1. Mitä sellaista teit vuonna 2016, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Hmm, sairastelin uudenlaisia tauteja. Tein pihahommia omalla takapihalla. Reissasin lasten kanssa toisella puolella maailmaa. Tutustuin koulujen Wilma-järjestelmään. Seisoin jalkapallokentän laidalla kannustamassa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin huolehtia itsestäni paremmin, ja siihen panostinkin paljon. Tarkoitus olisi jatkaa nyt alkanutta vuotta samalla linjalla.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi! Vähemmän läheisen ihmisen hautajaisissa kyllä olin.
5. Missä maissa kävit?
Ameriikan Yhdysvalloissa. Oh boy, on se vaan hieno paikka. Siellä kaikki on suurempaa, luontokin.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2017, jota puuttui vuodesta 2016?
Pienempi elopaino. Parempi kunto. Nyt alkaa näkyä ikä ja liikkumattomuus.
7. Mitkä vuoden 2016 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Oli sillä lailla melko tasainen vuosi, että mikään yksittäinen päivämäärä ei noussut isosti esiin. Mahdollisesti eräs virstanpylväs on yksi elokuun alun päivä, joka sattuu olemaan Leijonapojan syntymäpäivä. Silloin virallisesti aloitin ison ruokavalioremontin sekä sairastuin todella ärhäkkään angiinaan.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
3 kk kestänyt hyvin kurinalainen ruokavaliokokeilu, josta osa on jäänyt edelleen päälle. Uuden harrastuksen aloittaminen: elvytin musiikkiharrastukseni lähes viidentoista vuoden takaa. Pyrin tasokkaaseen kuoroon, ja pääsin! Laulaminen on aivan uskomattoman ihanaa. Raivasimme olohuoneestamme yhden seinän tyhjäksi pianoa varten. Harvoin kyllä tulee soitettua, mutta se vähäkin on plussaa.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, että annoin itseni luisua pikkujoulukauden myötä pois terveellisestä ja selvästi hyödyllisestä ruokavaliosta. Se, että edelleen huusin lapsille, vaikka aina aioin parantaa tapani. Se, etten edelleenkään harrastanut juuri yhtään liikuntaa.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Jo vain. Angiinakierre. Mystiset iho-oireet, jotka eivät ole allergiaa eivätkä mitään muutakaan kovin selkeää, mutta nyttemmin jo paremmin hallinnassa.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Matkaliput. Pianonkuljetus. Ravitsemusterapia. Uusi lämminvesivaraaja.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten. Joidenkin asiakkaiden.
13. Kenen käytös masensi?
Donald Trumpin. Useimpien suomalaisten poliitikkojen.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Laskuihin. Myös lounasruokailuun työpäivien aikana menee paljon rahaa, mutta se on ehdottomasti sen arvoista.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuorosta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2016?
Eräs hengellinen kuoroteos.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Suunnilleen samoissa. Angiinan jälkeen aina vähän kevyempi, kun mikään ei pysy sisällä eikä kunnolla mene edes alas.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Palkkaa on tullut mukavasti, vaikka kaikki on kyllä mennytkin, joten siinä mielessä rikkaampi.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Harrastaneeni liikuntaa. Puhuneeni oikeista asioista. Olleeni johdonmukaisempi lasten kanssa.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Sortuneeni herkuttelemaan, keksineeni tekosyitä, räjähdelleeni lapsille.
20. Kuinka vietit joulua?
Angiinatoipilaana sohvannurkassa... Piti tulla sukujoulu, tuli pieni perhejoulu. Mutta menihän se niinkin.
22. Rakastuitko vuonna 2016?
En ihmisiin. Unia näin, joissa oli ihminen menneisyydestä ja meillä kemiaa. No, unethan ovat aivojen tapa järjestellä tietoa, joten ei kannata lähteä näiden ajatusten matkaan. Ehkä kuorolauluun taas uudelleen.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Kuulkaa lukijat, en ole koskaan elämässäni harrastanut yhdenyön juttuja. Ei tullut viime vuonnakaan harrastettua.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Netflixistä Shameless ja Kutsukaa kätilö. Ensimmäiseen jäin täydellisen koukkuun, mikä uskomattoman nerokas sarja!
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En vihaa. Vihaan tarvitaan jo aika henkilökohtainen suhde. Inhoan ja halveksin monia poliitikkoja heidän umpikierojen, -rasististen, -tyhmien ja pyrkyrimäisten mielipiteidensä takia. Inhoan kaikkea väkivaltaa ja sen lietsomista. Inhoan pettureita ja kusettajia.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan joku Ulla-Lena Lundbergin kirja. Alle kymmeneen kirjaan jäi vuoden saldo - mahdollisesti kaikkien aikojen huonoin saldo sitten lukemaan oppimisen.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Kuoro, kuoro, kuoro. Kauniit passiot ja kantaatit.
28. Mitä halusit ja sait?
Musiikkia. Jonkin syyn ja selityksen ihottumille. Sitä ihottumaa itseään en tosin koskaan halunnut, mutta ei se kysynyt saako tulla.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Kipinää.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Ehkä jotain Netflixistä katsottua? Leffateatterissa käydään lähinnä lasten kanssa.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Jotain... Oli varmaan arkipäivä, kun ei ole jäänyt erityisesti mieleen. Täytin alkuvuodesta 36 vuotta.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vähemmän sairastelua, antibiootteja ja kortisonia.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2016?
Töissä sopivan siistiä, kotona ihan mitä sattuu. Marimekkoa tuli taas osteltua paljon.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Mielialalääkkeet, edelleen. Myös aavistuksen edellisvuosia parempi taito suhteuttaa asioita toisiinsa.
35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
USA:n presidentinvaalit. Say no more.
36. Ketä ikävöit?
Kaukana asuvia sukulaisia.
37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ehkä joku uusista kollegoistani? Vauvaihmisiä tapasin todella vähän, ja ne vähätkään eivät ole lähipiiristä.
Näin. Tälle vuodelle on luvassa varmaan ehkä toinenkin blogipäivitys... Paljon olen miettinyt blogin lopettamista kokonaan, mutta toisaalta haluan pitää tämän avoinna mahdollisia kirjoituspuuskia varten. Lapsijutut ovat varmaan osaltani melko lailla käsitellyt. Työrintamalla minulle on tiedossa myös paljon aiempaa enemmän kirjoittamista - puhumisen lisäksi - ja voi olla, että blogi jää taas kaiken muun jalkoihin. Katsellaan.
Koetan ottaa tehot irti juuri ostamastani "passiivisuusrannekkeesta" ja vähän kiinnittää huomiota arkiliikuntaan. Olen jopa makustellut ajatusta suksien hankkimisesta ja hiihtämisen kokeilusta sitten peruskouluvuosien.
Lapset kasvavat. Näistä hetkistä olen haaveillut niin kovasti silloin lasten ollessa vauvoja ja taaperoita, ja nyt on ikävä niitä syliteltäviä palleroisia. Univelan ja jatkuvan lasten sairastamisen tilalle on tullut todelliset ruuhkavuoden harrastusaikatauluineen, ja veljeskaksikon keskinäiset välit ovat läheiset mutta äärimmäisen riitaisat.
Leijonapoika oppi lukemaan ja
kirjoittamaan ja aloittaa syksyllä koulun. Poika on kuuden vuoden uhmassa ja aika kiukkuinen tapaus. Kotona joudutaan todella vetämään rajoja käytökselle. Hän haluaa jo omaa tilaa ja on tarkka reviiristään. Hän ihailee isompia koululaisia ja matkii näitä sekä hyvässä että pahassa. Hän imee tietoa ja vaikutteita itseensä kuin pesusieni ja on fyysisesti niin huikean vahva ja taitava ikäisekseen, että en enää pärjää hänelle nopeudessa ja ketteryydessä mitenkään.
Pikkuveli-vauva täyttää pian neljä ja on pitkänhuiskea pellavapäinen
mielensäpahoittaja-aurinkoinen. Hän on taas uudessa uhmavaiheessa, ja todellinen bipolaarinen omnipotentti keisari, joka ulisee kuin susi jos palvelu ei pelaa tai taivaankappaleet ovat väärässä asennossa. Sitten hän halii, nyhjää sylissä ja hoivaa pupujaan. Pyytää kuiskaten anteeksi sitä että teki tuhmia temppuja.
Nämä kaksi pörröpäätä, nappisilmää ja unituhisijaa ovat maailmani keskipiste, ja rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta koskaan. Haluan vielä yhden vauvan mutta en missään nimessä enää halua lisää lapsia. Vanhemmuus pähkinänkuoressa.
keskiviikko 8. helmikuuta 2017
tiistai 9. helmikuuta 2016
Dynamiikka ja dynamiitti poikaperheessä
Vaikka olenkin sitä mieltä, että pojat ovat ihan maailman parhaita otuksia, niin olen alkanut miettiä olisiko tyttöjen äitinä kuitenkin helpompaa. Helpommalla tarkoitan rauhallisempaa. Kiinnostaisiko askartelu, näpertely, rauhalliset puku- ja kotileikit enemmän kuin sohvalla pomppiminen, räjähdykset, kolarit, tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset, hirviöt ja taistelut? Lapset on yksilöitä, joo, mutta meillä on hyvin stereotyyppiset tyypit. Leijonapoika on herkkä ja ujo, mutta rakastaa fyysistä toimintaa ja tällä hetkellä kaikenlaiset katastrofit ja niiden jäljittely on pop. Pikkuveli on semmoinen happy-go-lucky hymytyyppi, hellyydenkipeä halailija, tosin ihan rapsakassa uhmassa, mutta silti piinkova automies ja riehuja hänkin. Yhdessä tämä tuhoduo möbleeraa kämpän hetkessä uusiksi ("Mutta äiti, sohva ON linna joka just sortuu!"), kiipeää portaita ylös ja alas, oikeinpäin ja alassuin, päällä hyppien ja alapuolella roikkuen ja kiipeille, käsillä ja jaloilla kuin pienet vuorikauriit tai oravat. Pihalla otetaan vauhtikilpailuja, auton takapenkillä kiljutaan "Äiti aja kovempaa! Kohta tulee kolari!" niin että välillä pysähdytään bussipysäkille vähän viilentelemään tunteita.
Leijonapoika on kaksikon johtaja, kuinkas muutenkaan, kun kahden ja puolen vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä melkein kaikkea määräävä tekijä. Hän on muualla kuin kotona ja perheen seurassa tarkkailija ja peesaaja, usein vähän syrjäänvetäytyväkin ja ujostelee ja jännittää kovasti. Kotona hän on Kuningas. Minä määrään, sinä tottelet äiti. Aikuisten täytyy totella lapsia! Miksen minä saa määrätä mistään?! Paska äiti! Kakkapökäle-äiti! Kaikki on pilalla, en tee enää koskaan mitään! Arvatenkin hän vedättää, kiusaa ja kurmuuttaa Pikkuveljeä mennen tullen. Hyvinä hetkinä neuvoo, auttaa pukemaan, laittaa aamumehut valmiiksi, pyytää leikkikaveriksi.
Pikkuveli on oppinut puolustamaan oikeuksiaan aika hyvin. Vääryydestä tulee saman tien takaisin ainakin kovaa huutoa, joskus myös tavaroiden heittelyä tai läpsäisy. Sanomattakin selvää että kina eskaloituu sekunneissa sodaksi, jossa jotakuta potkaistaan, lyödään tai tönitään kumoon. (Vanhemmat menevät toki väliin heti kun ehtivät - joskus neljä sekuntia on liian pitkä aika...) Pikkuveli on Leijonapojan peesissä oppinut suht taitavaksi karkealta motoriikaltaan eli juoksee, hyppii ja ennen kaikkea uskaltaa ihan hienosti jo, vaikkei perusluonteeltaan olekaan yhtä rämäpää ja fyysinen. Hienomotoriikka on Pikkuveljellä ollut alusta asti Leijonapoikaa suhteessa vahvempi.
Varmasti tytötkin tappelevat ja riitelevät, uskon sen. Mutta olisiko yleismeininki kuitenkin vähän rauhallisempaa? Että ei niin paljon näitä kuka-hyppää-keittiön-tasolta-pisimmälle-kilpailuja niin paljon?
Leijonapoika aloitti temppukoulun ja se on osoittautunut menestykseksi. Vihdoin hän oli melkein viisi- ja puolivuotiaana henkisesti valmis osallistumaan ohjattuun toimintaan - isi tai äiti toki edelleen istuu salin laidalla, yksin ei voi missään nimessä vielä jäädä... - ja nauttii touhuamisesta täysillä.
Pikkuveli taitaa olla vähän musikaalisempi, ja hänelle olen miettinyt ilta- tai viikonloppumuskaria harrastukseksi. Perheemme kuuluu siihen vetelään koulukuntaan, joka ei vie lapsia harrastamaan juuri mitään vaikka täällä pääkaupunkiseudulla on tarjolla ihan mitä vain laskettelusta taidekouluihin. Yksi selvästi tosi mieluinen ylimääräinen puuha viikossa riittää, onhan päiväkodissa ja normileikeissä lapsille tekemistä kuitenkin. Viikonloppuisin nähdään paljon kavereita ja käydään mummoloissa, ja varsinkin isompi poika pyytää välillä että oltaisiin vaan kotona. No sopii äidille kyllä! Lauta- ja korttipeleistä innostuneena hän on jo aika hyvää seuraa aikuiselle.
Näissä mietteissä. Itse kaipaan tosi usein vaan ihan rauhallista meininkiä, loikoilua ja vaikka lukemista. Ja olisi ihan huippua, jos lapset haluaisivat osallistua keittiö- ja siivoushommiin. Meillä se ei houkutteluista ja kokeiluista huolimatta onnistunut, koska ei vaan kiinnosta. Veitset viuhuvat, pöly lentää kaaressa rätistä lattialle... Niin kylmähermoinen ja kouliintunut kasvattaja en ole, että jaksaisin sietää sikailua ja epäonnistumaan tuomittuja kokeiluja, kun sitä siivottavaa ja kokattavaa on muutenkin ihan liikaa. Että olisiko tyttöjen kanssa arki jotenkin sujuvampaa, rauhallisempaa ja enemmän omalla painollaan menevää, kun he (näin stereotyyppisesti ajateltuna, luultavimmin) ehkä tykkäisivät pikku puuhastelusta enemmän kuin täydestä maailmansodasta?
Olen tehnyt sen huomion, että koska tykkään siististä ja kauniista ja rauhallisesta elämästä, tämä lapsi- ja etenkin poikaperhe-elämä kuormittaa minua ehkä tavanomaistakin enemmän. Vaadin latautuakseni ja rentoutuakseni tietyn määrän tilaa, harmoniaa ja hiljaisuutta ja tilaisuuksia vaan olla. Se ei meillä oikein toteudu elleivät ukkelit ole mummolassa yötä. Iso helpotus ovat etätyöpäivät, jolloin saan yksin olla tyhjässä kodissa ja käyttää vaikka ruokatunnin pelkästään takkatulen tuijotukseen tai musiikin kuunteluun. Tämäkin teksti syntyi etätyöpäivän inspiroimana :)
Leijonapoika on kaksikon johtaja, kuinkas muutenkaan, kun kahden ja puolen vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä melkein kaikkea määräävä tekijä. Hän on muualla kuin kotona ja perheen seurassa tarkkailija ja peesaaja, usein vähän syrjäänvetäytyväkin ja ujostelee ja jännittää kovasti. Kotona hän on Kuningas. Minä määrään, sinä tottelet äiti. Aikuisten täytyy totella lapsia! Miksen minä saa määrätä mistään?! Paska äiti! Kakkapökäle-äiti! Kaikki on pilalla, en tee enää koskaan mitään! Arvatenkin hän vedättää, kiusaa ja kurmuuttaa Pikkuveljeä mennen tullen. Hyvinä hetkinä neuvoo, auttaa pukemaan, laittaa aamumehut valmiiksi, pyytää leikkikaveriksi.
Pikkuveli on oppinut puolustamaan oikeuksiaan aika hyvin. Vääryydestä tulee saman tien takaisin ainakin kovaa huutoa, joskus myös tavaroiden heittelyä tai läpsäisy. Sanomattakin selvää että kina eskaloituu sekunneissa sodaksi, jossa jotakuta potkaistaan, lyödään tai tönitään kumoon. (Vanhemmat menevät toki väliin heti kun ehtivät - joskus neljä sekuntia on liian pitkä aika...) Pikkuveli on Leijonapojan peesissä oppinut suht taitavaksi karkealta motoriikaltaan eli juoksee, hyppii ja ennen kaikkea uskaltaa ihan hienosti jo, vaikkei perusluonteeltaan olekaan yhtä rämäpää ja fyysinen. Hienomotoriikka on Pikkuveljellä ollut alusta asti Leijonapoikaa suhteessa vahvempi.
Varmasti tytötkin tappelevat ja riitelevät, uskon sen. Mutta olisiko yleismeininki kuitenkin vähän rauhallisempaa? Että ei niin paljon näitä kuka-hyppää-keittiön-tasolta-pisimmälle-kilpailuja niin paljon?
Leijonapoika aloitti temppukoulun ja se on osoittautunut menestykseksi. Vihdoin hän oli melkein viisi- ja puolivuotiaana henkisesti valmis osallistumaan ohjattuun toimintaan - isi tai äiti toki edelleen istuu salin laidalla, yksin ei voi missään nimessä vielä jäädä... - ja nauttii touhuamisesta täysillä.
Pikkuveli taitaa olla vähän musikaalisempi, ja hänelle olen miettinyt ilta- tai viikonloppumuskaria harrastukseksi. Perheemme kuuluu siihen vetelään koulukuntaan, joka ei vie lapsia harrastamaan juuri mitään vaikka täällä pääkaupunkiseudulla on tarjolla ihan mitä vain laskettelusta taidekouluihin. Yksi selvästi tosi mieluinen ylimääräinen puuha viikossa riittää, onhan päiväkodissa ja normileikeissä lapsille tekemistä kuitenkin. Viikonloppuisin nähdään paljon kavereita ja käydään mummoloissa, ja varsinkin isompi poika pyytää välillä että oltaisiin vaan kotona. No sopii äidille kyllä! Lauta- ja korttipeleistä innostuneena hän on jo aika hyvää seuraa aikuiselle.
Näissä mietteissä. Itse kaipaan tosi usein vaan ihan rauhallista meininkiä, loikoilua ja vaikka lukemista. Ja olisi ihan huippua, jos lapset haluaisivat osallistua keittiö- ja siivoushommiin. Meillä se ei houkutteluista ja kokeiluista huolimatta onnistunut, koska ei vaan kiinnosta. Veitset viuhuvat, pöly lentää kaaressa rätistä lattialle... Niin kylmähermoinen ja kouliintunut kasvattaja en ole, että jaksaisin sietää sikailua ja epäonnistumaan tuomittuja kokeiluja, kun sitä siivottavaa ja kokattavaa on muutenkin ihan liikaa. Että olisiko tyttöjen kanssa arki jotenkin sujuvampaa, rauhallisempaa ja enemmän omalla painollaan menevää, kun he (näin stereotyyppisesti ajateltuna, luultavimmin) ehkä tykkäisivät pikku puuhastelusta enemmän kuin täydestä maailmansodasta?
Olen tehnyt sen huomion, että koska tykkään siististä ja kauniista ja rauhallisesta elämästä, tämä lapsi- ja etenkin poikaperhe-elämä kuormittaa minua ehkä tavanomaistakin enemmän. Vaadin latautuakseni ja rentoutuakseni tietyn määrän tilaa, harmoniaa ja hiljaisuutta ja tilaisuuksia vaan olla. Se ei meillä oikein toteudu elleivät ukkelit ole mummolassa yötä. Iso helpotus ovat etätyöpäivät, jolloin saan yksin olla tyhjässä kodissa ja käyttää vaikka ruokatunnin pelkästään takkatulen tuijotukseen tai musiikin kuunteluun. Tämäkin teksti syntyi etätyöpäivän inspiroimana :)
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Katsaus vuoteen 2015
Blogi on elämänhallinnallisista syistä päivittynyt pikkusen liian harvoin. Jos joku tätä vielä lukee, tässä jotain dataa siitä, että olen vielä elossa. Nythän ollaan vielä Q1:llä, joten hyvin ehtii palata edelliseen vuoteen hetkeksi.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2015, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Keittiöremontin. Muutin omaan asuntoon, jossa on todella paljon tilaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hei yllättävää, en pitänyt! Aina lupailen miettiä näitä kuntoilujuttuja, ja aina ne jäävät. Yksittäisi spurtteja oli, kuten syksyllä 1,5 kk tauko herkuttelusta. Otti muuten koville.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Paras ystävä ja muutama kollega.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Omalta puolelta ei, miehen puolelta kyllä.
5. Missä maissa kävit?
No tuota. Turku, Kuopio? Mies reissasi kyllä eri maanosissa minunkin edestäni.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2016, jota puuttui vuodesta 2015?
Taas tää sama. Hyvän kunnon ja hyvän olon, fyysisesti ja henkisesti.
7. Mitkä vuoden 2015 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Öö. No sanotaan vaikka yksi elokuun lopun päivä, kun kaveri synnytti vauvan. Muutto ja remppa olivat toki aika ikimuistettavat, mutta niin pitkät projektit, että yksittäisiä päivämääriä on vaikea muistella.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Järkyttävän työmäärän tekeminen. Ei ehkä mikään ylpeilyn aihe, koska tuostahan voi rivien välistä lukea että en osaa priorisoida ja huolehtia myös itsestäni, mutta työn puolesta asia vei hyvin eteenpäin.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Lopetin masennuslääkkeet ja aloitin ne muutaman kuukauden päästä uudelleen. Ei ollut vielä pää kunnossa, ja veikkaan että ei tulekaan kuntoon ennen kuin lapset kasvavat reilusti ja arki antaa enemmän joustovaraa.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
No tuo yläpää edelleen reistaa. Syksyllä sairastelin paljon, se oli osittain tätä henkistä puolta, kun on niin loppu että vastustuskykykin menee alas. Ensimmäistä kertaa elämässäni kärsin polvivaivasta, ja lääkäri sanoi suoraan että ikä ja paino saattavat olla osallisina, vaikka alkusyy olikin vamma.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi asunto. By far. Huolimatta siivottavien neliöiden lähes tuplaantumisesta tää on huippua.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten.
13. Kenen käytös masensi?
Lasten. Lähinnä suututti, mutta välillisesti myös masensi. Ja onhan noita omia ja puolison vanhempiakin tullut välillä ihmeteltyä, että mitä ratoja niiden ajatukset mahtaa kulkea.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntoon. Muuttoon. Remonttiin.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Muutamista työjutuista. Pakko sanoa, että joko se on tämä oma kemiallisesti ylläpidetty mieliala tai sitten vaan ikä ja kyynisyys, mutta hirveän monet jutut ei enää säväytä samalla lailla kuin ennen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2015?
Varmaan joku lukuisista lastenohjelmien tunnareista.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Joka vuosi rikotaan ennätyksiä.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Velkaa on enemmän mutta tulojakin pikkuisen enemmän. Ehkä rikkaampi sitten.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Huolehtineeni jaksamisestani, kuunnelleeni itseäni, olleeni rehellisempi monessa asiassa. Pystyneeni priorisoimaan.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Vatuloineeni. Viivästelleeni. Suuttuneeni.
20. Kuinka vietit joulua?
Omassa kodissa oman lapsuudenperheen kanssa. Työntäyteistä aikaa emännälle, mutta lasten riemu, oikea joulukuusi ja hyvissä ajoin aloitettu jouluradion kuuntelu toivat tunnelmaa!
22. Rakastuitko vuonna 2015?
En. Rakastin kyllä - tai ehkä parisuhteessa ollaan enemmänkin siinä tahtomisen puolella - mutta rakkautta riitti silti.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei vissiin edes unissani yhtäkään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Uuh. Orange Is the New Black, Silta.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En varmaankaan. En jaksa vihata. Ärsyyntyä jaksan sitäkin enemmän.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ajatuksia.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tuure Kilpeläinen! Oikeesti!:D
28. Mitä halusit ja sait?
Sen ihanan oman kodin. Kauniin keittiön. Vähän enemmän panostusta elämän ulkoisiin puitteisiin. Mielenkiintoisia työhommia. Hyvän uuden hoitopaikan lapsille.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Terveyttä, itsekuria, mielenterveyttä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Aika hurja oli Stockholm East. Edelleen pyörii välillä ajatuksissa.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35. Ihan tavallinen päivä taisi olla, jotain pientä juhlintaa kotona.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Parempi jaksaminen ja parempi mielenterveys.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2015
Kotona verkkarit, töissä smarttia. Kaupasta ostetaan sitä mikä vielä päälle mahtuu.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Läheisten apu ja mielialalääkkeet.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Ay-liikkeen lakkoilu. En kannata näin vahvaa ay-liikettä nykyaikana, vaikka se historiallisesti onkin ollut korvaamaton jokaiselle nykyiselle työntekijälle.
37. Ketä ikävöit?
Aiempaa omaa itseäni. Edesmenneitä mummojani.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Kaverin vauva. Niin ihana pulleroinen palleroinen!.
Samoissa syvissä vesissä siis kahlaillaan kuin vuosi sitten. Pää kuitenkin pinnalla. Ehkä tänä vuonna jo saisin kiloja pois ja arjen sähläämisen tilalle myös jotain voimaannuttavaa tekemistä.
Palaillaan! Kommentoikaa jos jaksatte!
1. Mitä sellaista teit vuonna 2015, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Keittiöremontin. Muutin omaan asuntoon, jossa on todella paljon tilaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hei yllättävää, en pitänyt! Aina lupailen miettiä näitä kuntoilujuttuja, ja aina ne jäävät. Yksittäisi spurtteja oli, kuten syksyllä 1,5 kk tauko herkuttelusta. Otti muuten koville.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Paras ystävä ja muutama kollega.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Omalta puolelta ei, miehen puolelta kyllä.
5. Missä maissa kävit?
No tuota. Turku, Kuopio? Mies reissasi kyllä eri maanosissa minunkin edestäni.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2016, jota puuttui vuodesta 2015?
Taas tää sama. Hyvän kunnon ja hyvän olon, fyysisesti ja henkisesti.
7. Mitkä vuoden 2015 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Öö. No sanotaan vaikka yksi elokuun lopun päivä, kun kaveri synnytti vauvan. Muutto ja remppa olivat toki aika ikimuistettavat, mutta niin pitkät projektit, että yksittäisiä päivämääriä on vaikea muistella.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Järkyttävän työmäärän tekeminen. Ei ehkä mikään ylpeilyn aihe, koska tuostahan voi rivien välistä lukea että en osaa priorisoida ja huolehtia myös itsestäni, mutta työn puolesta asia vei hyvin eteenpäin.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Lopetin masennuslääkkeet ja aloitin ne muutaman kuukauden päästä uudelleen. Ei ollut vielä pää kunnossa, ja veikkaan että ei tulekaan kuntoon ennen kuin lapset kasvavat reilusti ja arki antaa enemmän joustovaraa.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
No tuo yläpää edelleen reistaa. Syksyllä sairastelin paljon, se oli osittain tätä henkistä puolta, kun on niin loppu että vastustuskykykin menee alas. Ensimmäistä kertaa elämässäni kärsin polvivaivasta, ja lääkäri sanoi suoraan että ikä ja paino saattavat olla osallisina, vaikka alkusyy olikin vamma.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi asunto. By far. Huolimatta siivottavien neliöiden lähes tuplaantumisesta tää on huippua.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten.
13. Kenen käytös masensi?
Lasten. Lähinnä suututti, mutta välillisesti myös masensi. Ja onhan noita omia ja puolison vanhempiakin tullut välillä ihmeteltyä, että mitä ratoja niiden ajatukset mahtaa kulkea.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntoon. Muuttoon. Remonttiin.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Muutamista työjutuista. Pakko sanoa, että joko se on tämä oma kemiallisesti ylläpidetty mieliala tai sitten vaan ikä ja kyynisyys, mutta hirveän monet jutut ei enää säväytä samalla lailla kuin ennen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2015?
Varmaan joku lukuisista lastenohjelmien tunnareista.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Joka vuosi rikotaan ennätyksiä.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Velkaa on enemmän mutta tulojakin pikkuisen enemmän. Ehkä rikkaampi sitten.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Huolehtineeni jaksamisestani, kuunnelleeni itseäni, olleeni rehellisempi monessa asiassa. Pystyneeni priorisoimaan.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Vatuloineeni. Viivästelleeni. Suuttuneeni.
20. Kuinka vietit joulua?
Omassa kodissa oman lapsuudenperheen kanssa. Työntäyteistä aikaa emännälle, mutta lasten riemu, oikea joulukuusi ja hyvissä ajoin aloitettu jouluradion kuuntelu toivat tunnelmaa!
22. Rakastuitko vuonna 2015?
En. Rakastin kyllä - tai ehkä parisuhteessa ollaan enemmänkin siinä tahtomisen puolella - mutta rakkautta riitti silti.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei vissiin edes unissani yhtäkään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Uuh. Orange Is the New Black, Silta.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En varmaankaan. En jaksa vihata. Ärsyyntyä jaksan sitäkin enemmän.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu herätti ajatuksia.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tuure Kilpeläinen! Oikeesti!:D
28. Mitä halusit ja sait?
Sen ihanan oman kodin. Kauniin keittiön. Vähän enemmän panostusta elämän ulkoisiin puitteisiin. Mielenkiintoisia työhommia. Hyvän uuden hoitopaikan lapsille.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Terveyttä, itsekuria, mielenterveyttä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Aika hurja oli Stockholm East. Edelleen pyörii välillä ajatuksissa.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35. Ihan tavallinen päivä taisi olla, jotain pientä juhlintaa kotona.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Parempi jaksaminen ja parempi mielenterveys.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2015
Kotona verkkarit, töissä smarttia. Kaupasta ostetaan sitä mikä vielä päälle mahtuu.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Läheisten apu ja mielialalääkkeet.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Ay-liikkeen lakkoilu. En kannata näin vahvaa ay-liikettä nykyaikana, vaikka se historiallisesti onkin ollut korvaamaton jokaiselle nykyiselle työntekijälle.
37. Ketä ikävöit?
Aiempaa omaa itseäni. Edesmenneitä mummojani.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Kaverin vauva. Niin ihana pulleroinen palleroinen!.
Samoissa syvissä vesissä siis kahlaillaan kuin vuosi sitten. Pää kuitenkin pinnalla. Ehkä tänä vuonna jo saisin kiloja pois ja arjen sähläämisen tilalle myös jotain voimaannuttavaa tekemistä.
Palaillaan! Kommentoikaa jos jaksatte!
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Mitäs mitäs
No mitäs tässä, Ritari Ässä.
Talven jälkeen tuli kevät ja asuntokaupat. Oltiin varauduttu pitkään myyntiaikaan, mahdolliseen vuokralla asumiseen Sitä Oikeaa etsiessä, ja nihkeään pankkiin, jonka kanssa joka sentistä saa tapella. Löydettiin omalle vanhalle kodille reipas ja pätevä välittäjä ja rutkasti hyvää tuuria matkaan, ja kämppä myytiin meidän omaan tavoitehintaan heti ekalla yksityisnäytöllä. Edes tähän saumaan osunut norovirus ei vienyt mahtavista asuntokaupoista kaikkea iloa pois. Onnistumisesta varovaisen toiveikkaina käytiin kolmessa pankissa ja kaikissa meille kerrottiin, millaisia Platinum-unelma-asiakkaita olisimme ja kuinka paljon lainaa laitettaisiin, ostaisitteko vaikka auton ja tekisitte rempankin, nyt olisi halpaa rahaa tarjolla ja millaisilla ehdoilla olisitte tulossa asiakkaaksi. Asia selvä. Sitten käytiin muutamilla näytöillä kunnes eteen tupsahti tilava paritalonpuolisko rauhallisella ja vehreällä alueella, ja ostaa päräytettiin sitten se, siinä yksityisnäytöllä tehtiin ei-ihan-pelkkään-järkeen-perustuva päätös ja saman tien tarjous. Vaikka kyllä me järkeäkin käytettiin. Aika kätevää, etten sanoisi.
Vappuna päästiin uuteen kotiin. Pikkupojatkin ovat tykänneet, varsinkin, kun takapihalla on trampoliini, lapsilla oma leikkihuone ja makkarissa päheät Dusty-lamput.Täällä on ihanaa. Neliöitä on. Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, varsinkaan, kun meneillään on keittiöremontti joka ei mene kuin Strömsössä ja mutta aika ja raha auttavat ja keittiöstä saadaan tässä kesän kuluessa lähes se hieno piirustusten mukainen keittiö. Muuta en sano kuin sen, että kannattaa ennen remppaa miettiä voiko jokin 20 cm pitkä seinänpätkä olla kantava rakenne. Koska kyllä se voi, ja ei ole kiva yläkerrassa huomata lattian notkahtaneen 5 cm kuopalle seinän vierestä.
Kevään ajan olen käynyt jäsentämässä ajatuksiani julkisen sektorin tarjoaman keskusteluavun kanssa, ja jotakin olen saanutkin mielessäni kasaan. Etenkin sen, että oikeasti kaikki aina järjestyy, tunteet ovat tunteita ja todelliset tapahtumat tunteisiin verrattuna jotain muuta ja että nyt olisi korkea aika miettiä fyysisen hyvän olon ja kunnon merkitystä henkiseen olotilaan. Samoin ihan oma tila ja aika ovat asioita, jotka kuuluvat myös äidille ja vaimolle. Tuumat on, toimet vielä odottavat. Lääkityksen olen lopettanut ja kärvistelen tässä vieroitusoireiden kanssa, jotka onneksi eivät ole liian kovia ja ovat koko ajan lievittymään päin.
Töissä se suurin kuherruskuukausi on todellakin ohi, mutta edelleen tykkään siitä mitä teen ja jotenkin olen jopa koukuttunut toimenkuvaani. Etätyöpäivät mahdollistavat pyykinpesun, uuniruokien tekemisen ja sopivan määrän facebook-kirppistelyjä. Joitain ihan selviä onnistumisia on tapahtunut ja sitä kautta olen saanut aika hyvin itseluottamusta toimenkuvassani.
Parisuhde on vielä vähän naftaliininhajuinen riepu, mutta tuulettumaan jo nostettu ja ehkä tästä vielä kaunista ja raikasta saadaan. Lähipiirissä on ollut jälleen kerran aika lailla sairauksia ja monenlaisia parisuhdekriisejä, jos kohta myös ihaniakin tapahtumia, ja niitä kaikkia päivitellessä olen sekä unohtanut kriiseillä omasta avioliitostani että huomannut että hyvä ja toimiva ihmissuhde rinnalla on ihana asia, vaikka se romantiikka ja intohimo loistaisikin poissaolollaan.
Pienemmän lapsen nyt ollessa reippaasti yli kaksivuotias, puhua pälpättäessä aamusta iltaan taukoamatta ja kasvaessa lähes silmissä huomaan taas potevani pientä tyhjän sylin kaipuuta. Meidän lapsiluku on täynnä, mutta niitä hyviä vauvahetkiä on vähän ikävä. Syliteltäviä vauvoja on onneksi tulossa lähipiiriin taas lisää. Olen tosi, tosi, tosi onnellinen siitä että mun kroppani on mun eikä kenenkään kasvu- ja ruokinta-alusta ja heräilyautomaatti.
Leijonan merkin aikaan meillä juhlitaan viisivuotiasta, joka hups vaan muutamassa kuukaudessa oppi piirtämään ihan nollasta tosi taitavia ja värikkäitä kuvia, joka rakastaa vessajuttuja, irvistelyjä ja pelleilyä, Lentsikoita, kaikkea mahdollista rakentelua, syvällisiä keskusteluja, omia hetkiä äidin kanssa ja rantavedessä räiskyttelyä. Lapsi, joka on todellakin äidin oma pieni poika vaikkei sitä tietenkään myöntäisi, jota askarruttavat kuolema ja avaruus, tuleva uusi päiväkoti ja kaikki mahdolliset ihmissuhteet, joka on hyvin kiintynyt äärimmäisen temperamenttiseen ja uhmaiseen pikkuveljeensä ja osoittaa tämän pääosin nahistelemalla ja painimalla ja joka on edelleen yökastelija. Jolla on maailman ihanimmat ja kauneimmat nappisilmät ja viisas katse, joka on niin vahva että jaksaa nostaa pururadan kuntoilupaikalla sitä kahvallista puupalkkia monta senttiä ylöspäin.
Talven jälkeen tuli kevät ja asuntokaupat. Oltiin varauduttu pitkään myyntiaikaan, mahdolliseen vuokralla asumiseen Sitä Oikeaa etsiessä, ja nihkeään pankkiin, jonka kanssa joka sentistä saa tapella. Löydettiin omalle vanhalle kodille reipas ja pätevä välittäjä ja rutkasti hyvää tuuria matkaan, ja kämppä myytiin meidän omaan tavoitehintaan heti ekalla yksityisnäytöllä. Edes tähän saumaan osunut norovirus ei vienyt mahtavista asuntokaupoista kaikkea iloa pois. Onnistumisesta varovaisen toiveikkaina käytiin kolmessa pankissa ja kaikissa meille kerrottiin, millaisia Platinum-unelma-asiakkaita olisimme ja kuinka paljon lainaa laitettaisiin, ostaisitteko vaikka auton ja tekisitte rempankin, nyt olisi halpaa rahaa tarjolla ja millaisilla ehdoilla olisitte tulossa asiakkaaksi. Asia selvä. Sitten käytiin muutamilla näytöillä kunnes eteen tupsahti tilava paritalonpuolisko rauhallisella ja vehreällä alueella, ja ostaa päräytettiin sitten se, siinä yksityisnäytöllä tehtiin ei-ihan-pelkkään-järkeen-perustuva päätös ja saman tien tarjous. Vaikka kyllä me järkeäkin käytettiin. Aika kätevää, etten sanoisi.
Vappuna päästiin uuteen kotiin. Pikkupojatkin ovat tykänneet, varsinkin, kun takapihalla on trampoliini, lapsilla oma leikkihuone ja makkarissa päheät Dusty-lamput.Täällä on ihanaa. Neliöitä on. Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, varsinkaan, kun meneillään on keittiöremontti joka ei mene kuin Strömsössä ja mutta aika ja raha auttavat ja keittiöstä saadaan tässä kesän kuluessa lähes se hieno piirustusten mukainen keittiö. Muuta en sano kuin sen, että kannattaa ennen remppaa miettiä voiko jokin 20 cm pitkä seinänpätkä olla kantava rakenne. Koska kyllä se voi, ja ei ole kiva yläkerrassa huomata lattian notkahtaneen 5 cm kuopalle seinän vierestä.
Kevään ajan olen käynyt jäsentämässä ajatuksiani julkisen sektorin tarjoaman keskusteluavun kanssa, ja jotakin olen saanutkin mielessäni kasaan. Etenkin sen, että oikeasti kaikki aina järjestyy, tunteet ovat tunteita ja todelliset tapahtumat tunteisiin verrattuna jotain muuta ja että nyt olisi korkea aika miettiä fyysisen hyvän olon ja kunnon merkitystä henkiseen olotilaan. Samoin ihan oma tila ja aika ovat asioita, jotka kuuluvat myös äidille ja vaimolle. Tuumat on, toimet vielä odottavat. Lääkityksen olen lopettanut ja kärvistelen tässä vieroitusoireiden kanssa, jotka onneksi eivät ole liian kovia ja ovat koko ajan lievittymään päin.
Töissä se suurin kuherruskuukausi on todellakin ohi, mutta edelleen tykkään siitä mitä teen ja jotenkin olen jopa koukuttunut toimenkuvaani. Etätyöpäivät mahdollistavat pyykinpesun, uuniruokien tekemisen ja sopivan määrän facebook-kirppistelyjä. Joitain ihan selviä onnistumisia on tapahtunut ja sitä kautta olen saanut aika hyvin itseluottamusta toimenkuvassani.
Parisuhde on vielä vähän naftaliininhajuinen riepu, mutta tuulettumaan jo nostettu ja ehkä tästä vielä kaunista ja raikasta saadaan. Lähipiirissä on ollut jälleen kerran aika lailla sairauksia ja monenlaisia parisuhdekriisejä, jos kohta myös ihaniakin tapahtumia, ja niitä kaikkia päivitellessä olen sekä unohtanut kriiseillä omasta avioliitostani että huomannut että hyvä ja toimiva ihmissuhde rinnalla on ihana asia, vaikka se romantiikka ja intohimo loistaisikin poissaolollaan.
Pienemmän lapsen nyt ollessa reippaasti yli kaksivuotias, puhua pälpättäessä aamusta iltaan taukoamatta ja kasvaessa lähes silmissä huomaan taas potevani pientä tyhjän sylin kaipuuta. Meidän lapsiluku on täynnä, mutta niitä hyviä vauvahetkiä on vähän ikävä. Syliteltäviä vauvoja on onneksi tulossa lähipiiriin taas lisää. Olen tosi, tosi, tosi onnellinen siitä että mun kroppani on mun eikä kenenkään kasvu- ja ruokinta-alusta ja heräilyautomaatti.
Leijonan merkin aikaan meillä juhlitaan viisivuotiasta, joka hups vaan muutamassa kuukaudessa oppi piirtämään ihan nollasta tosi taitavia ja värikkäitä kuvia, joka rakastaa vessajuttuja, irvistelyjä ja pelleilyä, Lentsikoita, kaikkea mahdollista rakentelua, syvällisiä keskusteluja, omia hetkiä äidin kanssa ja rantavedessä räiskyttelyä. Lapsi, joka on todellakin äidin oma pieni poika vaikkei sitä tietenkään myöntäisi, jota askarruttavat kuolema ja avaruus, tuleva uusi päiväkoti ja kaikki mahdolliset ihmissuhteet, joka on hyvin kiintynyt äärimmäisen temperamenttiseen ja uhmaiseen pikkuveljeensä ja osoittaa tämän pääosin nahistelemalla ja painimalla ja joka on edelleen yökastelija. Jolla on maailman ihanimmat ja kauneimmat nappisilmät ja viisas katse, joka on niin vahva että jaksaa nostaa pururadan kuntoilupaikalla sitä kahvallista puupalkkia monta senttiä ylöspäin.
torstai 29. tammikuuta 2015
Itse haluamiaan -lista
Blogeissa on parin viime viikon aikana kiertänyt hauska Itse haluamiaan -listausbuumi. Ensimmäinen haluaja oli Markus Kajo, ja suositut bloggaajat ovat laittaneet haluamisiaan myös nähtäville. Minusta tämä oli aika hulvaton!
Jotenka:
Jotenka:
- Haluaisin, että minulla olisi ihan pirun hyvät geenit kaiken suhteen. Ei läskiä vaikka söisin mitä, ei raskausarpia, ei finnin finniä, sopusuhtainen vartalo ja kauniit mutta persoonalliset kasvot. Niin, ja pienet ja kiinteät tissit. Ja paksusta tukasta huolimatta erittäin hillitty kasvankasvu säärissä, kainaloissa ja siellä.
- Haluaisin osata lentää.
- Haluaisin olla musiikillisesti virtuoosi.
- Haluaisin pystyä tekemään erittäin vaikeita päätöksiä ja pysyä lujana.
- Haluaisin asua joko ydinkeskustassa ihanassa jugendtalossa tai maalla romanttisessa miljöössä. Mieluiten molemmissa, eli talvi- ja kesäasunto.
- Haluaisin voittaa lotossa tai ässäarvassa. Ei välttämättä päävoittoa mutta jonkin summan joka muuttaisi arkea.
- Haluaisin tykätä lasten kanssa leikkimisestä ja innostua siitä.
- Haluaisin päästä siihen opiskeluaikojen huumaan ja kaikkivoipaisuuden tunteeseen, kun istuttiin aamuyöhön saakka filosofoimassa ja haaveilemassa punaviinin voimin.
- Haluaisin olla immuuni flunssille ja vatsataudeille.
- Haluaisin, että paikallisjuna pysähtyy aina juuri sopivalle kohdalle laituria, ettei tarvitse vartin odottamisesta huolimatta pinkaista viittäkymmentä metriä taaksepäin.
- Haluaisin uudestaan matkustaa Cabo da Rocalle tuijottamaan horisonttiin. Istua kallion päällä ja vain katsoa ja kuunnella aaltojen pauhua. Myös Irlannin ja Yhdysvaltain länsirannikot kelpaavat samaan tarkoitukseen.
- Haluaisin oppia nauttimaan juoksemisesta.
- Haluaisin pystyä siirtämään tietoa päähäni usb-tikulla sen sijaan, että kahlaan ohjeita ja kirjoja läpi.
- Haluaisin jätti-ison akvaarion, joka olisi osa seinää. Ja jonkun hoitamaan sitä.
- Haluaisin käydä esivanhempieni asuinpaikoilla luovutetussa Karjalassa.
- Haluaisin saada tietää, onko Jumala todella olemassa.
- Haluaisin nuuhkia sylissäni nukkuvaa koiranpentua.
- Haluaisin, että joku stailaaja tulee siivoamaan ja somistamaan asuntomme tulevia asuntonäyttöjä varten.
- Haluaisin oppia nauttimaan kuumasta kesähelteestä ja ruskettua kauniisti.
- Haluaisin pystyä elämään hetkessä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
Vuosikatsaus
No niin, pörssiyhtiötkin julkaisevat vuosikatsauksensa yleensä reippaasti seuraavan vuoden puolella, miksen siis minäkin. Tekee heti olon tärkeämmäksi ja noteeratummaksi. Perinteinen vuosiraportti, olkaatten hyvät!
1. Mitä sellaista teit vuonna 2014, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta (tämän tietysti olisin halunnut jättää tekemättä...), taisin myös lihoa koko tähänastisen elämäni suurimpiin mittoihin. Kuinka positiivinen aloitus! No, laitetaan tähän myös että töissä sain aavistuksen muuttuneen toimenkuvan, sellaiseen tehtävään jota virallisesti en aiemmin ole hoitanut, joskin kokemusta vastaavasta on. Se on mukavaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
No en pitänyt, tavoite oli kohottaa sekä henkistä että fyysistä kuntoa. Molemmissa painuttiin miinukselle. Tosin toimenpiteitä tuon henkisen kunnon suhteen oli paljon, joten yritystä on ollut ilmassa. Taisin myös muutaman kerran eksyä johonkin kuntoilujuttuun, kuten kävelylenkille ilman vaunuja.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Joo, pari vauvaa saatiin kaveripiiriin.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kukaan varsinaisesti läheinen, kaukaisempia sukulaisia taisi jokunen mennä.
5. Missä maissa kävit?
Öö. Jyväskylä? Tampere?
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2015, jota puuttui vuodesta 2014?
Aika iisi. Mielenterveyttä, kestävällä pohjalla. Uuden tilavamman asunnon.
7. Mitkä vuoden 2014 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Heinäkuun 5., olin silloin sukujuhlissa lähes pelkän tahdonvoiman varassa. Juuri masennuslääkityksen aloittaneena ja olo oli nätisti sanottuna kurja. Mieli oli kuitenkin ihan hyvä, kroppa on mulla se joka prakaa silloin kun pää hajoaa.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kaiken pitäminen kasassa niillä eväillä joita oli käytettävissä, töihinpaluu onnistuneesti, rauhoittuminen paremmaksi äidiksi.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten jaksanutkaan hoitaa lapsia kotona niin pitkään kuin olisin halunnut. Päiväkodissa niiden on hyvä olla, mutta tässä oma ideaali ja omat voimat eivät vaan kohdanneet.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Ehkä edellisistä vastauksista käy tämä henkinen puoli ilmi... Myös elämäni järkyttävin norovirus mahtui viime vuoteen.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hmm. Muutama hyvä kirppislöytö. Isoja ja merkittäviä hankintoja ei tehty.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
No näiden äidin pikku palleroisten. Neljävuotias ja reilu vuosikas, molemmat omalla tavallaan ihan hervottomia tyyppejä.
13. Kenen käytös masensi?
No, lasten. Ei vaan jaksa uhmaa ja kiukuttelua. Anoppi oli taas vauhdissa, myös omat vanhemmat vanhetessaan käyvät yhä särmikkäämmiksi, silleen tyhmällä ja juntilla tavalla. Ja sitten toki nämä tavalliset eli jotkut poliitikot jne.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, lainoihin, laskuihin, lasten tavaroihin. Jäätelö ja suklaa saattoivat olla suuri lovi lompakossani.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Töihinpaluu oli tosi innostava juttu, samoin viime keväänä se stressinhallintaan keskittyvä keskusteluryhmä. Työelämän kanssa honeymoonia kesti varsin pitkään, vasta hiljattain työ on alkanut tuntua työltä. Mutta ihan kivaa se on edelleen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Ei erityisesti mikään. En hirveästi kuunnellut musiikkia, paitsi autossa radiota.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Oikeesti aika pullero.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Hah! Rikkaampi! Palkansaajalla on suu messingillä.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Ottaneeni itselle aikaa, puuttuneeni moneen asiaan aiemmin.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Syöneeni, vatvoneeni turhia, roikkuneeni nettikirppiksillä ostelemassa heräteostoksia.
20. Kuinka vietit joulua?
Kaukana pohjoisessa Lapissa, kylmässä ja pimeässä. Tämä oli miehen toive ja tein kompromissin. Joulu oli juuri niin kamala kuin ajattelinkin. Ensi jouluna ollaan kotona!
22. Rakastuitko vuonna 2014?
Ehe ehe. Muutaman tosi hämärän unen näin vanhoista heiloista, ja aamulla oli varsin sekavat fiilikset. Olisi ollut kiva katsoa unet loppuun asti, mihin päädytään :)
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Tarvinneeko tähän edes vastata... Sapluuna on varmaan jonkun menevän ja lapsettoman ihmisen tekemä.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Hei joo, tällä rintamalla sentään tapahtui. Mad Men, House of Cards ja Lilyhammer. Ehkä arvaattekin että vihdoin ja viimein lankesin Netflixiin. Mikä runsaudensarvi kaikkea ihanaa! Miehen kanssa opittiin viettämään parisuhteen laatuaikaa, mikä tarkoittaa paria jaksoa hyvää sarjaa, herkkuiltapalaa ja sohvalla löhöilyä.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En. En jaksa vihata ilman hyvää syytä.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Aika vähän luinkin. Itkosen Ajo oli hyvä, samoin Vuoden Mutsi 2 -kirjalle hekottelin kauppakeskuksen kahvilassa ääneen!
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Lempi-tv-ohjelmien tunnarit...
28. Mitä halusit ja sait?
Takaisin töihin. Nuppi parempaan kuntoon. Yöunet! Niitä muuten on nyt saatu, välillä jopa aivan riittävästi.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Terveyttä, hyvää kuntoa, onnistumisen elämyksiä kotiäitinä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Leffoja olen katsonut tosi tosi vähän. Jos vastaan vaikka Rölli, kun se naulitsee esikoisen sohvaan tunniksi ja antaa mulle helpotusta arkeen.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34. Olin kotona, kuinkas muuten.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vakaa mielenterveys.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2014
Q1-Q3 trikoota, verkkareita, kumppareita, käytettyä sitä sun tätä. Q4 housupukuja, korkosaappaita, mekkoja ja hameita.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Lääke. Myös herkuttelu, mies, mummot ja vaarit sekä ihanat ystävät ovat olleet tärkeitä jaksamisessa.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Hyvin vähän olen jaksanut seurata politiikkaa. Tasa-arvoisen avioliittolakiesityksen äänestäminen oli jännä juttu, lähinnä kaikki se argumentointi puolesta ja vastaan. Olin oikein iloinen ja ylpeä lopputuloksesta.
37. Ketä ikävöit?
Itseäni. Jo edesmenneitä isovanhempiani, joiden kanssa olisin halunnut vaihtaa ajatuksia kovin monesta asiasta. Sukututkimus ja juuret ovat alkaneet kovasti kiinnostaa. Uskon, että ihmisessä on paljon kerroksia, joista moni muotoutuu jo edellisten polvien aikana tai vaikutuksesta.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Hmmm. Pari uutta kollegaa sain, heistä pidän paljon. Ja nämä uunituoreet ihmiset ovat aina kivoja.
Näillä lähdetään tähän vuoteen. Voin asettaa tavoitteikseni yhden oman harrastuksen aloittamisen, olkoon se musiikki tai kevyt liikunta. Samoin lääkkeistä vieroittuminen, psykoterapian tai muun keskusteluavun jatkaminen niin kauan kunnes masennusjaksojen aiheuttaja selviää, on ohjelmassa. Töissä haluan menestyä mutta niin, että prioriteetit pysyvät: ensin minä ja perhe, sitten työ. Painonpudotus, tuo ikuinen tavoite. Ehkä jo tänä vuonna? Jospa vaikka löytäisimme isomman asunnon, jonka neliöitä siivoamalla kaloreita kuluisi...
Ihanaa uutta vuotta teille kaikille! Toteutukoot teidän toiveenne ja tavoitteenne!
1. Mitä sellaista teit vuonna 2014, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta (tämän tietysti olisin halunnut jättää tekemättä...), taisin myös lihoa koko tähänastisen elämäni suurimpiin mittoihin. Kuinka positiivinen aloitus! No, laitetaan tähän myös että töissä sain aavistuksen muuttuneen toimenkuvan, sellaiseen tehtävään jota virallisesti en aiemmin ole hoitanut, joskin kokemusta vastaavasta on. Se on mukavaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
No en pitänyt, tavoite oli kohottaa sekä henkistä että fyysistä kuntoa. Molemmissa painuttiin miinukselle. Tosin toimenpiteitä tuon henkisen kunnon suhteen oli paljon, joten yritystä on ollut ilmassa. Taisin myös muutaman kerran eksyä johonkin kuntoilujuttuun, kuten kävelylenkille ilman vaunuja.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Joo, pari vauvaa saatiin kaveripiiriin.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kukaan varsinaisesti läheinen, kaukaisempia sukulaisia taisi jokunen mennä.
5. Missä maissa kävit?
Öö. Jyväskylä? Tampere?
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2015, jota puuttui vuodesta 2014?
Aika iisi. Mielenterveyttä, kestävällä pohjalla. Uuden tilavamman asunnon.
7. Mitkä vuoden 2014 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Heinäkuun 5., olin silloin sukujuhlissa lähes pelkän tahdonvoiman varassa. Juuri masennuslääkityksen aloittaneena ja olo oli nätisti sanottuna kurja. Mieli oli kuitenkin ihan hyvä, kroppa on mulla se joka prakaa silloin kun pää hajoaa.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kaiken pitäminen kasassa niillä eväillä joita oli käytettävissä, töihinpaluu onnistuneesti, rauhoittuminen paremmaksi äidiksi.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Se, etten jaksanutkaan hoitaa lapsia kotona niin pitkään kuin olisin halunnut. Päiväkodissa niiden on hyvä olla, mutta tässä oma ideaali ja omat voimat eivät vaan kohdanneet.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Ehkä edellisistä vastauksista käy tämä henkinen puoli ilmi... Myös elämäni järkyttävin norovirus mahtui viime vuoteen.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hmm. Muutama hyvä kirppislöytö. Isoja ja merkittäviä hankintoja ei tehty.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
No näiden äidin pikku palleroisten. Neljävuotias ja reilu vuosikas, molemmat omalla tavallaan ihan hervottomia tyyppejä.
13. Kenen käytös masensi?
No, lasten. Ei vaan jaksa uhmaa ja kiukuttelua. Anoppi oli taas vauhdissa, myös omat vanhemmat vanhetessaan käyvät yhä särmikkäämmiksi, silleen tyhmällä ja juntilla tavalla. Ja sitten toki nämä tavalliset eli jotkut poliitikot jne.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, lainoihin, laskuihin, lasten tavaroihin. Jäätelö ja suklaa saattoivat olla suuri lovi lompakossani.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Töihinpaluu oli tosi innostava juttu, samoin viime keväänä se stressinhallintaan keskittyvä keskusteluryhmä. Työelämän kanssa honeymoonia kesti varsin pitkään, vasta hiljattain työ on alkanut tuntua työltä. Mutta ihan kivaa se on edelleen.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Ei erityisesti mikään. En hirveästi kuunnellut musiikkia, paitsi autossa radiota.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Oikeesti aika pullero.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Hah! Rikkaampi! Palkansaajalla on suu messingillä.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Ottaneeni itselle aikaa, puuttuneeni moneen asiaan aiemmin.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Syöneeni, vatvoneeni turhia, roikkuneeni nettikirppiksillä ostelemassa heräteostoksia.
20. Kuinka vietit joulua?
Kaukana pohjoisessa Lapissa, kylmässä ja pimeässä. Tämä oli miehen toive ja tein kompromissin. Joulu oli juuri niin kamala kuin ajattelinkin. Ensi jouluna ollaan kotona!
22. Rakastuitko vuonna 2014?
Ehe ehe. Muutaman tosi hämärän unen näin vanhoista heiloista, ja aamulla oli varsin sekavat fiilikset. Olisi ollut kiva katsoa unet loppuun asti, mihin päädytään :)
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Tarvinneeko tähän edes vastata... Sapluuna on varmaan jonkun menevän ja lapsettoman ihmisen tekemä.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Hei joo, tällä rintamalla sentään tapahtui. Mad Men, House of Cards ja Lilyhammer. Ehkä arvaattekin että vihdoin ja viimein lankesin Netflixiin. Mikä runsaudensarvi kaikkea ihanaa! Miehen kanssa opittiin viettämään parisuhteen laatuaikaa, mikä tarkoittaa paria jaksoa hyvää sarjaa, herkkuiltapalaa ja sohvalla löhöilyä.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En. En jaksa vihata ilman hyvää syytä.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Aika vähän luinkin. Itkosen Ajo oli hyvä, samoin Vuoden Mutsi 2 -kirjalle hekottelin kauppakeskuksen kahvilassa ääneen!
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Lempi-tv-ohjelmien tunnarit...
28. Mitä halusit ja sait?
Takaisin töihin. Nuppi parempaan kuntoon. Yöunet! Niitä muuten on nyt saatu, välillä jopa aivan riittävästi.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Terveyttä, hyvää kuntoa, onnistumisen elämyksiä kotiäitinä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Leffoja olen katsonut tosi tosi vähän. Jos vastaan vaikka Rölli, kun se naulitsee esikoisen sohvaan tunniksi ja antaa mulle helpotusta arkeen.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34. Olin kotona, kuinkas muuten.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vakaa mielenterveys.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2014
Q1-Q3 trikoota, verkkareita, kumppareita, käytettyä sitä sun tätä. Q4 housupukuja, korkosaappaita, mekkoja ja hameita.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Lääke. Myös herkuttelu, mies, mummot ja vaarit sekä ihanat ystävät ovat olleet tärkeitä jaksamisessa.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Hyvin vähän olen jaksanut seurata politiikkaa. Tasa-arvoisen avioliittolakiesityksen äänestäminen oli jännä juttu, lähinnä kaikki se argumentointi puolesta ja vastaan. Olin oikein iloinen ja ylpeä lopputuloksesta.
37. Ketä ikävöit?
Itseäni. Jo edesmenneitä isovanhempiani, joiden kanssa olisin halunnut vaihtaa ajatuksia kovin monesta asiasta. Sukututkimus ja juuret ovat alkaneet kovasti kiinnostaa. Uskon, että ihmisessä on paljon kerroksia, joista moni muotoutuu jo edellisten polvien aikana tai vaikutuksesta.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Hmmm. Pari uutta kollegaa sain, heistä pidän paljon. Ja nämä uunituoreet ihmiset ovat aina kivoja.
Näillä lähdetään tähän vuoteen. Voin asettaa tavoitteikseni yhden oman harrastuksen aloittamisen, olkoon se musiikki tai kevyt liikunta. Samoin lääkkeistä vieroittuminen, psykoterapian tai muun keskusteluavun jatkaminen niin kauan kunnes masennusjaksojen aiheuttaja selviää, on ohjelmassa. Töissä haluan menestyä mutta niin, että prioriteetit pysyvät: ensin minä ja perhe, sitten työ. Painonpudotus, tuo ikuinen tavoite. Ehkä jo tänä vuonna? Jospa vaikka löytäisimme isomman asunnon, jonka neliöitä siivoamalla kaloreita kuluisi...
Ihanaa uutta vuotta teille kaikille! Toteutukoot teidän toiveenne ja tavoitteenne!
tiistai 21. lokakuuta 2014
Kuinkas sitten kävikään?
Kävi niin, että Leijonalapsen äiti meni töihin. Pienestä aamu- ja iltakaaoksesta huolimatta ratkaisu tuntuu hyvältä, omalta. Päivisin saan käyttää aivojani ja osaamistani johonkin, mihin pystyn itse vaikuttamaan, ja iltaisin jaksan keskittyä poikiin enkä hermostu ihan pienestä. Saan viettää joka päivä noin tunnin verran aikaa joko autossa tai julkisissa. Yksin. Kuulitteko, yksin!! Työhön olen sujahtanut mukaan ihan hyvin. Toki tämä on sekä muistiinpalauttamis-, opettelu- ja kuherruskuukausivaihe joka pian muuttuu rutiiniksi, mutta toivottavasti kivaksi sellaiseksi. Väsyttää paljon, mutta oma vika kun ei mene ajoissa nukkumaan vaan tuijottaa Netflixistä Mad Meniä kaikki illat. (Ja Downton Abbey alkaa tänään!!!)
Kävi niin, että esikoinen viihtyy päiväkodissa mainiosti, ja kuopuskaan ei kovasti vastustele sinne jäämistä. Itkuvaihe oli ja on vähän edelleen, mutta päivät sujuvat kivasti. Iltaisin pitää kotona pikkuisen riehua ja hakea huomiota. Öisin joskus huudellaan, toisaalta joskus nukutaan hievahtamatta 10 tuntia putkeen. (Olisinko muuten vuosi sitten voinut kuvitellakaan sellaista?!)
Kävi niin, että parisuhdetta kaivellaan pikku hiljaa esiin naftaliinista. Ollaan vietetty silloin tällöin hetki kaksin. Siihen muuten tarjoaa oivan tilaisuuden mahdollisuus tehdä etätöitä. Lapset aamulla päiväkotiin ja sitten... öh... no, hyvä aamupala ja jakso Mad Meniä :)
Kävi niin, että Leijonalapsen äiti hakeutuu psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, sitä kautta sitten tarvittaessa lähete psykiatrille joka tekee lausunnon Kela-korvattavaan terapiaan pääsemisestä. Siis toivon, että sinne pääsisin. Nyt mieli on hyvä ja vointi normaali, mutta lääkkeet eivät ole loppuelämän ratkaisu. Terapiasta ehkä löytyy se mörkö, joka laukaisee masennuksen muutaman vuoden välein. Tai sitten se löytyy aivokemioista. Niin tai näin, vastauksia haetaan.
Kävi niin, että kävi ihan hyvin. Siltä tuntuu nyt. Miltä teistä tuntuu?
Kävi niin, että esikoinen viihtyy päiväkodissa mainiosti, ja kuopuskaan ei kovasti vastustele sinne jäämistä. Itkuvaihe oli ja on vähän edelleen, mutta päivät sujuvat kivasti. Iltaisin pitää kotona pikkuisen riehua ja hakea huomiota. Öisin joskus huudellaan, toisaalta joskus nukutaan hievahtamatta 10 tuntia putkeen. (Olisinko muuten vuosi sitten voinut kuvitellakaan sellaista?!)
Kävi niin, että parisuhdetta kaivellaan pikku hiljaa esiin naftaliinista. Ollaan vietetty silloin tällöin hetki kaksin. Siihen muuten tarjoaa oivan tilaisuuden mahdollisuus tehdä etätöitä. Lapset aamulla päiväkotiin ja sitten... öh... no, hyvä aamupala ja jakso Mad Meniä :)
Kävi niin, että Leijonalapsen äiti hakeutuu psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, sitä kautta sitten tarvittaessa lähete psykiatrille joka tekee lausunnon Kela-korvattavaan terapiaan pääsemisestä. Siis toivon, että sinne pääsisin. Nyt mieli on hyvä ja vointi normaali, mutta lääkkeet eivät ole loppuelämän ratkaisu. Terapiasta ehkä löytyy se mörkö, joka laukaisee masennuksen muutaman vuoden välein. Tai sitten se löytyy aivokemioista. Niin tai näin, vastauksia haetaan.
Kävi niin, että kävi ihan hyvin. Siltä tuntuu nyt. Miltä teistä tuntuu?
torstai 18. syyskuuta 2014
Luopumisia, totutteluja ja uuden opetteluja
Viimeisiä viedään. Palaan kohta töihin, Leijonapoika on palannut päiväkotiin pitkältä kesälomaltaan ja Pikkuveli harjoittelee päiväkodissa oloa. Pojat pääsivät samaan paikkaan ja heillä on siellä turvaa toisistaan, ja minulla on ihan kohtalaisen luottavainen olo siihen, että lapsilla menee siellä kivasti. Pientä haikeutta tunnen ja vähän itseäni soimaan untuvaisen vauvani hylkäämisestä tarhantätien armoille, mutta kokemuksesta tiedän että tämä kuuluu asiaan ja menee ohi.
Kesä oli ja meni. Leijonapoika vietti neljän kuukauden kesäloman, joka vei minulta loputkin mehut. Olin pirteän ja positiivisen kevään jälkeen taas jotenkin uupunut, unihäiriöinen ja tosi ärtynyt ja lyhytpinnainen, kun molemmat lapset olivat joka päivä kotona ja omaa hetkeä ei vartin pätkiä pidempää aikaa tahtonut missään vaiheessa löytyä. Jossain vaiheessa alkoivat kovat migreenit, pahoinvointi, huimaus ja muut oireet, jotka tuntuivat jo aika tutuilta. Hain apua ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen ja siihen lääkkeet. Diagnoosi oli itselleni pienoinen yllätys, sillä minulla on ollut hyvin vähän tai ei lainkaan huonommuuden tai alemmuudentunteita, itsesyytöksiä, itseinhoa tai itsetuhoisia ajatuksia. Kuulemma näinkin voi olla, vaikkakaan se ei ole yleistä - useimmitenhan masennus pyrkii esiin mielen eikä kropan kautta. Minulla kuitenkin näin, ja nyt on taas hyvä, normaali ja onnellinen olo. Jälkikäteen vasta ymmärrän kuinka hirveän väsynyt, kireä ja vähän onnellinen olinkaan. Odotin aina sitä hetkeä kun lapset nukkuvat ja saan olla itsekseni. Nyt minusta on ihanaa pitää pieniä sylissä, nuuhkia heitä ja vain katsella touhuja. Olisinko ollut pidempään kotona jos olisin aloittanut lääkityksen aiemmin? Jaa-a, ehkä, ehkä ei. Nyt haluan kuitenkin hakeutua terapiaan, koska tällainen masentuneisuus on näköjään minulle jotenkin tyypillistä enkä keksi miksi juuri minä en kestä ihan normaalia arkea. Jospa jokin konsti löytyisi ihan yksilöterapiasta. Lääkkeiden syönti auttaa, mutta nähdäkseni ei ole se paras ratkaisu muutaman vuoden sykleissä. Kyllähän masennus menee aikanaan ohi, mutta tässä elämänvaiheessa en voi käydä muutamaksi kuukaudeksi sohvalle lepäämään ja olemaan henkisesti ja fyysisesti ihan olmi.
Tein siis kesällä kaikkeen kypsyttyäni päätöksen aikaistaa töihinpaluuta, ja se sopi työnantajallekin hyvin. Sattuipa vielä, että päivähoitokuviotkin loksahtivat paikoilleen. Töiden suhteen minulla on nyt ihan hyvä fiilis, vähän innostunutkin jopa, vaikka toki kauhistelen osaanko enää mitään. Onneksi on töihinpaluustakin jo kertaalleen kokemusta, niin tiedän asioiden lutviutuvan muutamassa viikossa. Enemmän jännittääkin arkihässäkkä, kaiken aikataulutus, kuljettamiset, sairastelut ja sen sellaiset. Ilmeisesti tästäkin voi selvitä hengissä, olen kuullut muilta.
Pikkuveli on pian puolitoistavuotias. Sellainen sopusuhtainen pikku nakki ja pissavaipan hajuinen pallero, jonka nenä menee nauraessa ryppyyn ja jolla on juuri sen verran vaaleaa tukkaa että ei ihan kalju enää ole. Hän juoksee, kiipeilee, kaatuilee, kiukkuaa, innostuu, höpöttää siansaksaa muttei puhu vielä yhtään mitään (paitsi ehkä joskus vahingossa jotain etäisesti oikeaa sanaa muistuttavaa, mutta pyynnöstä ei varmasti toista sanomaansa), syö pääosin itse, haluaisi pukea itse, tykkää isoveljen leluista ja leikeistä mutta ei siitä että isoveli ei tykkää, nukkuu yönsä mutta herää rikollisen aikaisin, rrrrakastaa kirjoja, autoja ja eläimiä ja joskus jopa nyhjää sylissä. Ihana, rakastettava ja eloisa pieni poika, joka ei ujostele eikä pelkää juuri mitään ja jolla on kovin paljon omaa tahtoa.
Leijonapoika on iso nelivuotias. Hän kasvaa humahti vähän pituuttakin kesän mittaan, on sekaisin pikkulegoista, on vuorotellen poliisi ja palomies, haluaa nukkua äidin vieressä (äidin pieni unikaveri melkein joka yö...), haluaa kaikkea eikä sitten enää haluakaan yhtään mitään, on edelleen yökastelija, ei tykkää kynä-, saksi- tai askarteluhommista pätkän vertaa vaan haluaa kiipeillä ja juosta, rrrrakastaa tuhoamisia, räjäytyksiä, pamahduksia, onnettomuuksia, liioittelua ja suurta draamaa. Hän haluaa olla vain äidin ja isin kanssa eikä mennä mummon luo yökylään, nyhjää välillä vieressä ja huutaa olevansa pieni eikä osaa mitään. Välillä hän kertoo ylpeänä miten sai takin vetskarin ite kiinni koska on ISO MIES. Hän pohtii todella paljon asioita ja reflektoi kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa rakentamalla pikkulegoista päivän asioita.
Minä olen puolivälissä neljääkymmentä, edelleen aika homssuinen ja kovasti ylipainoinen äiti, vaimo, ihminen, ystävä, työntekijä, naapuri, itsensä etsijä muttei vielä löytäjä, ja potilas (vaihtelevassa järjestyksessä päivän mukaan). Uudenlaisen arkirutiinin opettelu alkaa. Pitää päivittää naama, tukka ja vaatekaappi vastaamaan vaativan asiakastyön vaatimuksia. Vauva-ajalle sanotaan hyvästejä, kaapit tyhjennetään ylimääräisestä lapsitavarasta kirppiksellä ja mietitään, voiko koti pian taas näyttää siltä että täällä asuu myös aikuisia. Lisäneliöiden hankkiminen alkaa olla ajankohtaista kun pian on taas kaksi palkkaa. Aikuisilla on jo oman makuuhuoneen ja kohtalaisten yöunien ansiosta silloin tällöin pientä sutinaa. Pariin otteeseen on heivattu molemmat lapset yöksi mummolaan ja vietetty laatuaikaa hotellin lakanoissa pää kuoharista keveänä tai hyvissä bileissä aikuisessa seurassa ysärihittien tahtiin pomppien. Olen harjoitellut kirjojen lukemista ja siinä onnistunutkin, ja välillä yllätän itseni miettimällä jotain töihin liittyvää, ihan spontaanisti. Näinä viimeisinä kotipäivinä koetan lypsää esiin jotain katumusta töihinpaluupäätöksestä, mutta ei, en kadu. Hiekkalaatikko ei enää ole mun paikka, ei vaatekutsut eikä perhekahvilat tai muskarit. Luovutan oikein mielelläni paikkani jollenkin sellaiselle, joka parhaillaan silittelee esikoismasuaan ja hymyilee höntisti itsekseen.
Tänä syksynä en ehkä vielä uskalla aloittaa itselleni niin rakasta musiikkiharrastusta uudelleen, koska se vaatii paljon sitoutumisia illoiksi ja viikonlopuiksi, mutta jotain muuta pientä säännöllistä iltamenoa voisin jo alkaa harkita. Nykyään elämä on jo sen verran helpompaa kuin puoli vuotta tai vuosi sitten, että voimme miehen kanssa varata itsellemme omia iltamenoja siitä etukäteen kättä vääntämättä ja toisen katkeroitumatta. Se tekee tosi tosi hyvää. Jooga olisi ehkä kova juttu. Kuuluu siihen (harvaan?) joukkoon, joka ei ole vielä koskaan käynyt joogatunnilla. Kehon ja mielen yhtaikainen huolto voisi todellakin olla mun juttu. Tai sitten vaan päämäärättömät kävelyt syysillan hämärässä.
Kesä oli ja meni. Leijonapoika vietti neljän kuukauden kesäloman, joka vei minulta loputkin mehut. Olin pirteän ja positiivisen kevään jälkeen taas jotenkin uupunut, unihäiriöinen ja tosi ärtynyt ja lyhytpinnainen, kun molemmat lapset olivat joka päivä kotona ja omaa hetkeä ei vartin pätkiä pidempää aikaa tahtonut missään vaiheessa löytyä. Jossain vaiheessa alkoivat kovat migreenit, pahoinvointi, huimaus ja muut oireet, jotka tuntuivat jo aika tutuilta. Hain apua ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen ja siihen lääkkeet. Diagnoosi oli itselleni pienoinen yllätys, sillä minulla on ollut hyvin vähän tai ei lainkaan huonommuuden tai alemmuudentunteita, itsesyytöksiä, itseinhoa tai itsetuhoisia ajatuksia. Kuulemma näinkin voi olla, vaikkakaan se ei ole yleistä - useimmitenhan masennus pyrkii esiin mielen eikä kropan kautta. Minulla kuitenkin näin, ja nyt on taas hyvä, normaali ja onnellinen olo. Jälkikäteen vasta ymmärrän kuinka hirveän väsynyt, kireä ja vähän onnellinen olinkaan. Odotin aina sitä hetkeä kun lapset nukkuvat ja saan olla itsekseni. Nyt minusta on ihanaa pitää pieniä sylissä, nuuhkia heitä ja vain katsella touhuja. Olisinko ollut pidempään kotona jos olisin aloittanut lääkityksen aiemmin? Jaa-a, ehkä, ehkä ei. Nyt haluan kuitenkin hakeutua terapiaan, koska tällainen masentuneisuus on näköjään minulle jotenkin tyypillistä enkä keksi miksi juuri minä en kestä ihan normaalia arkea. Jospa jokin konsti löytyisi ihan yksilöterapiasta. Lääkkeiden syönti auttaa, mutta nähdäkseni ei ole se paras ratkaisu muutaman vuoden sykleissä. Kyllähän masennus menee aikanaan ohi, mutta tässä elämänvaiheessa en voi käydä muutamaksi kuukaudeksi sohvalle lepäämään ja olemaan henkisesti ja fyysisesti ihan olmi.
Tein siis kesällä kaikkeen kypsyttyäni päätöksen aikaistaa töihinpaluuta, ja se sopi työnantajallekin hyvin. Sattuipa vielä, että päivähoitokuviotkin loksahtivat paikoilleen. Töiden suhteen minulla on nyt ihan hyvä fiilis, vähän innostunutkin jopa, vaikka toki kauhistelen osaanko enää mitään. Onneksi on töihinpaluustakin jo kertaalleen kokemusta, niin tiedän asioiden lutviutuvan muutamassa viikossa. Enemmän jännittääkin arkihässäkkä, kaiken aikataulutus, kuljettamiset, sairastelut ja sen sellaiset. Ilmeisesti tästäkin voi selvitä hengissä, olen kuullut muilta.
Pikkuveli on pian puolitoistavuotias. Sellainen sopusuhtainen pikku nakki ja pissavaipan hajuinen pallero, jonka nenä menee nauraessa ryppyyn ja jolla on juuri sen verran vaaleaa tukkaa että ei ihan kalju enää ole. Hän juoksee, kiipeilee, kaatuilee, kiukkuaa, innostuu, höpöttää siansaksaa muttei puhu vielä yhtään mitään (paitsi ehkä joskus vahingossa jotain etäisesti oikeaa sanaa muistuttavaa, mutta pyynnöstä ei varmasti toista sanomaansa), syö pääosin itse, haluaisi pukea itse, tykkää isoveljen leluista ja leikeistä mutta ei siitä että isoveli ei tykkää, nukkuu yönsä mutta herää rikollisen aikaisin, rrrrakastaa kirjoja, autoja ja eläimiä ja joskus jopa nyhjää sylissä. Ihana, rakastettava ja eloisa pieni poika, joka ei ujostele eikä pelkää juuri mitään ja jolla on kovin paljon omaa tahtoa.
Leijonapoika on iso nelivuotias. Hän kasvaa humahti vähän pituuttakin kesän mittaan, on sekaisin pikkulegoista, on vuorotellen poliisi ja palomies, haluaa nukkua äidin vieressä (äidin pieni unikaveri melkein joka yö...), haluaa kaikkea eikä sitten enää haluakaan yhtään mitään, on edelleen yökastelija, ei tykkää kynä-, saksi- tai askarteluhommista pätkän vertaa vaan haluaa kiipeillä ja juosta, rrrrakastaa tuhoamisia, räjäytyksiä, pamahduksia, onnettomuuksia, liioittelua ja suurta draamaa. Hän haluaa olla vain äidin ja isin kanssa eikä mennä mummon luo yökylään, nyhjää välillä vieressä ja huutaa olevansa pieni eikä osaa mitään. Välillä hän kertoo ylpeänä miten sai takin vetskarin ite kiinni koska on ISO MIES. Hän pohtii todella paljon asioita ja reflektoi kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa rakentamalla pikkulegoista päivän asioita.
Minä olen puolivälissä neljääkymmentä, edelleen aika homssuinen ja kovasti ylipainoinen äiti, vaimo, ihminen, ystävä, työntekijä, naapuri, itsensä etsijä muttei vielä löytäjä, ja potilas (vaihtelevassa järjestyksessä päivän mukaan). Uudenlaisen arkirutiinin opettelu alkaa. Pitää päivittää naama, tukka ja vaatekaappi vastaamaan vaativan asiakastyön vaatimuksia. Vauva-ajalle sanotaan hyvästejä, kaapit tyhjennetään ylimääräisestä lapsitavarasta kirppiksellä ja mietitään, voiko koti pian taas näyttää siltä että täällä asuu myös aikuisia. Lisäneliöiden hankkiminen alkaa olla ajankohtaista kun pian on taas kaksi palkkaa. Aikuisilla on jo oman makuuhuoneen ja kohtalaisten yöunien ansiosta silloin tällöin pientä sutinaa. Pariin otteeseen on heivattu molemmat lapset yöksi mummolaan ja vietetty laatuaikaa hotellin lakanoissa pää kuoharista keveänä tai hyvissä bileissä aikuisessa seurassa ysärihittien tahtiin pomppien. Olen harjoitellut kirjojen lukemista ja siinä onnistunutkin, ja välillä yllätän itseni miettimällä jotain töihin liittyvää, ihan spontaanisti. Näinä viimeisinä kotipäivinä koetan lypsää esiin jotain katumusta töihinpaluupäätöksestä, mutta ei, en kadu. Hiekkalaatikko ei enää ole mun paikka, ei vaatekutsut eikä perhekahvilat tai muskarit. Luovutan oikein mielelläni paikkani jollenkin sellaiselle, joka parhaillaan silittelee esikoismasuaan ja hymyilee höntisti itsekseen.
Tänä syksynä en ehkä vielä uskalla aloittaa itselleni niin rakasta musiikkiharrastusta uudelleen, koska se vaatii paljon sitoutumisia illoiksi ja viikonlopuiksi, mutta jotain muuta pientä säännöllistä iltamenoa voisin jo alkaa harkita. Nykyään elämä on jo sen verran helpompaa kuin puoli vuotta tai vuosi sitten, että voimme miehen kanssa varata itsellemme omia iltamenoja siitä etukäteen kättä vääntämättä ja toisen katkeroitumatta. Se tekee tosi tosi hyvää. Jooga olisi ehkä kova juttu. Kuuluu siihen (harvaan?) joukkoon, joka ei ole vielä koskaan käynyt joogatunnilla. Kehon ja mielen yhtaikainen huolto voisi todellakin olla mun juttu. Tai sitten vaan päämäärättömät kävelyt syysillan hämärässä.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Murrrr, sanoi Leijonapoika
Uusi uhmahuippu nostaa taas päätään. Sen sijaan, että Leijonapoika jankuttaisi jatkuvasti mä-haluuu-uun (sitäkin kyllä meillä kuullaan ihan riittävästi), hän kiukuttelee, härnää, tekee kiusaa, rikkoo jne. En tiedä mistä tässä nyt taas tuulee. Pojan on tosi vaikea sanoittaa tunteitaan. Pitkän venkoilun ja rähjäämisen päätteeksi tulleet raivarit saattavat laantua hetkessä kun kysyn että onko jano ja tuon mukillisen vettä. (Toki olin tiedustellut näitä perustarpeita jo kiukkukohtauksen alkuvaiheissa mutta silloin kaikki on EI.) Sitten toteamme yhdessä että voi voi, janokiukku tuli, ja sovimme, että seuraavalla kerralla sanotaan ajoissa mikä on hätänä niin ei tarvitse kiukutella.
Pikkuveljen läsnäolo harmittaa Leijonapoikaa ihan hirveästi. Pikkuveli kuulemma "jahtaa", sotkee, kiusaa jne. Eli kun tuommoinen vuosikas huojuu menossa mukana ja huitoo kaikkea, niin kohta jo tönäistään, purraan, potkaistaan, huudetaan täysillä korvaan solvauksia (mistä se on muuten kaikki nekin oppinut?) niin pitkään että joudun tosissani hermostumaan. Nätisti tai tiukasti sanominen kaikuu kuuroille korville, samoin mikä tahansa uhkaus. Vasta kun otan lelut jäähylle tai vien koko pojan jonnekin rauhoittumaan, tilanne alkaa vähän siirtyä johonkin suuntaan - laantumiseen tai superraivareihin. Tämä poika on sellainen, että jäähyllä ei pysytä sekuntiakaan paikallaan, ja jos pistän omaan huoneeseen suljetun oven taakse, kohta pamahtaa eli aloitetaan tavaroiden heittely ja rikkominen. Ainoa rauhoittelukeino tällä hetkellä on ottaa tiukasti syliin vähintään kymmeneksi minuutiksi. Se ei valitettavasti aina onnistu jos Pikkuveljeä pitää passata samalla, ja silloin alkaa se kaaos, eli minäkin huudan ja käyttäydyn ihan kolme- ja puolivuotiaan lailla eli tosi tosi rationaalisesti.
Hirveä uhma, joku mikä lie uusi mustasukkaisuusvaihe, ja varsin temperamenttinen ja vahva luonne. Sekä pojalla että äidillä. Oma luonteeni on ihan samanlainen ja olen lapsena ollut kuulemma juuri tuollainen äkäpussi ja viimeiseen asti uhmaaja, joten ei mikään ihme että oma lapseni on samanlainen. Itsekin jos reagoisin vain selkäytimestä, huutaisin, rikkoisin ja löisin. Vain tuon ensimmäisen kyllä toteutan. No okei, kerran paiskasin kännykän pöytään niin että lasi hajosi.
Meillä ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia arjessa, ja Leijonapoika saa edelleen äidiltä ja isältä kahdenkeskistäkin aikaa. Silloin usein homma sujuu huomattavasti paremmin. Mutta koko perheen ollessa koolla, tai minä ja lapset, Leijonapoika on ihan mahdoton. Tämä ei oikeasti ole kivaa, ja ollaan taas jotenkin keinottomia noiden raivareiden kanssa. Kun siis aina ei ole mahdollista aktiivisesti tyynnytellä tai pitkään keskustella, ja silloin tilanne menee ihan hulinaksi. Huutaminen on ihan ok, mutta ei se potkiminen, pureminen, lyöminen, ja rikkominen. Tiedän että tämä on vaihe mutta kuinka helkkarin kauan tätä kakkaa kestää?! Paha tuuli on jo herätessä ja aamuisinkin meillä jo raivotaan reippaasti ennen kuutta. Välillä myös nukkumaan mennään ihan naama mutkalla.
Muutenkin nyt jokin oidipaalinen vaihe alkaa olla purkuvaiheessa, koska "äiti on niiiin hirrrveen tyhmä" ja "milloin isi tulee kotiin, isi on paras!". Olisiko raivoamisen syy tämä irtiotto äidin helmoista?
Jotenkin nyt on usein vähän tahmeaa, kun Pikkuvelikin on selkeästi löytänyt oman tahtonsa ja osaa kirkua ja paiskoa tavaroita, ja Leijonapoikaa raivostuttaa kaikki. Pojat oikein provosoivat toisensa kiukuttelemaan, isompi tahallaan ja pienempi pöhköyttään. Siinä sitä sitten äiti keittelee nakkikeittoa iltayhdeksältä, kun aikaisemmin ei ole vaan ehtinyt kun koko ajan pitää jompaakumpaa roikuttaa sylissä tai jäähyllä. Huoh. Onhan muuallakin tällaista vai olemmeko ihan erityisen kiukkuinen perhe?
(On ne ihan ihaniakin, joo, aina välillä. Ainakin nukkuessaan.)
Pikkuveljen läsnäolo harmittaa Leijonapoikaa ihan hirveästi. Pikkuveli kuulemma "jahtaa", sotkee, kiusaa jne. Eli kun tuommoinen vuosikas huojuu menossa mukana ja huitoo kaikkea, niin kohta jo tönäistään, purraan, potkaistaan, huudetaan täysillä korvaan solvauksia (mistä se on muuten kaikki nekin oppinut?) niin pitkään että joudun tosissani hermostumaan. Nätisti tai tiukasti sanominen kaikuu kuuroille korville, samoin mikä tahansa uhkaus. Vasta kun otan lelut jäähylle tai vien koko pojan jonnekin rauhoittumaan, tilanne alkaa vähän siirtyä johonkin suuntaan - laantumiseen tai superraivareihin. Tämä poika on sellainen, että jäähyllä ei pysytä sekuntiakaan paikallaan, ja jos pistän omaan huoneeseen suljetun oven taakse, kohta pamahtaa eli aloitetaan tavaroiden heittely ja rikkominen. Ainoa rauhoittelukeino tällä hetkellä on ottaa tiukasti syliin vähintään kymmeneksi minuutiksi. Se ei valitettavasti aina onnistu jos Pikkuveljeä pitää passata samalla, ja silloin alkaa se kaaos, eli minäkin huudan ja käyttäydyn ihan kolme- ja puolivuotiaan lailla eli tosi tosi rationaalisesti.
Hirveä uhma, joku mikä lie uusi mustasukkaisuusvaihe, ja varsin temperamenttinen ja vahva luonne. Sekä pojalla että äidillä. Oma luonteeni on ihan samanlainen ja olen lapsena ollut kuulemma juuri tuollainen äkäpussi ja viimeiseen asti uhmaaja, joten ei mikään ihme että oma lapseni on samanlainen. Itsekin jos reagoisin vain selkäytimestä, huutaisin, rikkoisin ja löisin. Vain tuon ensimmäisen kyllä toteutan. No okei, kerran paiskasin kännykän pöytään niin että lasi hajosi.
Meillä ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia arjessa, ja Leijonapoika saa edelleen äidiltä ja isältä kahdenkeskistäkin aikaa. Silloin usein homma sujuu huomattavasti paremmin. Mutta koko perheen ollessa koolla, tai minä ja lapset, Leijonapoika on ihan mahdoton. Tämä ei oikeasti ole kivaa, ja ollaan taas jotenkin keinottomia noiden raivareiden kanssa. Kun siis aina ei ole mahdollista aktiivisesti tyynnytellä tai pitkään keskustella, ja silloin tilanne menee ihan hulinaksi. Huutaminen on ihan ok, mutta ei se potkiminen, pureminen, lyöminen, ja rikkominen. Tiedän että tämä on vaihe mutta kuinka helkkarin kauan tätä kakkaa kestää?! Paha tuuli on jo herätessä ja aamuisinkin meillä jo raivotaan reippaasti ennen kuutta. Välillä myös nukkumaan mennään ihan naama mutkalla.
Muutenkin nyt jokin oidipaalinen vaihe alkaa olla purkuvaiheessa, koska "äiti on niiiin hirrrveen tyhmä" ja "milloin isi tulee kotiin, isi on paras!". Olisiko raivoamisen syy tämä irtiotto äidin helmoista?
Jotenkin nyt on usein vähän tahmeaa, kun Pikkuvelikin on selkeästi löytänyt oman tahtonsa ja osaa kirkua ja paiskoa tavaroita, ja Leijonapoikaa raivostuttaa kaikki. Pojat oikein provosoivat toisensa kiukuttelemaan, isompi tahallaan ja pienempi pöhköyttään. Siinä sitä sitten äiti keittelee nakkikeittoa iltayhdeksältä, kun aikaisemmin ei ole vaan ehtinyt kun koko ajan pitää jompaakumpaa roikuttaa sylissä tai jäähyllä. Huoh. Onhan muuallakin tällaista vai olemmeko ihan erityisen kiukkuinen perhe?
(On ne ihan ihaniakin, joo, aina välillä. Ainakin nukkuessaan.)
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Rajojen hahmottamista
Viime tekstissäni pohdin omaa jaksamistani. Sitä on nyt tullut pohdittua aika lailla lisää ja toimenpiteisiin on ryhdytty.
Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.
Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.
Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.
Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.
Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.
Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.
Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!
Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!
Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.
Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.
Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.
Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.
Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.
Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.
Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!
Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)