tiistai 4. maaliskuuta 2014

Rajojen hahmottamista

Viime tekstissäni pohdin omaa jaksamistani. Sitä on nyt tullut pohdittua aika lailla lisää ja toimenpiteisiin on ryhdytty.

Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.

Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.

Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.

Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.

Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.

Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.

Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!

Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!

12 kommenttia:

  1. Iso iso halaus ja rutistus :)! Itsekin oireilin stressiin eniten niskoillani, joten tää on niin tätä! Kirjoituksestasi tuli minulle hyvä mieli ja pidän peukkuja, että se ryhmä on sinulle hyvä kokemus :)!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Bleue! Jokainen tsemppihali, oikea tai virtuaalinen, lämmittää ja helpottaa! Kyllä tää tästä, tiedän, mutta on vaan niin tylsää olla koko ajan niin puhki. Minusta tästä pikkulapsiajasta pitäisi vähän voida nauttiakin eikä vaan pyöriä oman kurjan olon ympärillä. Siksi ehkä pakko nyt ottaa järeät konstit käyttöön.

      Luen parhaillaan Ulla-Lena Lundbergin Jäätä, ja koko ajan kirjasta tulee mieleen sinä. Kiinnostuin siitä kun luin aikoinaan blogistasi niin hyvän arvion, ja nyt olen vihdoin pystynyt käyttämään omaa luppoaikaani myös lukemiseen. Kymmenen uutta kovakantista odottaa hyllyssä... Jospa voisin pian alkaa käyttää myöhäisiä iltoja kirjan parissa! Tai voisinhan jo nyt, mutta uskaltaisin. Uniajan tuhlaus on niin suuri synti :)

      Ihanaa kun jaksat aina kommentoida. Kauhean kiva kirjoittaa kun tietää että joku lukee.

      Poista
    2. Voi hyvä, että luit oikein viestini. Jäi harmittamaan, että en kai dissannut huoltasi, koska sitäkin kirjoitit!
      Mutta voi Jää! Toivottavasti Ensimmäinen lukukokemus on sinulle hyvä. Kirjat antavat minulle oikeasti pakoa arjesta, ja hyvällä tavalla! Tarvitsen haasteita ja lapsiarki on pitkälti rutiinien pyöritystä, joka on toki myös todella uuvuttavaa, mutta kirjojen kautta saan näkökulmia omiin ajatuksiini, seikkailuja, erilaisia tunteita, flow tilaa... Unestahan se on välillä pois, heh, mutta mutta pitää yrittää pysyä siinäkin aisoissa :)! Kiitos kauniista sanoistasi :)!

      Poista
    3. Kirja on edelleen kesken, mikä harmittaa vietävästi, koska se on niin hyvä! Alun muutama kymmenen sivua olivat vähän kankeita, mutta sitten tulee kova imu. Mutta tiedätkö, mulle tuo nimi Jää tulee koko ajan mieleen että se olisi alkukielellä Stanna tai Bli kvar (imperatiivina siis, ei kolmannessa persoonassa), vaikka on Is. Molemmat tulkinnat osuisivat niin nappiin. On se hyvä, että tämä äidinkielemme tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia!

      Poista
  2. Luin nämä molemmat viimeiset tekstisi ja tosi hienoa, että hommat alkavat selkiytyä! Pikkulapsiaika on rankkaa, ja mahtavaa että uskalsit kirjoittaa aiheesta!
    Mäkin ehkä jossain vaiheessa kirjoitan omistakin väsymyksen tunteista, sun jutusta rohkaistuneena :)! Kiitos sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Taikina, ja kiitos kommentista! Kiva että muutkin uskaltavat tulla kaapista perässäni :) Joskus tuntuu että kaikilla on vaan niin ihanaa ja toimeliasta ja aikaansaavaa ja helppoa, ja itse on vyötäröä myöten suossa joka asian kanssa. Eihän se nyt niin ole, mutta väsyneet aivot eivät ole rationaaliset.

      Tsemppiä sinne rantaradan päähän, mukavia alkavan kevään päiviä!

      Poista
  3. Moikka!

    Tästä tulee nyt varmasti tosi hajanainen kommentti, mutta pakko jättää pari sanaa. Nimittäin, toivottaisin sinulle onnea ryhmään, toivottavasti saat sieltä apua! Olen lukenut blogiasi jonkin aikaa, muistaakseni en ole koskaan kommentoinut. Jostain syystä tarinasi ja kirjoitustapasi ovat vaan kolahtaneet. Itse olen vuoden 2012 loppupuolella syntyneen pojan äiti ja pähkinänkuoressa kerrottuna olen tässä muutaman kuukauden ajan käynyt jokusia kertoja psykologilla juttelemassa jonkinlaisesta ahdistus/paniikkioireilustani (mitä minulla oli hieman erilaisena viisi-kymmenen vuotta sitten, mutta joka nyt vauva/taaperoaikana on alkanut taas nostaa päätään). Hän mainitsi minulle ryhmästä, joka hyvinkin voisi olla juuri tuo sinunkin ryhmäsi, mutta sain siitä tiedon ehkä liian myöhään, aika tuntui itselleni hankalalta ja muutenkin emmin (turhaan?) että olisiko se kuitenkaan oikea paikka minulle. Nyt vähän jopa harmittaa - olisin saattanut siellä törmätä sinuun. Tai johonkin kaltaiseesi, tai kaltaiseeni, tai jotain. Ja jos kuulostin nyt jotenkin stalkkerimaiselta, niin pahoitteluni, en oikeasti ole mikään väijyjä. :)

    Hyvää kevättä sinulle ja voimia! Mahtavaa kyllä kuulla näitä kokemuksia, että apua voi saada suht nopeastikin kun sitä lähtee pyytämään. Toivottavasti tosiaan tuosta on ihan oikeastikin apua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tämä pikkulapsiaika selkeästi nostaa kaikki möröt pintaan, ja mulla univelka on se paholainen joka käynnistää ketjun. Parin käyntikerran perusteella ryhmä vaikuttaa ihan hyvältä, joskaan siellä ei ole tilaisuutta käydä yksilöllisiä tilanteita läpi. Muista sinäkin hakea apua, jos jaksamisen kanssa on ongelmia. Ensimmäisen puhelinsoiton jälkeen helpottaa jo, ja "nolous" väistyy.

      Poista
  4. Hei, sinä...! Minulta on menneet nämä kaksi viimeisintä kirjoitusta molemmat ohi, kun luen nykyisin blogeja tabletin feedlyllä ja näköjään kaikkia seuraamiani blogeja en ollut ehtinyt sinne siirtää. Niinpä nyt sinun kommentin luettuani havahduin, etten olekaan sinun kuulumisia saanut pitkään aikaan ja syykin selvisi.

    Huh huh, onpa aika rankka tilanne! Ja toisaalta varmasti ihan hirveän yleinen, vaikka eri ihmiset reagoivatkin asioihin eri tavoin ja väsyvät erilailla. Hyvä, että pystyt erittelemään tilannetta ja tosi hyvä, että olet ottanut sen puheeksi myös lääkärissä ja pääset kokeilemaan tuota ryhmää. Toivottavasti siitä on apua.

    En tiedä muistatko / luitko joskus viime vuonna, kun minäkin kirjoitin oman burnout-historiani. Mulla niitä kokemuksia tosin on vain yksi, lähes 20 vuoden takaa, mutta se olikin tosi rankka ja toipumiseen meni hyvinkin vuosi. Se kuitenkin opetti minut tunnistamaan yliväsymyksen merkit silloin, kun sellainen on uhkaamassa ja useamman kerran takavuosina onnistuin mielestäni pysäyttämään aika pahan stressitilan kärjistymisen, kun tunnistin fyysiset merkit ja puhalsin pelin poikki. Se nuoruudessa koettu burnout oli kai summa monesta asiasta: epäonnistuneista rakkaussuhteista, ylisuorittamisesta opiskelussa ja huonosta itsetuntemuksesta. Toipumisprosessi opetti minulle tosi paljon omasta itsestäni ja nuo myöhemmät alkavat väsymiset ovat liittyneet lähinnä ylisuorittamiseen töissä ja liikaan stressiin.

    Jotenkin tuo sinun tilanne liikuttaa kovasti, koska niin helposti näen itseni ihan samassa jamassa. Tai voisin kuvitella, että minulle olisi hyvin helposti voinut käydä noin, jos sen toisen lapsen olisimme saaneet. Viime vuosi meni tärppiä toivoessa ja lopulta tärpittömyyttä surressa, mutta samalla tilalle alkoi hiipiä helpotus siitä, että ehkä tämä yksilapsisuus onkin meille oikea lopputulos. Minullakin on ollut niin paljon muita terveyshuolia, että pelotti, mihin tilanne olisi voinut johtaa, jos olisin vielä tullut raskaaksi. Esikoisen vauvavuosikin meni aivan sumussa. Vaikka kakkosen kohdalla turha stressailu varmasti olisi jäänyt pois, en tiedä miten olisin jaksanut hoitaa kahta niin eri vaiheessa olevaa lasta yhtäaikaa. Sanomattakin on selvää, että esikoinen olisi saanut jatkaa tarhassa ainakin osa-aikaisesti, mutta silti...

    Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että on ihanaa, että te sen kakkosen kuitenkin saitte ja eihän se väsymys ja uupumus tee lasta yhtään vähemmän ihanaksi ja rakastettavaksi. Ja kuten itsekin sanoit, olen varma että väsymys vähitellen helpottaa, kun pienempikin tuosta kasvaa. Ehkä siihen ei menee edes niin kauan! Sen jälkeen olette voiton puolella ja varmasti lapsistakin alkaa olla enemmän seuraa toisilleen.

    Joten tämän vähän sekalaisen sepustuksen lopuksi toivotan paljon voimia ja jaksamista ja halauksia! Jatkossa pysyn taas paremmin kuulolla, nimittäin nyt blogisi on lisätty feedlyyn! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, ja kiitos lohduttavista sanoista ja pitkästä kommentista! Muistan kyllä sinun tarinasi, se oli toisen ohella yksi sysäys siihen että rupesin tätä omaa oloani tänne kirjallisesti purkamaan. Lohdullista, vaikka tietenkin tosi järkyttävää, että muillakin tämä elämä tuntuu olevan välillä liian iso pala purtavaksi. Missä vaiheessa tämä näin meni?!

      Olen tosi usein miettinyt, miten paljon helpompaa elämä olisi vain yhden lapsen kanssa. Ja tietenkään en toivo ettei meillä Pikkuveljeä olisi tai että toiset eivät saisi sitä toista lasta. Sietokykyjä on erilaisia, mulla tulee raja tosi äkkiä vastaan. Varsinkin, kun kotiäitiys ei mulle ole se elämän päätavoite, vaan oma lahjakkuuteni on selkeästi aikuisten parissa tapahtuvassa aivotyössä. Mietin paljon, miksi edes valitsin näin, vaikka valintani takana tukevasti seisonkin. Ja kuinka hirveän paljon helpompaa, halvempaa, mukavampaa, terveempää, rauhallisempaa jne. elämä olisi vain sen ainokaisen kanssa. Mutta meillä on nyt näin, ja hyvä niin. Muutaman vuoden päästä kun tämä sitovuus ja sählääminen helpottaa, minäkin varmaan taas saan enemmän voimaa arjesta. Tässä kohtaa elämää minun velvollisuuteni, sekä oikeuteni, on pitää tämä oma pääni jotenkin kunnossa että pojilla olisi suht täyspäinen ja iloinen äiti ja miehelläni siedettävä vaimo. Ja olisihan se kiva itsekin nauttia elämästä.

      Nyt nautin elämästä hetken ja lähden kaivelemaan pakastimesta jäätelöä hyvän kirjan kaveriksi!

      Poista
  5. Tsemppiä ryhmään! Halusin itsekin vielä kommentoida kun tämä teksti jäi mieleen ja palasin sitä toista kertaa lukemaan. Olen niin hidas kommentoija nykyään.

    Olen samantyylinen stressaaja kuin sinä. En oireile "tyypillisillä" tavoilla, mutta jossain vaiheessa se raja vaan tulee vastaan. Minulla vaikuttaa kaikki stressi ja ahdistus aina uniin, nukun huonosti ja/tai näen painajaisia. Meillä on sentään tytöt nukkuneet hyvin jo pitkään, että siinä mielessä ei valittamista, se on vaan aina ne omat hartiat jotka kasaavat muka stressiaiheita, ja sitten pyöriskelen sängyssä. Kokeilin tuossa jokin aika sitten melatoniinia ja se auttoi nukahtamisvaikeuksiin, joka on itsellä se kimurantein juttu.

    Paljon asioita kyllä maagisesti helpottui kun tämä pieninkin alkoi kasvamaan ja tuli yli vuoden ikään. Vauvavuosi on raskas, se on niin totta. Syyt siihen rankkuuteen ovat kaikilla niin erilaiset. Ja onhan se tosiaan myös nämä esikoiset, jotka kasvavat! :) Huomaan nimittäin saman, kuinka miellyttävä tuon vanhemman kanssa on liikkua ja sosialisoida ilman kaikenlaista tavararöykkiöitä tai sen kummempaa jännitystä.

    En tiedä oliko kommentissani päätä tai häntää, sinun tekstisi vain usein nostattavat paljon ajatuksia mieleen. Harvasta blogista voin sanoa niin :)

    Ihanaa kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ada ihanista sanoista! Tosi kiva kuulla että mun teksteistä muutkin saa purtavaa. Vaikka näitä meidän kuulumisia ei välttämättä ole niin mukava lukea kun aina valitan, niin tämmöistä se nyt vaan on.

      Mäkin luotan siihen että nyt vauvavuoden loputtua elämä helpottaisi. Kyllä meillä jo nukutaan, mutta Leijonapoika on ryhtynyt taas aika uhmakkaaksi pienen seesteisemmän jakson jälkeen.

      Käynpä laittamassa itseni sun uuden blogin lukijaksi :)

      Poista

Anna tulla jos siltä tuntuu.