Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Leopardikuningatar julkaisi Suuren Ainekirjoitushaasteen toisen tehtävän otsikolla Mikä meitä yhdistää. Kyseessä siis nimenomaan parisuhdeaspekti.

Tämähän oli niin herkullista jatkoa edellisiin pohdintoihini että on pakko osallistua!

Siispä:

Mikä meitä yhdistää?

Minä ja mies. Puolisoni ja puoliskoni.

Meitä yhdistää kultaiset sormukset, kuusinumeroinen asuntolaina, kaksi lasta jotka tarvitsevat molemmat vanhempansa, rakkaus ja tahto. Suurin näistä on rakkaus, toiseksi suurin on luja tahto.

Rakkaus kestää paljon mutta ei ehkä ihan mitä vaan. Onneksi mitään kestämätöntä ei ole tullut vastaan, eikä toivottavasti tulekaan. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta melko pomminvarmasti tähän asiaan voi itse vaikuttaa. Aion vaikuttaa.

Tahto on sitä, kun toteaa, että nyt ei enää ole aina niin kivaa mutta tässä ollaan kun on niin päätetty. Arjen haasteita: sotkua, kiirettä, huonoja öitä, toisinaan rahojen laskemista, kinastelua kumman mielipidettä on otettu enemmän tai vähemmän huomioon kun on tehty isoja päätöksiä esimerkiksi asumiseen liittyen. Meillä kummallakin on ns. ehjän perheen malli, eli omilla vanhemmillamme on pitkät ja ainakin valtaosin onnelliset avioliitot. Itse monesti mietin, kestäisinkö yhdessä samanlaisten tilanteiden läpi kuin omat vanhempani. Ehkä kestäisin, ehkä en. Onneksi en sellaista ihan samanlaista usko kohdalleni osuvan (tässä tapauksessa mm. lievää kausittaista alkoholismia ja erittäin dominoiva anoppi). Tahto on sitä, kun pystyy tekemään kompromissin vaikka se kirpaiseekin. Luottamaan siihen, että myöhemmin, erilaisessa elämäntilanteessa, asiaa voisi harkita uudelleen niin että se ei enää tuntuisikaan ihan kompromissilta. Tai sitä, kun antaa itselleen ja toiselleen aikaa päästä jonkun vaiheen ja tilanteen yli. Aika hyvin usein ratkaisee monta asiaa.

Avioliitto on minulle itselleni tärkeä instituutio. En ole uskonnollinen enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut siitä, ovatko muut naimisissa vai eivät. Mutta itse haluan olla, se antaa paitsi juridista turvaa, myös tunteen sitoutumisesta ja pysyvyydestä sekä kuulumisesta ei vain omaan sukuunsa mutta myös toise(e)n omaan sukuun. Sormus ja yhteinen sukunimi ikään kuin lihallistavat kaikki nämä tunteet. Minun on helppo kuvitella meidä kaksi vanhoina, yhdessä. Mielikuvani tulevaisuudesta sisältävät aina meidät kaksi. Tai no, nykyään meidät neljä.

Nuo kaksi pientä nappisilmää tarvitsevat kaksi vanhempaa, joista on heille yhdessä vanhemmiksi. Yhdessä juuri tämän miehen kanssa olen parempi ja hyvinvoivempi äiti pojilleni. Pitäisi tapahtua aika paljon, että vapaaehtoisesti rikkoisin perheen. Mies on mitä parhain isä ja on ollut ihanaa pystyä tekemään hänestä isä. Pojissani on paljon isänsä piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa, ja en voisi kuvitellakaan itselleni toisenlaisia lapsia.

(Ylläolevaa ei pidä käsittää yksinhuoltajien arvosteluksi. Ei tosiaan, sillä yksinhuoltajuus on varmaan aika harvan oma valinta ja epäilemättä niin rankkaa ettei siinä tarvitse enää yhtään kuraa niskaan vaan sen sijaan tukea ja välittämistä. Ja on tilanteita, joissa yksinhuoltajuus on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin yhdessä sinnittely.)

Meitä yhdistää myös huumorintaju ja mieltymys älylliseen sanailuun. Meillä on suht samanlainen, ehkä jopa hieman konservatiivinen arvomaailma, eli arvostamme hyvää koulutusta ja pyrkimystä turvattuun taloudelliseen tilanteeseen.

Meissä on ikävä kyllä myös aika monta yhteistä huonoa puolta, kuten laiskuus (näin arjen tasolla, kuten siivouksessa tai liikunnassa...), liiallinen mukavuudenhalu, taipumus murjotukseen tai vinoiluun huonon tuulen iskiessä.

Meitä ei yhdistä mikään harrastus, lähes täysin sama ystäväpiiri, asuinmieltymykset tai vaikkapa musiikki- tai kirjallisuusmaku. Itse asiassa päällisin puolin katsottuna olemme varmaan aika erilaisen oloisia ja luonteisia. Tykkäämme käydä ihan itseksemme omissa menoissamme, siitä saa taas virtaa tähän yhteiseen arkeen. Nämä seikat ovat kuitenkin ihan kosmetiikkaa.

Sanoinhan jo, että suurin on rakkaus ja toiseksi suurin on luja tahto.