perjantai 3. tammikuuta 2014

Jaksamisen rajat

Pari muutakin bloggaajaa on kesän ja syksyn kuluessa kirjoitellut kokemastaan uupumuksesta (työelämässä). Aihe on minullekin valitettavan tuttu ja nyt taas niin ajankohtainen, että yritän purkaa asiaa tänne ja toivottavasti kommentoidenkin.

Olen kiltti suorittajatyttö, vähän miellyttämisenhaluinenkin. Itsetuntoni on silti hyvä eli en kaipaa jokaiselta vastaantulijalta kehuja tai hyväksyntää, ja tykkään kyllä itsestäni sekä tiedän ja arvostan vahvuuksiani, lahjojani ja osaamistani. Tietysti tunnen myös ne huonommat puolet ja ne vaivaavat minua ajoittain, mutta ei mitenkään epäterveessä määrin. Lapsuudenkotini oli ihan hyvä, jotain tunnelukkoja ja luurankoja siellä toki oli (esim. vanhempieni riitaisi avioliitto, kun kumpikaan ei oikein ole saanut eväitä omasta kodistaan tunteidensa käsittelyyn jne.), mutta mitään keskivertoa vakavampaa en joutunut kokemaan. On luonnollista, että osa lapsuudenkotini tunne-elämän taakasta on siirtynyt omaksi taakakseni. Tunnistan sen ja voisin kyllä syyttää vanhempiani ajoittaisesta huonosta vanhemmuudesta, mutta nyt yli kolmekymppisenä en halua lähteä siihen että voin kätevästi löytää lapsuudesta syyn kaikkeen mahdolliseen, kun kuitenkin olen kykenevä analysoimaan elämääni ja halutessani jopa aloittaa muutoksen. Minulle on aina ollut tärkeää onnistua siinä mihin tosissani ryhdyn, kunnianhimoa riittää niin että en jätä leikkiä kesken vaikka leikki osoittautuisikin vääräksi valinnaksi. Itselleni tärkeille ihmisille haluan osoittaa rakastavani, kunnioittavani tai tekeväni heihin vaikutuksen sillä että he voivat olla minuun tyytyväisiä. Mielipahan aiheuttaminen toiselle aikuiselle, rakentavasti siis eli asettamalla itseni välillä etusijalle, on asia jota olen vasta hiljattain alkanut harjoitella. Olen taipuvainen murehtimaan etukäteen ja suurentelemaan stressiä, mikä tietysti aiheuttaa stressin suurenemista - daa-a. Ja luonnollisesti minussa on aikamoista kontrollifriikkiyttä, sen hyvänä puolena toki paljon organisointikykyä ja vastuunkantoa. Suvussani on selkeästi taipumusta jonkinlaisiin mielenterveysongelmiin (masentuneisuus, lievä kaksisuuntaisuus), jotka kumpuavat sinänsä aika tavallisista elämäntilanteista, joiden itse antaa kriisiytyä kun asioiden käsittelyyn riittävän ajoissa, tai varsinkaan siinä kriisivaiheessa, ei ole eväitä. Varmaan siis tunnetraumojen siirtoakin sen geneettisen kehnon aivokemian lisäksi.

Ensimmäisen burnoutini koin kymmenisen vuotta sitten kun opinnot olivat ihan loppuvaiheessa, oman alan työnhaku päällä, toisen tutkinnon hankkiminen mietinnässä ja vielä ankara painonpudotusprojekti päällä. Väänsin väkisin gradua kasaan aiheesta joka ei minua oikeasti kiinnostanut, jumppasin hampaat irvessä ilman aitoa liikunnan iloa, mietin saanko koskaan töitä. Siinä samassa ja hiukan edeltäen olin myös menettänyt muutaman läheisen sukulaisen. Mikään näistä asioista yksinään ei kaada ketään, mutta kun en oikeastaan purkanut sydäntäni kellekään, edes miehelleni, enkä ymmärtänyt kaikkia kropan ja mielen varoitusmerkkejä vaan puursin ja puursin hampaat irvessä vastenmielisiksi muuttuneita asioita, niin yhtenä päivänä sitten tuli vähän ärhäkämpi rytmihäiriö ja rintakivut ja armoton väsymys. Taksilla päivystykseen, missä todettiin ettei hätää. Lääkärissä otettiin laaja verenkuva ja testattiin sitä sun tätä, tuloksena se että veriarvoni ovat poikkeuksellisen hyvät ja kaikki kunnossa. Huojennus oli valtava, koska ihan aidosti en tajunnut kaiken olevan vain psyykkistä ja pelkäsin jotain sairautta. Onnekseni elämäntilanne oli se, että pystyin lepäämään, nukkumaan ja rentoutumaan monen viikon ajan, ja vähitellen muutaman kuukauden kuluessa uupumus katosi.

...Tullakseen uudelleen kolmen vuoden kuluttua takaisin. Käynnissä oli taas painonpudotusprojekti, onnistunut ja sinänsä ihan motivoiva sellainen, mutta ääripäiden ihmisenä en taaskaan ymmärtänyt antaa kropan välillä levätä ja palautua ja muutenkin itse nukkua riittävästi. Meno oli sitä että kävin aamuseiskan jumpassa ennen ylipitkää työpäivää ja illalla saatoin vielä tehdä pitkän kävelylenkin (joka ei ollut palauttava vaan kaloreidenkulutusmielessä tehty). Paljon töitä, työpaikan vaihdos, uudessa työpaikassa ihan jumalattomasti töitä. Eräästä läheisestä ihmisestä huolehtimista. Uniongelmia joita en ymmärtänyt hoitaa ajoissa. Parisuhdekriiseilyä lapsen hankkimisesta, kumpikaan meistä ei halunnut kompromissia. Lyhyt kesäloma ja ihana lomamatka, joka viimeisteli kaiken: Lomallakin on pakko nähdä KAIKKI eli turha nukkua kun pitää juosta paikasta toiseen jalat rakoilla helteessä hikoillen. Paluulennolla luulin kärsiväni turbulenssipahoinvoinnista, mutta taisinkin jälkikäteen tarkasteltuna saada lievän paniikkikohtauksen. Siitä eteenpäin taas tuttua huimausta, lyijynraskasta oloa, kuvotusta, sydämentykytystä ja rytmihäiriöitä, tuhannen kilon paino rinnan päällä, särkyjä ja kolotuksia, lopulta jo vähän ahdistunut mielikin kun vointi oli niin huono. Tähän väliin täytyy todeta että varsinaista masennusta en ole koskaan mielestäni kokenut, sillä alakulojaksot ovat olleet lyhyitä ja olen aina pystynyt nauttimaan mieluisista asioista ja olemaan myös hetkittäin onnellinen sekä innostumaan kaikenlaisesta, silloinkin kun kroppa on vedellyt ihan viimeisiään. Mutta onhan tuota ahdistusta, jännittyneisyyttä, stressiä ja suruakin ollut paljon ja hetkittäisiä piikkejä olen kokenut. Olin muutamaan otteeseen muutaman päivän sairaslomalla, mutta oireet palasivat aina kun piti jaksaa ihan tavallista työ- ja kotiarkea. Lopulta en saanut öisin juurikaan nukuttua, ja tajusin että vaihtoehdot ovat todella pitkä sairasloma tai mielialalääkkeet. Valitsin jälkimmäiset, koska en halunnut olla pitkään poissa töistä (ai miten niin tunnollinen suorittaja) ja rehellisesti sanottuna en olisi viihtynyt kotona pitkään lepäämässä. Lääkkeet aloitettuani vointi koheni muutamassa päivässä, ja muutamassa viikossa olo oli kutakuinkin normaali. Jatkoin hyvin miedon annoksen syömistä noin puolitoista vuotta ja lopetin kun päätimme sitten että vauva saa tulla kun tulee.

Leijonapojan vauva- ja taaperoarjessa koin muutamia väsymysjaksoja unenpuutteen takia, mutta yleisesti ottaen olin pirteä ja reipas ja jaksava. Uudelleen raskaaksi tultuani alkoi valvominen, hormonien takia, ja vasta nyt lähes puolitoista vuotta huonosti nukuttuani olen saanut muutamana yönä 6-7 tuntia yhtäjaksoisesti nukkua. (Siitä kiitos miehelleni joka yrittää unikouluttaa aamuyön huutelijaa ja minä nukun Leijonapojan huoneessa patjalla; ja äidilleni, jonka luona Leijonapoika nytkin on yökylässä.) Pikkuveli on ollut yleisesti ottaen haastavampi vauva, ja päivät mustasukkaisen uhmiksen kanssa ovat aika väsyttäviä kaiken kaikkiaan. Sellaisia lyhyitäkään lepohetkiä, jolloin voisi aidosti olla olematta valppaana, on tosi harvoin. Ja jos on, koetan torkahtaa. Valvominen on mennyt niin pitkälle, että en oikein osaa enää nukkua pitkää pätkää, ellen ole tosi väsynyt. Väsymys ja siihen turtuminen sekä tunnepuolella ärtymys ja turhautuminen ovat muuttuneet normaaliolotilaksi. Kroppaa särkee kaikkialta, erilaisia pikkuvikoja alkaa ilmetä siellä täällä (vatsavaivat, lihas- ja nivelkivut joille ei löydy varsinaista syytä, flunssakierteet, migreenit, silmätulehdukset), rytmihäiriöitä on taas päivittäin. Ja viime aikoina olen alkanut oikeasti välillä olla hyvin uupunut ja tosi pahantuulinen ja negatiivinen. Sentään vielä tunnistan mistä on kyse, ja siksi näitä nukkumisjärjestelyjä on tehty. Koetan viimeiseen asti välttää mielialalääkkeisiin turvautumisen, mutta jos on pakko niin toki joudun ne ottamaan. Tässä elämäntilanteessa ei voi tehdä sellaista valintaa, että pitää monen viikon sairasloman poissa perheen luota, ihan vaan rentoutuen. Enkä kyllä totta puhuakseni haluakaan. Edelleenkään en pidä itseäni masentuneena, koska päivittäin pystyn tuntemaan onnea ja rakkautta lapsiini, mielenkiintoa moniin asioihin ja hyvän yön jälkeen jaksan päivän ihan kohtalaisesti. Mutta silti nyt ollaan siinä pisteessä josta ei enää kannata mennä yhtään eteenpäin vaan alkaa palata takaisin siihen parempaan suuntaan. Toimenpiteisiin on ryhdytty. Imetys on loppunut ja alan säännöllisesti ottaa itselleni omia öitä. Leijonapoika pidetään päivähoidossa kolmesti viikossa ja viikonloppuisin usein mummon huomassa. Järjestän itselleni omia menoja, jos ei muuta niin vaikka viikonloppuna lounastreffit kaverin kanssa. Olen tietoisesti alkanut hoitaa stressiä ajatusharjoituksilla - se se vasta on vaikeaa, mutta aina kannattaa yrittää! Ja aion myös tehdä ruokavalioon ja liikuntatottumuksiin pienimuotoisen remontin, sellaisen jossa on helppo pysyä ja jatkaa pidemmälle kunhan jonkinlainen normaalikunto on saavutettu.

Niin, tämän viimeisimmän elämäntilanteeni lasken kyllä jonkinlaiseksi lieväksi burnoutiksi, vaikka arki edelleen sujuu. Jos elämäni olisi jokin firma, marssisin samantien työterveyslääkärille ja saisin varmaan usean viikon sairaslomaa. En halua, että oma hyvinvointini romuttuu lasten takia. Lapsia ei tästä voi syyttää tietenkään, mutta tosi on että toinen vauva oli se tekijä, joka sai alamäen alkuun. Yhden muksun kanssa perusarki oli helppoa ja aikuisille riitti omaa aikaa. Raskausvalvominen, sektio hitaine paranemisineen, valvottava vauva, sairastelut, esikoisen vaikeat vaiheet, ihan olematon oma aika vauvavaiheen aikana... Näihin kun yhdistetään oma luonteeni ja perinnöllinen alttius, niin soppa on siinä. Parisuhde ei onneksi aiheuta sen kummempia kriisejä, mutta sellainen perusväljähtynyt se on, ja sillekin asialle olisi jotain tehtävä että avioliiton saa käännettyä aktiivista onnellisuutta tuottavaksi tilaksi. Siihen tarvitaan kaksi motivoitunutta aikuista, ja motivoituakseen parisuhteen hoitoon aikuisen tulee olla tasapainossa itsensä kanssa ja fyysisesti jonkinlaisessa peruskunnossa. Touché... Jos tilanne korjaantuu nyt ilman mielialalääkkeitä, niin hienoa, mutta jos ei, niin sitten lääkkeet ovat paikallaan. Minulle lääkkeet eivät ole mikään mörkö tai merkki absoluuttisesta hulluudesta. Aivojen välittäjäaineet joko toimivat kunnolla tai sitten eivät, eihän muitakaan sairauksia hoideta "syö sitten lääkkeitä jos et kerran ilman pärjää" -mentaliteetilla. Ja isompien ongelmien ehkäisy on tässä se avainsana.

Jo kaiken tämän kirjoittaminen auki helpottaa vähän. Pystyn edelleen tarkastelemaan tilannetta ylhäältä käsin ja olemaan aika analyyttinen oman elämäni suhteen, mutta tunnepuolta on vaikeampi huijata. Siinä alkaakin seuraava iso etappini, itsensä harjoittaminen ja angsteista pääseminen. Myös se, että yllättävän moni ihminen on kohtalotoverini, on lohdullista. Ja toisaalta myös aika järkyttävää, koska jotainhan on elämänmenossa pielessä jos liian monista tuntuu ettei pärjää. Hyvää on se, että nykyään näistä asioista saa puhua, ei tarvitse juoda itseään hengiltä, juosta suohon tai tappaa toista kirveellä.

Uskon, että muutaman vuoden päästä elämäni on hyvää ja täysipainoista, kun tämä antoisa mutta niin kuluttava ja väsyttävä pikkulapsiaika on ohi. Onnittelen itseäni siitä, että lapseni ovat kasvaneet ja kehittyneet ihan normaaleiksi, ja yritän työstää itseäni sellaiseksi ihmiseksi, joka antaa pojilleen hyvän mallin elämän elämiseen, tunteidensa kanssa olemiseen ja niiden käsittelyyn. Jaksamisen rajat on häilyvä käsite, mutta jokaisen tekee hyvää selvittää itselleen omat rajansa ja opetella käsittelemään tilanteita ja tunteitaan tavalla, joka vie omaa ja läheisten elämää hyvään suuntaan.

6 kommenttia:

  1. Täällä yksi ratkaisukeskeinen tätsy, mikset ottaisi niitä lääkkeitä, jos ne sinua jo kerran auttoivat? Tietty niissä on ne omat juttunsa, mutta myötätuntoisena suosittelen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta, lääkkeitä mietin paljon mutta koetan jos nukkuminen auttaisi. Lääkkeet ovat kuitenkin aika pitkä projekti, ei mikään viikko-kaksi, ja niillä on sivuvaikutuksia, kuten libidon häviäminen... Mutta toki ne ovat ihan mahdollinen ja realistinen ulospääsy tästä väsystä.

      Poista
  2. Tsemppiä kovasti raskaaseen elämänvaiheeseen! Kirjoitin itsekin äitiyden stressistä reilu puolivuotta sitten ja varmasti jokainen vanhempi sitä kokee jossain määrin, joten et varmasti ole kokemuksinesi yksin, eikä yksin asian kanssa kannata jäädäkään! Olisiko lääkärissä käynti nyt kuitenkin ihan hyvä varmistus, että paraneminen saisi hyvän lähdön :)? Tukeahan voi pyytää myös muiden avoinna olevien kontaktien kautta jos esim käytte vielä penessä? Voimia :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, taidan käydä lääkärissä lähiaikoina joka tapauksessa. Neuvolasta saa psykologiajan tai kehoituksen kääntyä terveyskeskuksen puoleen.

      Se onkin minusta hurjaa, että niin moni kokee niin rankkoja hetkiä äitinä. On tosi kurjaa, että niin moni hyvä vauvavuoden asia jää vähemmälle nauttimiselle tai kokonaan taka-alalle pelkän väsymyksen takia. Välillä tuntuu suorastaan kohtuuttomalta kun muiden puolivuotiaat nukkuvat 14-tuntiset yöunet putkeen heräämättä, ja äidit jaksavat heilua meikattuina ja laitettuina harrastuksissa ja opinnoissa. Ja harmittaa itseänikin tällainen tyhmä katkeruus, kun meillä nyt vaan on vähäuniset ja vilkkaat lapset. Niin rakkaat ja suloiset ja toivotut.

      Poista
    2. Se uni on kyllä alfa ja omega! Meillä oli myös unettomampi tämä 2.lapsi, ja vieläkin heräilee öisin herkästi. Ihan hulluahan se on univajeessa talsia haasteiden seassa, kyllä. Mutta onneksi iän myötä usein helpottaa mutta sitä ennen kannattaa yrittää jotenkin saada untaedes välillä. Minulla se oli pitkään päikkien ottaminen lasten kanssa. Ja sitten kun yöimetys jäi otti mies "yövastuun" ja vaikka sitä itsekin herää siinä, se stressin poistuminen yöltä teki hyvin paljon.

      Poista
    3. Mekin aletaan nyt jakaa öitä eri tavalla, ja minä teen itselleni iltaisin menoa.

      Ennen aina ihmettelin että mitä ne äidit valittaa, tekisivät elämälleen jotain. Nytpä tiedän paremmin. Kummasti se ylimielisyys karisee omien lasten myötä.

      Tsemppiä meille molemmille!

      Poista

Anna tulla jos siltä tuntuu.