Pikkuveli on edelleen perätilassa. Ei auttanut venyttely ja akupunktio, ei kääntynyt ulkokäännöksessä koska istuu jo niin tiukasti alhaalla. Eikä lääkärin mukaan kyllä enää itsestään käänny. (Yrittää varmaan kun koko ajan myllertää niin kovin.) Lantiokuva otettiin ja lantio on liian ahdas perätilasynnytykseen. Joten leikkaukseksi menee ja pienimmän syntymäpäivä on nyt meillä tiedossa. Ellei sitten tule jo ennen suunniteltua sektiota, välillä jo supistelee ja kohdunsuu on alkanut aueta. (Lääkäri kyllä sanoi että asiaa voidaan vielä harkita jos syntyisi vaikka paria viikkoa ennen laskettua aikaa, koska vauvan painoarvio on hyvin maltillinen. Mutta skeptiseltä kuulosti kuitenkin. Minua ei houkuta se tilanne että pää on jumissa ja muu kroppa jo ulkona. Jos lääkäri ei suosittele alatiesynnytystä niin en siihen sitten minäkään lähde.)
Vaikka alatiesynnytys on kivulias enkä nyt varsinaisesti haikaile sen perään, olin kai jotenkin kuitenkin ajatellut synnyttää niin. Pillahdin katkeraan itkuun sen jälkeen kun olin puhunut lääkärin kanssa puhelimessa ja viestitellyt uutiset miehelle lyhyesti. Tiedän ihan hyvin että sektioon ei kuole kukaan, se on varmaan jopa mukavampi tapa synnyttää kuin infernaaliset supistelut, kivusta oksentaminen ja tikattu alapää. Ja olen jo kerran synnyttänyt alakautta eli mitään en ole "menettänyt", ja ihan aidosti en ajattele niin että synnytystapa olisi millään lailla äitiyden mitta. En todella osaa sanoa, miksi olen niin kauhean pettynyt. Kaipa minullekin tekee hyvää huomata että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Muita samassa tilanteessa olevia osaisin lohduttaa vaikka miten hyvin, itselle ei se sama puhe uppoa ollenkaan. En ole koskaan ollut leikkauksessa, nyt saan ensimmäisen arpeni.
Kai ongelmani ovat oikeasti aika pieniä, jos suurin huoleni on nyt se että terve ja toivottu suloinen poikavauva ei synnykään sillä tavalla kuin minä haluaisin.
Nyt pitää varmaan alkaa tosissaan laittaa kaikkea valmiiksi (arvannette tästä että pinnasänky ja vauvanvaatteet ovat vielä kellarikomerossa...), pistää mies järjestämään itselleen niin paljon vapaita että varmasti toivun myös 15-kiloisen nostelukuntoon, yrittää rauhoittua ja rentoutua (oh fuck...), valjastaa isovanhemmat hoitorinkiin mukaan, ostaa löysiä ja edestä saumattomia käyttövaatteita ensimmäisiksi viikoiksi ja aloittaa asiallisen tiedon haku.
Tässä harmituksessa erehdyin jo googlaamaan lonkkaluksaatiota. Toivottavasti nyt edes siltä vältytään.
Voi harmi, ei voi mitään mutta ymmärrän hyvin että harmittaa. Mullakin meni toka sektioon. Sinänsä kaikki meni loistavasti ja toivuin nopeasti. Mulla myös elämäni ekat tikit. Esikoiselle oli hankalinta kun en sairaalasta kotiutuessani saanut nostaa sitä, mutta varmaan 2 viikon kohdalla rikoin sitäkin ohjetta ja nostelin kuten ennenkin. Jälkeenpäin tuntuu ettei sillä enää ole väliä miten tulivat maailmaan, tulipahan sekin koettua. Hyvin se menee, onnea pikkupojan odotuksen loppumetreille!
VastaaPoistaKiitos :) Hyvin kaikki varmasti menee mutta jännittää kuitenkin ihan hirveästi. Eikä oikein auta että olo on tosi tukala ja vielä on jokunen viikko matkaa maaliin. Öisin kun en säryiltäni saa unta, tietysti pyörittelen sektioasiaa mielessäni ja marinoidun itsesäälissä. Olo on kuin possua teuraalle vietäisi...
PoistaNo voi harmi, ettei vauva ole kääntynyt :(. Onni kuitenkin, että asiaa on ehditty tutkia, että ratkaisu tehdään niin kuin kummallekin teille on turvallisinta.
VastaaPoistaMietin kauan kirjoitanko tätä mutta minulla sektion jälkeiskivut olivat kipeämpiä kuin alatiesynnytyskivut, samoin paraneminen vei aikansa, vaikka kotiuduin tosi nopeasti ja aloin heti "hommiin". Nostelujuttuja kannattaa kuitenkin noudattaa, ei niitä suosituksia ole huviksi laitettu. Leikkaus on kuitenkin vähintään "kuukauden sairausloman arvoinen" mutta toki paraneminen on täysin yksilöllistä ja useammin kuulee, että kivut hävisivät nopeasti (itselläni sektiossa tuli repeymä ja olen osalle kipulääkkeistä allerginen mikä vaikutti kokemukseeni!).
Toivottavasti et ahdistunut rehellisyydestäni. Sillä kuules hyvin olen vauvasta nauttinut ja alkujärkytyksen jälkeen ollut jopa iloinen ja ylpeä, että olen tästäkin selvinnyt ja lapseni eri tavoin synnyttänyt :)! Voi, että kohta saat ihanan vauvasi syliisi- ajattele sitä pientä kurttuista nöpönenää ja yritä nauttia hetkiä siellä täällä raskautesi loppumetreistä! Toivotan sinulle onnea synnytykseen :)!!!
Moi Bleue, kiitos että kommentoit, kaikki kokemukset ovat tervetulleita! Ja toisille sattuneet hyvät taikka huonot kokemukset ovat kuitenkin vain toisille sattuneita, omaa paranemistaan ei voi etukäteen ennustaa. Ja uskon kyllä että rakkaus lapseen on ihan samanlaista, ainakin alkujärkytyksen jälkeen. Toivon vaan kovasti, että imetys lähtee hyvin käyntiin. Esikoisen kanssa se oli ihan hurjaa taistelua ja nyt kyllä ajattelen niin että joku asia tässä hommassa saisi mennä hyvinkin.
PoistaMinä toivuin nopeasti enkä ole harmitellut kertakaan sitä, etten koskaan saa kokea alatiesynnytystä. Hoitsut kehottivat nousemaan ylös kävelemään melko pian leikkauksen jälkeen. Niin teinkin, koska se kuulemma nopeuttaa toipumista. Ensimmäiset askeleet tuntuivat maratonilta mutta kyllä se olo siitä nopeasti koheni eikä minulle tullut minkäänlaista komplikaatiota koko toimenpiteestä. Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos tsempistä! Mulla on jo yksi alatiesynnytys plakkarissa joten mitään kokemusta vaille en ole jäänyt. Eniten pelottaa se leikkausaamu, saliin meno ja ensimmäinen toipumispäivä. Sitten varmaan jo vähitellen alkaa olo kohentua. Ja suhteellistahan kaikki on - kun en ole mitään näin isoa operaatiota koskaan kokenut, tämäkin tuntuu ihan kohtuuttomalta. Jos historiassa olisi jo jotain sairastamista, osaisin ehkä ottaa asian tyynemmin. Onneksi sentään mies voi pitää paljon vapaita ja isovanhemmat ja muut sukulaiset ovat auliisti tarjonneet apujaan.
PoistaPakko kommentoida (ekaa kertaa).
VastaaPoistaItselläni on yksi lapsi, joka syntyi kiireellisellä sektiolla. Eipä siinä mitään, istukka oli irtoamassa, mutta avautuminen kesken, joten jotain piti tehdä. Pikainen päätös ja toimenpide. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos nykylääketiede ja osaavat lääkärit!
Ainut, mikä minua harmitti (edelleen välillä harmittaa ja siksi täsä koitankin kaikille kertoa), oli toipumisen hitaus. Tai toivuin kyllä vissiin ihan normaalissa ajassa. Kolme viikkoa isä oli kotona ja sain ottaa rauhassa. Sekin jälkeen nosteltavana oli vain se 3kilon kääryle. Kaikki tuntui kuitenkin hitaalta, koska kukaan ei muistanut kertoa, että menee useita viikkoja ennen kuin alan tuntea itseni taas normaaliksi. Toki sen nyt voi itsekin päätellä, että leikkauksesta toipuminen kestää, mutta kaiksessa siinä muussa hormoonihöyryssä en sitä ihan heti hiffannut. Vielä kotiin päästyäni olin aivan varma, etten pysty enää ikinä juoksemaan. Kun hoitajat leikkausyötä seuraavana päivänä ehdottivat nousemista vessaan, pidin heitä hulluina.
Tilanne olisi varmaan ollut hiukan erilainen, jos kyseessä olisi ollut suunniteltu sektio. Nyt kun vatsaa viillettiin vartti päätöksestä, ei kyselyille tai henkiselle valmistautumiselle jäänyt aikaa. Enkä oletakaan, että siinä tilanteessa olisi jääty selittämään toimenpidettä tai toipumista tarkemmin, mutta jälkihoito jäi "psyykkiseltä" puolelta hiukan olemattomaksi. Synnytys sinänsä on jo iso ja ihmeellinen asia ja toki kaikkeen on varauduttava, mutta tilanne tuli vain niin nopeasti, että menin aivan hämilleni. Kovat kivut olivat kestäneet siinä vaiheessa n.10h, eikä epiduraalista/kaasusta juuri ollut helpottajaksi, joten en toki kyseenalaistanut päätöstä mitenkään. Ainut asia mielessä taisi olla "ottakaa se ulos!" :D Leikkaus itsessään oli nopea ja kivuton, eikä minulle jäänyt traumoja. Vain ne ekat tikinjäljet. Minua ei haittaisi, vaikka seuraavakin tulisi samasta vetoketjusta (tekeekö ne muuten seuraavat viillot samaan kohtaan? :o) ja koko alatiesynnytys jäisi kokematta. Rakastan lastani <3
Tämän vuodatuksen sanoma on siis kai se, että kyllä siitä selviää :) Leijonalapsi on jo sen verran iso, että häntä voi valmistella etukäteen, että "Sitten kun vauva tulee, äiti ei pysty nostamaan sinua pitkään aikaan (lapsesta se tuntunee hyyyyvin pitkältä ajalta). " Toki äidin syliin täytyy päästä esim. sohvalla istumaan välillä ja muiden ihmisten (etenkin isän) pitää muistaa huomioida myös isompaa lasta paljon. Varaudut vain tunteeseen, että vatsalihaksia ei ole, sängystä pitää kierähtää alas (muista laittaa jalat kuitenkin kohti lattiaa!) ja se mikä ei tapa, sattuu aikas paljon ;)
Onnea ja menestystä!
-tintti
Kiitos Tintti! Ja kiva kun tulit kommentoimaan.
PoistaNäinhän se on että kun leikkaus on ainoa vaihtoehto niin turha sitä on surra - jos itsepintaisesti haluaisin synnyttää alakautta, tai mikä vielä kauhistuttavampaa, jos perätilaa ei olisi huomattu vasta kuin ponnistusvaiheessa, vauvan henki olisi saattanut olla vaarassa.
Isoveljelle on jo kerrottu että äiti on sitten pipi kun pikkuveli on syntynyt mutta isin kanssa voi tehdä kaikkea kivaa. Kuinka paljon nyt 2,5-vuotias mitään ymmärtää, jää nähtäväksi, mutta ainakin kovasti toistelee hänelle kerrottuja asioita.
Vatsalihakset olen henkisesti hyvästellyt jo. Eipä sillä, bikinikunto on n. 30 kg päässä muutenkin joten ulkonäöllisesti arvella ja löysällä mahamakkaralla ei tule olemaan suurta vaikutusta. Ja kun lapsiluku on nyt täynnä, ei tarvitse murehtia seuraavaakaan synnytystä. Kaipa tässä aika vähällä pääsee kuitenkin, näin niin kuin isossa mittakaavassa. Ja alakautta synnyttäneet tuttavani, joita on paljon jouduttu tikkaamaan, ovat hekin toipuneet aika vaihtelevilla tavoilla. Eräskin sai 32 tikkiä jotka vielä vuodenkin kuluttua synnytyksestä kiristelevät... Sektiohaava lienee tuollaiseen verrattuna aika iisi.
32!!! Auts :( Todellakin 11 oli varmasti iisimpi juttu! Eikä istuminen ainakaan ollut ongelma :)
VastaaPoistaPositiivinen, mutta nöyrä asenne lienee paras matkakaveri tässä hommassa!
-tintti
Kaikkea hyvää koitokseen! Sektiolla tai ilman, se todellinen homma alkaa oikeasti vasta kun vauva on maailmassa. Pääasia, että meidän aikanamme on tuokin vaihtoehto.
VastaaPoistaKiitos Mallamoija! Näinhän se on, että tässä vaiheessa vauva on vielä varsin helppohoitoinen :)
PoistaJa totta on, että nykyään kaikesta selviää hengissä. Kerran kaverin kanssa mietittiin, montako äitiä ja lasta meitä olisi hengissä, jos sata vuotta sitten oltaisiin synnytetty. Ei kaikkia. Aika kylmäävää. Tosin eipä kaikki oltaisi selvitty hengissä sinne lapsentekoikään asti edes.
Vinkkinä tähän vielä, että Helsingissä naistenklinikalla järjestävät sellaisia "valmennuksia" sektioon menijöille, joissa fysioterapeutti neuvoo etukäteen toipumista helpottavia juttuja - en siis tiedä, onko näitä muissa sairaaloissa, mutta fyssari varmaan löytyy? Kannattaa kysyä, jos voisi vaikka osastolle tulla neuvomaan, koska oikeilla otteilla esim. sängystä ja sänkyyn könyäminen on helpompaa ja kivuttomampaa. Ja tosiaan, heti kun vaan mitenkään voi niin liikkeelle, muuten on edessä karmaisevan kivuliaat ilmavaivat - kyllä, kun mahaan leikataan reikä, niin sinne menee ilmaa ja sen kiertely siellä sattuu. Morfiinin vierotusoireet oli musta kanssa aika sietämättömiä, ja tajusin vasta jälkeenpäin, että sitähän se oli, sairaalassa kun tätä huumetta ei niin kauheasti mainosteta.
VastaaPoistaMutta syntymän ihme on syntymän ihme, millä konsteilla vaan. Ja hyvässä kunnossa tehty suunniteltu sektio oli musta ainakin ihan jees konsti, kun nyt muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tsemppiä tulevaan!