Kuinka minusta tuli äiti

En koskaan ajatellut olevani äitisorttia. Nautin elämästä kahden aikuisen perheessä, kun oli mahdollisuus matkustella, harrastaa ja tavata ystäviä. Lapsijutut jotenkin ahdistivat. Jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä jokin puolitietoinen keino pysytellä kaukana asiasta, joka sitten kuitenkin vähän kiinnosti. Olin ajatellut että jos joskus saan lapsen, se on ehkä poika. Ja nimikin voisi olla se.

Ystävät ympärillä perheellistyivät, jäi kyllä lapsettomiakin ystäviä jäljelle, joten lapsetonta seuraa riitti. Miehen kanssa olimme puhuneet, että ei me varmaan niitä lapsia, ei se sovi meille, mikäs tässä on kahdestaan ollessa, mukavaa elämää. Kai se lapsijuttu vähän kaihersi taustalla, kun kovasti korostin sitä että ainakaan en halua lapsia, ikinä!

Mies alkoi puhua että olisihan se kiva ja hän olisi kyllä valmis vaikka heti. Säikähdin ja suutuin. Asia painoi taustalla, aloin ajatella. Lämpimiä lapsiajatuksia yhä enemmän. Kiperiä keskusteluja miehen kanssa, ajatuksia, että tämä on nyt se todellinen sitoutuminen toiseen, olenko valmis. Aikuiset voivat keskenään olla miten ovat, mutta lapsen tullessa sen asioita on priorisoitava.

Heittäydyin. Aloimme yrittää. Tai siis annoimme mahdollisuuden, kellon ja kalenterin mukaan emme missään nimessä halunneet mennä. Mitään ei kuulunut, kuukaudet kuluivat. Olin oudosti vähän helpottunut: näinkö se päätös olisi puolestani nyt tehty, ei lapsia meille! Mutta surullinenkin: enkö saakaan kokea sitä kaikkea? Miksen minä? Juuri kun olisi pitänyt alkaa keskustella siitä, aletaanko ihan tosissaan yrittää ja vähän katseltiin Väestöliiton sivuja, se tapahtui. Oli epämääräinen olo. Väsytti. Hyvä ruoka oli pahaa. Kesti päiviä ennen kuin tajusin tehdä testin. Se säikäytti perinpohjin, onnea ja kauhua.

Kun ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen olo alkoi olla hyvä, negatiivisten tunteiden sijaan tuli lämmin, hellä, ihana onni. Minun pieni vauvani, meidän rakas pieni. Ajattelin sen koko ajan olevan poika, ja niinhän se olikin. Masu kasvoi ja pukeuduin ylpeänä sitä korostaviin vaatteisiin. Tunsin mystistä suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikkien äitien kanssa. Ajattelin ylimielisesti muiden äitien lapsista, että miten heillä nyt tuolla tavalla, en minä ainakaan, minä aion tehdä näin ja noin. (Sittemmin lapsen synnyttyä parannuin tietämisen taudista ja opin nöyräksi.) Vertaistukea oli tarjolla paljon ja muiden kanssa silittelimme masujamme. Valitettiin, kun se kai kuuluu asiaan: Nukun huonosti, maha painaa, kävely vihloo ja supistaa. Kesä eteni, oli ihan kamalan helteinen ja olo tukala. Toivoin, että leijonapoika ymmärtäisi syntyä ajoissa jotta pääsisin piinasta äkkiä. Muiden lapset syntyivät ja olin ennen kaikkea kateellinen. Sitten vihdoin lämpimänä loppukesän aamuna pieni poika tuli syliini. Hämmentävää aikaa.

Olin sitä äitityyppiä, jolla rakkaus omaan lapseen tulee vähitellen eikä ihan kertarytinällä. Alkukankeudet vauvanhoidossa ja imetyksessä tuntuivat ihan hirveiltä ja muka vähensivät kiintymystä vauvaan. Yritin silti kovasti, koska halusin onnistua ja olin päättänyt tehdä asioita oikeaksi ajattelemallani tavalla. Sinnikkyys palkittiin, imetys lähti sujumaan, poika oppi jonkinlaiseen rytmiin. Ja eräänä päivänä katselin rinnalle nukahtanutta muutaman viikon ikäistä poikaa, maailman suloisinta olentoa, ja itku tuli. Rakkausitku. Yksi niistä hetkistä, jolloin minusta tuli äiti.