No mitäs tässä, Ritari Ässä.
Talven jälkeen tuli kevät ja asuntokaupat. Oltiin varauduttu pitkään myyntiaikaan, mahdolliseen vuokralla asumiseen Sitä Oikeaa etsiessä, ja nihkeään pankkiin, jonka kanssa joka sentistä saa tapella. Löydettiin omalle vanhalle kodille reipas ja pätevä välittäjä ja rutkasti hyvää tuuria matkaan, ja kämppä myytiin meidän omaan tavoitehintaan heti ekalla yksityisnäytöllä. Edes tähän saumaan osunut norovirus ei vienyt mahtavista asuntokaupoista kaikkea iloa pois. Onnistumisesta varovaisen toiveikkaina käytiin kolmessa pankissa ja kaikissa meille kerrottiin, millaisia Platinum-unelma-asiakkaita olisimme ja kuinka paljon lainaa laitettaisiin, ostaisitteko vaikka auton ja tekisitte rempankin, nyt olisi halpaa rahaa tarjolla ja millaisilla ehdoilla olisitte tulossa asiakkaaksi. Asia selvä. Sitten käytiin muutamilla näytöillä kunnes eteen tupsahti tilava paritalonpuolisko rauhallisella ja vehreällä alueella, ja ostaa päräytettiin sitten se, siinä yksityisnäytöllä tehtiin ei-ihan-pelkkään-järkeen-perustuva päätös ja saman tien tarjous. Vaikka kyllä me järkeäkin käytettiin. Aika kätevää, etten sanoisi.
Vappuna päästiin uuteen kotiin. Pikkupojatkin ovat tykänneet, varsinkin, kun takapihalla on trampoliini, lapsilla oma leikkihuone ja makkarissa päheät Dusty-lamput.Täällä on ihanaa. Neliöitä on. Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, varsinkaan, kun meneillään on keittiöremontti joka ei mene kuin Strömsössä ja mutta aika ja raha auttavat ja keittiöstä saadaan tässä kesän kuluessa lähes se hieno piirustusten mukainen keittiö. Muuta en sano kuin sen, että kannattaa ennen remppaa miettiä voiko jokin 20 cm pitkä seinänpätkä olla kantava rakenne. Koska kyllä se voi, ja ei ole kiva yläkerrassa huomata lattian notkahtaneen 5 cm kuopalle seinän vierestä.
Kevään ajan olen käynyt jäsentämässä ajatuksiani julkisen sektorin tarjoaman keskusteluavun kanssa, ja jotakin olen saanutkin mielessäni kasaan. Etenkin sen, että oikeasti kaikki aina järjestyy, tunteet ovat tunteita ja todelliset tapahtumat tunteisiin verrattuna jotain muuta ja että nyt olisi korkea aika miettiä fyysisen hyvän olon ja kunnon merkitystä henkiseen olotilaan. Samoin ihan oma tila ja aika ovat asioita, jotka kuuluvat myös äidille ja vaimolle. Tuumat on, toimet vielä odottavat. Lääkityksen olen lopettanut ja kärvistelen tässä vieroitusoireiden kanssa, jotka onneksi eivät ole liian kovia ja ovat koko ajan lievittymään päin.
Töissä se suurin kuherruskuukausi on todellakin ohi, mutta edelleen tykkään siitä mitä teen ja jotenkin olen jopa koukuttunut toimenkuvaani. Etätyöpäivät mahdollistavat pyykinpesun, uuniruokien tekemisen ja sopivan määrän facebook-kirppistelyjä. Joitain ihan selviä onnistumisia on tapahtunut ja sitä kautta olen saanut aika hyvin itseluottamusta toimenkuvassani.
Parisuhde on vielä vähän naftaliininhajuinen riepu, mutta tuulettumaan jo nostettu ja ehkä tästä vielä kaunista ja raikasta saadaan. Lähipiirissä on ollut jälleen kerran aika lailla sairauksia ja monenlaisia parisuhdekriisejä, jos kohta myös ihaniakin tapahtumia, ja niitä kaikkia päivitellessä olen sekä unohtanut kriiseillä omasta avioliitostani että huomannut että hyvä ja toimiva ihmissuhde rinnalla on ihana asia, vaikka se romantiikka ja intohimo loistaisikin poissaolollaan.
Pienemmän lapsen nyt ollessa reippaasti yli kaksivuotias, puhua pälpättäessä aamusta iltaan taukoamatta ja kasvaessa lähes silmissä huomaan taas potevani pientä tyhjän sylin kaipuuta. Meidän lapsiluku on täynnä, mutta niitä hyviä vauvahetkiä on vähän ikävä. Syliteltäviä vauvoja on onneksi tulossa lähipiiriin taas lisää. Olen tosi, tosi, tosi onnellinen siitä että mun kroppani on mun eikä kenenkään kasvu- ja ruokinta-alusta ja heräilyautomaatti.
Leijonan merkin aikaan meillä juhlitaan viisivuotiasta, joka hups vaan muutamassa kuukaudessa oppi piirtämään ihan nollasta tosi taitavia ja värikkäitä kuvia, joka rakastaa vessajuttuja, irvistelyjä ja pelleilyä, Lentsikoita, kaikkea mahdollista rakentelua, syvällisiä keskusteluja, omia hetkiä äidin kanssa ja rantavedessä räiskyttelyä. Lapsi, joka on todellakin äidin oma pieni poika vaikkei sitä tietenkään myöntäisi, jota askarruttavat kuolema ja avaruus, tuleva uusi päiväkoti ja kaikki mahdolliset ihmissuhteet, joka on hyvin kiintynyt äärimmäisen temperamenttiseen ja uhmaiseen pikkuveljeensä ja osoittaa tämän pääosin nahistelemalla ja painimalla ja joka on edelleen yökastelija. Jolla on maailman ihanimmat ja kauneimmat nappisilmät ja viisas katse, joka on niin vahva että jaksaa nostaa pururadan kuntoilupaikalla sitä kahvallista puupalkkia monta senttiä ylöspäin.
