Mustia sukkia ja lentäviä tavaroita

Leijonapoika on ollut koko ikänsä aika temperamenttinen tapaus, vaikkakin vauva-aika oli helppoa. Vuoden ikää lähestyttäessä raivareita alkoi tulla, ja nyt kun ollaan keskellä tyylipuhdasta uhmaa, pieni mies on aika tuulellakäyvä. Leijonapoika on esikoislapsena ollut pikkuinen aurinkokuningas ja kaiken keskipiste, ja hän on saanut paljon huomiota, hellyydenosoituksia, kehuja ja kiitoksia koko pienen elämänsä ajan. Hänestä on sitä kautta varmaan tullut vähän huomionkipeä, tai sitten hän on sitä luonnostaan ja paapominen vaan vahvistaa luontaista ominaisuutta. Pikkuveljen ilmaannuttua maisemiin minun huomioni on tietysti ollut voittopuolisesti vauvassa - vauva on itkuinen ja vaatii paljon syliä - ja nyt on isoveljellä pakka sekaisin.

Leijonapoika hakee ihan selvästi käytöksellään huomiota meiltä aikuisilta ja kun sanallinen ilmaisu ei hänellä kuitenkaan riitä kovin syvällisiin pohdintoihin, tunteet purkautuvat fyysisenä toimintana. Meillä huudetaan - siis ihan tavallisetkin asiat pitää puhua huutamalla -, karjutaan, raivotaan lähes transsinomaisessa tilassa, heitellään tavaroita, kiusataan Pikkuveljeä, maristaan, vikistään, roikutaan lahkeessa, jankutetaan, lyödään, tönitään, raavitaan, purraan. Aggressiivisuus on ikävä asia, koska tuollaisen melkein kolmevuotiaan voimat ovat jo niin suuret, että raivonpuuskassa voi saada toiselle aikaan pahaa jälkeä. Myös änkytys on alkanut, kuten jo aikaisemmin kirjoitin. Leijonapoika on myös hyvin fyysinen tyyppi, hänellä on hirveä tarve kiipeillä, loikkia, juosta, pyöriä yms. Leikit, juttelemiset jne. sujuvat usein niin että poika ei ole hetkeäkään paikallaan.

Uhman lisäksi mustasukkaisuus on tietysti syy kaikelle tälle riehumiselle. En usko, että Leijonapojalla olisi mitään varsinaista käytöshäiriötä, koska muuten hän on kuitenkin ihan aurinkoinen ja yhteistyökykyinen tyyppi, ja vieraassa seurassa hyvinkin hienosti käyttäytyvä. Eikös se niin mene, että varsinaisten käytöshäiriöiden kohdalla lapsi ei oikeasti pysty hallitsemaan itseään vaan aggressioita tulee tilanteesta riippumatta?

Minua ei haittaisi, jos raivo kohdistuisi minuun, kestäisin sen kyllä. Mutta vauvan systemaattinen kiusaaminen ja satuttaminen ja nyttemmin myös pihan ja päiväkodin leikkikavereille raivoaminen ja heidän satuttamisensa ei ole millään muotoa hyväksyttävää. Ymmärrettävää kyllä, mutta ei hyväksyttävää. Teimme miehen kanssa päätöksen kääntyä kuntamme perheneuvolan puoleen. En halua terapiaa tai mitään pohdintaharjoituksia, vaan ihan käytännön vinkkejä siihen, miten saisimme tämän aggressiokierteen katkaistua. Onhan selvää, että huonosta käytöksestä lapsi saa huonoa palautetta, mikä taas harmittaa entistä enemmän ja sitten raivotaankin lisää. Pyrimme tietysti joka tilanteessa huomioimaan onnistumiset, mutta niitä on joskus vaikea keksimälläkään keksiä, jos koko päivää sävyttää kiukuttelu ja tappeleminen. Perheneuvolan ajanvarauspuhelimeen vastanneen psykologin mielestä meidän tilanteemme on varsin tavallinen joskin Leijonapojan reagointi on sieltä voimakkaammasta päästä, mutta saimme kuitenkin loppukesäksi ajan vastaanotolle, kun oikein pyysin. Mikä olikin todella hyvä juttu, koska jo seuraavana päivänä tuli päiväkodista viestiä, että sielläkin jo tavarat lentelevät muiden lasten päähän.

Tämä on ollut itsellenikin itsetutkiskelun paikka. Olenko kasvattanut poikaa niin, että olen tietämättäni vahvistanut aggressioiden syntyä? Kuinka paljon luontainen ja peritty temperamentti vaikuttaa? Meillä on aika selkeät rajat ja joidenkin mielestä kovakin kuri, mutta väkivaltaa emme tietenkään kotona käytä emmekä hyväksy. Kurilla tarkoitan sitä, että esim. pöytätavoista pidetään tiukasti kiinni eikä jousteta kuin poikkeustapauksissa, sama koskee vaikkapa liian rajuja leikkejä - jos lapsi ei sanomisesta usko, lelut otetaan pois ja leikke keskeytyy. Tietysti sanomme ensin nätisti ja perustelemme, mutta kun sana ei kuulu, sitten seuraava askel. Itse olen ollut ns. hankala lapsi, eli hyvin temperamenttinen myös, ja olen kiusannut pari vuotta nuorempaa pikkuveljeäni ihan hillittömästi. Meillä lapsuudenkodissa oli ruumiillistakin kuritusta, tosin ei luunappeja ja pikkutukistusta kummempaa. Itse en näistä koe millään lailla traumatisoituneeni. Olisin varmaan tarvinnut paljon jämäkämmät rajat itsekin, kasvatus oli sitten kuitenkin vähän sellaista päivä kerrallaan -menoa.

Toivon, että tilanne rauhoittuisi pian, ja pääsisimme nautiskelemaan koko perheen yhteisistä hyvistä hetkistä useammin kuin nyt. Onko teillä lukijoilla kokemusta yhtä voimakkaista esikoisen reaktioista pikkusisaruksen syntymään, ja miten tilanteet ovat ratkenneet?