Murrrr, sanoi Leijonapoika

Uusi uhmahuippu nostaa taas päätään. Sen sijaan, että Leijonapoika jankuttaisi jatkuvasti mä-haluuu-uun (sitäkin kyllä meillä kuullaan ihan riittävästi), hän kiukuttelee, härnää, tekee kiusaa, rikkoo jne. En tiedä mistä tässä nyt taas tuulee. Pojan on tosi vaikea sanoittaa tunteitaan. Pitkän venkoilun ja rähjäämisen päätteeksi tulleet raivarit saattavat laantua hetkessä kun kysyn että onko jano ja tuon mukillisen vettä. (Toki olin tiedustellut näitä perustarpeita jo kiukkukohtauksen alkuvaiheissa mutta silloin kaikki on EI.) Sitten toteamme yhdessä että voi voi, janokiukku tuli, ja sovimme, että seuraavalla kerralla sanotaan ajoissa mikä on hätänä niin ei tarvitse kiukutella.

Pikkuveljen läsnäolo harmittaa Leijonapoikaa ihan hirveästi. Pikkuveli kuulemma "jahtaa", sotkee, kiusaa jne. Eli kun tuommoinen vuosikas huojuu menossa mukana ja huitoo kaikkea, niin kohta jo tönäistään, purraan, potkaistaan, huudetaan täysillä korvaan solvauksia (mistä se on muuten kaikki nekin oppinut?) niin pitkään että joudun tosissani hermostumaan. Nätisti tai tiukasti sanominen kaikuu kuuroille korville, samoin mikä tahansa uhkaus. Vasta kun otan lelut jäähylle tai vien koko pojan jonnekin rauhoittumaan, tilanne alkaa vähän siirtyä johonkin suuntaan - laantumiseen tai superraivareihin. Tämä poika on sellainen, että jäähyllä ei pysytä sekuntiakaan paikallaan, ja jos pistän omaan huoneeseen suljetun oven taakse, kohta pamahtaa eli aloitetaan tavaroiden heittely ja rikkominen. Ainoa rauhoittelukeino tällä hetkellä on ottaa tiukasti syliin vähintään kymmeneksi minuutiksi. Se ei valitettavasti aina onnistu jos Pikkuveljeä pitää passata samalla, ja silloin alkaa se kaaos, eli minäkin huudan ja käyttäydyn ihan kolme- ja puolivuotiaan lailla eli tosi tosi rationaalisesti.

Hirveä uhma, joku mikä lie uusi mustasukkaisuusvaihe, ja varsin temperamenttinen ja vahva luonne. Sekä pojalla että äidillä. Oma luonteeni on ihan samanlainen ja olen lapsena ollut kuulemma juuri tuollainen äkäpussi ja viimeiseen asti uhmaaja, joten ei mikään ihme että oma lapseni on samanlainen. Itsekin jos reagoisin vain selkäytimestä, huutaisin, rikkoisin ja löisin. Vain tuon ensimmäisen kyllä toteutan. No okei, kerran paiskasin kännykän pöytään niin että lasi hajosi.

Meillä ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia arjessa, ja Leijonapoika saa edelleen äidiltä ja isältä kahdenkeskistäkin aikaa. Silloin usein homma sujuu huomattavasti paremmin. Mutta koko perheen ollessa koolla, tai minä ja lapset, Leijonapoika on ihan mahdoton. Tämä ei oikeasti ole kivaa, ja ollaan taas jotenkin keinottomia noiden raivareiden kanssa. Kun siis aina ei ole mahdollista aktiivisesti tyynnytellä tai pitkään keskustella, ja silloin tilanne menee ihan hulinaksi. Huutaminen on ihan ok, mutta ei se potkiminen, pureminen, lyöminen, ja rikkominen. Tiedän että tämä on vaihe mutta kuinka helkkarin kauan tätä kakkaa kestää?! Paha tuuli on jo herätessä ja aamuisinkin meillä jo raivotaan reippaasti ennen kuutta. Välillä myös nukkumaan mennään ihan naama mutkalla.

Muutenkin nyt jokin oidipaalinen vaihe alkaa olla purkuvaiheessa, koska "äiti on niiiin hirrrveen tyhmä" ja "milloin isi tulee kotiin, isi on paras!". Olisiko raivoamisen syy tämä irtiotto äidin helmoista?

Jotenkin nyt on usein vähän tahmeaa, kun Pikkuvelikin on selkeästi löytänyt oman tahtonsa ja osaa kirkua ja paiskoa tavaroita, ja Leijonapoikaa raivostuttaa kaikki. Pojat oikein provosoivat toisensa kiukuttelemaan, isompi tahallaan ja pienempi pöhköyttään. Siinä sitä sitten äiti keittelee nakkikeittoa iltayhdeksältä, kun aikaisemmin ei ole vaan ehtinyt kun koko ajan pitää jompaakumpaa roikuttaa sylissä tai jäähyllä. Huoh. Onhan muuallakin tällaista vai olemmeko ihan erityisen kiukkuinen perhe?

(On ne ihan ihaniakin, joo, aina välillä. Ainakin nukkuessaan.)

Rajojen hahmottamista

Viime tekstissäni pohdin omaa jaksamistani. Sitä on nyt tullut pohdittua aika lailla lisää ja toimenpiteisiin on ryhdytty.

Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.

Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.

Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.

Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.

Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.

Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.

Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!

Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!

Jaksamisen rajat

Pari muutakin bloggaajaa on kesän ja syksyn kuluessa kirjoitellut kokemastaan uupumuksesta (työelämässä). Aihe on minullekin valitettavan tuttu ja nyt taas niin ajankohtainen, että yritän purkaa asiaa tänne ja toivottavasti kommentoidenkin.

Olen kiltti suorittajatyttö, vähän miellyttämisenhaluinenkin. Itsetuntoni on silti hyvä eli en kaipaa jokaiselta vastaantulijalta kehuja tai hyväksyntää, ja tykkään kyllä itsestäni sekä tiedän ja arvostan vahvuuksiani, lahjojani ja osaamistani. Tietysti tunnen myös ne huonommat puolet ja ne vaivaavat minua ajoittain, mutta ei mitenkään epäterveessä määrin. Lapsuudenkotini oli ihan hyvä, jotain tunnelukkoja ja luurankoja siellä toki oli (esim. vanhempieni riitaisi avioliitto, kun kumpikaan ei oikein ole saanut eväitä omasta kodistaan tunteidensa käsittelyyn jne.), mutta mitään keskivertoa vakavampaa en joutunut kokemaan. On luonnollista, että osa lapsuudenkotini tunne-elämän taakasta on siirtynyt omaksi taakakseni. Tunnistan sen ja voisin kyllä syyttää vanhempiani ajoittaisesta huonosta vanhemmuudesta, mutta nyt yli kolmekymppisenä en halua lähteä siihen että voin kätevästi löytää lapsuudesta syyn kaikkeen mahdolliseen, kun kuitenkin olen kykenevä analysoimaan elämääni ja halutessani jopa aloittaa muutoksen. Minulle on aina ollut tärkeää onnistua siinä mihin tosissani ryhdyn, kunnianhimoa riittää niin että en jätä leikkiä kesken vaikka leikki osoittautuisikin vääräksi valinnaksi. Itselleni tärkeille ihmisille haluan osoittaa rakastavani, kunnioittavani tai tekeväni heihin vaikutuksen sillä että he voivat olla minuun tyytyväisiä. Mielipahan aiheuttaminen toiselle aikuiselle, rakentavasti siis eli asettamalla itseni välillä etusijalle, on asia jota olen vasta hiljattain alkanut harjoitella. Olen taipuvainen murehtimaan etukäteen ja suurentelemaan stressiä, mikä tietysti aiheuttaa stressin suurenemista - daa-a. Ja luonnollisesti minussa on aikamoista kontrollifriikkiyttä, sen hyvänä puolena toki paljon organisointikykyä ja vastuunkantoa. Suvussani on selkeästi taipumusta jonkinlaisiin mielenterveysongelmiin (masentuneisuus, lievä kaksisuuntaisuus), jotka kumpuavat sinänsä aika tavallisista elämäntilanteista, joiden itse antaa kriisiytyä kun asioiden käsittelyyn riittävän ajoissa, tai varsinkaan siinä kriisivaiheessa, ei ole eväitä. Varmaan siis tunnetraumojen siirtoakin sen geneettisen kehnon aivokemian lisäksi.

Ensimmäisen burnoutini koin kymmenisen vuotta sitten kun opinnot olivat ihan loppuvaiheessa, oman alan työnhaku päällä, toisen tutkinnon hankkiminen mietinnässä ja vielä ankara painonpudotusprojekti päällä. Väänsin väkisin gradua kasaan aiheesta joka ei minua oikeasti kiinnostanut, jumppasin hampaat irvessä ilman aitoa liikunnan iloa, mietin saanko koskaan töitä. Siinä samassa ja hiukan edeltäen olin myös menettänyt muutaman läheisen sukulaisen. Mikään näistä asioista yksinään ei kaada ketään, mutta kun en oikeastaan purkanut sydäntäni kellekään, edes miehelleni, enkä ymmärtänyt kaikkia kropan ja mielen varoitusmerkkejä vaan puursin ja puursin hampaat irvessä vastenmielisiksi muuttuneita asioita, niin yhtenä päivänä sitten tuli vähän ärhäkämpi rytmihäiriö ja rintakivut ja armoton väsymys. Taksilla päivystykseen, missä todettiin ettei hätää. Lääkärissä otettiin laaja verenkuva ja testattiin sitä sun tätä, tuloksena se että veriarvoni ovat poikkeuksellisen hyvät ja kaikki kunnossa. Huojennus oli valtava, koska ihan aidosti en tajunnut kaiken olevan vain psyykkistä ja pelkäsin jotain sairautta. Onnekseni elämäntilanne oli se, että pystyin lepäämään, nukkumaan ja rentoutumaan monen viikon ajan, ja vähitellen muutaman kuukauden kuluessa uupumus katosi.

...Tullakseen uudelleen kolmen vuoden kuluttua takaisin. Käynnissä oli taas painonpudotusprojekti, onnistunut ja sinänsä ihan motivoiva sellainen, mutta ääripäiden ihmisenä en taaskaan ymmärtänyt antaa kropan välillä levätä ja palautua ja muutenkin itse nukkua riittävästi. Meno oli sitä että kävin aamuseiskan jumpassa ennen ylipitkää työpäivää ja illalla saatoin vielä tehdä pitkän kävelylenkin (joka ei ollut palauttava vaan kaloreidenkulutusmielessä tehty). Paljon töitä, työpaikan vaihdos, uudessa työpaikassa ihan jumalattomasti töitä. Eräästä läheisestä ihmisestä huolehtimista. Uniongelmia joita en ymmärtänyt hoitaa ajoissa. Parisuhdekriiseilyä lapsen hankkimisesta, kumpikaan meistä ei halunnut kompromissia. Lyhyt kesäloma ja ihana lomamatka, joka viimeisteli kaiken: Lomallakin on pakko nähdä KAIKKI eli turha nukkua kun pitää juosta paikasta toiseen jalat rakoilla helteessä hikoillen. Paluulennolla luulin kärsiväni turbulenssipahoinvoinnista, mutta taisinkin jälkikäteen tarkasteltuna saada lievän paniikkikohtauksen. Siitä eteenpäin taas tuttua huimausta, lyijynraskasta oloa, kuvotusta, sydämentykytystä ja rytmihäiriöitä, tuhannen kilon paino rinnan päällä, särkyjä ja kolotuksia, lopulta jo vähän ahdistunut mielikin kun vointi oli niin huono. Tähän väliin täytyy todeta että varsinaista masennusta en ole koskaan mielestäni kokenut, sillä alakulojaksot ovat olleet lyhyitä ja olen aina pystynyt nauttimaan mieluisista asioista ja olemaan myös hetkittäin onnellinen sekä innostumaan kaikenlaisesta, silloinkin kun kroppa on vedellyt ihan viimeisiään. Mutta onhan tuota ahdistusta, jännittyneisyyttä, stressiä ja suruakin ollut paljon ja hetkittäisiä piikkejä olen kokenut. Olin muutamaan otteeseen muutaman päivän sairaslomalla, mutta oireet palasivat aina kun piti jaksaa ihan tavallista työ- ja kotiarkea. Lopulta en saanut öisin juurikaan nukuttua, ja tajusin että vaihtoehdot ovat todella pitkä sairasloma tai mielialalääkkeet. Valitsin jälkimmäiset, koska en halunnut olla pitkään poissa töistä (ai miten niin tunnollinen suorittaja) ja rehellisesti sanottuna en olisi viihtynyt kotona pitkään lepäämässä. Lääkkeet aloitettuani vointi koheni muutamassa päivässä, ja muutamassa viikossa olo oli kutakuinkin normaali. Jatkoin hyvin miedon annoksen syömistä noin puolitoista vuotta ja lopetin kun päätimme sitten että vauva saa tulla kun tulee.

Leijonapojan vauva- ja taaperoarjessa koin muutamia väsymysjaksoja unenpuutteen takia, mutta yleisesti ottaen olin pirteä ja reipas ja jaksava. Uudelleen raskaaksi tultuani alkoi valvominen, hormonien takia, ja vasta nyt lähes puolitoista vuotta huonosti nukuttuani olen saanut muutamana yönä 6-7 tuntia yhtäjaksoisesti nukkua. (Siitä kiitos miehelleni joka yrittää unikouluttaa aamuyön huutelijaa ja minä nukun Leijonapojan huoneessa patjalla; ja äidilleni, jonka luona Leijonapoika nytkin on yökylässä.) Pikkuveli on ollut yleisesti ottaen haastavampi vauva, ja päivät mustasukkaisen uhmiksen kanssa ovat aika väsyttäviä kaiken kaikkiaan. Sellaisia lyhyitäkään lepohetkiä, jolloin voisi aidosti olla olematta valppaana, on tosi harvoin. Ja jos on, koetan torkahtaa. Valvominen on mennyt niin pitkälle, että en oikein osaa enää nukkua pitkää pätkää, ellen ole tosi väsynyt. Väsymys ja siihen turtuminen sekä tunnepuolella ärtymys ja turhautuminen ovat muuttuneet normaaliolotilaksi. Kroppaa särkee kaikkialta, erilaisia pikkuvikoja alkaa ilmetä siellä täällä (vatsavaivat, lihas- ja nivelkivut joille ei löydy varsinaista syytä, flunssakierteet, migreenit, silmätulehdukset), rytmihäiriöitä on taas päivittäin. Ja viime aikoina olen alkanut oikeasti välillä olla hyvin uupunut ja tosi pahantuulinen ja negatiivinen. Sentään vielä tunnistan mistä on kyse, ja siksi näitä nukkumisjärjestelyjä on tehty. Koetan viimeiseen asti välttää mielialalääkkeisiin turvautumisen, mutta jos on pakko niin toki joudun ne ottamaan. Tässä elämäntilanteessa ei voi tehdä sellaista valintaa, että pitää monen viikon sairasloman poissa perheen luota, ihan vaan rentoutuen. Enkä kyllä totta puhuakseni haluakaan. Edelleenkään en pidä itseäni masentuneena, koska päivittäin pystyn tuntemaan onnea ja rakkautta lapsiini, mielenkiintoa moniin asioihin ja hyvän yön jälkeen jaksan päivän ihan kohtalaisesti. Mutta silti nyt ollaan siinä pisteessä josta ei enää kannata mennä yhtään eteenpäin vaan alkaa palata takaisin siihen parempaan suuntaan. Toimenpiteisiin on ryhdytty. Imetys on loppunut ja alan säännöllisesti ottaa itselleni omia öitä. Leijonapoika pidetään päivähoidossa kolmesti viikossa ja viikonloppuisin usein mummon huomassa. Järjestän itselleni omia menoja, jos ei muuta niin vaikka viikonloppuna lounastreffit kaverin kanssa. Olen tietoisesti alkanut hoitaa stressiä ajatusharjoituksilla - se se vasta on vaikeaa, mutta aina kannattaa yrittää! Ja aion myös tehdä ruokavalioon ja liikuntatottumuksiin pienimuotoisen remontin, sellaisen jossa on helppo pysyä ja jatkaa pidemmälle kunhan jonkinlainen normaalikunto on saavutettu.

Niin, tämän viimeisimmän elämäntilanteeni lasken kyllä jonkinlaiseksi lieväksi burnoutiksi, vaikka arki edelleen sujuu. Jos elämäni olisi jokin firma, marssisin samantien työterveyslääkärille ja saisin varmaan usean viikon sairaslomaa. En halua, että oma hyvinvointini romuttuu lasten takia. Lapsia ei tästä voi syyttää tietenkään, mutta tosi on että toinen vauva oli se tekijä, joka sai alamäen alkuun. Yhden muksun kanssa perusarki oli helppoa ja aikuisille riitti omaa aikaa. Raskausvalvominen, sektio hitaine paranemisineen, valvottava vauva, sairastelut, esikoisen vaikeat vaiheet, ihan olematon oma aika vauvavaiheen aikana... Näihin kun yhdistetään oma luonteeni ja perinnöllinen alttius, niin soppa on siinä. Parisuhde ei onneksi aiheuta sen kummempia kriisejä, mutta sellainen perusväljähtynyt se on, ja sillekin asialle olisi jotain tehtävä että avioliiton saa käännettyä aktiivista onnellisuutta tuottavaksi tilaksi. Siihen tarvitaan kaksi motivoitunutta aikuista, ja motivoituakseen parisuhteen hoitoon aikuisen tulee olla tasapainossa itsensä kanssa ja fyysisesti jonkinlaisessa peruskunnossa. Touché... Jos tilanne korjaantuu nyt ilman mielialalääkkeitä, niin hienoa, mutta jos ei, niin sitten lääkkeet ovat paikallaan. Minulle lääkkeet eivät ole mikään mörkö tai merkki absoluuttisesta hulluudesta. Aivojen välittäjäaineet joko toimivat kunnolla tai sitten eivät, eihän muitakaan sairauksia hoideta "syö sitten lääkkeitä jos et kerran ilman pärjää" -mentaliteetilla. Ja isompien ongelmien ehkäisy on tässä se avainsana.

Jo kaiken tämän kirjoittaminen auki helpottaa vähän. Pystyn edelleen tarkastelemaan tilannetta ylhäältä käsin ja olemaan aika analyyttinen oman elämäni suhteen, mutta tunnepuolta on vaikeampi huijata. Siinä alkaakin seuraava iso etappini, itsensä harjoittaminen ja angsteista pääseminen. Myös se, että yllättävän moni ihminen on kohtalotoverini, on lohdullista. Ja toisaalta myös aika järkyttävää, koska jotainhan on elämänmenossa pielessä jos liian monista tuntuu ettei pärjää. Hyvää on se, että nykyään näistä asioista saa puhua, ei tarvitse juoda itseään hengiltä, juosta suohon tai tappaa toista kirveellä.

Uskon, että muutaman vuoden päästä elämäni on hyvää ja täysipainoista, kun tämä antoisa mutta niin kuluttava ja väsyttävä pikkulapsiaika on ohi. Onnittelen itseäni siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja kehittyneet ihan normaaleiksi, ja yritän työstää itseäni sellaiseksi ihmiseksi, joka antaa pojilleen hyvän mallin elämän elämiseen, tunteidensa kanssa olemiseen ja niiden käsittelyyn. Jaksamisen rajat on häilyvä käsite, mutta jokaisen tekee hyvää selvittää itselleen omat rajansa ja opetella käsittelemään tilanteita ja tunteitaan tavalla, joka vie omaa ja läheisten elämää hyvään suuntaan.

Katsaus menneeseen vuoteen

Maanmainiolla Lupiinilla on ollut tapana summata kulunut vuosi määrämuotoisella formaatilla. Se on niin hauska, että lainaan sitä. Luvan kerkesin kysyä jo noin vuosi sitten :) Tässä tulee:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Olin (olen!) kahden lapsen äiti, synnytin sektiolla, vietin juhannusaattoa Linnanmäellä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Taisin luvata vain yrittää blogata, ja siinä onnistuin. Ensi vuodelle lupaan tehdä jonkinlaisen elämäntaparemontin. Ehkä se perinteinen malli eli vähemmän herkkuja ja enemmän liikuntaa. Tässä iässä on tehtävä pieniä suuria päätöksiä elämäntapojen suhteen, koska kroppa ei enää pysy kunnossa ilman huoltoa. En haluaisi olla diabeetikko tai nivelvammainen tai masentunut tai ylipainosta johtuen suonikohjuinen ja peräpukamainen neljäkymppisenä. Ei tuohon merkkipaaluun enää niin hirveän monta vuotta ole. Niin ja lupaan myös olla tekemättä enempää lapsia, ensi vuonna tai koskaan. Niin ihania kuin ovatkin niin nyt meidän perhe on koossa. Tai muuten äidin pää (ylä- ja alapää) ei enää ole koossa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Jo vain, kaksi parasta ystävääni myös, ja pitkälti toistakymmentä sukulaista ja tuttavaa. Ihan mieletön vauvabuumi. Ja lisää pukkaa ensi vuodelle! Onneksi ei sentään meille.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Mutta läheisten läheisiä meni monta.

5. Missä maissa kävit?
Ovatko Itä- ja Keski-Suomi ulkomaita?

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Terveyttä, pirteyttä, unia, mielenrauhaa, pitkää pinnaa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Pikkuveljen ja Leijonapojan syntymäpäivät, kahden uuden kummityttöni synttärit, Pikkuveljen ristiäiset. Onhan noita paljon.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Selviäminen arjesta ja lapsenteosta hengissä ja jonkinlaisissa voimissa. Vauvan hoito niin että vauvasta on tullut ihana, normaali, suloinen pallero. Ehkä myös töissä sinnittely ihan äitiysloman alkuun asti. Jos ei olisi ollut suht tuore duuni, olisin varmaan jäänyt unettomuuden takia sairaslomalle jo reippaasti aiemmin.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Käytökseni Leijonapoikaa kohtaan. Rankkaa on ollut mutta minun pitäisi olla se aikuinen eikä räyhätä pienelle lapselle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Lukuisista. Lasken tähän jo raskauden, koska olin niin vaivainen. Sektio, haava, rintatulehdus, flunssakierre erilaisine jälkitauteineen, ärtyvän suolen oireyhtymä, luupiikki kantapäässä, unettomuus, uskoakseni lievät masennusoireet ajoittain (johtuen unenpuutteesta ja yleisestä huonosta kunnosta ja mökkihöperöitymisestä, joihin lepo olisi auttanut mutta kun lepoa ei saa...). On niitä hyviäkin päiviä ollut, välillä olen ihan jopa ollut pirteä ja kaikenlaista saanut puuhattua vähän vähemmän pirteänäkin.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Aventin rintapumppu. Ei nyt ehkä absoluuttisesti paras, mutta siinä tilanteessa ihan must. Monet kivat kirppislöydöt. Laadukas senkki olohuoneeseen. Downton Abbey -dvd:t. Suklaa.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Huumorintajuisen, uhmakkaan, viisaan ja tahattomasti koomisen kolmevuotiaani. Hassun vauvani, joka ilmehtii, elehtii, oppii ja kehittyy. Muutama ystävä ei ole herättänyt varsinaisesti hilpeyttä mutta ystävällisillä eleillään piristänyt elämää paljon.

13. Kenen käytös masensi?
Anopin. Kolmevuotiaan. Myös vauvan, silloin kun se ei millään nuku ja olen itse ihan puhki. Toki muutamien julkisuuden henkilöiden kuten poliitikkojen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Lasten tavaroihin (okei, kirppislöydöt, joista 99 % ilman olisimme pärjänneet mainiosti), ruokaan ja päivittäistavaroihin, päivähoitomaksuihin, laskuihin, lainanlyhennyksiin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En tiedä olenko ollut mistään. Monta kivaa juttua on ollut ja lapset tietysti ovat saaneet paljon rakkautta aikaan elämässäni, mutta sellaista mahaa kipristävää innostusta ei ole tainnut tulla oikein ollenkaan. Omat menot yms. ovat olleet niin vähissä.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
Kukkuu kukkuu pikku lanttu nukkuu. Tämä todella summaa koko vuoden aika hyvin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Ruokavalio ja liikunta ovat olleet niin retuperällä ettei edes imetys saanut mitään positiivista aikaiseksi.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Aika samoissa.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Pitäneeni kunnosta huolta ja pyytäneeni apua väsymykseen.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Ahdistuneeni arjesta ja kiukutelleeni esikoiselle.

20. Kuinka vietit joulua?
Molemmissa mummoloissa. Lasten riehuessa eli sellaista rauhoittumista ja jouluun laskeutumista ei ollut havaittavissa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
No tuohon pikkuihmiseen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ehe ehe. Nolla. Olisin kyllä melkoinen suorittaja jos suhteisiinkin olisin revennyt.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey, Erilaiset äidit, Ruotsin miljonääriäidit. Ekan ehkä uskaltaisin paljastaa ihan nimellänikin, kahdesta jälkimmäisestä en taida hiiskua kellekään.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
No enpä taida.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Kirja? Mikä se on? No Juha Itkosen ja Kjell Westön uusimmat kyllä ihastuttivat. Hyllyssä on vaikka mitä odottamassa aikaa parempaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Hiljaisuus.

28. Mitä halusit ja sait?
Toisen lapsen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Riittävästi unta, terveyttä ja pitkää pinnaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Jaa-a. Ei mitään käsitystä olenko katsonut leffoja tänä vuonna. En kai.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Se oli arkipäivä joten olin töissä. Varmaan oli ihan normaali ilta kotonakin. Täytin 33 vuotta.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kunnon yöunet ja sitä kautta parempi mieli ja terveys. Olenko kenties maininnut ne yöunet jo?

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013
Äitiysvaatteet, imetysvaatteet, joustoa, resoria, trikoota, peittävää kaapua, maksikokoisia pikkareita. Hot hot mama.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Herkuttelu, aviomies, mummojen ja vaarien lapsenhoitoapu.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Politiikka on jäänyt ihan sivuun muiden asioiden takia. Pääkaupunkiseudun yhden kunnan kunnallispolitiikasta on tarttunut jotain mukaan. Eurokriisi ja vakuudet ovat olleet esillä ja muistan pohtineeni, kuinka epäreilua on että maksamme muiden maiden törttöilyjä.

37. Ketä ikävöit?
Itseäni. Sitä ihmistä, joka olin ennen kuin putosin äitikuiluun. Ensi vuonna saattaa olla mahdollisuus tavata tuo kaukainen henkilö taas uudelleen.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ihana neuvolantätimme, eräs uusi kollega, nämä ihan tuoreet vauvat. Oma toki ihan superkaikkeinparas.

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille!

11 kertaa minä, ja 11 kertaa muutama muu

Rouva Ruuhka (ihana blogi, lukekaa nyt ihmeessä jos ette vielä ole!) haastoi jo kauan sitten minut kertomaan 11 sekalaista asiaa itsestäni. Haaste sisältää tämmöiset vaatimukset:

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haastajan tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat
6. Eikä takaisin haastamista

Tällaisena arjen anarkistina saatan hieman oikaista jossain kohtaa, mutta ehkä te lukijat annatte sen anteeksi kun saatte vastineeksi niin herkullista tietoa täysin tuntemattoman kotiäidin elämästä.

Jotenka. Minä.

1. Rakastan nimiä. Käytin järjettömän paljon aikaa lasten nimien valitsemiseen, ja yksi kiinnostavimmista asioista vauvauutisia kuullessani on tulokkaan nimi. Teen aina ihan liiallisia ja ylitulkittuja johtopäätöksiä toisista ihmisistä näiden lapsilleen antamiensa nimien perusteella. Käytin aikoinaan jopa akateemista kapasiteettia tämän aihepiirin vatkaamiseen.
2. Olen täysin addiktoitunut erilaisiin facebook-kirpputoreihin. Mulla ei olisi aikaa myynti- ja ostorumbiin kuvaamisineen ja postittamisineen, mutta olen tehnyt tästä jonkinlaisen korvaavan elämänsisällön itselleni. Hieman säälittävää, tiedän. Onneksi en näytä olevan ainoa joka roikkuu joka jumalan kirpulla päivästä toiseen huutelemassa aavee, aavee, saanko mittoja!
3. Menossa on toinen vahva antibioottikuuri kuukauden sisään. Seuraavaksi kokeilen homeopatiaa. Se ei voi mitenkään pahentaa tilannetta.
4. Olen leikitellyt ajatuksella, että Pikkuveli olisikin ollut tyttö. Koska fb:n kirppikset ovat täynnä niin söpöjä tyttövaatteita. Voi herranjumala sentään.
5. Kun katson telkkarista Supernanny-ohjelmaa, huomaan tekeväni lähes kaikki virheet (pahoinpitelyjä lukuun ottamatta) mitä ohjelmassa esitetään. Onneksi olen kyennyt soveltamaan arjessa myös niitä ohjelman tarjoamia ratkaisuja.
6. Työelämä on vähän niin kuin laskupino vippikierteeseen joutuneelle: En halua ajatella koko asiaa vaan työnnän sen suoraan roskiin. Pohdin aika paljon sitä mikä minusta isona voisi tulla. Erään läheisen totaaliromahdus on herättänyt minut ajattelemaan, että elämässä pitäisi oikeasti tehdä niitä asioita, joihin tuntee kutsumusta. Mietin myös sitä, mikä on se piste jossa ihminen vain alkaa toimia eikä enää voivottele. Tuleeko se itsestään kun kasa on tarpeeksi iso?
7. Mietin jatkanko blogia. Kun en sitä ehdi juuri koskaan päivittää.
8. Olen addiktoitunut perunalastuihin. Aiemmin en oikein edes tykännyt niistä, nyt suolanhimo on viikoittaista. Muuten hyvä, mutta syön jo liikaa suklaata ja painoindeksi on yli 30.
9. Viikkoani rytmittää Downton Abbey. Mitä sitten tapahtuu kun uusi kausi loppuu?
10. Mietin, olisinko onnellisempi, jos minulla olisi joka päivä kaksi tuntia aikaa soittamiseen ja laulamiseen. Ilman lapsia siis. Teinivuosina saatoin harjoitella pianonsoittoa kolme-neljä tuntia päivässä ja olla ihan uskomattomassa flow-tilassa.
11. Samaistun hyviksi kokemiini kirjoihin niin lujaa, että paluu omaan elämään tuntuu välillä vaikealta.

Sitten nämä minulle annetut kysymykset.

1. Mikä äitiydessä on ollut yllättävintä? Se, miten voimakkaita tunnehuippuja ja kontrollin menettämistä äitiyteen liittyy, ja kuinka vaikeaa on hyväksyä asioista luopumisia.
2. Voimabiisisi? Emma Salokosken Veden alla ja joululaulu Tonttu Rajattoman tulkitsemana.
3. Minkä elokuvan olet nähnyt useimmin? Hmm. Varmaan joku Pretty Woman, valitettavasti. En oikein tykkää katsoa samoja leffoja ja sarjoja moneen kertaan.
4. Jos saisit valita nyt lomakohteen, mikä olisi ensimmäinen spontaani mieleen tuleva vaihtoehto?? NYC.
5. Jos mietit lapsesi/lastesi elämää 10 vuottaa eteenpäin, millaisia kuvittelet heidän olevan? Teini ja esiteini. Toivon ihan hirveästi, että nukkuisivat aamuisin pitkään!!! Leijonapoika lienee hontelo, äyskähtelevä, pohdiskeleva ja epävarma nuori mies mutta pieni poika silti vielä. Hyvä koulussa. Pikkuveli on tarmokas kymmenvuotias, äänekäs ja huoleton.
6. Kasvatusgurusi? Sinkkonen.
7. Miten lapsen saaminen muutti suhdetta omaan äitiisi? Sekä ymmärtävämmäksi että kriittisemmäksi.
8. Mitä asiaa kadut? Etten ole aina luottanut intuitiooni vaan yrittänyt olla liiankin järki-ihminen. 
9. Hyväntekeväisyyskohteesi, mihin lahjoitat vai lahjoitatko? Vanhat vaatteet ja tavarat Viroon ja Venäjälle orpokoteihin ja sairaaloihin.
10. Missä tapasit miehesi? Opiskelijabileissä. Klassinen :)
11. Tarpeellisin turhake? Älypuhelin.

En yhtään ole kartalla ketkä kaikki ovat haasteen mahdollisesti saaneet ja jo siihen vastanneet, mutta heitän tässä muutaman bloggaajan: Mallamoija, Pikku Hiiri, Taikinanaama, Mimmi. Varmaan jotakuinkin kaikki muutkin omalla lukulistallani olevat blogit ovat tämän haasteen saaneet, mutta jos eivät ole, niin kollektiivisesti haastan kaikki.

Heiltä haluaisin kuulla nämä asiat:

1. Kuinka paljon nukut?
2. Scifi, fantasia, tieto, elämäkerta, runo, sarjakuva vai romaani?
3. Mitä tekisit toisin?
4. Milloin olet joutunut pyytämään apua?
5. Asutko lapsuudenpaikkakunnallasi? Miksi?
6. Mitä oikeasti tekisit lottovoitolla?
7. Paras pikaniksisi siivoamiseen, kun aikaa on max. puoli tuntia ja KAIKKI on tekemättä?
8. Millä kielillä osaat kysyä tietä ja ymmärrät vastauksen?
9. Missä kulkee äidinrakkauden raja?
10. Uhmaikä vai kyselyikä?
11. Mitä haluaisit sanoa minulle? Sana on vapaa koska emme tunne toisiamme :)

Kiitos ja kumarrus! Nyt äkkiä paljastelemaan totuuksia, käyn fb-kirppistelyn lomassa kurkkimassa uusia blogipäivityksiä!

Marraskuisia mietteitä

Lempikirjailijani Kjell Westö osasi taas sanoa sen, mitä en itse tajunnut ennen kuin luin hänen kirjoittamanaan. Kuulun niihin, jotka tuntevat olonsa sitä turvallisemmaksi, mitä enemmän ulkona hämärtää ja myrskyää. Syksy on ollut minulle aina mieluisa vuodenaika. Tunkkaisen loppukesän jälkeen ilma raikastuu ja jokin uusi alkaa. Aina aikaisemmin se on ollut koulun tai yliopiston lukuvuosi, nyttemmin uuden alku on liittynyt lähinnä vanhan eli kesän päättymiseen ja luvan kanssa sisätiloihin linnoittautumiseen. Myönnettäköön että olen aavistuksen melankolinen persoona, ehkä minussa on jokin kymmenys slaavilaista verta, ja rakastan sitä tunnelmaa kun ulkona myrskyää ja sataa ja voin käpertyä sohvannurkkaan ja laittaa kynttilät palamaan. No, viime vuosina tunnelmointi on ollut vähän sivuosassa kun tätä elämää on vuodenajasta riippumatta kahden pienen marakatin kanssa ihan riittämiin. Silti: Pian saan aloittaa joulun tunnelmoinnen yhdessä Rajattoman kanssa. Mitä luksusta. Ehkä löydän sieltä sen kauan kadoksissa olleen flow-tilankin.

Syksyisin silti väsyttää ja tänä syksynä väsyttää enemmän kuin koskaan aiemmin. Pikkuveli on yöheräilijä, ihan klassinen unikoulutettava. Oma univaje alkaa olla sitä luokkaa, että sorrun vaan työntämään yöllä tissin suuhun kun en jaksa kuunnella huutoa. Päivisin mennään usein särkylääkkeen voimalla, kun päätä särkee tokkurassa. Edes se maaginen neljän tunnin unipätkä ei toteudu kuin kerran-pari viikossa. Jostain pitäisi saada itseensä uskoa tehdä se ilmeinen ja ainoa oikea päätös: imetyksen lopettaminen ja sen kautta univelkojen pois nukkuminen hotellissa tai mummoloiden sohvilla. Mikähän siinä on, että aina vaan katsoo viikon kerrallaan ja keksii tekosyitä: miehenkin pitäisi töiden takia saada nukkua, imettää pitäisi vielä, pullojen kanssa on niin hankalaa, entä jos se onkin allerginen ja ihottuma pahenee, äidin viimeinen vauva ja mussukka jota haluaa ihan nostalgian takia vielä tissittää. Alan tunnistaa itsessäni uupumuksen merkkejä - kroppa huutaa punaisella: ihottumaa, vatsavaivoja, univaikeuksia, särkyjä, ärtyisyyttä, aloitekyvyttömyyttä, makeanhimoa ja lohtusyömistä, ikuinen flunssakierre -  ja nyt jos koskaan olisi syytä ottaa ne vakavasti, kun tässä arjessa ei olisi aikaa eikä tilaisuutta käydä ihan aikuisten oikeasti uupumaan hoitokuntoon. Siitäkin minulla valitettavasti on kokemusta, joten todella tiedän mistä puhun. Aiemmin syynä ei ole ollut univaje, se on ollut vain seuraus, mutta kohdallani hyvin nopea ja tehokas tie joko mielialalääkkeen käyttäjäksi taikka viikkokausiksi sohvalle torkkumaan pois uupumusta.

Toisaalta olen paljon ajatellut sitä miten onnekas olenkaan. Tämä väsymys ja sählääminen on vain vaihe, ja niiden aiheuttajat ovat minulle rakkainta maailmassa, ja tuottavat myös onnea, joka päivä. Lähipiirissäni on syöpää, vakavaa masennusta, avioeroja, ylipäätään vaikeita elämäntilanteita. Niiden rinnalla omat ongelmani ovat pieniä, joskin subjektiivisesti koen ne isoina. Muistan joka päivä kiittää rakkaasta miehestäni, jota ilman tämä firma menisi heti konkurssiin. Leijonapoika on kaikessa uhmassaan ja kolmevuotiaan rasittavuudessaankin aika ihana, ja vauva tietenkin on suloinen. Päivääkään en vaihtaisi pois mutta kaikki yöt kyllä. Ja subjektiivista päivähoito-oikeutta en todellakaan vaihtaisi pois.

Kuten pari muutakin bloggaajaa, mielessä pyörivät myös ammattiin, työelämään ja ammatti-identiteettiin liittyvät asiat. Äitiys herättää näköjään useimmissa naisissa mietteitä työelämän tarkoituksesta. Ja onhan se ilmeistä: lastenhoito on kaikessa rankkuudessaankin niin palkitsevaa ja kokonaisvaltaista, että samoja nousuja ja laskuja on tavallisessa toimistotyössä aika vaikea kokea. Ja jos työhönsä ei suhtaudu lähestulkoon intohimoisesti ja harrastuneesti, niin kyllähän siinä äkkiä miettii, mikä järki näidenkin meilien, strategiakalvojen, myyntimateriaalien, asiakastilaisuuksien, projektisuunnitelmien ja tavoitekeskustelujen kanssa oikein on. Itse en oikein näe itseäni niissä klassisissa pakoammateissa: lahjatavara- tai lastentavarapuodin pitäjänä, kahvilayrittäjänä tai hoiva-ammatissa. Kuitenkin jokin ruokaan, estetiikkaan, heikko-osaisten aseman helpottamiseen tai ihan ruohonjuuritason auttamistyöhön liittyvä kiehtoo. Sellainen, joka herättäisi välittömän tunnereaktion. Jos oikein intuitiolla mennään, niin unelma-ammatissani käyttäisin kieltä ja kirjoittaisin mutta muuten tietokoneilla voisi heittää vesilintua. Olisin jossain luonnon lähellä, vaikkapa vähän kauempana ruuhka-Suomesta, mutta en tekisi varsinaista fyysistä työtä kuten eläintenhoitoa. Pääsisin henkisesti irti tästä jatkuvasta tavaran ja statuksen perässä juoksemisesta, mutta ilman pelkoa omasta toimeentulosta. Niin idealisti en ole, että pysyisin tyynenä ilman parin-kolmen tonnin kuukausituloja. Tässäpä haaste ammatinvalintapsykologille... Neuvolassa pitäisi varoittaa äitejä siitä, että äitiys herättää todella paljon ajatuksia, kummia ja pelottaviakin, jotka eivät suoraan liity lapsiin ja perheeseen.

Syksy todella pistää ajatuksia liikkeelle. Kevät ja kesä ovat enemmän toiminnan aikaa, ei silloin jäädä pohtimaan syntyjä syviä muuta kuin ehkä saunan jälkeen auringonlaskua katsellessa. Kirkas päivä ei anna sijaa niille möröille ja muille eläville, joita pimeys työntää esiin makusteltaviksi ja pohdittaviksi. Syksyisin haluaisin aina tehdä isoja päätöksiä, koska silloin intuitio on vahva ja minulla yliedustettuna oleva järjen ääni ei olisi aina niin hallitseva. Talvella sitten vaan talvehditaan ja nuuskitaan pakkasilmaa. Ja odotetaan kuitenkin sitä kevättä.

Puolikas vauvavuosi

Pikkuveli täyttää näinä päivinä puoli vuotta. Kuten olen monesti todennut, lasten kohdalla vuodet vierivät nopeasti mutta päivät ovat pirullisen hitaita... Niin se on tässäkin tapauksessa.

Toisen lapsen kanssa ajan kulua ei ehdi miettiä samalla intensiteetillä kuin ensimmäisen kanssa. Eikä itseään ja omaa jaksamistaan sääliä niin paljon, vaikka ainakin omalla kohdallani säälittävää olisi välillä ollutkin. Kunhan autopilotilla vedellään vaatteet päälle, pestään pyllyä, pyyhitään puklua ja ruokatahroja, hyssytellään vauvan itkua ja tyynnytellään isomman tunnekuohuja. Koetetaan huomioida molempia mutta ei ehditä antaa kummallekaan itsestään niin paljon kuin haluaisi. Priorisoidaan lasten itkuja: kumpi on kiireellisempi tyynnyttää.

Onneksi välillä ehtii myös pysähtyä. Katsella molempia poikia. Isompikin on puolessa vuodessa kasvanut. Puolikas vauvavuosi on ollut hänellekin ravisuttavaa isojen muutosten ja tunteiden aikaa. Nyt alkaa onneksi hieman kuvio selkeytyä, olemme myös Leijonapojan mielestä nelihenkinen perhe, ja Pikkuveli on hänen ajatuksissaan. Teoissaan myös, sekä hyvässä että pahassa. Suukkoja satelee, vaippoja tuodaan äidin avuksi, lelu nostetaan pieneen kuolaiseen kouraan. Ja potkaistaan ohimennen lattialla köllöttävää pulleaa käärylettä, hakataan duplolla päähän kun äidin silmä välttää ja yritetään omatoimisesti nostella ja siirrellä. Karjutaan suoraan korvaan.

Pikkuveli on juuri niin lutunen kuin puolivuotias on. Keskikäyrän pituinen ja yläkäyrän painoinen pullero, jonka jalat ja kädet ovat makkaraisia, rystyset pelkkää kuoppaa ja polvetkin vain vaivoin löytyvät kaiken pehmoisen alta. Nukkatukka ja nukkumakalju. Kuolainen hymysuu, jotain terävää alaikenessä. Liikkeellelähdön lumoa, ähinää ja kiljahtelua lattialla, matonhapsujen kiskomista. Helistimen heilutusta, musiikin kuuntelua innosta vatkaten, juttelua gää-gää-gää, ööööö, aaaaa. Suuttunutta itkua, kun isoveli vie lelut kädestä. Hervotonta käkätystä kun isoveli pelleilee. Hirvittävä hinku osallistua kaikkeen. Valveilla sinnittelyä sitkeästi ja hailakoin silmin, kunnes uni voittaa ja suloinen univauvan tuoksu täyttää äidin sylin.

Karheat posket ja toisinaan epäilyttäviä vaippa-asioita, ilmavaivoja ja katkonaisia öitä. Allergologin mukaan syytä välttämisdieettiin ei ole ellei vauva ole selvästi kipeä. No ei se ole, ainakaan valtaosaa ajasta, joten samoilla ruuilla menee äiti kuin ennenkin, ja iho pysyy perusvoiteella hyvänä. Pikkuveljelle kelpaisi vain tissimaito ja kaupan makeat soseet. Äidin rakkaudella keittelemät luomubataattisoseet saa kaivella biojätteeseen, kun inhon puistatus saa vauvan yökkäämään. Pullo ei enää kelpaa, eikä pakastettu maito. Korviketta täytyy kokeilla, josko se uppoaisi, että äiti pääsisi muutamaksi tunniksi yksin kaupungille. Huoh, vauvavuoden toisestakin puolikkaasta saattaa tulla hyvin pitkä...

Iltaisin menen yliväsyneenä ja kaaoksesta vihaisena nukkumaan, ja öisin käninän kuullessani ensimmäinen ajatus on että "etkö nyt oikeasti voisi nukkua yli kolmen tunnin pätkää joskus". Mutta sitten pieni lämpöinen tissiposki syö ahnaasti silmät kiinni ja ottaa nakkisormillaan kiinni omasta kädestäni, ja uni tulee taas. Ehkä tämän takia kannatti kuitenkin herätä. Aamulla pinnasängystä kuuluu armoton liinavaatteiden kahina ja unikaverille juttelu. Naamalle rävähtää D-hymy heti kun äidin tai isän naama ilmestyy horisonttiin.

Rakas, rakas pieni poikani on puolivuotias. Onnea koko perheelle!

Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Leopardikuningatar julkaisi Suuren Ainekirjoitushaasteen toisen tehtävän otsikolla Mikä meitä yhdistää. Kyseessä siis nimenomaan parisuhdeaspekti.

Tämähän oli niin herkullista jatkoa edellisiin pohdintoihini että on pakko osallistua!

Siispä:

Mikä meitä yhdistää?

Minä ja mies. Puolisoni ja puoliskoni.

Meitä yhdistää kultaiset sormukset, kuusinumeroinen asuntolaina, kaksi lasta jotka tarvitsevat molemmat vanhempansa, rakkaus ja tahto. Suurin näistä on rakkaus, toiseksi suurin on luja tahto.

Rakkaus kestää paljon mutta ei ehkä ihan mitä vaan. Onneksi mitään kestämätöntä ei ole tullut vastaan, eikä toivottavasti tulekaan. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta melko pomminvarmasti tähän asiaan voi itse vaikuttaa. Aion vaikuttaa.

Tahto on sitä, kun toteaa, että nyt ei enää ole aina niin kivaa mutta tässä ollaan kun on niin päätetty. Arjen haasteita: sotkua, kiirettä, huonoja öitä, toisinaan rahojen laskemista, kinastelua kumman mielipidettä on otettu enemmän tai vähemmän huomioon kun on tehty isoja päätöksiä esimerkiksi asumiseen liittyen. Meillä kummallakin on ns. ehjän perheen malli, eli omilla vanhemmillamme on pitkät ja ainakin valtaosin onnelliset avioliitot. Itse monesti mietin, kestäisinkö yhdessä samanlaisten tilanteiden läpi kuin omat vanhempani. Ehkä kestäisin, ehkä en. Onneksi en sellaista ihan samanlaista usko kohdalleni osuvan (tässä tapauksessa mm. lievää kausittaista alkoholismia ja erittäin dominoiva anoppi). Tahto on sitä, kun pystyy tekemään kompromissin vaikka se kirpaiseekin. Luottamaan siihen, että myöhemmin, erilaisessa elämäntilanteessa, asiaa voisi harkita uudelleen niin että se ei enää tuntuisikaan ihan kompromissilta. Tai sitä, kun antaa itselleen ja toiselleen aikaa päästä jonkun vaiheen ja tilanteen yli. Aika hyvin usein ratkaisee monta asiaa.

Avioliitto on minulle itselleni tärkeä instituutio. En ole uskonnollinen enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut siitä, ovatko muut naimisissa vai eivät. Mutta itse haluan olla, se antaa paitsi juridista turvaa, myös tunteen sitoutumisesta ja pysyvyydestä sekä kuulumisesta ei vain omaan sukuunsa mutta myös toise(e)n omaan sukuun. Sormus ja yhteinen sukunimi ikään kuin lihallistavat kaikki nämä tunteet. Minun on helppo kuvitella meidä kaksi vanhoina, yhdessä. Mielikuvani tulevaisuudesta sisältävät aina meidät kaksi. Tai no, nykyään meidät neljä.

Nuo kaksi pientä nappisilmää tarvitsevat kaksi vanhempaa, joista on heille yhdessä vanhemmiksi. Yhdessä juuri tämän miehen kanssa olen parempi ja hyvinvoivempi äiti pojilleni. Pitäisi tapahtua aika paljon, että vapaaehtoisesti rikkoisin perheen. Mies on mitä parhain isä ja on ollut ihanaa pystyä tekemään hänestä isä. Pojissani on paljon isänsä piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa, ja en voisi kuvitellakaan itselleni toisenlaisia lapsia.

(Ylläolevaa ei pidä käsittää yksinhuoltajien arvosteluksi. Ei tosiaan, sillä yksinhuoltajuus on varmaan aika harvan oma valinta ja epäilemättä niin rankkaa ettei siinä tarvitse enää yhtään kuraa niskaan vaan sen sijaan tukea ja välittämistä. Ja on tilanteita, joissa yksinhuoltajuus on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin yhdessä sinnittely.)

Meitä yhdistää myös huumorintaju ja mieltymys älylliseen sanailuun. Meillä on suht samanlainen, ehkä jopa hieman konservatiivinen arvomaailma, eli arvostamme hyvää koulutusta ja pyrkimystä turvattuun taloudelliseen tilanteeseen.

Meissä on ikävä kyllä myös aika monta yhteistä huonoa puolta, kuten laiskuus (näin arjen tasolla, kuten siivouksessa tai liikunnassa...), liiallinen mukavuudenhalu, taipumus murjotukseen tai vinoiluun huonon tuulen iskiessä.

Meitä ei yhdistä mikään harrastus, lähes täysin sama ystäväpiiri, asuinmieltymykset tai vaikkapa musiikki- tai kirjallisuusmaku. Itse asiassa päällisin puolin katsottuna olemme varmaan aika erilaisen oloisia ja luonteisia. Tykkäämme käydä ihan itseksemme omissa menoissamme, siitä saa taas virtaa tähän yhteiseen arkeen. Nämä seikat ovat kuitenkin ihan kosmetiikkaa.

Sanoinhan jo, että suurin on rakkaus ja toiseksi suurin on luja tahto.

Veljesten erilaiset äidit

Ehkä tämä on kaikille kahden lapsen äideille tuttua, mutta itsestäni tuntuu hämmentävältä. Nimittäin se, että suhtaudun poikiini eri tavoilla. Rakastan molempia ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että vauvaa siedän jotenkin paremmin.

Antakaahan kun selitän. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on jotenkin kärsimätön. Elämänmuutos on iso, ja ainakin minä koin sen vähän ahdistavaksi ajoittain. Odotin vaan että vauva kasvaa ja oppii uusia taitoja, jotta aika kuluisi äkkiä ja elämä helpottuisi. Jotenkin siis halusin pitää esikoista vähän isompana kuin mitä hän onkaan. Sama tunne jatkuu edelleen, vaikka yritän pyristellä siitä pois. Kaikki venkoilu, kitinä ja iänmukainen käytös yleensä jotenkin ärsyttää, en osaa kovin hyvin elää sen mukaan että lapsi vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ja tätä koko elämää ylipäänsä. Kun poika puhuu niin hyvin ikäisekseen, taidan vahingossa luulla että hän olisi muutenkin jotenkin kypsempi ja esimerkiksi tekisi niin kuin häntä pyydän tekemään tai vaikka ymmärtäisi ironiaa tai muita abstraktioita. No eihän se tietenkään niin mene. Kolmevuotias on kolmevuotias. Lisäksi kun Leijonapoika on temperamentiltaan samanlainen kuin itse olen - eläväinen, voimakastahtoinen ja kiivaskin - niin napit ovat usein vastakkain. Toisaalta myös ymmärrän häntä tavattoman hyvin, muistanhan ihan samanlaista käytöstä ja samanlaisia tunnekuohuja omasta lapsuudestani.

Vauva taas on jotenkin pelkästään hellyttävä. Itku on vaan itkua ja silloin haluan ottaa vauvan syliin ja lohduttaa. Vauvat ne nyt luonnostaankin sotkevat ja heräilevät öisin, se kuuluu asiaan. Leijonapojan kohdalla nämä vauvan ominaisuudet rasittivat minua huomattavasti enemmän. Ja Pikkuveli on kyllä ollut tähän mennessä kokonaisuutena vaativampi tapaus kuin isoveljensä, vaikkakin ei mikään varsinaisesti vaikea vauva. Nyt aikakin tuntuu kuluvan paljon nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Tiesin odottaa tätä hurjaa rakkautta omaa lastani kohtaan, ja sen sain.

Miksi siis olen näin rajoittunut äiti? Ymmärränhän sentään, mistä on kyse, en vaan osaa muuttaa tunteitani yhtään paremmiksi, ja heikkona hetkenä tunteet sitten näkyvät omassa käytöksessäni. Nyt minulla toki on enemmän perspektiiviä vauva-aikaan kun olen sen jo kerran elänyt läpi. Ja ehkä kärsivällisyyteni on noin kokonaisuutena hieman parantunut, samoin kykyni sietää tappavaa väsymystä. Mutta eihän tämä ole esikoista kohtaan reilua, että päivittäin hermostun häneen monta monituista kertaa ja vauva saa vaan hymyjä ja suukkoja ja syliaikaa. (Saa Leijonapoikakin jos vaan hänelle sattuu kelpaamaan :)) Muuttuukohan asenteeni Pikkuveljeä kohtaan, kun vauvavaihe on ohi ja hänestä kehkeytyy samanlainen koheltava taapero?

Leijonapoika on aina se esikoinen, ensimmäinen ihmeellinen vauva, johon tulen kaikkia muita lapsia, omia ja toisten, vertaamaan - tietoisesti tai tiedostamattani. Pikkuveli on aina äidin viimeinen vauva, oma pikku pallero, sylivauva ja ihana tuhisija, jonka ei melkein soisi kasvavan isoksi ollenkaan. Hän saa väistämättä vähemmän jakamatonta huomiota kuin Leijonapoika - ehkä jo mielessäni kompensoin tätä suhtautumalla häneen jotenkin hellemmin ja kärsivällisemmin. Molempia rakastan äärettömän paljon.

Kuka löytää itsestään samat piirteet ja uskaltaa tunnustaa?

P.S. Eileithyia, autuaasti missasin ilmoittautumisen blogisi lukijaksi. Mielelläni siis lukisin. Jos vielä huolit minut mukaan, niin leijonalapsi at gmail.com tuo viestin perille.

Parisuhteellista

Kaikkihan me tiedämme, että lapsen tulo mullistaa parisuhteen ja siinä rytäkässä pitää muistaa ottaa omaa aikaa miehenä ja vaimona ettei tuo uusi äidin tai isän rooli vie mennessään ja tuhoa parisuhdetta. Tätä miettiessä luetaan iltapäivälehdistä ja ehkä joistain blogeistakin että hei, tiesin sen kyllä mutten tehnyt asialle mitään, ja melkein tuli avioero, mutta sitten pistin palikat järjestykseen ja kävin lemmenlomalla ja nyt taas sukat pyörii jaloissa kun ollaan niin rakastuneita ja seksiäkin tekee tosi paljon mieli kolmen tunnin yöunista huolimatta.

Nämä pähkäilyt täyttävät omankin mieleni. Tiedän ja myös tunnistan tämän tilanteen elämässäni. Lapset vievät tosi paljon aikaa ja energiaa, ja heidän hyvinvointinsa on etusijalla. Jossain välissä pitäisi itse yrittää nukkua, ja muut pakolliset kotityöt kuten suihkussakäynti, ruoanlaitto, siivous yms. hoidetaan rimaa hipoen. Toisin sanoen kotona on aina epäsiistiä, ainakin johonkin entiseen elämään verrattuna, itse olen vähintään homssuinen ellen jopa suohirviön näköinen ja omat harrastukset rajoittuvat lehtien selailuun, someen ja kaikenkarvaisiin mammatapaamisiin. Ihan oikeasti en ole ollut kampaajalla puoleen vuoteen (pitkät hiukset joita ei muutenkaan värjätä -> ponnari 24/7/365), nyppinyt kulmakarvoja kuukausiin (Frida Kahlo), harrastanut ihan omaa liikuntaa melkein ikinä toistamiseen raskauduttuani tai virkistänyt aivojani jotain satunnaisia kirjoja tai ennen vauvan syntymää nautittuina teatteriesityksiä lukuun ottamatta. Vaatetus on tyyliä pelastusarmeija, paitsi että vaatteet ovat ihan omiani. Ruokavalio koostuu kaikenlaisista nopeista hiilareista kuten vaalea leipä ja pasta, suklaasta ja Pepsi Maxista. Näin karrikoiden.

Mies on itsekin todennut olevansa vähän samassa jamassa itsensä kanssa. Miehet tosin ovat siitä onnekkaita olentoja, että heistä itsensä hoitamattomuus ei loista ihan niin kauas kuin naisista, näin yleistäen sanottuna. Mutta ihan jo fyysisen hyvinvoinnin takia hänkin haluaisi tehdä suunnanmuutoksen elintavoissaan.

Niin, se parisuhde. Meillä ei ole harrastettu romanttisia kynttiläillallisia jousikvartetin säestämänä varmaan vuoteen. (Ei sillä että niitä nyt ylipäätäänkään olisi, mutta you get my point.) Toissapäivänä kyllä söimme sushia kotona, Leijonapoika oli mummolassa yötä, ja Pikkuveli makoili viltin päällä ruokapöydällä ja piereskeli kovaäänisesti syömäpuikkojen kalinan tahtiin. Meidän molempien tekisi mieli päästä jonnekin, haaveilemme yhteisesti hotelliyöstä jossain niin kaukana, ettei kotiinpaluu olisi edes teoriassa mahdollista jos lapsenvahdilta loppuvat keinot kesken. Minä haaveilen iltamenoista, kuten konserteista ja pitkistä illanvietoista hyvässä aikuisseurassa. Haluaisin kaupunkilomalle miehen kanssa kahdestaan. Haluaisin saada nukkua niin pitkään ja niin usein, että kroppa palautuisi kokonaan. Siihen ei yksi yö tai edes viikko auta. Että olisin pirteä, energinen, tehokas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Että lihakset vetreytyisivät, väsymyksen aiheuttama sietämätön makeanhimo hellittäisi ja naamasta katoaisi kireys, harmaus ja juonteet. Jaksaisinko sitten kuntoilla, sheivata, nyppiä, meikata, föönata ja kihartaa? Ehkä. (Ja selvennyksenä siis, että mies ei tällaista minulta vaadi, vaikkakin kyllä varmaan ilahtuisi, ja minäkään en pidä em. toimenpiteitä välttämättöminä naiselle jos ei naisesta siltä tunnu. Mutta haluaisin kuitenkin itse olla ihan vimpan päälle laitettu edes joskus.)

Miten muut tekevät sen, että sotkuinen koti ja univelka eivät ole esteenä kututunnelmaan virittäytymiselle? Kuinka otetaan aikaa sille latautumiselle, jonka jälkeen voisi alkaa taas spontaanisti haluta seksiä ja keksiä miehen kanssa muitakin yhteisiä puheenaiheita kuin lapset ja kauppalistat? Kenellä on sellainen tilanne, että superenergisen kolmevuotiaan ja tissiposken vauvan saa samaan paikkaan hoitoon koko illaksi? Pienemmän yökyläilyyn on varmaan vielä matkaa, mutta iltahoito tulisi jo kai kyseeseen.

Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ohjeistaminen, pakkaaminen, valmistelu, maidon pumppaaminen, kiireinen laittautuminen ja koko pahuksen lähtösählinki oikeasti ovat muutaman vapaan tunnin väärti?

Meillä on miehen kanssa oikeasti hyvä parisuhde ja uskon että se kestää näiden vähän vähemmän romanttisten vuosien läpi jos ei horjumatta niin ainakin kaatumatta. Mutta nyt aletaan olla niin syvällä täällä lapsiperhearkipoterossa, että kohta happi loppuu. Pitäisi päästä siihen entiseen elämään, jossa ajatus kulki kirkkaasti, mihinkään ei kolottanut, rinnat eivät täyttyneet kipeästi maidosta ja jossa oli mahdollisuus tehdä spontaanisti juuri sitä mitä huvittaa. Roihuavin liekki ei ole tähän lapsiarkeen sammunut, olemme olleet yhdessä jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli alkuhuuma on muisto vain, mutta kyllä sitä pientä perhosta mahanpohjassa oli aina silloin tällöin.

Äidin rooli on mitä ihanin ja nautin siitä, nautin suloisista lapsistani ja kyllä mammayhteisöön soluttautuminenkin on käynyt ihan kivasti. Haalarivertailut, vaatekutsut, päiväunirytmit, maitoiset harsot, kaikki tuntuu nyt kuitenkin ihan omalta. Toisin kuin mies, joka käy päivisin töissä ja toteuttaa siellä ammatillista itseään, minulla on äidin rooli jatkuvasti päällä. Ilman vauvaa en ole ollut muutamaa tuntia kauempaa pois kotoa, ja siinä ajassa on aika haastavaa päästä takaisin Itsenäisen Uranaisen moodiin. Välillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintävä töihinpaluu tuntuu jopa pelottavalta, kun tämä äitielämä on kuitenkin tietynlaista kuplassa kellumista. Yritän ymmärtää miestä, että sillä on oikeasti aika rankkaa töissä, mutta silti lasken ne kahdeksan tuntia ilmastoidussa hiljaisessa toimistossa miehen omaksi ajaksi. Sanomista tulee yleensä juuri siitä, kun miehen pitäisi töistä tullessaan saada "rauhoittua hetki" ennen kuin hän ottaa leikki- tai kotityövastuun itselleen. Wot? Rauhoittua? Sen aikuisseurassa vietetyn päivän jälkeen?

Toisaalta elän vähän kuin sellaisessa ajattomassa höttöisessä välivaiheessa, jossa asiat vain tapahtuvat minulle ja itse korkeintaan vaihdan vaippaa ja muistan lähteä ajoissa muskariin. Että lasten kanssa tää nyt vaan on tällaista. Toisaalta tunnen aika kipeitä vihlaisuja, kun tajuan että olen juuri sellainen äiti-ihminen joksi en koskaan halunnut muuttua. Koska kaikki esikoistaan odottavat äidit taatusti vannovat että ei tämä elämä niin kovasti muutu, kyllä meillä sitä kahdenkeskistäkin aikaa riittää ja parisuhteeseen panostetaan. Joopa joo.

Perheen perustaminen on tietysti yhdenlainen satsaus parisuhteeseen, koska mikään muu tuskin hitsaa kahta ihmistä yhteen niin kovasti kuin lapset. Siinä näkee toisesta ja itsestään aika mustiakin puolia ja oppii elämään niiden kanssa ja hyväksymään toisen (ja itsensä!) melko pitkän vikalistan kanssa. Ilman lapsia samanlaista menoa tuskin kukaan katselisi pitkään. En tietenkään odota että parisuhde olisi ilman lapsia tai niiden kanssa kuin Kauniista ja rohkeista. Haluaisin vaan takaisin sen "mies ja nainen" -fiiliksen tämän "äiti ja isä" -meiningin tilalle. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuo intohimon palauttaminen parisuhteeseen luonnistuu, ainakin meillä luonnistui, ihan hyvin, ja siitä tuloksena onkin se toinen lapsi. Mutta nyt... No, kolmatta ei meille tule! Imetys on myös asia, joka kohdallani huolehtii libidon lamaannuttamisesta. Normaalin kuukautiskierron palautuminen ja imetyksen loppuminen saavat taas kropan hyrräämään ainakin kerran kuussa. Loput pitäisikin sitten hoitaa tuon yläpään kautta, ja siinä on haastetta kerrakseen.

Joku voisi sanoa että mulla on asenneongelma, että en haluakaan hoitaa itseäni enkä parisuhdettani. Voi olla. Mutta pitääkö sen hoitamisen tuntua vastenmieliseltä? Minusta ei. Osan näistä ei-otollisista olosuhteista korjaa aika (lapset kasvavat, asuntolaina lyhenee...) mutta toki tämä itsestään huolehtiminen on ihan itsestä kiinni, ainakin ison osan aikaa. Sairastelujen yms. armoilla mennään autopilotilla tunti kerrallaan. Tuntuuko kaikista muistakin samanlaiselta?

Tällaisia pohdintoja olisi kiva lukea toisistakin blogeista, jos joku uskaltautuu avaamaan sisintään.