Olin varautunut siihen, että vauvaelämä on tosi rankkaa ja olen aivan rikki koko ajan. Olin melkein jo ennalta päättänyt, että minulla on vaikeaa. Alku leijonapojan kanssa oli hankalaa. Synnytys vei voimia ja imetys onnistui kunnolla vasta lähes kuukauden päästä. Minun oli hankalaa tottua yövalvomisiin koska olen itse huono nukkuja ja herättyäni en tahdo saada uudelleen unta. Ja kesti aikansa, ennen kuin tajusin noudattaa lähes kaikilta äideiltä saamaani neuvoa: Nuku päiväunet silloin kun vauvakin nukkuu.
Ensikertalaisena sitä jännittää kaikenlaista. Onko tämä nyt normaalia, päivä on ihan erilainen kuin eilinen, miksei vauva nuku, se ei ole kakannut / on kakannut tosi paljon, huutaa / on liian hiljainen. Leijonapoika oppi jonkinlaiseen rytmiin muutaman viikon ikäisenä ts. pystyin itse jotenkin ennakoimaan ja aikatauluttamaan päivien kulkua. Oli helppoa käydä vauvan kanssa kylässä tai kahviloissa, koska poika nukkui vaunuissa vaikka kuinka pitkiä päiväunia eikä itkeskellyt kuin nälkäänsä. Ja hänelle kelpasi pullo ja korvike siinä missä rintamaitokin, eli varsin helppo ruokittava.
Vauvan ollessa noin puolivuotias osasin todella nauttia arjesta. Nukuimme pääsääntöisesti ihan hyvin, syöminen sujui, olin varsin tyytyväinen siihen että imetys piti kilot kurissa ja mahduin vanhoihin vaatteisiini helposti. Lähipiirissä oli tuoreita vauvoja ja vauvauutisia, ja niiden herkistämänä tunsin hurjaa rakkautta leijonapoikaan. Hän kehittyi ja kasvoi hyvin ja nautin pojan edistymisen virstanpylväistä.
Pikkuleijona lähti aika aikaisin liikkeelle ja sitten päiviin tulikin vauhtia. Päiväunirytmistä tuli oma henkireikäni. Olin ajatellut pojan olevan rauhallinen mutta yhtäkkiä pieni mies koki valtavan muutoksen: Voin itse mennä minne haluan. Uskomaton voima pisti vauvan liikkeelle ja ylös ja samalla hänestä tuli jotenkin stereotyyppinen poika: tavaroiden heitteleminen, meteli ja kova vauhti viehättivät suuresti, ja mikään paikallaoloa ja keskittymistä vaativa tekeminen ei oikein maistunut. (Melkein kaksivuotiaana tilanne on jotakuinkin sama...) Alkoi päivittäinen leikkipuistorytmi, kyläillessä sai jo olla aika valppaana toisten ihmisten omaisuuden vuoksi. Nukkumisessa oli välillä vähän takapakkia, mutta kun poika oppi itse laittamaan tutin takaisin suuhun yöllä ja siirtyi omaan huoneeseen, vanhempienkin vireystila koheni lähelle normaalia.
Imetys loppui leijonan ollessa kahdeksankuinen. Häntä ei enää niin kiinnostanut, ja minäkin kaipasin kroppaani takaisin itselleni. Pienen haikeuden jälkeen korvikkeeseen siirtyminen oli minullekin aika helppo juttu. Sain reippaasti omaa aikaa, koska rintojen pakotus ei enää määrännyt omien menojeni ajankäyttöä. Win-win!
Ensimmäisenä syntymäpäivänään pikkupoika käveli ja juoksikin, nukkui enimmäkseen vain yhdet päiväunet, jokelsi paljon muttei vielä sanonut yhtään tunnistettavaa sanaa, nautti keinumisesta ja kulkuneuvojen havainnoinnista rattaista käsin ja innostui leikeistä, joissa oli mahdollisimman paljon ääntä ja liikettä. Kodin pinnoissa on lukemattomia naarmuja ja koloja lentävien palikoiden jäljiltä. Ei se mitään.
Jälkeenpäin ajateltuna pikkuleijona oli erittäin helppo vauva ja vähän soimaan itseäni siitä, että koin asiat vaikeampina kuin ne olivatkaan. Melkein jo kaipaan uutta vauvaa, josta osaisin nauttia paljon enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla jos siltä tuntuu.