Kävi niin, että Leijonalapsen äiti meni töihin. Pienestä aamu- ja iltakaaoksesta huolimatta ratkaisu tuntuu hyvältä, omalta. Päivisin saan käyttää aivojani ja osaamistani johonkin, mihin pystyn itse vaikuttamaan, ja iltaisin jaksan keskittyä poikiin enkä hermostu ihan pienestä. Saan viettää joka päivä noin tunnin verran aikaa joko autossa tai julkisissa. Yksin. Kuulitteko, yksin!! Työhön olen sujahtanut mukaan ihan hyvin. Toki tämä on sekä muistiinpalauttamis-, opettelu- ja kuherruskuukausivaihe joka pian muuttuu rutiiniksi, mutta toivottavasti kivaksi sellaiseksi. Väsyttää paljon, mutta oma vika kun ei mene ajoissa nukkumaan vaan tuijottaa Netflixistä Mad Meniä kaikki illat. (Ja Downton Abbey alkaa tänään!!!)
Kävi niin, että esikoinen viihtyy päiväkodissa mainiosti, ja kuopuskaan ei kovasti vastustele sinne jäämistä. Itkuvaihe oli ja on vähän edelleen, mutta päivät sujuvat kivasti. Iltaisin pitää kotona pikkuisen riehua ja hakea huomiota. Öisin joskus huudellaan, toisaalta joskus nukutaan hievahtamatta 10 tuntia putkeen. (Olisinko muuten vuosi sitten voinut kuvitellakaan sellaista?!)
Kävi niin, että parisuhdetta kaivellaan pikku hiljaa esiin naftaliinista. Ollaan vietetty silloin tällöin hetki kaksin. Siihen muuten tarjoaa oivan tilaisuuden mahdollisuus tehdä etätöitä. Lapset aamulla päiväkotiin ja sitten... öh... no, hyvä aamupala ja jakso Mad Meniä :)
Kävi niin, että Leijonalapsen äiti hakeutuu psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, sitä kautta sitten tarvittaessa lähete psykiatrille joka tekee lausunnon Kela-korvattavaan terapiaan pääsemisestä. Siis toivon, että sinne pääsisin. Nyt mieli on hyvä ja vointi normaali, mutta lääkkeet eivät ole loppuelämän ratkaisu. Terapiasta ehkä löytyy se mörkö, joka laukaisee masennuksen muutaman vuoden välein. Tai sitten se löytyy aivokemioista. Niin tai näin, vastauksia haetaan.
Kävi niin, että kävi ihan hyvin. Siltä tuntuu nyt. Miltä teistä tuntuu?
