keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Veljesten erilaiset äidit

Ehkä tämä on kaikille kahden lapsen äideille tuttua, mutta itsestäni tuntuu hämmentävältä. Nimittäin se, että suhtaudun poikiini eri tavoilla. Rakastan molempia ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että vauvaa siedän jotenkin paremmin.

Antakaahan kun selitän. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on jotenkin kärsimätön. Elämänmuutos on iso, ja ainakin minä koin sen vähän ahdistavaksi ajoittain. Odotin vaan että vauva kasvaa ja oppii uusia taitoja, jotta aika kuluisi äkkiä ja elämä helpottuisi. Jotenkin siis halusin pitää esikoista vähän isompana kuin mitä hän onkaan. Sama tunne jatkuu edelleen, vaikka yritän pyristellä siitä pois. Kaikki venkoilu, kitinä ja iänmukainen käytös yleensä jotenkin ärsyttää, en osaa kovin hyvin elää sen mukaan että lapsi vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ja tätä koko elämää ylipäänsä. Kun poika puhuu niin hyvin ikäisekseen, taidan vahingossa luulla että hän olisi muutenkin jotenkin kypsempi ja esimerkiksi tekisi niin kuin häntä pyydän tekemään tai vaikka ymmärtäisi ironiaa tai muita abstraktioita. No eihän se tietenkään niin mene. Kolmevuotias on kolmevuotias. Lisäksi kun Leijonapoika on temperamentiltaan samanlainen kuin itse olen - eläväinen, voimakastahtoinen ja kiivaskin - niin napit ovat usein vastakkain. Toisaalta myös ymmärrän häntä tavattoman hyvin, muistanhan ihan samanlaista käytöstä ja samanlaisia tunnekuohuja omasta lapsuudestani.

Vauva taas on jotenkin pelkästään hellyttävä. Itku on vaan itkua ja silloin haluan ottaa vauvan syliin ja lohduttaa. Vauvat ne nyt luonnostaankin sotkevat ja heräilevät öisin, se kuuluu asiaan. Leijonapojan kohdalla nämä vauvan ominaisuudet rasittivat minua huomattavasti enemmän. Ja Pikkuveli on kyllä ollut tähän mennessä kokonaisuutena vaativampi tapaus kuin isoveljensä, vaikkakin ei mikään varsinaisesti vaikea vauva. Nyt aikakin tuntuu kuluvan paljon nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Tiesin odottaa tätä hurjaa rakkautta omaa lastani kohtaan, ja sen sain.

Miksi siis olen näin rajoittunut äiti? Ymmärränhän sentään, mistä on kyse, en vaan osaa muuttaa tunteitani yhtään paremmiksi, ja heikkona hetkenä tunteet sitten näkyvät omassa käytöksessäni. Nyt minulla toki on enemmän perspektiiviä vauva-aikaan kun olen sen jo kerran elänyt läpi. Ja ehkä kärsivällisyyteni on noin kokonaisuutena hieman parantunut, samoin kykyni sietää tappavaa väsymystä. Mutta eihän tämä ole esikoista kohtaan reilua, että päivittäin hermostun häneen monta monituista kertaa ja vauva saa vaan hymyjä ja suukkoja ja syliaikaa. (Saa Leijonapoikakin jos vaan hänelle sattuu kelpaamaan :)) Muuttuukohan asenteeni Pikkuveljeä kohtaan, kun vauvavaihe on ohi ja hänestä kehkeytyy samanlainen koheltava taapero?

Leijonapoika on aina se esikoinen, ensimmäinen ihmeellinen vauva, johon tulen kaikkia muita lapsia, omia ja toisten, vertaamaan - tietoisesti tai tiedostamattani. Pikkuveli on aina äidin viimeinen vauva, oma pikku pallero, sylivauva ja ihana tuhisija, jonka ei melkein soisi kasvavan isoksi ollenkaan. Hän saa väistämättä vähemmän jakamatonta huomiota kuin Leijonapoika - ehkä jo mielessäni kompensoin tätä suhtautumalla häneen jotenkin hellemmin ja kärsivällisemmin. Molempia rakastan äärettömän paljon.

Kuka löytää itsestään samat piirteet ja uskaltaa tunnustaa?

P.S. Eileithyia, autuaasti missasin ilmoittautumisen blogisi lukijaksi. Mielelläni siis lukisin. Jos vielä huolit minut mukaan, niin leijonalapsi at gmail.com tuo viestin perille.

10 kommenttia:

  1. Mä kyllä tunnistan, ja kyllä se ero taitaa pysyä niin kauan kuin ikäerolla on merkitystä - esikoinen on nyt 7v. ja mä siedän siltä paljon vähemmän tyhmäilyjä kuin 3v. kaksosilta. Mutta olihan se vauva-aikana tosi korostunutta. Ja esikoinen kyllä huomaa sen myös, ja on mustasukkainen. Mutta pakkohan niitä on kohdella eri tavalla. Vaikeeta on.

    Tosin sekin vaikuttaa, että esikoisen kanssa me muistutetaan enemmän toisiamme (vai olisiko niin, että sitä aina vain kuvittelee esikoisensa muistuttavan itseään?), ja niinpä se ärsyttää paljon enemmän kuin ne selvästi toisenlaiset lapset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Helpottavaa etten ole ainoa jota esikoinen ärsyttää :)

      Ja varmaan on sekin, että kun esikoisen kehitysvaiheet on mulle itsellenikin äitinä uusia, kaikki vähän hermostuttaa. Vauvan kehitys on tuttua ja tiedän, että kunhan sitä vaan rakastaa paljon niin se kasvaa ja kehittyy. Mut siis miksi en voi kyetä ongelmitta soveltamaan samaa periaatetta esikoiseen? Kysynpä vaan.

      Poista
  2. Oi, taisit lähettää minulle telepaattisen viestin, kun löysin taas pitkästä aikaa tänne lukemaan. Pistän sulle kutsuviestiä tulemaan hetikohtsillään!

    Itselläni on kokemusta vasta yhden lapsen äitinä olemisesta, mutta jollain tavalla tunnistan itseäni tekstistäsi. Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, millainen äiti mahdan olla, jos joskus olen kahden lapsen äiti, ja aina tulee vahvana se tunne, että toisen kanssa olisin todennäköisemmin jotenkin eri roolissa ihan siitä syystä, että toinen syntyisi toiseen elämäntilanteeseen. Yksi tuttavani avoimesta päiväkodista kerran totesi viisaasti, että hänen oli helppo tulla toisen lapsensa äidiksi, koska hän oli jo äiti. Ehkä siinä on tämän asian ydin: kun on jo äiti, ei tarvitse enää tehdä identiteettityötä itsensä kanssa ollenkaan samalla tavalla kuin esikoisen tullessa, mikä vapauttaa voimia ja kenties rentouttaa suhtautumista uuteen vauvaan. En väitä tietäväni, mutta kiva tätä on spekuloida! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva!

      Niinpä, kuten äskeisessä kommentissa totesin, vauvan äitinä oleminen on tuttua ja turvallista puuhaa. Esikoisen kanssa saa kaiken opetella itsekin.

      Poista
  3. Olen aikalailla samassa tilanteessa kuin sinä; lasteni ikäero on kolme vuotta, eli vauva-aikaa eletään. Ja huomaan kyllä, että odotan esikoiselta "aikuisenmpaa" käytöstä. Muutaman kerran on oikein pitänyt itseään muistuttaa, että eihän hän ole kuin _vasta_ kolme vuotta. Vauva on vauva, pieni ja kovin ihana. Ja onhan tuo esikoisen vauvan silittely ja suukottelu ihanaa, kovin harvoin menee tökkimisen puolelle. Ja silloin mennään aina jäähylle.

    Myös meillä esikoinen on osa-viiko hoidossa. Lähinnä siksi, etten halua puhua hänelle pelkkiä käskylauseita, kun aikaa ei riitä molemmille. Ja siksi, että vauva saa nukkua (herää kovin herkästi esikoisen kirkkaaseen ääneen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on todella toimiva ratkaisu pitää esikoinen osa-aikaisesti päivähoidossa, onhan hän sen verran iso että kaipaisi kotona muutakin hommaa kuin takapihalla ulkoilun ja dvd:iden katsomisen. Joinain päivinä tuo on ihan maksimi mihin hänen kanssaan pystyn, kun vauva vaatii paljon huomiota. Kolmevuotias on jo riittävän iso minusta hanskaamaan pienen päivähoitoryhmän. Vaikka huomaan kyllä, että päiväkotipäivien jälkeen poika on väsynyt eikä välitä enää leikkiä muiden kavereiden kanssa. Sosiaalisesti päiväkoti näyttää olevan sekä antoisaa että varsin kuormittavaa.

      Poista
  4. Mulla on toisinpäin. Vauva on ihana ja rakas, mutta mun on vaikea sietää sitä, etten osaa tulkita hänen viestejään. Esikoinen sentään osaa puhua ja kertoa mikä hätänä tai mitä haluaa. Mutta tämä on enemmän turhautumista omaan kyvyttömyyteen pitää vauva tyytyväisenä - vaikka tosi hyvin tiedän, että vauvat itkee hyvästä hoidosta huolimatta.

    Tänään on harmittanut molempien puolesta, kun vauva kolmatta päivää näyttäisi skippaavan päiväunet, jolloin kumpikaan lapsi ei oikein saa jakamatonta huomiota. Tai no, vauva saa nyt kun esikoinen nukkuu, mutta mä alan olla liian väsynyt sitä hänelle antamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi se tosiaan olla noinkin päin. Mullakin meni vähän aikaa vauvan synnyttyä tajuta, että ihan turha hokea sille "ei hätää" tai "odota ihan vähän". Haastetta kaikenikäisissä lapsissa!

      Siis apua, teilläkin on vauva joka ei nuku päivisin. Meillä onneksi nukkuu jonkin verran, mutta tiedän muutaman vauvan jotka parikuisina valvoa posottivat joku kahdeksan tuntia putkeen ihan tyytyväisinä, eivätkä kuitenkaan yöllä nukkuneet mitään kuuttatoista tuntia. Välillä tuntuu että itsellekin kahdeksan tuntia valvomista on paha rasti - miten tommonen puolen metrin pötkö jaksaa?!

      Poista
  5. Oi, tuttuja ajatuksia, minulla liittyy varmasti jonkinlaiseen kokonaisuuden hahmottamiseen, miten tämä homma oikein toimii ja mitä tietää odottaa. Nyt kun 1 v 4 kk on alkanut ilmaista omaa tahtoaan, on se minusta usein vain söpöä. Pikkuveli ei karju 3-vuotiaan raivolla, vaan 1-vuotiaan tyylillä.

    Ihania molemmat, ja molemmilla on oma erityinen asemansa. Isoveli teki meistä vanhempia, pienempi isommasta isoveljen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Se, että pienemmän kohdalla tietää mitä odottaa, tekee minusta koko paletin helpommaksi. Isomman lapsen kohdalla jokainen uusi vaihe on arvoitus.

      Ja sekin on totta, että molemmilla lapsilla on oma paikkansa perheen dynamiikassa. Minusta tuli jotenkin "enemmän" äiti toisen lapsen myötä. Vaikea selittää. Ehkä se, että tunnen oloni nyt varmemmaksi ja sen myötä nautin vauvasta enemmän kuin esikoisen vauva-ajasta aikoinaan.

      Poista

Anna tulla jos siltä tuntuu.