torstai 18. syyskuuta 2014

Luopumisia, totutteluja ja uuden opetteluja

Viimeisiä viedään. Palaan kohta töihin, Leijonapoika on palannut päiväkotiin pitkältä kesälomaltaan ja Pikkuveli harjoittelee päiväkodissa oloa. Pojat pääsivät samaan paikkaan ja heillä on siellä turvaa toisistaan, ja minulla on ihan kohtalaisen luottavainen olo siihen, että lapsilla menee siellä kivasti. Pientä haikeutta tunnen ja vähän itseäni soimaan untuvaisen vauvani hylkäämisestä tarhantätien armoille, mutta kokemuksesta tiedän että tämä kuuluu asiaan ja menee ohi.

Kesä oli ja meni. Leijonapoika vietti neljän kuukauden kesäloman, joka vei minulta loputkin mehut. Olin pirteän ja positiivisen kevään jälkeen taas jotenkin uupunut, unihäiriöinen ja tosi ärtynyt ja lyhytpinnainen, kun molemmat lapset olivat joka päivä kotona ja omaa hetkeä ei vartin pätkiä pidempää aikaa tahtonut missään vaiheessa löytyä. Jossain vaiheessa alkoivat kovat migreenit, pahoinvointi, huimaus ja muut oireet, jotka tuntuivat jo aika tutuilta. Hain apua ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen ja siihen lääkkeet. Diagnoosi oli itselleni pienoinen yllätys, sillä minulla on ollut hyvin vähän tai ei lainkaan huonommuuden tai alemmuudentunteita, itsesyytöksiä, itseinhoa tai itsetuhoisia ajatuksia. Kuulemma näinkin voi olla, vaikkakaan se ei ole yleistä - useimmitenhan masennus pyrkii esiin mielen eikä kropan kautta. Minulla kuitenkin näin, ja nyt on taas hyvä, normaali ja onnellinen olo. Jälkikäteen vasta ymmärrän kuinka hirveän väsynyt, kireä ja vähän onnellinen olinkaan. Odotin aina sitä hetkeä kun lapset nukkuvat ja saan olla itsekseni. Nyt minusta on ihanaa pitää pieniä sylissä, nuuhkia heitä ja vain katsella touhuja. Olisinko ollut pidempään kotona jos olisin aloittanut lääkityksen aiemmin? Jaa-a, ehkä, ehkä ei. Nyt haluan kuitenkin hakeutua terapiaan, koska tällainen masentuneisuus on näköjään minulle jotenkin tyypillistä enkä keksi miksi juuri minä en kestä ihan normaalia arkea. Jospa jokin konsti löytyisi ihan yksilöterapiasta. Lääkkeiden syönti auttaa, mutta nähdäkseni ei ole se paras ratkaisu muutaman vuoden sykleissä. Kyllähän masennus menee aikanaan ohi, mutta tässä elämänvaiheessa en voi käydä muutamaksi kuukaudeksi sohvalle lepäämään ja olemaan henkisesti ja fyysisesti ihan olmi.

Tein siis kesällä kaikkeen kypsyttyäni päätöksen aikaistaa töihinpaluuta, ja se sopi työnantajallekin hyvin. Sattuipa vielä, että päivähoitokuviotkin loksahtivat paikoilleen. Töiden suhteen minulla on nyt ihan hyvä fiilis, vähän innostunutkin jopa, vaikka toki kauhistelen osaanko enää mitään. Onneksi on töihinpaluustakin jo kertaalleen kokemusta, niin tiedän asioiden lutviutuvan muutamassa viikossa. Enemmän jännittääkin arkihässäkkä, kaiken aikataulutus, kuljettamiset, sairastelut ja sen sellaiset. Ilmeisesti tästäkin voi selvitä hengissä, olen kuullut muilta.

Pikkuveli on pian puolitoistavuotias. Sellainen sopusuhtainen pikku nakki ja pissavaipan hajuinen pallero, jonka nenä menee nauraessa ryppyyn ja jolla on juuri sen verran vaaleaa tukkaa että ei ihan kalju enää ole. Hän juoksee, kiipeilee, kaatuilee, kiukkuaa, innostuu, höpöttää siansaksaa muttei puhu vielä yhtään mitään (paitsi ehkä joskus vahingossa jotain etäisesti oikeaa sanaa muistuttavaa, mutta pyynnöstä ei varmasti toista sanomaansa), syö pääosin itse, haluaisi pukea itse, tykkää isoveljen leluista ja leikeistä mutta ei siitä että isoveli ei tykkää, nukkuu yönsä mutta herää rikollisen aikaisin, rrrrakastaa kirjoja, autoja ja eläimiä ja joskus jopa nyhjää sylissä. Ihana, rakastettava ja eloisa pieni poika, joka ei ujostele eikä pelkää juuri mitään ja jolla on kovin paljon omaa tahtoa.

Leijonapoika on iso nelivuotias. Hän kasvaa humahti vähän pituuttakin kesän mittaan, on sekaisin pikkulegoista, on vuorotellen poliisi ja palomies, haluaa nukkua äidin vieressä (äidin pieni unikaveri melkein joka yö...),  haluaa kaikkea eikä sitten enää haluakaan yhtään mitään, on edelleen yökastelija, ei tykkää kynä-, saksi- tai askarteluhommista pätkän vertaa vaan haluaa kiipeillä ja juosta, rrrrakastaa tuhoamisia, räjäytyksiä, pamahduksia, onnettomuuksia, liioittelua ja suurta draamaa. Hän haluaa olla vain äidin ja isin kanssa eikä mennä mummon luo yökylään, nyhjää välillä vieressä ja huutaa olevansa pieni eikä osaa mitään. Välillä hän kertoo ylpeänä miten sai takin vetskarin ite kiinni koska on ISO MIES. Hän pohtii todella paljon asioita ja reflektoi kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa rakentamalla pikkulegoista päivän asioita.

Minä olen puolivälissä neljääkymmentä, edelleen aika homssuinen ja kovasti ylipainoinen äiti, vaimo, ihminen, ystävä, työntekijä, naapuri, itsensä etsijä muttei vielä löytäjä, ja potilas (vaihtelevassa järjestyksessä päivän mukaan). Uudenlaisen arkirutiinin opettelu alkaa. Pitää päivittää naama, tukka ja vaatekaappi vastaamaan vaativan asiakastyön vaatimuksia. Vauva-ajalle sanotaan hyvästejä, kaapit tyhjennetään ylimääräisestä lapsitavarasta kirppiksellä ja mietitään, voiko koti pian taas näyttää siltä että täällä asuu myös aikuisia. Lisäneliöiden hankkiminen alkaa olla ajankohtaista kun pian on taas kaksi palkkaa. Aikuisilla on jo oman makuuhuoneen ja kohtalaisten yöunien ansiosta silloin tällöin pientä sutinaa. Pariin otteeseen on heivattu molemmat lapset yöksi mummolaan ja vietetty laatuaikaa hotellin lakanoissa pää kuoharista keveänä tai hyvissä bileissä aikuisessa seurassa ysärihittien tahtiin pomppien. Olen harjoitellut kirjojen lukemista ja siinä onnistunutkin, ja välillä yllätän itseni miettimällä jotain töihin liittyvää, ihan spontaanisti. Näinä viimeisinä kotipäivinä koetan lypsää esiin jotain katumusta töihinpaluupäätöksestä, mutta ei, en kadu. Hiekkalaatikko ei enää ole mun paikka, ei vaatekutsut eikä perhekahvilat tai muskarit. Luovutan oikein mielelläni paikkani jollenkin sellaiselle, joka parhaillaan silittelee esikoismasuaan ja hymyilee höntisti itsekseen.

Tänä syksynä en ehkä vielä uskalla aloittaa itselleni niin rakasta musiikkiharrastusta uudelleen, koska se vaatii paljon sitoutumisia illoiksi ja viikonlopuiksi, mutta jotain muuta pientä säännöllistä iltamenoa voisin jo alkaa harkita. Nykyään elämä on jo sen verran helpompaa kuin puoli vuotta tai vuosi sitten, että voimme miehen kanssa varata itsellemme omia iltamenoja siitä etukäteen kättä vääntämättä ja toisen katkeroitumatta. Se tekee tosi tosi hyvää. Jooga olisi ehkä kova juttu. Kuuluu siihen (harvaan?) joukkoon, joka ei ole vielä koskaan käynyt joogatunnilla. Kehon ja mielen yhtaikainen huolto voisi todellakin olla mun juttu. Tai sitten vaan päämäärättömät kävelyt syysillan hämärässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna tulla jos siltä tuntuu.