torstai 14. kesäkuuta 2012

Äitien välisestä ystävyydestä

Kyllähän minä sen tiesin, että kun saa lapsia niin alkaa pyöriä kaltaistensa parissa. Aika oudolta se kuitenkin välillä tuntuu. Raskausaikana ajattelin että sitten minusta ei ainakaan tule mitään hiekkalaatikko-trikoomammaa, so boring, siis niin kätevästi voi taaperon laittaa rattaisiin ja mennä trendikahvilaan juomaan lattea sillä välin kun lapsi lukee kuvakirjaa. Just niin.

Kuten parisuhteessa, myös ystävyydessä on lähentymis- ja loitontumiskausia. Ne eivät ehkä näy aina yhdessäolona mutta sinä tunteena kun molempien ajatukset kohtaavat tosi usein ja persoonat täydentävät toisiaan.

Paras ystäväni on lapseton, toistaiseksi ja omasta halustaan. Hän sanoo olevansa kovin lapsirakas mutta ilmeisesti ei olekaan ja ei oikein halua myöntää sitä tai ole sinut ajatuksen kanssa. Huomaan tosi selvästi, että hän on hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltaan kun läsnä on lapsia tai kun puhutaan mistä tahansa lapsiin liittyvästä. Urheasti hän kuitenkin kuuntelee ja koettaa kiinnostua. Ja minä puolestani koetan muistaa olla välillä puhumatta leijonapojasta ja muistaa kysellä ystäväni elämästä. Elämme selvää loitontumisvaihetta, mikä on varmasti hyvin luonnollista ja olisi saattanut olla edessä joka tapauksessa. Koetan myös olla patistelematta häntä perheen perustamiseen - sehän ei oikeasti minulle kuulu, vaikka minulla onkin taipumusta olla oikeassa myös muiden ihmisten asioissa. Ehkä sitten ystävyys taas tiivistyy kun minulla on taas aikaa ja rahaa tehdä pikahyppäyksiä lapsettoman naisen elämään tai kun hän joskus perustaa perheen.

Erään toisen ystäväni kanssa elämme molemmat kotiäitiarkea. Olimme läheiset jo ennen lasten syntymiä, mutta nyt olemme tekemisissä jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain. Toinen täydentää toisen lauseet. Molemmilla on kyky hypätä hyvin syvälliseen keskusteluun ihan hetkessä, kun lapset ovat nukkumassa tai muualla hoidossa. Ja mikä parasta, hyvin luontevasti keskustelemme myös muista kuin lapsiasioista. Lähentymisvaihe, ihan selvästi, ja se on molemmille voimavara. Jossain vaiheessa väistämättömästi loitonnumme koska se kuuluu ihmissuhteiden normaaliin sykliin, ja se harmittaa minua jo etukäteen.

Noh, sitten on näitä hiekkalaatikkokavereita. Olen tutustunut moniin lähistöllä asuviin äiteihin vauvakuvioiden myötä, ja elämme mitä parhainta elämäntilanneystävyyttä. Kyläillään puolin ja toisin, puhutaan syömiset ja nukkumiset ja kakkaamiset ja nuhakuumeet ja matkarattaat ja vaippamerkit ja vaatekutsut ja hoitopaikat ja muskarit, you name it. Pikalähentyminen, melkein kuin ystävyyskesäromanssi. Vähän kuitenkin veikkaan, että ystävyys jää facebook-tasolle heti, kun joku muuttaa pois tai menee töihin muiden jäädessä vielä/taas kotiin. (Tosi outoa muuten kategorisoida jotain "facebook"-etuliitteellä. Mutta se vaan kuvaa tilannetta niin osuvasti.)

Aivan mahtavaa on huomata sekin, miten lapset alkavat jo seurustella keskenään. Ystävyydeksi sitä ei varmaan voi vielä vuosiin kutsua, mutta ihan selvästi leikkikaverit ovat tärkeitä toisilleen. Olisi hienoa, jos pojalle jäisi sellainen elinikäinen ystävä, jonka on tuntenut jo pienestä saakka. Pakottaa ei tietenkään voi enkä haluakaan. Ehkä se auttaisi myös meitä äitejä tekemään töitä ystävyytemme eteen, että lapset ovat omasta halustaan toistensa ystäviä.


4 kommenttia:

  1. Tuttuja keloja äiti- ja lapsiystävyyksistä. Mua kuumotti esikoista odottaessa se mahdollinen tuleva yksinäisyys, kun kaikki lähikaverit oli tiiviisti työ- tahi opiskeluelämässä kiinni, visioin itseäni työntämässä vaunuja tyhjillä kaduilla. Onneksi kaksi lähiystävää sai lapsen aika samaan aikaan, koska etenkin vauva-aika olisi varmaan ollut yksinäistä muuten. Me alettiin esikoisen kanssa käydä muskarissa sen ollessa puolivuotias ja juuri tämä esikoisvauvojen äitien muskarimeininki poiki pari hyvää äitiystävää. Kakkosen muskarimeiningeissä ei samalla tavalla enää tullut bondattua paitsi yhden kahden lapsen äidin kanssa, koska se vauva-aika on niin kosmista juuri ekan kanssa ja siihen liittyy ihan omat eka-kerta-kokemuksensa ja oivalluksensa.

    Hassua huomata, että vaikka Lipsi bondaa hyvin noiden kaverien vajaa-kolmivuotiaiden kanssa, niin vähemmillä kärhämillä selvitään jos tavataan joko vuotta nuorempia tai vuotta vanhempia. Nuorempien kanssa Lipsi on huolehtiva ja innostava, vanhempien kanssa ihaileva ja apinoiva. Se on niin huvittavaa seurattavaa!

    Huomasin ilokseni puhuvani viime perjantaina leikkipuistossa adoptiosta ja abortista. Kumpikin aiheita, joista en ihan heti olisi kuvitellut syntyvän jutunjuurta, mutta joiden suhteen itse olen hyvin avomielinen. Kivaa, että joku kanssaäitikin on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli niin onnellinen tilanne, että hyvä ystävä sai lapsen melkein samaan aikaan kuin minäkin, joten vauvaseuraa oli runsaasti tarjolla, ja nyt taaperoseuraa. Käytännössä kaikki äitikaverini, jotka ovat saaneet esikkonsa samaan aikaan kanssani, ovat nyt tekemässä/tehneet toisen lapsen. Ja minä menen syksyllä töihin ja nämä äitikuviot varmaan kuivahtaa melko lailla entisestä. Tosi absurdia huomata että on melkein mustasukkainen kun ne toiset mammat keskenään (meillä on siis lähistön äitien kanssa varsin isohko kaveripiiri) sopivat sisarusmuskareista ja sen semmoisesta, mistä jään paitsi. Ihan kuin joskus ala-asteaikaan, kun paras kaveri vaihtui varmaan kuukausittain ja niitä ei-parhaita piti sitten kyräillä. Että tämmöinenkin hassu fiilis sitä putkahtaa esiin, tilanteessa jossa on kuvitellut kypsyvänsä edes piirun verran aikuisemmaksi :)

      Poista
  2. Ihana kirjoitus! Jotenkin niin tuttuja ajatuksia, varsinkin tuo lähestyminen ja loitontuminen. Minä olen äitiyden myötä löytänyt yhden vanhan ystävän sekä muutamia kokonaan uusia mahtavia tuttavuuksia. Ihme juttu, miten sitä soljahtaakin ventovieraan kanssa samalle nuottiviivastolle kuin tuosta vain:)

    Tunnen yksinäisiäkin äitejä. Tosin he ovat varmaan luonteeltaan sitten enemmän erakkoja tai jotenkin ehkä enemmän sukulaisten keskellä ja eivät mihinkään perhekahvilaan tai puistoon hevillä lähde.

    Olisi vieläpä tosi ihanaa, että meidän isukkikin löytäisi muita isejä kavereikseen, mutta sitä on vaikea järjestää jos ei omaa tahtoa löydy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä sitä huomaa muutaman "uuden" kaverin kanssa olevansa varsin hyvin samalla taajudella. Ehkä tästä voisikin tulla jotain pidempiaikaista.

      Miehelläni on hyviä ystäviä ja sukulaisia, joilla on lapsia +/- vuoden haarukassa omasta pojastamme. Tätä kirjoittaessa oikein kristallisoituu miten hieno asia on laaja ja läheinen ystäväpiiri. Toki helpottaa, että olemme molemmat kotoisin täältä missä nyt asumme, joten isovanhemmat, sisarukset ja lapsuudenkaverit ovat tässä ympärillä kaikki.

      Poista

Anna tulla jos siltä tuntuu.