Bloggaamisen sietämätön keveys

Olen pitänyt tätä blogia kohta jo vuoden (!) verran. Seurailin sitä ennen muutamaa blogia aika aktiivisesti vaikken koskaan kommentoinutkaan. Sitten iski se kummallinen tunne, että a) haluan kuulua tuohon joukkoon jotenkin ja b) minullakin on tärkeää asiaa, joka varmaan kiinnostaa kaikkia.

Jännää, että kun aikansa lukee toisen, täysin tuntemattoman ihmisen kuulumisia, häneen "tutustuu" ja "ystävystyy". Tämä kuulostaa tietysti ihan kauhealta stalkkaukselta kun sen näin sanoo. Mutta siis muodostaa mielikuvan toisesta ihmisestä ja alkaa odottaa jonkinlaista vuoropuhelua hänen kanssaan. Mielikuva voi tietysti olla ja todennäköisesti on vähintään hyvin puutteellinen, ehkä jopa ihan väärä, mutta ei se haittaa, kun ei paremmastakaan tiedä. Joskus sitten jostain postauksesta huomaa, että hei, nuo mielipiteethän ovat ihan vääriä, ja jää jotenkin paha maku suuhun koko virtuaalisuhteesta. Ihan oma vika toki, kun on mitään olettamuksia muodostanut, mutta niinhän me jokainen teemme. Ja onneksi usein tuntuu löytävän samanhenkisiä ihmisiä, joiden seuraavaa postausta odottaa vähän niin kuin jotain kohtaamista. Varmaan minunkin todellinen persoonani olisi blogini lukijoiden mielestä täysi kymppi, hirveä pettymys tai jotain siltä väliltä, jos tutustuisimme oikeasti.

Seuraamieni blogien lista on erittäin äitiys- ja pikkulapsipainotteinen, ja postausten puheenaiheetkin liikkuvat aika samoissa. Välillä tuntuu, että itseltä loppuu sanottava kesken, kun samoja päivänpolttavia asioita käsitellään samanaikaisesti niin monessa blogissa. Jos itse yrittää alkaa kirjoittaa samasta aiheesta, melkein syyllistyy piratismiin jos sattuu olemaan samaa mieltä monen kanssabloggaajan kanssa :) Ainoat uniikit puheenaiheet syntyvät joko vain omista kuulumisista tai sitten jostain omaan elämäntilanteeseen liittymättömästä, mikä ei juuri sillä hetkellä ole muissakaan blogeissa pinnalla. Ruoka, vaatetus, asuminen, sisustus, lasten kasvatus ja kehitys, päivähoito, parisuhde, pienviljely, raskaudet ja synnytykset, kirjallisuus - kaikesta riittää puhetta. Ja se on hyvä se, koska juuri nuo asiat minua kiinnostavat ja luen toisten blogeja mielelläni vaikka aiheet pyörivät vuodesta toiseen samalla rotaatiolla.

Blogianonymiteetti on asia, jota pohdin jatkuvasti. Omalla kohdallani linjaus on selvä: olen anonyymi eli en paljasta omaa tai perheeni henkilöllisyyttä enkä julkaise mitään kuvia, joista voisi edes etäisesti tunnistaa elämäni. Kunnioitan myös toisten valintoja anonymiteetistään eikä minulla ole tarvetta alkaa esim. googlaamalla selvittää jonkun ammattia tai sukunimeä. Itselleni olisi vieras ajatus joskus myöhemmin perustella lapsilleni, miksi heistä löytyy niin paljon tunnistettavaa tietoa, jota he eivät ole itse voineet valita julkaisevansa itsestään. Nyky-yhteiskunnassa anonymiteetti on toki varsin suhteellinen käsite, ja oman lukunsa muodostavat monet "julkkisbloggaajat" joiden blogi toimii tulonlähteenä, yhteiskunnallisena vaikutuskanavana tai muuna ei-vain-kuulumisten-kertomiseen-tarkoitettuna väylänä. Joskus ulkona liikkuessaan on kiva miettiä, että hei, tuo kahden lapsen äiti joka liikkuu näissä kortteleissa ja jolla on tuonmerkkiset vaunut, voisi olla se-ja-se. Menisinkö kuitenkaan kysymään ja moikkaamaan? No en, en ainakaan usko. Olisi jotenkin vähän outoa kuitenkin "paljastua". Ja sitten puolisalaa olen vähän kade kaikille niille, jotka pitävät bloggaajien kokoontumisia ja ystävystyvät tosielämässäkin juuri blogien kautta. Facebookissa olen toki mukana ja ihan omana itsenäni, julkaisen siellä jopa valokuvia. Olen kyllä sielläkin pyrkinyt tekemään jonkinlaisen rajanvedon kaveripiiriini: vain sellaiset ihmiset, joiden kanssa muutenkin olen tekemisissä, ovat kaverilistallani. Eivät muinaiset koulukaverit tai satunnaiset kaverin kaverit.

Omat kirjalliset ansioni ovat niin rajalliset että tämä blogi on vain ja ainoastaan painekattila ja AA-tyyppinen äitihenkilön jaarittelufoorumi. Itselleni bloggaaminen tuottaa iloa ja on juuri sopiva sosiaalinen kanava tilanteessa, jossa tosielämän ystäväkiintiö on jo täynnä. Koetan muistaa olla vastavuoroinen ja kommentoida muita blogeja (ei vain velvollisuudentunnosta, ne kyllä ihan oikeasti kiinnostavat!) sekä päivittää tätä omaani sen verran usein, että lukijat eivät vallan kaikkoa. En ole itse rekisteröitynyt yhteenkään blogiin seuraajaksi mutta seurailen kuitenkin kaikkia sivupalkissa olevia ja muutamaa muutakin, joita en syystä tai toisesta halua julkistaa.

Olen jo saanut täällä blogissani paljon kannustusta, hyviä neuvoja ja vertaistukea, mistä olen tosi kiitollinen. Anonyymit nillittäjät ovat toistaiseksi pysyneet poissa, mikä on toki kiva juttu, mutta kertoo myös siitä että blogini on vissiin sen verran tyhjänpäiväinen ettei kukaan jaksa edes provosoitua :) Ei vaan, muutama seuraamani bloggaaja saa säännöllisesti niin hirveää kuraa niskaansa etten oikein tiedä miten he sinnikkäästi vielä jaksavat jatkaa. Se on toki bloggaamisen riski. Ja jotenkin juuri ne, jotka omalla naamallaan ja avoimesti asioistaan kertovat, ovat ne pahimmat kusitolpat. Olisihan sitä muitakin paikkoja purkaa pahaa oloaan ja provosoitua, ihan maksullisista ammattiauttajista sinne erilaisten lehtien keskustelupalstoihin ja muihin anonyymeihin nettifoorumeihin.

Nyt kohta painelen synnytyssairaalaan sektioinfoon. Näkemään videon sektiosta ja kuulemaan oman paikkani sovitun päivän leikkausjonossa. Lopun ajat ovat käsillä! Tulee varmaan olemaan melko ristiriitaista astella sitten eräänä aamuna autoon ja ajella sairaalaan. Tietäen joutuvansa kohta letkuihin ja leikkauspöydälle, mutta saavansa vain tuntien päästä oman vauvan syliin. Liekö hormonit vai mitkä, mutta koko kuviota on edelleen vähän vaikea kelailla ilman että itku meinaa tulla. No, jospa se tästä kevään mittaan rauhoittuisi, kun aurinko kuivaa hormonit :)