Kuvaton pullukka

Blogeissa on tartuttu ahkerasti tähän vartalohaasteeseen. Jos et tiedä, mistä puhun, googlaa Mami GO GO. En oikein voi välttyä siltä tunteelta, että alkaa jo parissa päivässä kyllästyttää lukea samasta aiheesta joka blogista. Niin ja nyt sitten kirjoitan tästä itsekin. Ei, kuvaa en aio laittaa. En koe sitä millään lailla tarpeelliseksi. En itse ole koskaan ajatellut että synnyttäneen naisen kuuluisi näyttää 16-vuotiaalta kilpauimarilta. Hyväkuntoiselta toki voi näyttää ja on tosi hienoa, että monet naiset jaksavat perheen ohella huolehtia itsestäänkin niin hyvin, olipa tavoitteena parempi ulkonäkö tai yleisesti parempi vointi. Jotenkin vaan hämmästyttää se, että tämä valokuvailmiö näyttää heijastavan sitä, että joku ihan oikeasti ei osaa ajatella että eletty elämä ja lastenteko näkyy kropassa. Että pitäisi olla kuin julkkispalstojen huippumallikuvissa. Onko näistä ei-standardinmukaisesti-kauniista vartaloista otettujen valokuvien julkaisu se konsti, jolla tällaiset tyypit saadaan huomaamaan tosiasiat? Jos on, niin hyvä juttu.

Itse olen pullukka, suomeksi siis painoindeksini huitelee kolmenkympin kohdilla. Tissit ovat aikamoiset säkit, omenalihavassa mahassa on raskausarpia joka suuntaan ja sokerina pohjalla sektioarpi, joka muutti mahan muodon sellaiseksi säkkimäiseksi, että läski valuu alas roikkumaan. Selässä on jenkkakahvat ja reidet hankaavat toisiinsa. Toisaalta tämä kroppa on tehnyt ja ruokkinut kaksi ihanaa poikaa ja edelleen kelpaa miehelleni oikein hyvin. (Jos vaan imetyksestä pääsisi niin seksihalutkin ehkä palaisivat...) Ja kelpaa se minullekin. Tosin nyt kroppani yrittää kovasti kertoa minulle, että jumppaaminen ja venyttely olisi suotavaa ottaa ohjelmistoon, kun selkä on aina jumissa ja olo on kuin puu-ukolla, kun ei taivu enää mihinkään asentoon. Suklaasta ja voileivistä koostuva ruokavalioni on saanut ihon huonoon kuntoon ja muutenkin jatkuva hiilarikrapula vaikuttaa jaksamiseen. Tuhannen taalan paikka ottaa itseään niskasta kiinni.

Itsessäni rakastan tuuheaa kiiltävää tukkaani ja kauniita silmiäni sekä muutenkin aika persoonallisia kasvonpiirteitäni, joita en pois vaihtaisi. Minulla on myös painooni nähden aika hyvät sääret. Ja on ihanaa huomata, että molemmille pojille on periytynyt minun piirteitäni, jotka ovat heissä aivan uniikkeja. Miten voisi olla tykkäämättä tästä!

Elän tällä hetkellä pientä suvantovaihetta bloggaamisessa. Jotenkin aikaa ei tunnu löytyvän bloggaamiselle millään, ja se kertonee prioriteeteista. Kesäloma on nyt lopuillaan ja kun normaali päiväkotirytmi taas lähtee käyntiin, ehkä sanainen arkkuni taas aukeaa kun Pikkuveljen päiväunirytmi asettuu kohdilleen ja tiedän milloin saan taas istua alas koneelle. Missään nimessä en halua lopettaa kirjoittamista, koska aika ajoin blogimaailma tuntuu hyvinkin tärkeältä, vaikka olenkin vähän sivustakatsojan roolissa kun en jaksa aktiivisesti kommentoida ja kirjoittaa.

Olen aina ollut syksyihminen, saan voimaa raikkaasta ilmasta ja pienestä tihkustakin. Energisimmilläni olen pilvisellä säällä. Syksy siis lupaa jaksamiselle hyvää. Palaan kyllä asiaan Leijonapojan kolmevuotispäivityksen sekä Pikkuveljen osalta. Ja pyörii päässä jotain muutakin aiheentynkää parisuhteesta, perheen ryhmädynamiikasta ja omasta äidin roolista. Palataan!