Vähän kaikesta

Äitiysloma pyörähti käyntiin ja sen kunniaksi aika on entistäkin enemmän kortilla. Siis bloggaukseen käytettävissä oleva aika. Kätevästi miehen kanssa sairastettiin Gaabea Duha heti vapaideni alkajaisiksi, nyt alkaa olla oma olo jo voiton puolella vaikka jossain seksipuhelimessa saisinkin hyvät tienestit tällä käheällä sensuellilla äänelläni. Poika on ihme kyllä edelleen terveenä. Ihan vielä en riemuitse, mutta vähän kuitenkin ajattelen: Sainko tämänkin päivän kokea, kun joka ikinen pöpö ei pesiydykään ensin lapseen?

Olen kyllä lukenut ahkerasti kaikkia blogeja ja *ajatellut* kommentoida, siis muotoillut päässäni kommentteja vaikka mihin. Sitten päivät kuluvat ja tulee uusia postauksia ja keskustelut vanhenevat. Ehkä teitä kaikkia kuitenkin lämmittää se että melkein kommentoin :)

Nyt on taas sanottavaa vaikka mistä. Ja ihan luonnostelemattomana aivopieruna tässä tarjoilen kaiken, olkaa hyvä. En taida jaksaa edes oikolukea ennen julkaisua.

Nämä viimeaikaiset keskustelut uutismedioissa ja somessa, aiheina äitikortti = äitiys, äitien työssäkäynti ja juuri käyty aborttikeskustelu Ylellä. Huoh. Tärkeitä aiheita tietysti kaikki tyynni, varsinkin kaikille niille joita tapahtumat ja elämänvaiheet koskettavat omakohtaisesti tai edes lähipiirissä. Mietin hetken, jaksanko edes provosoitua kirjoittamaan, kun muut bloggarit ovat ansioituneesti jo hoitaneet asioiden vatvomisen. Koetan tiivistää omat mielipiteeni.

Äitikortti on alhainen kortti. Äitiys ei pätevöitä yhtään mihinkään paitsi siihen oman lapsen kasvatukseen, ja joidenkin kohdalla ei edes siihen. Onneksi valtaosa ihmisistä ja äideistä (huomatkaa ihmisten ja äitien erottelu!) tajuaa tämän sanomattakin. Äitiys voi olla jollekin elämäntapa ja ammatti, mutta minulle ei. Äitiys on osa identiteettiäni ja tällä hetkellä monista syistä määräävässä asemassa elämässäni. En sen ansiosta kuitenkaan tiedä toisten ihmisten asioista tai heidän parhaastaan yhtään enempää kuin ennen omaa äidiksituloani. Itse asiassa silloin taisin tietää nykyistä enemmän, mutta onneksi olen sittemmin päässyt tuosta tietämisen taakasta eroon. Äitiys on kaunis kokemus jonka mielelläni soisin kaikille äidiksi haluaville ja ansaitseville. Mutta myös ilman äitiyttä voi elää ja olla nainen, minun mielestäni. Ja osata ja tietää asioita. Tahattomasti lapsettomat ihmiset ovat ehkä eri mieltä, mutta minun silmissäni heillä on niin paljon muutakin omaa kuin se puuttuva äitiys.

Äitien työssäkäynti. Lyhyesti olen sitä mieltä, että JOS tarjolla olisi oikeasti kaikille sopivia työaika- ja päivähoitovaihtoehtoja, tästä ei tarvitsisi olla niin mustavalkoista mieltä. Jos voisin luottaa siihen, että aidosti pystyn rukkaamaan toimenkuvani sellaiseksi, että teen vain sen mistä maksetaan, niin mielelläni harkitsisin osa-aikatyötä. Korkeakoulutettuna ja asiantuntijatehtävissä toimivana en kuitenkaan voi rajoittaa työaikaani tiettyihin viikonpäiviin tai kellonaikoihin ilman että työni laatu, johon olennaisesti kuuluu hyvä tavoitettavuus ja lyhyet vasteajat asiakkaiden yhteydenottoihin, kärsisi. Enkä halua vaihtaa kellokorttihommiin. Eikä toimenkuvani ole sellainen, että sen voi jakaa pikku palikoihin joista valitsen itselleni parhaiten sopivat, tai että minua voi tuurata ihan heittämällä ilman että minun ja tuuraajani aikaa palaa jatkuviin pikaperehdytyksiin ihan tuhottomasti. Toki voin tehdä kuusituntistä työpäivää ja saada kuuden tunnin palkan käytännössä samoista hommista jotka teen kahdeksassa tunnissa. Tuttu tunne? Ei edes erityisesti riipu alasta tai työnantajasta. Nykyistä työtäni ei oikein voi tehdä freelancerinakaan, enkä edes haluaisi. Mutta silloin ainakin saisi valita työnsä niin kauan kuin asiakkaita riittää.

JOS voisin luottaa siihen, että saan alle kolmevuotiaalleni kodin läheltä kodinomaisesta yksiköstä ja mahdollisimman pienestä ja stabiilista ryhmästä päivähoitopaikan, joka tarjoaa rauhallista arjen yhdessäoloa ja jonkin verran kivoja virikkeitä, en kokisi lapsen jättämistä hoitoon itselleni niin ahdistavana. En halua laittaa lastani alle kolmevuotiaiden ryhmään, jossa on alun kolmattakymmentä pikkulasta ja vaihtelevat määrät hoitajia, ja joka toimii lähinnä lapsen säilytyspaikkana ylipitkän päivän. Näitä kauhuesimerkkejä on onneksi vain vähän ja varmasti useimmat päivähoitopaikat ovat ihan asiallisia ja lapset huomioon ottavia. Mutta pointti on se, että *pitää voida luottaa* siihen, että lapsille on tarjolla lapsilähtöistä päivähoitoa aina. Ei resurssipulaa, ei säästöjä väärästä paikasta, ei ylipitkiä kuljetusmatkoja ja jonkin porsaanreiän voimin ylitäytettyjä parakkipäiväkoteja. Kukaan aikuinenkaan ei tekisi pitkää työpäivää samanlaisissa olosuhteissa.

No mutta olihan mulla tätä sanottavaa, ja nyt vasta pääsen aiheeseen. Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli yhteiskunnan väliinputoajasta, nuoresta tytöstä, joka koki että hän ei ole saanut yhteiskunnalta ihan sitä mitä odotti. Varmaan hänellä oli vaikeaa kotona, ja ehkä paniikkihäiriö tms. on vaikeuttanut elämää, mutta voi jumaliste sentään. Jos ei ihminen saa opiskeltua yhtään mitään, on sitä mieltä että hänellä on perusoikeus olla muiden veronmaksajien elätettävänä jos ei homma itseltä vaan luista, ja on haluton tekemään yhtään mitään muuta kuin tavoittelemaan melko utopistista haaveammattia laulajana, niin prkl sanon minä. Pitäkää kokoomuslaisena, niin olenkin (ei jäsenkirjaa...), mutta joku roti on oltava. Heikoimpia on aina tuettava, varsinkin jos hommaan liittyy jollain tavalla lapsi, mutta kaiken tuen on oltava harkinnanvaraista. Ihan törkeää ajatella että ihmiselle automaattisesti kuuluu jokin määrä rahaa jos itseä ei huvita tehdä yhtään mitään (syistä, joita voi olla ns. oikeita ja ns. helppoja). Ongelma on tällaisten ihmisten asenne, tai sen puute. Mun on tietysti hyvä täällä vinkua, kun olen ehjästä ja rakastavasta perheestä lähtöisin ja nykyisinkin homma on ihan hyvin hanskassa eli en ole kokenut elämässäni näköalattomuutta ja kurjuutta juuri nimeksikään. Mutta vaikka olisinkin, olisinko silti sitä mieltä, että jonkun muun ongelma on hoitaa mun asiani kuntoon ja itse ei tarvii yrittää mitään? Ehkä olisin. Ja tuossa tilanteessa toivottavasti joku sanoisi päin naamaa että tee nyt hyvä nainen itsekin jotain. Yhteiskunnan pitää katsoa peiliin jos lapset joutuvat elämään huonoissa olosuhteissa. Niistä epäilemättä sikiää myös epätoivoa ja välinpitämättömyyttä omaa itseä kohtaan. Silti, ikinä en tule hyväksymään sitä että jonkun mielestä hänen on ihan ok olla muiden elättinä jos itse ei ole kokenut saavansa ilmaiseksi kaikkea sitä mitä haluaa. Harva varmaan on opiskellut tutkintoa ja tehnyt vuosikausia ansiotyötä jatkuva kiitollisuus ja hymy naamallaan. Se kun vaan kuuluu elämään että joskus on nähtävä vaivaa jonkin asian eteen ja kaikki ei aina ole pelkästään kivaa ja helppoa.

No niin. Provosoitukaa te nyt näistä minun mielipiteistäni, jotta pääsen taas vastaprovosoitumaan. Seuraavaksi lupaan kirjoittaa taas ihanista pienistä vauvoista, joita kevättalvi on pullautellut lähipiirini täyteen, ja ehkä tuosta pienestä nappisilmäisestä pojasta, joka on nyt päättänyt että pikkuveli saa tulla ensi kesänä leikkimään hiekkalaatikolle.