Omat lapset, toisten kakarat

Kesä on vienyt tämän perheen mennessään niin, että bloggailu on harmittavan harvaa. Koetan nohevoitua. Kivointa kun on lukea blogeja, jotka päivittyvät usein! Mielessä on montakin aihetta, joista tekee mieli kirjoittaa, kuten se meidän perheen lapsiluku, tai kaksivuotiaan puuhastelut ja oma ylpeys tai huoli lapsen taitojen kehittymisestä. Mutta sohaisenpa nyt sellaiseen muurahaispesään kuin että voinko minä oikeasti rakastaa toisten lapsia. Otsikko on ehkä turhan raflaava mutta menköön.

(Tähän väliin disclaimer: Ajatukseni ovat omiani, en halua loukata niillä muita taikka arvostella toisten elämäntilanteita. Kerron vain ja ainoastaan sen, mitä omalla kohdallani koen.)

Mainitsin jo ehkä jossain aiemmassa kirjoituksessani, että en ole ollenkaan lapsirakas. Aiemmin en voinut yhtään sietää lapsia ja nytkin kiinnostus rajoittuu omaan lapseen ja pieneen joukkoon tuttujen ja sukulaisten lapsia, joiden kanssa olen ollut paljon tekemisissä jo projektin suunnitteluvaiheesta lähtien. Nämä lapset ovat ihania, mutta aiempaa kokemusta vieraan lapsen kanssa kaksin olosta minulla ei ollut.

Olin jokin aika sitten hoitamassa yksin parin päivän ja yön ajan yksivuotiasta sukulaispoikaamme. Oma poika oli sen aikaa mummolassa. Yksivuotias pikkumies on kerrassaan valloittava pikku puuhailija. Tähän hoitorupeama kuitenkin sisälsi monenlaista minulle vierasta asiaa, kuten perhepedissä nukkumista (mikä lopulta kääntyi unikouluksi) sekä äärimmäisen huonosti syömistä. Lisäksi asuin hoitojakson ajan tuossa toisessa kodissa eikä päivisin oikein ollut mitään tekemistä, kun alueen leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään enkä halunnut kutsua omia kavereitani tuohon toiseen huusholliin käymään, varsinkin kun pikkupojalle oli varmasti ihan tarpeeksi rankkaa jo olla muun kuin vanhempien tai isovanhempien hoidossa. Noin periaatteessa kaikki meni tosi hyvin eli olimme molemmat hengissä ilman näkyviä fyysisiä tai henkisiä vaurioita, ja perheen irtaimistokin säilyi oikein hyvässä kunnossa. :)

Minulle oli yllättävän rankkaa sopeutua siihen, että joku lapsi on ihan oikeasti tosi erilainen kuin omani. Eli rauhallinen ja hiljainen, mutta huono nukkumaan ja varsinkin syömään. Ja ei osaa sitä mitä oma lapsi tuossa iässä osasi. Tietysti osasin häntä hoitaa, mutta hoitaminen oli kovin rutiininomaista. (No onhan se omankin lapsen hoitaminen, mutta you get my point.) Tuntui, että kaikki hänelle annetut hellyydenosoitukset ovat kuin jokin lapsenhoito-syrjähyppy, samalla kun oma lapsi on jossain muualla. Miten muka oikeasti voin sanoa toiselle lapselle että tädin pikku rakas kulta, tule tähän syliin, ei mitään hätää? Vähän niin kuin tekisin ja sanoisin kaiken vain sen takia, että voin raportoida lapsen vanhemmille hoitaneeni häntä hyvin. Ja kuinka äkkiä vieraan lapsen hankaluus alkaa todella ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskoa tavaroita. Kun pitää öisin herätä kahden tunnin välein vain todetakseen, että lapsi on tyypillinen unikoulutettava: haluaa pulloa öisin tavan vuoksi nukahtamisen avuksi, ei suostu päivällä syömään. Tai kun neljän lusikallisen jälkeen suu menee kiinni, vaikka laiha ja rauhallinen lapsi minusta todella tarvitsee kunnolla ruokaa että jaksaa touhuta ja uni tulee. (Sorruin muuten sitten ostamaan herkkuja, että saisin edes jotain syötettyä. Ei ehkä ihan oikeaoppinen tapa...) No, toki tiedän että lapset ovat erilaisia ja tästä kyseisestä lapsesta tulee aivan varmasti ihana ihminen, vaikka taaperona onkin erilainen kuin omani. Toisissa perheissä on toisenlaisia lapsia ja toisenlaisia tapoja kasvattaa, ja se ei minulle kuulu pätkääkään. (Paitsi silloin kun heitä hoidan.) Omat tunteet tässä olivatkin se suurin ja huomionarvoisin asia. Ihan kuin en pystyisi paria päivää vaikka seisomaan päälläni, jos on pakko, koska olen aikuinen ihminen. Yllättävää olikin, että harmitus jäi päähäni kuplimaan niin pitkäksi aikaa.

Kelasin tätä asiaa monta päivää aika aktiivisesti ja tunnemyrskyn laannuttuakin voisin todeta, että adoptio tai lahjoitetut sukusolut eivät olisi minun juttuni, jos olisi tilanne, jossa tällaista asiaa pitäisi pohtia. Olen hyvin onnekas, kun sellainen tilanne ei ole tullut kohdalleni. Myöskään sijaisvanhemmuus tms. ei tule kyseeseen. Tunnen omat rajani ja en voi pakottaa itseäni rakastamaan toisia lapsia. Minulla ei ole sitä geeniä, joka sanoo, että rakastan kaikkia lapsia kuin omiani. Rakkaus omaan lapseeni kumpuaa paitsi hormoneista ja biologiasta ja koko raskaus-synnytys-pikkuvauva-vauva-taapero-leikki-ikäinen-hoitosuhteesta, myös siitä, että tunnistan hänessä omat ja mieheni ulkoiset ja luonteenpiirteet. Poikani on minun sanan joka merkityksessä. Minä ja mieheni olemme "vastuussa" huonoista geeneistä ja saamme olla ylpeitä kaikista hyvistä puolista, jotka poika on meiltä perinyt.

Noh, edelleen sukulaispoika on minusta ihana, ei se ole mihinkään muuttunut. Hoitaisin häntä uudelleenkin jos vaan pyydetään. Sain tästä lyhyestä lapsenhoitopestistä sellaisen boostin oman lapsen rakastamiseen, että lopputulos on oikeastaan vain positiivinen. Sain omaan pääkoppaani hieman järjestystä. Ja voi, miten kunnioitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät rakastamaan toisten biologisia lapsia.

Niin, ja loppuun vielä voin todeta suorastaan ylpeänä, että kahdessa yössä sain melko hyvän startin unikouluun. Toisena yönä yksivuotias nukkui aamukuuteen omassa sängyssään, vasta sitten otin viereen kun en vielä jaksanut herätä. Jälkimmäisenä yönä yksi maitopullo, lopun aikaa lapsi nukahti tutti suussa kun istuin tuolissa pinnasängyn vieressä silittämässä ja juttelemassa. Nyt kun täällä näin kehuskelen niin ihan varmasti meidän tuleva unikoulu eli tutti pois ja isoon sänkyyn siirtyminen menee kauheaksi sirkukseksi. Huoh. Odottelen pimeää vuodenaikaa ennen näitä siirtoja.