Meillä on juhlittu kolmevuotissynttäreitä. Vielä ei onneksi tarvitse järjestää varsinaisia kaverisynttäreitä, mutta kutsut erikseen sukulaisille ja kummeille, pihakavereille ja sitten parille tuttavaperheelle ajavat kyllä valmisteluineen saman asian. Siitä huolimatta, että siivoamme kunnolla vasta juhlien jälkeen. (Kyllä, tämä oivallus on nerokas! Ennen lastenjuhlia isoimmat roskat pois keskeltä lattiaa. Juhlien jälkeen murujen, kuolan, puklujen, mehutahrojen ja mahdollisten vaippa-aksidenttien perusteellinen kuuraus lattiasta.)
Katselin eräänä päivänä viime kesänä pojasta otettuja valokuvia. Mielestäni hän oli silloin jo niin iso, kun puhetta tuli hyvin, pituutta oli venähdetty ja erilaiset "kunnon" leikit alkoivat kiinnostaa. Mutta nykyiseen Isoon Poikaan verrattuna meillä oli viime kesänä vielä ihan pikkuinen poikanen. Vauvakiharainen ja pyöreänaamainen vaippapöksy.
Nyt Leijonapoika on sellainen äärimmäisen stereotyyppinen vaahteramäen eemeli. Keppostelee paljon mutta tarkoitus on usein hyvä - virtaa ja ideoita kun vaan riittää niin hirveän paljon. Poika puhuu pitkiä lauseita (eilen laskettiin miehen kanssa 13-sanainen ihan järkevä lause, ja sekin keskellä pitkää puhetulvaa); kyselee sekä tyhmiä että viisaita (mikä on auto? miksi kaikki alkaa ja päättyy?); on äärimmäisen kiinnostunut autoista, isoista koneista, liikenteestä, liikennemerkeistä, rakennustekniikasta (rännit, venttiilit, ovet, ikkunat jne.); leikkii autoleikkejä, junarataa, duplorakennelmia, keittiö- ja ruokaleikkejä. Hoivavietti on aika olematon, mutta kyllä Pikkuveli sillon tällöin saa suukkoja ja äitiä autetaan vauvanhoidossa tuomalla vaippaa jne. Kotihommista tiski- ja pyykkikoneen tyhjennys kiinnostavat jonkin verran, mutta minkäänlaista siivousapua ei pojusta ole. Roskien vientiin hän osallistuu mielellään mutta kummasti pussi muuttuu hirveän painavaksi ennen roskakatokselle saapumista ja kantamus pitää vaihtaa esim. tuplasti painavampaan kiveen.
Leijonapojalla on valtava tarve fyysiseen tekemiseen. Hän juoksee nopeammin kuin kukaan lähialueen ikätoverinsa, kiipeilee ihan minne vaan yltää (kerran bongattiin miehen kanssa poika matalalle ulottuvilta palotikkailta!), kotona etenee parkour-tyyliin yli sohvan ja keittiönpöydän - mitäs niitä turhia kiertelemään kun ylikin pääsee. Lukuhetket ja leikkimiset ovat usein pyörähtelyä, vatkaamista, pomppimista ja askeltamista, mutta liikkeestä huolimatta poika kuuntelee tarkasti, keskustelee ja keskittyy leikkiin.
Kädentaidot ovat tällä ikiliikkujalla hieman paitsiossa. Värittäminen, saksiminen, palapelit tai edes muistipelit eivät juurikaan kiinnosta. Kynät ovat isoja puita jotka tuuli katkoo ("en minä katkaissut vaan kova myrskytuuli), sakset ovat "mulle hei ihan liian terävät", palapeleissä ärsyttää jos ei heti satu kohdalleen ja muistipelin kortit eivät missään nimessä saa olla lattialla levällään vaan tiukissa pinoissa ja mielellään kuorma-auton kyydissä rakennustarvikkeina. Olkoon sitten niin.
Kirjojen suosio päiväsaikaan on vähentynyt, mutta pidämme tarkasti kiinni iltalukemisesta. Nyt kiinnostavat jo pidemmätkin tarinat, ja välillä uppoaa myös runomuoto. Musiikin kuuntelu on vähän välivaiheessa, hirveän monet vanhat suosikkikappaleet jotenkin ärsyttävät ja niitä ei saa äiti edes hyräillä. Muskarissa käymme kuitenkin, ehkä se innostus musiikkiin taas jostain löytyy. Välillä poika lauleskelee tuttuja lauluja itsekseen ja keksii lauluihin uusia sanoja. Laulaminen on vielä hyvin epävireistä, mutta ei kai sen kolmevuotiaana kuulukaan olla, ellei ole ihan pikkumozart. Myös leikkisoittimet ovat olleet vähän paitsiossa. Leijonapoika tuntee kaikki kirjaimet ja numerot ja mielellään tavaa näkemiään sanoja kirjain kerrallaan. Hän jo leikkii sanoilla, keksii hulluja yhdyssanoja ja vaihtelee äänteitä ja kirjaimia.
Luulin pitkään, että kuivaksioppiminen ei tässä perheessä koita ikinä. Kevään ja kesän myötä pottailua on yritetty vaikka minkälaisin houkuttimin, edes päiväkoti ei tuonut asiaan muutosta. Vaippa piti olla ja asiat tehdä sinne. Kunnes tässä hiljattain yhtenä päivänä poika ilmoitti että on hätä. Sitten käytiin potalla. Pottailua kesti pari päivää, ja nyt pitää käydä pissimässä pönttöön, näytöstyyliin seisaaltaan. Sotkua tulee mutta se ei haittaa, niin uskomaton on ollut tämä yhtäkkinen muutos. Kakkosasia tehdään edelleen vaippaan, mutta nyt olen toiveikas että sekin joku kaunis päivä menee suoraan viemäriin. Poika näköjään tekee juuri niin kuin huvittaa ja henkisesti ei ollut valmis vielä tätä ennen. Huumoripuolella kakka-, pissa- ja pippelijutut ovat kovaa valuuttaa.
Ennen aina niin hyvä syömäri on muuttunut nirsoilijaksi, jolle pahimpina päivinä ei kelpaa kuin maito, suklaa ja kylmä makaroni. Emme todellakaan anna lapselle aina sitä mitä pieni mieli sattuu halajamaan, mutta joskus teemme kompromisseja jos nälkäkiukku uhkaa torpedoida koko illan.
Terveyspuolella olemme edelleen välttyneet allergioilta ja ihmeemmiltä taudeilta, mutta flunssien yhteydessä keuhkoputket edelleen ahtautuvat ja myös nyt kesällä kaikki pienetkin räkätaudit ovat vieneet päivystykseen hengenahdistuksen myötä. Nyt on aloitettu jatkuva kortisonilääkitys ja toivomme kovasti että siitä saisi vähän helpotusta. On aika tuskallista joko yrittää vältellä tauteja tai sitten sairastaa aina sieltä pahimman kautta. Ikävää sekä potilaalle että koko muulle perheelle, kun univelkaa ja muuta sählinkiä on jo ennestään ihan riittävästi.
Pahin mustasukkaisuus Pikkuveljeä kohtaan on alkanut laantua ja uskallan hetkittäin antaa lasten olla vähän aikaa keskenään, vaikka vessakäynnin ajan, ja vauva saa jo olla aika rauhassa lattialla. Edelleen on kuitenkin päiviä että kaikki vauvan tekemiset pitää sotkea huutamalla ja huitomalla, etenkin nukkuminen ja imetys, ja nyt Leijonapoika on alkanut omatoimisesti nostella ja kieritellä vauvaa. Se ei missään tapauksessa käy päinsä, koska isoveljellä ei ole mitään käsitystä omista voimistaan ja vauvan painosta tai oikeista otteista. Mustasukkaisuuden lisäksi meitä piinaavat aika rapsakka uhma sekä todella aktiivinen kyselyikä. Äidin päivät ovat välillä sellaista vartti kerrallaan suklaan voimin -meininkiä, välillä on ihan kivaa ja päivä kuluu ilman sen suurempia konflikteja ulkoillessa ja sisällä puuhastellessa. Pikkuveli on innostunut seurustelemaan isoveikan kanssa ja parhaimmat käkätykset kirvoittaakin kolmevuotiaan puuhien seuraaminen. Lapset jonkin verran jo kommunikoivat ihan keskenään ja selvästi välillä ilahtuvat toistensa olemassaolosta, mikä on aivan sydäntäsulattavan ihanaa katseltavaa.
Kaiken kaikkiaan meillä on aivan uskomattoman hurmaava, fiksu ja persoonallinen pieni mies, joka jaksaa joka ikinen päivä pakahduttaa vanhemmat rakkaudella, joskin myös ajaa meidät hulluiksi kiukuttelulla ja kiusanteolla. Erittäin normaali kolmevuotias siis. Niin Iso Poika jo. Kun katselen Pikkuveljeä, olen onnellinen että saan kokea vauvavuoden vielä kerran, koska nyt tiedän kuinka lyhyt se on ja kuinka nopeasti lapsi oikeasti kasvaa. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä lasten kanssa, niinhän sitä sanotaan.
Kahden pienen pojan, Leijonapojan (-10) ja Pikkuveljen (-13) äiti purkaa anonyymisti sydäntään.
keskiviikko 28. elokuuta 2013
perjantai 2. elokuuta 2013
Kuvaton pullukka
Blogeissa on tartuttu ahkerasti tähän vartalohaasteeseen. Jos et tiedä, mistä puhun, googlaa Mami GO GO. En oikein voi välttyä siltä tunteelta, että alkaa jo parissa päivässä kyllästyttää lukea samasta aiheesta joka blogista. Niin ja nyt sitten kirjoitan tästä itsekin. Ei, kuvaa en aio laittaa. En koe sitä millään lailla tarpeelliseksi. En itse ole koskaan ajatellut että synnyttäneen naisen kuuluisi näyttää 16-vuotiaalta kilpauimarilta. Hyväkuntoiselta toki voi näyttää ja on tosi hienoa, että monet naiset jaksavat perheen ohella huolehtia itsestäänkin niin hyvin, olipa tavoitteena parempi ulkonäkö tai yleisesti parempi vointi. Jotenkin vaan hämmästyttää se, että tämä valokuvailmiö näyttää heijastavan sitä, että joku ihan oikeasti ei osaa ajatella että eletty elämä ja lastenteko näkyy kropassa. Että pitäisi olla kuin julkkispalstojen huippumallikuvissa. Onko näistä ei-standardinmukaisesti-kauniista vartaloista otettujen valokuvien julkaisu se konsti, jolla tällaiset tyypit saadaan huomaamaan tosiasiat? Jos on, niin hyvä juttu.
Itse olen pullukka, suomeksi siis painoindeksini huitelee kolmenkympin kohdilla. Tissit ovat aikamoiset säkit, omenalihavassa mahassa on raskausarpia joka suuntaan ja sokerina pohjalla sektioarpi, joka muutti mahan muodon sellaiseksi säkkimäiseksi, että läski valuu alas roikkumaan. Selässä on jenkkakahvat ja reidet hankaavat toisiinsa. Toisaalta tämä kroppa on tehnyt ja ruokkinut kaksi ihanaa poikaa ja edelleen kelpaa miehelleni oikein hyvin. (Jos vaan imetyksestä pääsisi niin seksihalutkin ehkä palaisivat...) Ja kelpaa se minullekin. Tosin nyt kroppani yrittää kovasti kertoa minulle, että jumppaaminen ja venyttely olisi suotavaa ottaa ohjelmistoon, kun selkä on aina jumissa ja olo on kuin puu-ukolla, kun ei taivu enää mihinkään asentoon. Suklaasta ja voileivistä koostuva ruokavalioni on saanut ihon huonoon kuntoon ja muutenkin jatkuva hiilarikrapula vaikuttaa jaksamiseen. Tuhannen taalan paikka ottaa itseään niskasta kiinni.
Itsessäni rakastan tuuheaa kiiltävää tukkaani ja kauniita silmiäni sekä muutenkin aika persoonallisia kasvonpiirteitäni, joita en pois vaihtaisi. Minulla on myös painooni nähden aika hyvät sääret. Ja on ihanaa huomata, että molemmille pojille on periytynyt minun piirteitäni, jotka ovat heissä aivan uniikkeja. Miten voisi olla tykkäämättä tästä!
Elän tällä hetkellä pientä suvantovaihetta bloggaamisessa. Jotenkin aikaa ei tunnu löytyvän bloggaamiselle millään, ja se kertonee prioriteeteista. Kesäloma on nyt lopuillaan ja kun normaali päiväkotirytmi taas lähtee käyntiin, ehkä sanainen arkkuni taas aukeaa kun Pikkuveljen päiväunirytmi asettuu kohdilleen ja tiedän milloin saan taas istua alas koneelle. Missään nimessä en halua lopettaa kirjoittamista, koska aika ajoin blogimaailma tuntuu hyvinkin tärkeältä, vaikka olenkin vähän sivustakatsojan roolissa kun en jaksa aktiivisesti kommentoida ja kirjoittaa.
Olen aina ollut syksyihminen, saan voimaa raikkaasta ilmasta ja pienestä tihkustakin. Energisimmilläni olen pilvisellä säällä. Syksy siis lupaa jaksamiselle hyvää. Palaan kyllä asiaan Leijonapojan kolmevuotispäivityksen sekä Pikkuveljen osalta. Ja pyörii päässä jotain muutakin aiheentynkää parisuhteesta, perheen ryhmädynamiikasta ja omasta äidin roolista. Palataan!
Itse olen pullukka, suomeksi siis painoindeksini huitelee kolmenkympin kohdilla. Tissit ovat aikamoiset säkit, omenalihavassa mahassa on raskausarpia joka suuntaan ja sokerina pohjalla sektioarpi, joka muutti mahan muodon sellaiseksi säkkimäiseksi, että läski valuu alas roikkumaan. Selässä on jenkkakahvat ja reidet hankaavat toisiinsa. Toisaalta tämä kroppa on tehnyt ja ruokkinut kaksi ihanaa poikaa ja edelleen kelpaa miehelleni oikein hyvin. (Jos vaan imetyksestä pääsisi niin seksihalutkin ehkä palaisivat...) Ja kelpaa se minullekin. Tosin nyt kroppani yrittää kovasti kertoa minulle, että jumppaaminen ja venyttely olisi suotavaa ottaa ohjelmistoon, kun selkä on aina jumissa ja olo on kuin puu-ukolla, kun ei taivu enää mihinkään asentoon. Suklaasta ja voileivistä koostuva ruokavalioni on saanut ihon huonoon kuntoon ja muutenkin jatkuva hiilarikrapula vaikuttaa jaksamiseen. Tuhannen taalan paikka ottaa itseään niskasta kiinni.
Itsessäni rakastan tuuheaa kiiltävää tukkaani ja kauniita silmiäni sekä muutenkin aika persoonallisia kasvonpiirteitäni, joita en pois vaihtaisi. Minulla on myös painooni nähden aika hyvät sääret. Ja on ihanaa huomata, että molemmille pojille on periytynyt minun piirteitäni, jotka ovat heissä aivan uniikkeja. Miten voisi olla tykkäämättä tästä!
Elän tällä hetkellä pientä suvantovaihetta bloggaamisessa. Jotenkin aikaa ei tunnu löytyvän bloggaamiselle millään, ja se kertonee prioriteeteista. Kesäloma on nyt lopuillaan ja kun normaali päiväkotirytmi taas lähtee käyntiin, ehkä sanainen arkkuni taas aukeaa kun Pikkuveljen päiväunirytmi asettuu kohdilleen ja tiedän milloin saan taas istua alas koneelle. Missään nimessä en halua lopettaa kirjoittamista, koska aika ajoin blogimaailma tuntuu hyvinkin tärkeältä, vaikka olenkin vähän sivustakatsojan roolissa kun en jaksa aktiivisesti kommentoida ja kirjoittaa.
Olen aina ollut syksyihminen, saan voimaa raikkaasta ilmasta ja pienestä tihkustakin. Energisimmilläni olen pilvisellä säällä. Syksy siis lupaa jaksamiselle hyvää. Palaan kyllä asiaan Leijonapojan kolmevuotispäivityksen sekä Pikkuveljen osalta. Ja pyörii päässä jotain muutakin aiheentynkää parisuhteesta, perheen ryhmädynamiikasta ja omasta äidin roolista. Palataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)