Pikkuveli

Leijonapojalla on nyt pikkuveli!

Sektio tehtiin suunnitellusti viime tiistaina, ja pääosin kaikki meni ihan normaalisti. Toimenpide oli kaiken kaikkiaan kammottava - makaan kauhun kyyneliä valuttaen ja hereillä letkuissa kirkkaiden valojen alla, pystymättä liikkumaan, vatsaa venytetään ja ronkitaan ja imuri imee verta kovalla kohinalla, silmissä mustenee kun yhtäkkiä verenhukka hetkellisesti yltyy - mutta meni ilman sitä verenhukkaa kummempia komplikaatioita eli ns. hyvin ja liukuhihnalla sairaalan näkökulmasta katsottuna. Nyt se on ohi ja lopputuloksena on kolme- ja puolikiloinen ja noin puolimetrinen pötkylä sulaa kultaa.

Pikkuveljellä on samettinen tumma tukka, mustikkasilmät, punainen nenänpää ja mutruhuulet. Se tuoksuu vauvalta, suuttuu jos ruoka ei ole justiinsa huulilla ('yngh' = 'mulla on nälkä', 'hiiÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ' = 'nyt vittu oikeesti!!!'). Haluaa olla sylissä yötkin läpeensä, päivällä ei juuri viitsi valvoa.

Leijonapoika oli mummolassa ja tuli ylpeänä eilen hakemaan meitä kotiin. Pikkuveli on tuonut Leijonapojalle paljon lahjoja (tulimme siihen tulokseen että mikä tahansa millä päivät nyt saa kulumaan helposti, on sallittua) ja erittäin paljon isän huomiota. Toistaiseksi Pikkuveli on saanut olla aika rauhassa, samoin kuin vauvan rätit ja tutit olohuoneen lelukaaoksen keskellä. Seuraamme mielenkiinnolla mustasukkaisuustilanteen kehittymistä!

Oma vointi on ihan kohtalainen. Raju flunssa iski sopivasti pari päivää ennen sektiota ja saatiin jännittää, joudutaanko leikkausta ehkä siirtämään. Onneksi ei jouduttu, odottaminen oli riittävän piinallista jo ilman lisäaikaakin. Leikkaus meni siis ihan hyvin, haava paranee vaikkakin jomottelee aika ilkeästi ja myös vaikka mistä muualtakin kuin vain haavan kohdalta (yskä ei tässä kohtaa ole ihan toivotuin vieras). Hemoglobiini romahti aika rajusti mutta tilannetta korjattiin jo sairaalassa punasoluilla ja tämänhetkinen uupumus ja heikotus on ihan normaali leikkauksen ja/tai synnytyksenjälkeinen olotila. Vaikea on tottua siihen, että keskivartalossa ei tunnu olevan yhtään toimivaa lihasta jäljellä ja syöminenkin hengästyttää! Nyt siis ohjelmassa toipumista arjen sallimissa rajoissa (kun pakkohan se on jotain ihan pientä hommaa tehdä kun mies hoitaa käytännössä kaiken eikä ehdi jokaista toivettani toteuttaa yhtä kiireellisten tekemättömien listan vaan kasvaessa...), vauvan ihastelua, esikoisen huomioimista - voi kun sen muistaisi paremmin! - ja raa'an kalan sekä pastöroimattomien juustojen syömistä.

Tällä kertaa imetys lähtisi hyvin käyntiin, maito on jo noussut, mutta vauva ei osaa oikeaa imuotetta. Kieli pyörii kitalaessa, suu ei aukea kunnolla ja pää ei taivu taaksepäin. Kaikki nämä taidot siis ovat olemassa mutta vauva ei yhdistä niitä imemiseen. Kuulemma perätilavauvoilla yleistä, kun pää on joutunut olemaan nuokussa viikkotolkulla. Ja nopeasti raivostuvan oloisena ei vauvan vieteri tunnu riittävän harjoitteluun. Pullo kyllä kelpaa ja toimii, kun sen saa syöttäjä ujutettua syvälle suuhun oikeaan kohtaan. Pumppaan pulloon sen mitä tulee ja rintakumin kanssa koetetaan löytää tuntumaa imemiseen. Muutaman nielaisun tänään jo todistin (voi miten se oli musiikkia korville!), mutta muutamasta millistä ei ole ihan ateriaksi asti. Toivon mukaan ote korjaantuu parissa viikossa, kuten sairaalan imetyskoordinaattori ennusti. Ja aika imetyspolille on myös varattu. Kovasti haluaisin imettää, mutta jos vauva kerta kaikkiaan ei opi tai suostu imemään rintaa, joudun miettimään uusiksi motivaationi pumpata pulloon kuukausitolkulla. Ajankäytöllisesti se ei oikein toimi. Pikkuveljen lonkat onneksi todettiin terveiksi, siinä yksi huoli vähemmän!

Jos saisin itse valita, en missään nimessä haluaisi sektiota vaan alatiesynnytyksen - olettaen tietysti että se menisi ns. hyvin - koskaanhan asioiden kulkua ei voi ennalta tietää. Molemmat olen nyt saanut kokea. Vaan näyttää tästäkin toipuvan ihan kohtalaisesti, parin viikon kuluttua olen toivottavasti jo ihan eri ihminen. Nytkin liikkuminen helpottuu päivä päivältä. Kunhan saan vähän etäisyyttä asiaan, uskon että en myöhemmin enää kauheasti pohdi tai muistele sitä miten nämä ihanat pojat on maailmaan saatu. Pääasia että ovat olemassa. Olen niin kiitollinen näistä suloisista lapsistani että pakahdun.

Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani jäsenneltyjä postauksia alkutaipaleen eri vaiheista. Mutta tajunnanvirraksihan tämä taas meni. Nyt lähden herättelemään yhtä ihan pienen pientä ihmistä ruokailuharjoituksiin. Wish me luck :)

Haasteellista

Sinisen keskitien Bleue muisti minua haasteella. Kiitos Bleue! Mukavaa saada näistä raapustuksista hyvää palautetta. Käykääs lukijat kurkkaamassa tuota Bleuen blogia, siellä on vallan mainiota asiaa kirjallisuudesta ja lapsiperheen elämästä.

Haasteeseen kuuluu kertoa itsestään viisi omituista tapaa. Vain viisi?! Mullahan ei ole juuri yhtään normaalia tapaa. Tässä nyt kuitenkin alkusoittoa.

1. Olen ihan sietämätön kielipoliisi. Lukijat, ette ehkä usko tekstieni perusteella että tunnen tämän äidinkieleni kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt varsin hyvin, mutta tunnenpa kuitenkin. Ja olen niin pahuksen pieni sielu, että kaikenlaiset "empä itsekkään ollu koittanut tehdä tällätavalla jokapäivä liha /makarooni laatikkoa" kirjoittelut kummastuttavat että mikä siinä oikeasti on niin vaikeaa. Minäkin osaan kertotaulun, ulkomuistista, vaikka matikkapää on ihan olematon. Samalla kaavalla luulisi kieliopin menevän. Nih!
2. En koskaan värjää tukkaani. Tai no, olen värjännyt toki aiemmin mutta viime vuosina se on jäänyt. Onnekseni mulla on paksu tumma tukka luonnostaan. Aika monille kyllä sopii ihan se oma väri hyvin, jos vain leikkaus on kohdillaan. (Mulla on se klassinen kotiäidin rasvainen ponnari.) Mielestäni jopa se suomalainen maantienväri on ihan ok, jos ei mene läträämään vaalennuksilla tai hennaamaan niin että juurikasvu väkisinkin näyttää pahalta.
3. Ostelen kalliita tavaroita vaikka budjetillani ei aina pitäisi. Inhoan halpaa muovi-, tekonahka- ja kalustelevyrojua. Alusvaatteet, kengät, laukut, takit, isot huonekalut ja tärkeät vaatteet ostan aina laadukkaina, mikä usein tarkoittaa myös kallista. Tietysti meillä on Ikean halpishuonekaluja, röykkiöittäin muovileluja ja vaatekaappini on täynnä halpaa trikoota, mutta sellaiset tavarat joiden haluan kestävän sesongista toiseen, ostetaan vaikka maksaisivat mitä tai sitten ollaan ilman. En ole yhtään ladylike ja koti on ihan jostain muualta kuin avotakasta, mutta minulla on sisäinen rauhani.
4. Pyykinpesu on rentouttavaa ja puhtaan pyykin tuoksu on ihana. Lakanoiden viikkaus pyykkitelineelle ja siitä kaappiin on ihan hanurista.
5. Hermostuessani nypin kynsinauhojani. Kynnenympärykset ovat aika usein verillä. (Varsinkin nyt kun vauva-asia realisoituu IHAN TOSI PIAN, hermostusindeksi on aivan tapissaan ja sormet riekaleina.)
6. Bonarina kuudes: Minulla pitää aina olla kaksi tyynyä. Yksi pään alle ja yksi halityynyksi, että kädelle saa tuen ja jotain "tekemistä". En osaa nukkua miehen kainalossa. Toisen ihmisen lämpö hiostaa ja ei saa parasta nukkuma-asentoa. Läheisyyshommat hoidellaan muulla tavoin.

Nakkaan tämän minihaasteen eteenpäin Taikinanaamalle, Mallamoijalle ja Lupiinille - kolme reipasta aikuista naista, jotka kirjoittavat kaikki vähän eri tyyleillä mutta oi niin kivasti. Ja tasapuolisuuden nimissä annan haasteen vielä kaikille sellaisille lukijoilleni jotka haluavat paljastella itsestään vielä vähän lisää. Sanan säilän keltainen sadetakki heilahtakoon!

Vanhemmuuden salat

Millä keinoin tämä mamma on onnistunut vanhemmuudessaan? Jos saan itse arvioida, alla oleva lista on se miten homma meillä toimii. Ammattilaisen arviota en ole asiasta kuullut enkä ehkä haluakaan kuulla, koska saattaisin joutua huomaamaan etten olekaan Täydellinen Äiti. Argh!

1. Älä halua lapsia ennen kuin olet 28-vuotias. Sitä ennen kerkeät siis vallan mainiosti opiskella tutkinnon valmiiksi, löytää sopivan isäehdokkaan, avioitua sen kanssa, tehdä oman alan vakituisia töitä, ostaa omistusasunnon, kalustaa sen, maksella lainaa kivasti pois, matkustaa ja muutenkin viettää Aikuista Elämää. Ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä että kun jäi elämä elämättä. Sitähän en voi mennä vannomaan että esim. koulutus olisi se elämänikäinen oikea ala, mutta ainakin yhden tutkinnon olen saanut kasaan. Joku toinen ehkä hanskaa nämä esivalmistelut samalla kun lapsi/lapset on jo tekeillä tai tehty, mutta oma rajoittuneisuuteni on niin suurta että parasta tehdä asia kerrallaan.
2. Keksi, että haluat lapsen ja kriiseile siitä aikasi. Laita muksu alulle (tavalla tai toisella).
3. Älä innostu liikaa. Voit vaikka joutua pettymään.
4. Kun kaikki kuitenkin menee ihan hyvin, saat vähän innostuakin. Äiteihin sisäänrakennetty syyllistymisvietti pitää silti mukavasti maan pinnalla ja kun yksi homma skulaa niin jonkun muun takia voi menettää yöunet. Vaihda huolenaihetta tasaisin väliajoin. Esim. imetys, allergiat, vauvanruuat, nukkumiset, parisuhteen tila, lapselle tarjotut virikkeet ja harrastukset, päivähoito, työelämä, kaikenlaiset tavarat jne. ovat ihan erinomaisen päteviä huolenaiheita.
5. Leipiinny arkeen. Tätä helkkarin sairastamista, valvomista, sotkua, tappavia rutiineja, omaa läskeyttä ja tylsyyttä.
6. Tunne huonoa omatuntoa siitä että kaikki ketuttaa vaikka ongelmat ovat niinkin suuria kuin että lempivaate haalistui ekassa pesussa. Edelleen pyörittele kohdan 4 huolenaiheita.
7. Tsemppaa vähän ja keskity näkemään asioissa hyviä puolia. Jos hyvin käy, tähän samaan saumaan osuu joku lapsen myönteinen kehityskausi tai vaikka kaunis kesä, ja mieliala vähän kohenee. Pistä merkille, että lapsesta tuli ihan normaali kuitenkin. Samaan syssyyn alkaa putkahdella tuttavien vauvauutisia.
8. Ihastu lapseesi ja elämääsi! Maailman suloisin olento! Rakastan miestäni! Kaikki järjestyy kyllä! Voi kun vielä saisi yhden vauvan, koska a) se olisi vaan niin ihanaa ja b) voisin hyvittää kaikki tekemäni virheet ja olla täydellinen nyt kun tiedän miten asiat pitää tehdä.
9. Ja mitäs sitten... Hyppää takaisin kohtaan 2 ja aloita sieltä uudelleen samassa järjestyksessä. Toista niin monta kertaa kuin kantti kestää. Ja rahat ja avioliitto.

Välietappeina kaikkea mahdollista: Bloggaa ja tunne alemmuudentunnetta ja kateutta kun kaikilla muilla on tosi täydellinen elämä; kriiseile asumisesta ja käytä ihan hyvää aivokapasiteettia sen miettimiseen, olisko mahdollista ottaa satatonnia lisää lainaa että saisi sen täydellisen asunnon johon voi sitten vähitellen alkaa kyllästyä; käy/älä käy töissä - aina meni väärin kuitenkin; syö vähintään yksi 200 g suklaalevy viikossa ja muutaman kuukauden päästä havahdu miettimään kuinka monta kaloria ekstraa siitä keosta on tullut. (Yhden kilon painonnousuun tarvitaan n. 7000 ylimääräistä kaloria, eli 7 Fazerin sinistä levyä. Tarvittaessa kalorimäärän saa kasaan viikossa, jos on vaikka talvi ja ankeaa ja lapsi on koko ajan sairas.)

Näitä vinkkejä saa vapaasti hyödyntää, ei maksa mitään. Minä luulen että hyppään vain kerran takaisin kohtaan 2. Eli ei enää tämän jälkeen, kiitos. Parin vuoden päästä olen toivottavasti kohdassa 7 ja 8 ja nautin kaikesta ihan tosi paljon - ja muistan, että tää oli nyt tässä.

Bloggaamisen sietämätön keveys

Olen pitänyt tätä blogia kohta jo vuoden (!) verran. Seurailin sitä ennen muutamaa blogia aika aktiivisesti vaikken koskaan kommentoinutkaan. Sitten iski se kummallinen tunne, että a) haluan kuulua tuohon joukkoon jotenkin ja b) minullakin on tärkeää asiaa, joka varmaan kiinnostaa kaikkia.

Jännää, että kun aikansa lukee toisen, täysin tuntemattoman ihmisen kuulumisia, häneen "tutustuu" ja "ystävystyy". Tämä kuulostaa tietysti ihan kauhealta stalkkaukselta kun sen näin sanoo. Mutta siis muodostaa mielikuvan toisesta ihmisestä ja alkaa odottaa jonkinlaista vuoropuhelua hänen kanssaan. Mielikuva voi tietysti olla ja todennäköisesti on vähintään hyvin puutteellinen, ehkä jopa ihan väärä, mutta ei se haittaa, kun ei paremmastakaan tiedä. Joskus sitten jostain postauksesta huomaa, että hei, nuo mielipiteethän ovat ihan vääriä, ja jää jotenkin paha maku suuhun koko virtuaalisuhteesta. Ihan oma vika toki, kun on mitään olettamuksia muodostanut, mutta niinhän me jokainen teemme. Ja onneksi usein tuntuu löytävän samanhenkisiä ihmisiä, joiden seuraavaa postausta odottaa vähän niin kuin jotain kohtaamista. Varmaan minunkin todellinen persoonani olisi blogini lukijoiden mielestä täysi kymppi, hirveä pettymys tai jotain siltä väliltä, jos tutustuisimme oikeasti.

Seuraamieni blogien lista on erittäin äitiys- ja pikkulapsipainotteinen, ja postausten puheenaiheetkin liikkuvat aika samoissa. Välillä tuntuu, että itseltä loppuu sanottava kesken, kun samoja päivänpolttavia asioita käsitellään samanaikaisesti niin monessa blogissa. Jos itse yrittää alkaa kirjoittaa samasta aiheesta, melkein syyllistyy piratismiin jos sattuu olemaan samaa mieltä monen kanssabloggaajan kanssa :) Ainoat uniikit puheenaiheet syntyvät joko vain omista kuulumisista tai sitten jostain omaan elämäntilanteeseen liittymättömästä, mikä ei juuri sillä hetkellä ole muissakaan blogeissa pinnalla. Ruoka, vaatetus, asuminen, sisustus, lasten kasvatus ja kehitys, päivähoito, parisuhde, pienviljely, raskaudet ja synnytykset, kirjallisuus - kaikesta riittää puhetta. Ja se on hyvä se, koska juuri nuo asiat minua kiinnostavat ja luen toisten blogeja mielelläni vaikka aiheet pyörivät vuodesta toiseen samalla rotaatiolla.

Blogianonymiteetti on asia, jota pohdin jatkuvasti. Omalla kohdallani linjaus on selvä: olen anonyymi eli en paljasta omaa tai perheeni henkilöllisyyttä enkä julkaise mitään kuvia, joista voisi edes etäisesti tunnistaa elämäni. Kunnioitan myös toisten valintoja anonymiteetistään eikä minulla ole tarvetta alkaa esim. googlaamalla selvittää jonkun ammattia tai sukunimeä. Itselleni olisi vieras ajatus joskus myöhemmin perustella lapsilleni, miksi heistä löytyy niin paljon tunnistettavaa tietoa, jota he eivät ole itse voineet valita julkaisevansa itsestään. Nyky-yhteiskunnassa anonymiteetti on toki varsin suhteellinen käsite, ja oman lukunsa muodostavat monet "julkkisbloggaajat" joiden blogi toimii tulonlähteenä, yhteiskunnallisena vaikutuskanavana tai muuna ei-vain-kuulumisten-kertomiseen-tarkoitettuna väylänä. Joskus ulkona liikkuessaan on kiva miettiä, että hei, tuo kahden lapsen äiti joka liikkuu näissä kortteleissa ja jolla on tuonmerkkiset vaunut, voisi olla se-ja-se. Menisinkö kuitenkaan kysymään ja moikkaamaan? No en, en ainakaan usko. Olisi jotenkin vähän outoa kuitenkin "paljastua". Ja sitten puolisalaa olen vähän kade kaikille niille, jotka pitävät bloggaajien kokoontumisia ja ystävystyvät tosielämässäkin juuri blogien kautta. Facebookissa olen toki mukana ja ihan omana itsenäni, julkaisen siellä jopa valokuvia. Olen kyllä sielläkin pyrkinyt tekemään jonkinlaisen rajanvedon kaveripiiriini: vain sellaiset ihmiset, joiden kanssa muutenkin olen tekemisissä, ovat kaverilistallani. Eivät muinaiset koulukaverit tai satunnaiset kaverin kaverit.

Omat kirjalliset ansioni ovat niin rajalliset että tämä blogi on vain ja ainoastaan painekattila ja AA-tyyppinen äitihenkilön jaarittelufoorumi. Itselleni bloggaaminen tuottaa iloa ja on juuri sopiva sosiaalinen kanava tilanteessa, jossa tosielämän ystäväkiintiö on jo täynnä. Koetan muistaa olla vastavuoroinen ja kommentoida muita blogeja (ei vain velvollisuudentunnosta, ne kyllä ihan oikeasti kiinnostavat!) sekä päivittää tätä omaani sen verran usein, että lukijat eivät vallan kaikkoa. En ole itse rekisteröitynyt yhteenkään blogiin seuraajaksi mutta seurailen kuitenkin kaikkia sivupalkissa olevia ja muutamaa muutakin, joita en syystä tai toisesta halua julkistaa.

Olen jo saanut täällä blogissani paljon kannustusta, hyviä neuvoja ja vertaistukea, mistä olen tosi kiitollinen. Anonyymit nillittäjät ovat toistaiseksi pysyneet poissa, mikä on toki kiva juttu, mutta kertoo myös siitä että blogini on vissiin sen verran tyhjänpäiväinen ettei kukaan jaksa edes provosoitua :) Ei vaan, muutama seuraamani bloggaaja saa säännöllisesti niin hirveää kuraa niskaansa etten oikein tiedä miten he sinnikkäästi vielä jaksavat jatkaa. Se on toki bloggaamisen riski. Ja jotenkin juuri ne, jotka omalla naamallaan ja avoimesti asioistaan kertovat, ovat ne pahimmat kusitolpat. Olisihan sitä muitakin paikkoja purkaa pahaa oloaan ja provosoitua, ihan maksullisista ammattiauttajista sinne erilaisten lehtien keskustelupalstoihin ja muihin anonyymeihin nettifoorumeihin.

Nyt kohta painelen synnytyssairaalaan sektioinfoon. Näkemään videon sektiosta ja kuulemaan oman paikkani sovitun päivän leikkausjonossa. Lopun ajat ovat käsillä! Tulee varmaan olemaan melko ristiriitaista astella sitten eräänä aamuna autoon ja ajella sairaalaan. Tietäen joutuvansa kohta letkuihin ja leikkauspöydälle, mutta saavansa vain tuntien päästä oman vauvan syliin. Liekö hormonit vai mitkä, mutta koko kuviota on edelleen vähän vaikea kelailla ilman että itku meinaa tulla. No, jospa se tästä kevään mittaan rauhoittuisi, kun aurinko kuivaa hormonit :)

Vauvoja ja valmisteluja

Lupasin taannoin kirjoittaa taas jotain positiivista. No nyt on ihania uutisia! Molemmat rakkaat ystäväni saivat viime kuussa tyttövauvan, toinen esikoisensa ja toinen pikkusiskon tomeralle kaksivuotiaalle emännälle. Olen vieraillut molemmissa kodeissa moneen kertaan nuuhkimassa pieniä myttysiä, tuijottelemassa uskomattoman pieniä käsiä ja rypisteleviä pikku neniä. Ja vähän harjoittelemassa sitä, miltä taas tuntuu pitää pullapitkon kokoista pikkuvauvaa sylissä. Ihan pian mulla on oma.

Viime kesä oli silminnähden tuottoisaa aikaa (ne valoisat kesäyöt!), koska vähän laajemmassakin ystäväpiirissä on ahkerasti lisäännytty alkuvuoden aikana. Tyttölapset ovat olleet melko lailla yliedustettuina, joten jälleen kerran olen onnellinen siitä, että meidän nyytti on vaaleansininen. (Ai että miten oli latautunut tuo lause - ehkä tässä ei kuitenkaan mun tarvitse alkaa taas selittää että molemmat sukupuolet ovat yhtä arvokkaita ja kumpi vaan kelpaisi mulle paremmin kuin hyvin.)

Kaverini esikoistyttö muuten syntyi perätilassa alakautta ja kaikki meni kuten oppikirjassa. Se kokemus olisi rohkaissut mua yrittämään alatiesynnytystä itsekin, jos olisin saanut luvan.

Kodinsisustus alkaa lähestyvän deadlinen takia ottaa vähän tuulta purjeisiin. Leijonapoika on lähetetty vähäksi aikaa mummolaan, jotta huonekalujen poisvienti ja uusien sisääntuonti ja kasaus saadaan tehdä rauhassa. Pääsen huomenna vihdoin minikokoisen pyykin kimppuun, sovittelemaan toista stokkea keittiöön, askartelemaan vaunujen pehmeää kantokassia takaisin yhdeksi kappaleeksi, kiinnittämään sisaruslautaa vaunuihin, petaamaan pinnasänkyä jne. Päädyttiin nyt sitten kuitenkin vielä lykkäämään kaksosrattaiden hankintaa, jos vaikka poika suostuisikin matkustamaan laudalla. Ja tulevan sektion takia en viikkokausiin kuitenkaan pääse kahden lapsen lastia työntelemään, joten isä ehtii hoitaa alkuopetuksen matkoilla lähipuistoon ja takaisin. Eräs pakollinen shoppailukeikka pitää myös muistaa hoitaa: uimapatjan kokoisia terveyssiteitä, ulostuslääkettä, jättikokoisia maxi-alushousuja, parit uudet imetysliivit, edestä puristamattomia kotivaatteita. Vähän tätä ei-niin-söpöä tavarapuolta.

Oma vointi on ollut varsin vaihteleva. Koko viime viikko meni panadolin voimin ja viikonloppuna oli maha niin sekaisin että mielessä kävi, olisiko lähtö jo lähellä. No eipä sentään ollut, perätilatukaluus se vaan näytti voimansa kun vauva potki monta päivää putkeen jonnekin epäonniseen suolenmutkaan. Lopulta sain itseni kuntoon osmosalin ja kaurapuuron avulla ja nyt masu on jo paljon parempi. Yöt menevät mitenkuten eli max viisi tuntia unta minulle (ei yhtäjaksoisesti!), ollaan sitten koetettu pojan kanssa ottaa pitkiä päiväunia. Tai siis minä pakotan pojan päiväunille kauhean huudon saattelemana ja nukun vieressä itsekin puolitoista-kaksi tuntia. Illalla sitten valvotaan pidempään mutta isä on onneksi hoitamassa sitä härdelliä.

Koetin jo saada puhuttua sektiota aikaisemmaksi mutta lääkäri ei suostunut. Ymmärrettävistä syistä tietysti, mun ongelma on vaan tämä "normaali" tukaluus ja ikävä olo, ei ole mitään varsinaista lääketieteellistä faktaa miksi vauva pitäisi riistää pois yksiöstään yhtään aiemmin kuin on pakko. Suunnitellulla sektiolla syntyvät vauvat eivät edes saa synnytyksen käynnistymisestä ja etenemisestä sitä positiivista stressiä, joka valmistaa niitä hengittämään itse ja olemaan virkeitä. Kylmällä sektiolla ulos otettu vauva ei tiedä syntyvänsä ennen kuin se tempaistaan ulos, ja usein näitä reppanoita joudutaan vähän virvoittelemaan ennen kuin sopeutuvat maailmaan. Niisk, äidin pieni murunen saa heti elämänsä aluksi kylmää kyytiä... Onneksi siinä on sitten isän lämmin iho ja syke, jota vasten painautua lohduttautumaan.

Leijonapoika haluaa kuulemma pitää pikkuveljeä koko ajan sylissä. Voi äidin pientä isoa poikaa! <3

Veitsi heilahtaa

Pikkuveli on edelleen perätilassa. Ei auttanut venyttely ja akupunktio, ei kääntynyt ulkokäännöksessä koska istuu jo niin tiukasti alhaalla. Eikä lääkärin mukaan kyllä enää itsestään käänny. (Yrittää varmaan kun koko ajan myllertää niin kovin.) Lantiokuva otettiin ja lantio on liian ahdas perätilasynnytykseen. Joten leikkaukseksi menee ja pienimmän syntymäpäivä on nyt meillä tiedossa. Ellei sitten tule jo ennen suunniteltua sektiota, välillä jo supistelee ja kohdunsuu on alkanut aueta. (Lääkäri kyllä sanoi että asiaa voidaan vielä harkita jos syntyisi vaikka paria viikkoa ennen laskettua aikaa, koska vauvan painoarvio on hyvin maltillinen. Mutta skeptiseltä kuulosti kuitenkin. Minua ei houkuta se tilanne että pää on jumissa ja muu kroppa jo ulkona. Jos lääkäri ei suosittele alatiesynnytystä niin en siihen sitten minäkään lähde.)

Vaikka alatiesynnytys on kivulias enkä nyt varsinaisesti haikaile sen perään, olin kai jotenkin kuitenkin ajatellut synnyttää niin. Pillahdin katkeraan itkuun sen jälkeen kun olin puhunut lääkärin kanssa puhelimessa ja viestitellyt uutiset miehelle lyhyesti. Tiedän ihan hyvin että sektioon ei kuole kukaan, se on varmaan jopa mukavampi tapa synnyttää kuin infernaaliset supistelut, kivusta oksentaminen ja tikattu alapää. Ja olen jo kerran synnyttänyt alakautta eli mitään en ole "menettänyt", ja ihan aidosti en ajattele niin että synnytystapa olisi millään lailla äitiyden mitta. En todella osaa sanoa, miksi olen niin kauhean pettynyt. Kaipa minullekin tekee hyvää huomata että kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Muita samassa tilanteessa olevia osaisin lohduttaa vaikka miten hyvin, itselle ei se sama puhe uppoa ollenkaan. En ole koskaan ollut leikkauksessa, nyt saan ensimmäisen arpeni.

Kai ongelmani ovat oikeasti aika pieniä, jos suurin huoleni on nyt se että terve ja toivottu suloinen poikavauva ei synnykään sillä tavalla kuin minä haluaisin.

Nyt pitää varmaan alkaa tosissaan laittaa kaikkea valmiiksi (arvannette tästä että pinnasänky ja vauvanvaatteet ovat vielä kellarikomerossa...), pistää mies järjestämään itselleen niin paljon vapaita että varmasti toivun myös 15-kiloisen nostelukuntoon, yrittää rauhoittua ja rentoutua (oh fuck...), valjastaa isovanhemmat hoitorinkiin mukaan, ostaa löysiä ja edestä saumattomia käyttövaatteita ensimmäisiksi viikoiksi ja aloittaa asiallisen tiedon haku.

Tässä harmituksessa erehdyin jo googlaamaan lonkkaluksaatiota. Toivottavasti nyt edes siltä vältytään.

24

Hih, mainitsinko jo että en koskaan väsy kirjoittamaan itsestäni... Leopardikuningatar kertoi synkkiä tarinoita omasta menneisyydestään, ja pyysin häntä osoittamaan minullekin iän, josta teille kertoisin. Sain iäksi 24. Nythän käydään jo pitkällä seuraavaa vuosikymmentä, joten ihan virkistävää muistella vanhoja.

 

Kun olin 24:

Asuin: Puolet tuosta ikävuodesta opiskelijakämpässä miehen (nykyinen!) kanssa. Niukat neliöt ja halvat huonekalut, mutta nättiä oli ja viihdyimme hyvin. Toinen puolikas vuosi vierähti ensimmäisessä "omassa" eli vapailta markkinoilta vuokratussa kaksiossa erinomaisella paikalla ja mahtavin näköaloin. Oltiinpa onnellisia asunnosta!

Olin: Varmaan viitisentoista kiloa laihempi kuin nyt. Keväällä yliopistosta valmistunut, kesän oman alan töissä pienessä ja tuhoontuomitussa firmassa ja syksyllä sain ensimmäisen oman alan vakituisen työpaikan kävelymatkan päästä kotoa. Kohtalaisen hyvä munkki, etten sanoisi. Olin valitettavasti siinä kevään mittaan myös kokenut ensimmäisen näistä pienimuotoisista burnouteistani, kun halusin laihduttaa, opiskella, hakea työtä ja muutenkin olla varsin mallikelpoinen kansalainen jaksamisestani välittämättä. Onnekseni kohdallani kroppa lyö liinat kiinni ennen kuin elämänilo kärsii liikaa, joten levolla sain sykkeen taas tasattua ja syksyä kohden olo koheni huomattavasti.

Tärkeintä elämässä oli: Elämä itse. Oma kämppä, mukava mies, mielenkiintoinen ja opettavainen työpaikka. Kävin aika paljon ulkona ja tapasin kavereita. Harrastin liikuntaa, luin paljon ja jaksoin huolehtia itsestäni eli pukeutua trendikkäästi ja meikata joka päivä. Oli sellainen hyvä meno päällä.

Työskentelin: Asiantuntijatehtävissä omalla alallani, eli viestintää ja sen sellaista liippaa.

Halusin: Jotain? Olla laihempi? Mennä naimisiin? Päteä elämässä ja näyttää että minusta on moneen? En oikein edes itse tiedä.

Pelkäsin: Yleistä epäonnistumista elämässä. Varmaan kaikki juuri valmistuneet kipuilevat oman paikkansa kanssa ja huolestuvat (turhaan) kun joku toinen pärjää näennäisesti paremmin. En osannut hirveästi pelätä mitään oikeasti tärkeitä asioita. Ehkä se oma sairastuminen vähän pisti ajattelemaan että kannattaako kohkaaminen kuitenkaan.

Nyt kun olen 33:

Asun: Omassa eli pankin kerrostalokolmiossa pääkaupunkiseudulla. Ahtaasti, mutta omapa on valinta. Muuten kyllä olen ihan tyytyväinen. Nyt kolmistaan, pian nelistään!

Olen: Äiti, vaimo, ihminen suvun pitkässä jatkumossa, ystävä ja tuki monelle. Jotakuinkin tässä järjestyksessä. Aika onnellinen kuitenkin, vähän enemmän suhteellisuudentajua ja zeniä on yhdeksässä vuodessa karttunut. Osaan jo vähän paremmin hahmottaa mikä on oikeasti tärkeää minulle.

Tärkeintä elämässä on: Nämä kolme miestä ympärilläni (yksi vielä sisälläni). Oma ja heidän terveytensä. Muut läheiset ja heidän hyvinvointinsa. Ja onhan se muukin, eli hyvä työpaikka, sopivasti käyttörahaa, hiukka mielenrauhaa, arjessa arjen lisäksi kivaa tekemistä vain itselleni.

Työskentelen: Samalla omalla alallani edelleen. Nyt hieman myyntipainotteisemmin kuin 24-vuotiaana, mutta yllättävän paljon on vielä samoja elementtejä toimenkuvassa. Pitäisikö huolestua? Ei kai, kun työ sinänsä on ihan kivaa. Juuri tällä hetkellä työskentelen kyllä Kelan piikkiin täällä kotirintamalla, ja aion työskennelläkin seuraavat pari vuotta jos vaan tilanne sallii.

Haluan: Lisää asuinneliöitä, kiitos. Vähemmän läskiä, enemmän itsekuria. Ehkä haluaisin myös haluta jotain vähän ylevämpää kuin isomman asunnon ja olla laihempi. Kärsivällisyyttä lasten kanssa, sitä myös, joo. Kivan päivähoitopaikan Leijonapojalle. Olla tyytyväinen arkeen ja hetkeen eikä aina haikalla kotoa töihin ja töistä kotiin.

Pelkään: Että ihana elämäni säröilee tai menee kokonaan pirstaleiksi, jos joku kuolee tai sairastuu, tai tulee jotain pienempiä vastoinkäymisiä esim. töiden tai raha-asioiden kanssa. En kuitenkaan pelkää mitään niin paljon että pilaisin päiväni huolehtimalla etukäteen asioita, joihin en voi vaikuttaa. Vähän jännitän tulevaa synnytystä, kun yhtään en vielä tiedä mitä on edessä. Ja jännitän myös arkea kahden pikkulapsen kanssa, omaa jaksamistani siinä. Näitä en kuitenkaan varsinaisesti pelkää.

 

 

Jos haluat itsekin iän josta kertoa, jätä kommentti!