Vauvailoa, työelämää, päivähoitoa

Olen ihan mielettömän iloinen: kolme läheistä ystävääni, joukossa ne aiemmin mainitsemani lapseton paras ystäväni ja toinen hyvin läheinen äitiystäväni, ovat nyt samaan aikaan kanssani raskaana! Heillä kaikilla on h-hetki helmikuussa, kymmenen päivän sisään toisistaan. Voi hurja! Olen tosi iloinen ihan jo pelkistä vauvauutisista, koska kaikki nämä kolme vauvaa ovat toivottuja ja rakastettuja ja tulevat ihaniin perheisiin, mutta kyllä mieltä lämmittää sekin että tulevaisuudessa saan äiti-vauvaseuraa.

Ihan täytyy myöntää, että kun kuulin pari näistä vauvauutisista jo kesäkuussa, itsellekin tuli vähän semmoinen mitäs-jos-mekin-kuitenkin-fiilis. Ei nyt pelkästään näiden uutisten takia mutta niistä tuli lisäintoa ja -varmuutta päätökseen näyttää vauvalle vihreää valoa. Ja pianhan minäkin sitten jo hyppäsin samaan veneeseen.

Oma vointi on tällä hetkellä sellainen ettei se liiemmin tuota iloa. En ole oksentanut, ainakaan vielä, mutta muuten löytyy koko repertuaari oireita huimauksesta ja voimakkaasta pahoinvoinnista nenäverenvuotoon, unettomuuteen ja vaikka minkälaisiin vatsavaivoihin. No ehkä tuo mielialapuoli on vielä jossain määrin ok, mitään suuria itku-, epätoivo- tai hyperonnellisuuskohtauksia ei ole tullut. Tälläkin kertaa vitutusta löytyy koko korttelillisen verran, mutta osaan ehkä suhteuttaa sitä paremmin kuin ensimmäisessä raskaudessa, kun tiedän, että oikeasti tämä alkuraskaus jossain vaiheessa helpottaa ja sitten mielialakin paranee. Ehkä vain joskus yön synkimpinä tunteina olen salaa toivonut vaikka sitten sitä keskenmenoa että olo jotenkin helpottaisi. (Ihan kauhea toive, tiedän, enkä oikeasti sellaista toivo. Mutta rehellisesti nyt kerroin että mikä on välillä paskojen fiilisten taso.) Leijonapoika on ollut tosi paljon isovanhempien hoidossa, mikä on ollut ihan henkireikä ja olen ihan loppumattoman kiitollinen hoitoavusta. Kyllähän tästä arjesta selviää jos on pakko, mutta huomattavan paljon kivempaa on huilata sohvalla aamupäivän telkkarisarjoja tuijotellen kuin raahautua hiekkalaatikon ääreen teeskentelemään pirteää oloa ja kotona pestä kakkapyllyä ja syöttää lasta sylkeä nieleskellen ja vapisten.

Raskauden "ajoitus" on näin jälkikäteen ajateltuna ollut ihan passeli siihen nähden, että ensi kuun puolella aloitan työt. Ehkä pahin olo jo silloin alkaa hellittää ja jaksan olla töissä kohtuullisen normaalisti. Ettei tarvii heti kertoa koko konttorille että anteeks kun makailen täällä pöytää vasten huokailemassa ja hörpin mustikkakeittoa mutta kun olen paksuna. Työelämää tulee kestämään alle puoli vuotta. Se on sikäli ihan sopiva ajoitus, että työmotivaationi on varsinkin eilisen jälkeen aika pieni - ei se nyt alkujaankaan mikään valtava ollut. Pomo soitti ja kertoi organisaation muutoksista (irtisanoutumisia ja uudelleenjärjestelyjä, ei siis mitään positiivista uutta), minkä seurauksena minun toimenkuvani muuttuisi vaativampaan suuntaan eli aloittaisin esimiestyöt ja muunlaisiakin uusia asiantuntijatehtäviä vanhojen tuttujen hommien ohella. Hienolta kuulostaa, mutta palkkaa ei ole tulossa lanttiakaan lisää, koska "yrityksen taloudellinen tilanne on se mikä on". Niin, jos ei rahaa ole niin sitä ei sitten vissiin ole, mutta on minusta aika härskiä tarjota ylennystä ja kuvitella että kunnia ja "hyvä tilaisuus" riittävät kompensaatioksi. No minulle ei riitä. Alallani on muutenkin aika matalat palkat ja edes muutaman satasen korotus olisi jo iso prosenttikorotus. Ilmoitin pomolle että kiinnostusta on jos palkkaa tarkistetaan. Odottelen parhaillaan sieltä suunnalta soittoa, jonka sisällön kyllä arvaan jo etukäteen. Eli vähän niin kuin olisin itse kieltäytynyt hommasta ja roihauttanut sillan takanani ilmiliekkeihin, ainakin jos tulevaisuudessa työnantaja miettii motivaatiotani edetä organisaatiossa. Noh, nyt jos kaikki menee tämän vauva-asian kanssa hyvin niin aikomuksenani on palata töihin aikaisintaan vuoden 2015 alussa. Ehkä sitten on sielläkin jo uudet kuviot. Ja jos nyt joku lukija vielä ihmettelee että miksi et hyvä nainen hae jotain muuta duunia: Juu, ilman tätä raskautta olisinkin jo lähettelemässä hakemuksia näppis liekehtien. Ja toiselta äitiyslomalta palatessani ehdottomasti kartoitan tilanteen. Nyt on vaan kaikkein helpointa mennä sinne tuttuun ja turvalliseen takaisin siksi ajaksi kun töissä olen. Raskaudella ei ole (tälläkään kertaa - edellisen raskauden aikana en välillä ollut pystyä kirjoittamaan pitkää kaksiosaista sukunimeäni oikein vaikka kuinka pinnistelin - tämä kertonee tarpeeksi) ollut suotuisaa vaikutusta kognitiivisiin taitoihini, ja oikeasti olisi todella rankkaa opetella ihan uusia hommia ja uutta firmaa samalla kun tasapainoilee mahan ja kremppojen kanssa ja pyörittää iltaisin kotiarkea.

Leijonapoika on menossa perhepäivähoitajalle tuohon viereiseen lähiöön. Aluksi olin vähän nihkeänä sijainnista, sillä lähiö on vähän karu ja huonomaineinen, mutta nyttemmin olen jo ihan sinut ajatuksen kanssa. Eihän se hoitoryhmä perjantai-iltaisin siinä aseman ja ärrän kulmilla notku vaan päiväsaikaan puistoissa. Alkuviikosta tavattiin hoitaja ja tehtiin paperit valmiiksi ja katsastettiin myös tämä hoitajan koti, joka havaittiin kivaksi ja kodikkaaksi joskin aika nukkavieruksi. Vaan eivät ne lapset designia ja brändejä tarvitse vaan kivan ja pätevän hoitajan, hyvän rytmin ja kunnon sapuskat, ja nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti. Olen siis ihan hyvillä mielin. Perhepäivähoitajan uuden työaikalain mukaisina tasausvapaaviikkoina sekä lomien ja sairaslomien aikana poika menee jommillekummille isovanhemmilleen hoitoon, eli sitä kovasti parjattua varahoitopäiväkotia meidän ei lähtökohtaisesti tarvitse käyttää. Olisihan se voinut olla kivakin, mistäs sitä tietää, mutta minusta poika on vielä kaksivuotiaana sen verran pieni että mahdollisimman vähän vaihtuvuutta ihmisissä ja hoitopaikoissa sekä mahdollisimman pienet ja kevyet kuviot muutenkin on meille paras ratkaisu.

Nyt sitten taas vaan odotellaan ja koetetaan ottaa kaikki irti viimeisistä kotiviikoista ja parantua pahoinvoinnista. Jännää, haikeaa, ihanaa...