Ei ne neliöt vaan se asenne

Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu lapsiperheestä, joka asuu niukissa neliöissä. Jäin pohtimaan asiaa omalta kannaltani. Asumisesta kun on aina kiva väitellä ja jokaisella on siitä ihan varmasti mielipide.

Olisinko valmis luopumaan isosta osasta rakkaita kirjojani, pianostani, nuoteistani, löhösohvastani? Nykyisten standardien mukaisesta isosta kylpyhuoneesta ja tilavasta ja toimivasta keittiöstäni? No jos nyt ei lähdetä siihen argumentointiin että osa maailman ihmisistä asuu teltoissa tai peltihökkeleissä tai savimajoissa, niin en olisi valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä omasta asuintilastani. Vaikka pääkaupunkiseudulla omistusasunnossa asuminen tarkoittaa erittäin isoa asuntolainaa (jossain muualla saisi kerrostalokolmion hinnalla puoli kuntaa) ja sitä kautta voimakasta sitoumusta työelämässä oloon. Hengissä pysyisimme vähemmälläkin, samoin halvemmilla huonekaluilla (ja vaatteilla ja muillakin tavaroilla). Tykkään ostaa laadukasta, esim. huonekaluissa suosin oikeasta puusta tehtyjä, joiden on tarkoituskin kestää meillä kymmeniä vuosia.

Lapsuudenkodissani oli paljon kirjoja ja iso kirjahylly olohuoneessa tai erillinen kirjasto-/vierashuone on minulle standardi. Kirjojen hamstraaminen on periaatteessa ihn hölmöä, en minä niitä moneen kertaan lue, mutta saan jotain henkistä tyydytystä isosta kirjakokoelmasta. Se on sisustuselementti. Ja kirjahylly vie tilaa. Samoin piano on oltava ja erillinen kaappi perintönä tulleelle isolle nuottikokoelmalle, vaikka nämäkin ovat hyvin vähällä käytöllä nykyään. Olisin vähän hukassa jos ei näille olisi tilaa tai jos olohuoneessa olisi pelkkää valkoista seinää ja pari matalaa tasoa.

Lapsella on oma huone. Olen niin herkkäuninen että halusin laittaa Leijonapojan omaan huoneeseen jo seitsenkuisena ja se oli ihan loistopäätös. Aina viime kevääseen asti, kun unipussista piti luopua, koko perheen yöunet olivat oikein hyvät. (Ja tuskin tätä pikkuveljäkään olisi saatu tehtyä jos makkarin nurkassa olisi ollut alle kaksivuotias nukkumassa.) Nyt nukkumisjärjestelyt ovat vähän rempallaan = poika kömpii aamuyöstä meidän viereen, mutta kun pääasiassa ja ainakin teoriassa jokainen perheenjäsen saa nukuttua aika pitkän unipätkän joka yö, niin olemme antaneet tilanteen olla näin. Pojalla on jo niin paljon tavaraakin (pääosin lahjaksi saatua, ei me niin paljon kaikkea ostella!) että sen huone pursuilee ja rönsyilee olohuoneen puolelle. Haluan että illan tullen olohuone on aikuisten valtakunta ja nurkissa ei ole leluröykkiöitä.

Makuuhuone toimittaa tällä hetkellä myös työhuoneen virkaa ja jatkossa tänne muuttaa vauva. Työhuonefunktio säilynee osittain, ja vauva saa nukkua meidän kanssamme kunnes oppii nukkumaan yöt kokonaan. Poikia ei laiteta samaan huoneeseen siinä tilanteessa, että toinen heräilee öisin ja herättää toisenkin. Jatkossa sitten kerrossänky, kun pinnis jää pienemmällekin pieneksi. Oikeastaan pieni helpotus, että lapset ovat samaa sukupuolta molemmat - jospa rojun määrä edes vähän pienenisi kun ei tule tyttöjen tavaraa poikien tavaran lisäksi. (Onpa sukupuolinormittunutta puhetta... mutta tavaramielessä näin kyllä tulisi käymään!) Mahtuvat sitten paremmin samaan huoneeseen tavaroineen.

Tässä on tarkoitus asua siihen asti että palaan takaisin työelämään - milloin se aika sitten koittaneekaan - ja pystymme turvallisesti velkaantumaan lisää ja ostamaan ylihintaisia rivi- tai paritaloneliöitä täältä Etelä-Suomen sykkeestä. Olemme miehen kanssa molemmat täältä päin kotoisin joten mitään syytä tai edes halua vaihtaa muille seuduille ei ole.

Tulevaisuudessa haaveilen kodinhoitohuoneesta, tai edes jonkinlaisesta kodinhoitonurkkauksesta kylppärin yhteydessä. Nyt meillä ei ole edes kuivausrumpua, ja pyykkiteline taikka kaksi onkin vakiohuonekalumme makkarin nurkassa. Yksi tai jopa kaksi makuuhuonetta lisää - molemmille pojille omat huoneet ja ehkä työ-/vieras-/kirjasto-/pianohuone, sellainen yleinen rojundumppaushuone, olisi ihana. Oma piha, vaikka koiraa ei meille allergian takia tulekaan. Sauna pitää tietysti olla, mutta nytkin on jo. Kuraeteinen? Jos mahdollista, kyllä. Lämmintä varastotilaa on nyt jo aika paljon, mutta saisi olla enemmänkin.

En ole mikään sellainen tavarahamsteri, että meillä pyörisi jos jonkinlaista posliiniesinettä, pitsiliinaa ja kahvikuppia tai järjettömästi vanhaa vaatetta kaapeissa. Mutta noita isoja huonekaluja ja kirjoja riittää. Vaatekaapit eivät koskaan ole olleet mulle ongelma, ja keittiötavaraa sekä liinavaatetta osaan kierrättää tehokkaasti. Mies on enemmän tämmöisen pikkutavaran perään, ja meillä onkin diili, että kellariin saa varastoida sen mikä mahtuu mutta asuntoon ei tuoda esim. vanhoja kouluvihkoja ja luentomuistiinpanoja. Ja jos tila loppuu, niistä karsitaan ensimmäiseksi.

Kaipa tämän meidän tavaravuoren saisi väkisin tungettua kaksioonkin, mutta sitten menisi jo tetrikseksi, ja ihan sentilleen täyteen ahdettu kämppä on mulle henkilökohtainen painajainen (vanhempani asuvat sellaisessa, kamaa on siis pöydän- ja sängynaluset täynnä ja erilaisia ruokailuryhmiäkin on vieri vieressä...). Mutta kun minä haluan viihtyä kodissani, vaalia muutamaan perintöhuonekalua, sisustaa välillä vähän uuttakin ja ottaa silloin tällöin vieraita vastaan niin että kaikki mahtuvat istumaan muualla kuin lattioilla. Ja kiva on olla omankin perheen kesken niin että kaikilla on omaa tilaa. Jonkun mielestä varmaan asumme käsittämättömän ahtaasti, alle 80 neliössä lapsen kanssa, joillekin nämä neliöt ja kaikki kivat tavarat ovat kaukainen haave. Kriiseilin vielä kesällä aika pahasti tulevasta tilanpuutteesta, nyt olen jo paljon enemmän sinut asian kanssa. Ehkä avaudun aiheesta taas sitten kun legojen ja pikkuautojen lisäksi lattialla on vakituisesti leikkimatto ja sitterikin.

Nostan hattua tuolle Hesarin toimittajalle, jonka pian viisihenkinen perhe mahtuisi meidän olohuoneeseen ja makkariin. Itselläni ei ihan asenne riittäisi.