keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Murrrr, sanoi Leijonapoika

Uusi uhmahuippu nostaa taas päätään. Sen sijaan, että Leijonapoika jankuttaisi jatkuvasti mä-haluuu-uun (sitäkin kyllä meillä kuullaan ihan riittävästi), hän kiukuttelee, härnää, tekee kiusaa, rikkoo jne. En tiedä mistä tässä nyt taas tuulee. Pojan on tosi vaikea sanoittaa tunteitaan. Pitkän venkoilun ja rähjäämisen päätteeksi tulleet raivarit saattavat laantua hetkessä kun kysyn että onko jano ja tuon mukillisen vettä. (Toki olin tiedustellut näitä perustarpeita jo kiukkukohtauksen alkuvaiheissa mutta silloin kaikki on EI.) Sitten toteamme yhdessä että voi voi, janokiukku tuli, ja sovimme, että seuraavalla kerralla sanotaan ajoissa mikä on hätänä niin ei tarvitse kiukutella.

Pikkuveljen läsnäolo harmittaa Leijonapoikaa ihan hirveästi. Pikkuveli kuulemma "jahtaa", sotkee, kiusaa jne. Eli kun tuommoinen vuosikas huojuu menossa mukana ja huitoo kaikkea, niin kohta jo tönäistään, purraan, potkaistaan, huudetaan täysillä korvaan solvauksia (mistä se on muuten kaikki nekin oppinut?) niin pitkään että joudun tosissani hermostumaan. Nätisti tai tiukasti sanominen kaikuu kuuroille korville, samoin mikä tahansa uhkaus. Vasta kun otan lelut jäähylle tai vien koko pojan jonnekin rauhoittumaan, tilanne alkaa vähän siirtyä johonkin suuntaan - laantumiseen tai superraivareihin. Tämä poika on sellainen, että jäähyllä ei pysytä sekuntiakaan paikallaan, ja jos pistän omaan huoneeseen suljetun oven taakse, kohta pamahtaa eli aloitetaan tavaroiden heittely ja rikkominen. Ainoa rauhoittelukeino tällä hetkellä on ottaa tiukasti syliin vähintään kymmeneksi minuutiksi. Se ei valitettavasti aina onnistu jos Pikkuveljeä pitää passata samalla, ja silloin alkaa se kaaos, eli minäkin huudan ja käyttäydyn ihan kolme- ja puolivuotiaan lailla eli tosi tosi rationaalisesti.

Hirveä uhma, joku mikä lie uusi mustasukkaisuusvaihe, ja varsin temperamenttinen ja vahva luonne. Sekä pojalla että äidillä. Oma luonteeni on ihan samanlainen ja olen lapsena ollut kuulemma juuri tuollainen äkäpussi ja viimeiseen asti uhmaaja, joten ei mikään ihme että oma lapseni on samanlainen. Itsekin jos reagoisin vain selkäytimestä, huutaisin, rikkoisin ja löisin. Vain tuon ensimmäisen kyllä toteutan. No okei, kerran paiskasin kännykän pöytään niin että lasi hajosi.

Meillä ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia arjessa, ja Leijonapoika saa edelleen äidiltä ja isältä kahdenkeskistäkin aikaa. Silloin usein homma sujuu huomattavasti paremmin. Mutta koko perheen ollessa koolla, tai minä ja lapset, Leijonapoika on ihan mahdoton. Tämä ei oikeasti ole kivaa, ja ollaan taas jotenkin keinottomia noiden raivareiden kanssa. Kun siis aina ei ole mahdollista aktiivisesti tyynnytellä tai pitkään keskustella, ja silloin tilanne menee ihan hulinaksi. Huutaminen on ihan ok, mutta ei se potkiminen, pureminen, lyöminen, ja rikkominen. Tiedän että tämä on vaihe mutta kuinka helkkarin kauan tätä kakkaa kestää?! Paha tuuli on jo herätessä ja aamuisinkin meillä jo raivotaan reippaasti ennen kuutta. Välillä myös nukkumaan mennään ihan naama mutkalla.

Muutenkin nyt jokin oidipaalinen vaihe alkaa olla purkuvaiheessa, koska "äiti on niiiin hirrrveen tyhmä" ja "milloin isi tulee kotiin, isi on paras!". Olisiko raivoamisen syy tämä irtiotto äidin helmoista?

Jotenkin nyt on usein vähän tahmeaa, kun Pikkuvelikin on selkeästi löytänyt oman tahtonsa ja osaa kirkua ja paiskoa tavaroita, ja Leijonapoikaa raivostuttaa kaikki. Pojat oikein provosoivat toisensa kiukuttelemaan, isompi tahallaan ja pienempi pöhköyttään. Siinä sitä sitten äiti keittelee nakkikeittoa iltayhdeksältä, kun aikaisemmin ei ole vaan ehtinyt kun koko ajan pitää jompaakumpaa roikuttaa sylissä tai jäähyllä. Huoh. Onhan muuallakin tällaista vai olemmeko ihan erityisen kiukkuinen perhe?

(On ne ihan ihaniakin, joo, aina välillä. Ainakin nukkuessaan.)

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin meidän pikku-ritarilta.ritarin sisko on vasta puoli vuotias, mutta tosiaan tuo nakkikeittovertaus osui hyvin :). Tavaroita heitellään ja äitiä potkitaan ja lyödään, ainoa rauhoituskeino on meillä sylissä olo, mutta siinäkin ritari rimpuilee ja kiljuu viimestä päivää. Välistä meno on aika hurjaa joo kun äiti taantuu tosiaan sinne lapsen tasolle.

    T. Varpu /höpönassula

    VastaaPoista
  2. Moiii, en ole aikoihin kerennyt tänne ja vastaus on viipynyt... Näinhän se on että lapsi saa äidistäkin sen lapsen esiin. Onneksi meillä on jo paljon hyviäkin päiviä, ja aina silloin tällöin veljesten yhdessäolo on ihan leppoisaa ja luontevaa. Olipa Leijonapoika kuulemma ikävöinyt Pikkuveljeä yökylässä ollessaan, eli tärkeä on hänelle se oma veli.

    VastaaPoista

Anna tulla jos siltä tuntuu.