1. Ammattini suuntautuu viestinnän ja kommunikoinnin pariin. Suutarin lapsella ei ole tässä asiassa kenkiä: koska töissä jatkuvasti skarppaan kirjallisen ulosantini kanssa, nämä blogitekstit ovatkin sitten aikamoista sotkua. Tekisi ehkä joskus hyvää lukea teksti kerran läpi ennen kuin julkaisee, mutta what the hell, kiire on paras muusa. Jokainen teksti on hyvä katsaus aivotoimintaani: sekavaa, jäsentymätöntä, poukkoilevaa, besserwisser-marttyyriajattelua. Lovely.
2. Pikkuveli on perätilassa. Juuri tänään sain kuulla. Nyt ketuttaa ihan sairaasti. Vaihtoehdot ovat sektio, jossa tulee paljon tikkejä ja iso pipi, ja jos saa yrittää alakautta, siinäkin varmaan koko alakerta tulee olemaan melkoinen kursittu mollamaija. Tietysti nyt vasta ruvetaan varailemaan aikaa käännökseen ja tehdään muita mittauksia ja selvityksiä ennen kuin mulle edes annetaan mitään vaihtoehtoja, joten turha surra etukäteen. Kaikkein eniten ehkä keljuttaa se, että perätilavauvoilla on isompi todennäköisyys kärsiä lonkkaluksaatiosta. Sehän korjaantuu lähes aina sillä lastalla, mutta lähipiirissä on näitä luksaatiovauvoja ollut pari ja vauvanhoito menee vaikeaksi. Vähän on semmoinen olo että miksi juuri minä. Ja oikeasti tässä ei edes vielä ole mitää pahaa tapahtunut, tämä ns. iloinen karjalainen luonteeni vaan kuplii kuin kotiviini.
3. Töitä on jäljellä kahden käden sormilla laskettava määrä päiviä. Ei ole yhtään mitään syytä ottaa sairaslomaa paitsi kauheat liitoskivut, kuitenkin tekisi mieli jo päästä kotiin möllöttämään.
4. Rakastan alkukesää. Sitä aikaa, kun koivu ei enää kuki ja hyttysiä ei vielä ole paljon. Melkein neonvihreä luonto ja valoisat yöt. Silloin ei tätä mammaa väsytä eikä masenna!
5. Olen tavannut Miehen todella nuorena. Hirveässä humalassa, ihan sattumalta opiskelijabileissä. Kaikki edellytykset siis sille, että suhde ei jatku kauan. Mentiinpä vielä tosi nuorina kihloihinkin hetken mielijohteesta, sekin tapahtui pienessä sievässä. Sen jälkeen alkoi vasta järjenkäyttö, kun opiskeltiin tutkinnot valmiiksi, hankittiin vakituiset työpaikat, ostettiin oma asunto (tämä samainen jossa nyt ollaan, ei siis mitään tarkoitusta tehdä kahta lasta alle kahdeksaankymmeneen neliöön!) ja mentiin naimisiin. Tehtiin siis aikuismaisia päätöksiä. Viisi vuotta häiden jälkeen tuli Leijonapoika.
6. Edellisestä voi päätellä, että ns. tositarkoitusmiehiä on ollut tasan se yksi, tämä joka öisin kuorsaa vieressäni ja joka jaksaa ajella poliisiautoja parkkitaloon joka ikinen ilta. Jotain teini-iän säätöjä oli, mutta nekin viattomia ja lyhytkestoisia.
7. Pikkuveljelle on nimi. Sitä en valitettavasti tule täällä blogissa paljastamaan mutta se on oikein hieno nimi! Kaikki kolme nimeä löytyvät kalenterista ja ovat ns. suomalaisia eli käyvät hyvin yhteen täysin suomalaisen sukunimen kanssa. Leijonapojallakin on kolme oikein hienoa suomalaisessa asussa olevaa nimeä.
8. Downton Abbey on huippuhyvä sarja. Katson sitä dvd:ltä ja jäin ihan koukkuun. Pakko tilata heti seuraavat kaudet, samalla kun ehkä tulee tilattua pojalle pari lastenkirjaa. Ja juuri aamulla sorruin herätekirjaostoksiin kirjakaupan ohi kulkiessani. Sarjat ja vauvalehdet ovat muutenkin nyt parasta antia hyvin keskittymiskyvyttömälle mielelleni. Hyllyssä on monta mieluista pokkaria odottamassa lukua, mutta en jaksa keskittyä mihinkään n. tuntia pidempään. Ja seuraavana päivänä ei oikein muista mitä luki.

Näin täällä leijonanpesässä tänään. Jos jollakulla on jakaa mitä tahansa positiivista tietoa perätilassa olevaan vauvaan liittyen, otan sen ilolla vastaan! Nettisurffailu ei oikein ollut omiaan rauhoittamaan mieltä.

Ei ne neliöt vaan se asenne

Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu lapsiperheestä, joka asuu niukissa neliöissä. Jäin pohtimaan asiaa omalta kannaltani. Asumisesta kun on aina kiva väitellä ja jokaisella on siitä ihan varmasti mielipide.

Olisinko valmis luopumaan isosta osasta rakkaita kirjojani, pianostani, nuoteistani, löhösohvastani? Nykyisten standardien mukaisesta isosta kylpyhuoneesta ja tilavasta ja toimivasta keittiöstäni? No jos nyt ei lähdetä siihen argumentointiin että osa maailman ihmisistä asuu teltoissa tai peltihökkeleissä tai savimajoissa, niin en olisi valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä omasta asuintilastani. Vaikka pääkaupunkiseudulla omistusasunnossa asuminen tarkoittaa erittäin isoa asuntolainaa (jossain muualla saisi kerrostalokolmion hinnalla puoli kuntaa) ja sitä kautta voimakasta sitoumusta työelämässä oloon. Hengissä pysyisimme vähemmälläkin, samoin halvemmilla huonekaluilla (ja vaatteilla ja muillakin tavaroilla). Tykkään ostaa laadukasta, esim. huonekaluissa suosin oikeasta puusta tehtyjä, joiden on tarkoituskin kestää meillä kymmeniä vuosia.

Lapsuudenkodissani oli paljon kirjoja ja iso kirjahylly olohuoneessa tai erillinen kirjasto-/vierashuone on minulle standardi. Kirjojen hamstraaminen on periaatteessa ihn hölmöä, en minä niitä moneen kertaan lue, mutta saan jotain henkistä tyydytystä isosta kirjakokoelmasta. Se on sisustuselementti. Ja kirjahylly vie tilaa. Samoin piano on oltava ja erillinen kaappi perintönä tulleelle isolle nuottikokoelmalle, vaikka nämäkin ovat hyvin vähällä käytöllä nykyään. Olisin vähän hukassa jos ei näille olisi tilaa tai jos olohuoneessa olisi pelkkää valkoista seinää ja pari matalaa tasoa.

Lapsella on oma huone. Olen niin herkkäuninen että halusin laittaa Leijonapojan omaan huoneeseen jo seitsenkuisena ja se oli ihan loistopäätös. Aina viime kevääseen asti, kun unipussista piti luopua, koko perheen yöunet olivat oikein hyvät. (Ja tuskin tätä pikkuveljäkään olisi saatu tehtyä jos makkarin nurkassa olisi ollut alle kaksivuotias nukkumassa.) Nyt nukkumisjärjestelyt ovat vähän rempallaan = poika kömpii aamuyöstä meidän viereen, mutta kun pääasiassa ja ainakin teoriassa jokainen perheenjäsen saa nukuttua aika pitkän unipätkän joka yö, niin olemme antaneet tilanteen olla näin. Pojalla on jo niin paljon tavaraakin (pääosin lahjaksi saatua, ei me niin paljon kaikkea ostella!) että sen huone pursuilee ja rönsyilee olohuoneen puolelle. Haluan että illan tullen olohuone on aikuisten valtakunta ja nurkissa ei ole leluröykkiöitä.

Makuuhuone toimittaa tällä hetkellä myös työhuoneen virkaa ja jatkossa tänne muuttaa vauva. Työhuonefunktio säilynee osittain, ja vauva saa nukkua meidän kanssamme kunnes oppii nukkumaan yöt kokonaan. Poikia ei laiteta samaan huoneeseen siinä tilanteessa, että toinen heräilee öisin ja herättää toisenkin. Jatkossa sitten kerrossänky, kun pinnis jää pienemmällekin pieneksi. Oikeastaan pieni helpotus, että lapset ovat samaa sukupuolta molemmat - jospa rojun määrä edes vähän pienenisi kun ei tule tyttöjen tavaraa poikien tavaran lisäksi. (Onpa sukupuolinormittunutta puhetta... mutta tavaramielessä näin kyllä tulisi käymään!) Mahtuvat sitten paremmin samaan huoneeseen tavaroineen.

Tässä on tarkoitus asua siihen asti että palaan takaisin työelämään - milloin se aika sitten koittaneekaan - ja pystymme turvallisesti velkaantumaan lisää ja ostamaan ylihintaisia rivi- tai paritaloneliöitä täältä Etelä-Suomen sykkeestä. Olemme miehen kanssa molemmat täältä päin kotoisin joten mitään syytä tai edes halua vaihtaa muille seuduille ei ole.

Tulevaisuudessa haaveilen kodinhoitohuoneesta, tai edes jonkinlaisesta kodinhoitonurkkauksesta kylppärin yhteydessä. Nyt meillä ei ole edes kuivausrumpua, ja pyykkiteline taikka kaksi onkin vakiohuonekalumme makkarin nurkassa. Yksi tai jopa kaksi makuuhuonetta lisää - molemmille pojille omat huoneet ja ehkä työ-/vieras-/kirjasto-/pianohuone, sellainen yleinen rojundumppaushuone, olisi ihana. Oma piha, vaikka koiraa ei meille allergian takia tulekaan. Sauna pitää tietysti olla, mutta nytkin on jo. Kuraeteinen? Jos mahdollista, kyllä. Lämmintä varastotilaa on nyt jo aika paljon, mutta saisi olla enemmänkin.

En ole mikään sellainen tavarahamsteri, että meillä pyörisi jos jonkinlaista posliiniesinettä, pitsiliinaa ja kahvikuppia tai järjettömästi vanhaa vaatetta kaapeissa. Mutta noita isoja huonekaluja ja kirjoja riittää. Vaatekaapit eivät koskaan ole olleet mulle ongelma, ja keittiötavaraa sekä liinavaatetta osaan kierrättää tehokkaasti. Mies on enemmän tämmöisen pikkutavaran perään, ja meillä onkin diili, että kellariin saa varastoida sen mikä mahtuu mutta asuntoon ei tuoda esim. vanhoja kouluvihkoja ja luentomuistiinpanoja. Ja jos tila loppuu, niistä karsitaan ensimmäiseksi.

Kaipa tämän meidän tavaravuoren saisi väkisin tungettua kaksioonkin, mutta sitten menisi jo tetrikseksi, ja ihan sentilleen täyteen ahdettu kämppä on mulle henkilökohtainen painajainen (vanhempani asuvat sellaisessa, kamaa on siis pöydän- ja sängynaluset täynnä ja erilaisia ruokailuryhmiäkin on vieri vieressä...). Mutta kun minä haluan viihtyä kodissani, vaalia muutamaan perintöhuonekalua, sisustaa välillä vähän uuttakin ja ottaa silloin tällöin vieraita vastaan niin että kaikki mahtuvat istumaan muualla kuin lattioilla. Ja kiva on olla omankin perheen kesken niin että kaikilla on omaa tilaa. Jonkun mielestä varmaan asumme käsittämättömän ahtaasti, alle 80 neliössä lapsen kanssa, joillekin nämä neliöt ja kaikki kivat tavarat ovat kaukainen haave. Kriiseilin vielä kesällä aika pahasti tulevasta tilanpuutteesta, nyt olen jo paljon enemmän sinut asian kanssa. Ehkä avaudun aiheesta taas sitten kun legojen ja pikkuautojen lisäksi lattialla on vakituisesti leikkimatto ja sitterikin.

Nostan hattua tuolle Hesarin toimittajalle, jonka pian viisihenkinen perhe mahtuisi meidän olohuoneeseen ja makkariin. Itselläni ei ihan asenne riittäisi.