Kesä on vienyt tämän perheen mennessään niin, että bloggailu on harmittavan harvaa. Koetan nohevoitua. Kivointa kun on lukea blogeja, jotka päivittyvät usein! Mielessä on montakin aihetta, joista tekee mieli kirjoittaa, kuten se meidän perheen lapsiluku, tai kaksivuotiaan puuhastelut ja oma ylpeys tai huoli lapsen taitojen kehittymisestä. Mutta sohaisenpa nyt sellaiseen muurahaispesään kuin että voinko minä oikeasti rakastaa toisten lapsia. Otsikko on ehkä turhan raflaava mutta menköön.
(Tähän väliin disclaimer: Ajatukseni ovat omiani, en halua loukata niillä muita taikka arvostella toisten elämäntilanteita. Kerron vain ja ainoastaan sen, mitä omalla kohdallani koen.)
Mainitsin jo ehkä jossain aiemmassa kirjoituksessani, että en ole ollenkaan lapsirakas. Aiemmin en voinut yhtään sietää lapsia ja nytkin kiinnostus rajoittuu omaan lapseen ja pieneen joukkoon tuttujen ja sukulaisten lapsia, joiden kanssa olen ollut paljon tekemisissä jo projektin suunnitteluvaiheesta lähtien. Nämä lapset ovat ihania, mutta aiempaa kokemusta vieraan lapsen kanssa kaksin olosta minulla ei ollut.
Olin jokin aika sitten hoitamassa yksin parin päivän ja yön ajan yksivuotiasta sukulaispoikaamme. Oma poika oli sen aikaa mummolassa. Yksivuotias pikkumies on kerrassaan valloittava pikku puuhailija. Tähän hoitorupeama kuitenkin sisälsi monenlaista minulle vierasta asiaa, kuten perhepedissä nukkumista (mikä lopulta kääntyi unikouluksi) sekä äärimmäisen huonosti syömistä. Lisäksi asuin hoitojakson ajan tuossa toisessa kodissa eikä päivisin oikein ollut mitään tekemistä, kun alueen leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään enkä halunnut kutsua omia kavereitani tuohon toiseen huusholliin käymään, varsinkin kun pikkupojalle oli varmasti ihan tarpeeksi rankkaa jo olla muun kuin vanhempien tai isovanhempien hoidossa. Noin periaatteessa kaikki meni tosi hyvin eli olimme molemmat hengissä ilman näkyviä fyysisiä tai henkisiä vaurioita, ja perheen irtaimistokin säilyi oikein hyvässä kunnossa. :)
Minulle oli yllättävän rankkaa sopeutua siihen, että joku lapsi on ihan oikeasti tosi erilainen kuin omani. Eli rauhallinen ja hiljainen, mutta huono nukkumaan ja varsinkin syömään. Ja ei osaa sitä mitä oma lapsi tuossa iässä osasi. Tietysti osasin häntä hoitaa, mutta hoitaminen oli kovin rutiininomaista. (No onhan se omankin lapsen hoitaminen, mutta you get my point.) Tuntui, että kaikki hänelle annetut hellyydenosoitukset ovat kuin jokin lapsenhoito-syrjähyppy, samalla kun oma lapsi on jossain muualla. Miten muka oikeasti voin sanoa toiselle lapselle että tädin pikku rakas kulta, tule tähän syliin, ei mitään hätää? Vähän niin kuin tekisin ja sanoisin kaiken vain sen takia, että voin raportoida lapsen vanhemmille hoitaneeni häntä hyvin. Ja kuinka äkkiä vieraan lapsen hankaluus alkaa todella ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskoa tavaroita. Kun pitää öisin herätä kahden tunnin välein vain todetakseen, että lapsi on tyypillinen unikoulutettava: haluaa pulloa öisin tavan vuoksi nukahtamisen avuksi, ei suostu päivällä syömään. Tai kun neljän lusikallisen jälkeen suu menee kiinni, vaikka laiha ja rauhallinen lapsi minusta todella tarvitsee kunnolla ruokaa että jaksaa touhuta ja uni tulee. (Sorruin muuten sitten ostamaan herkkuja, että saisin edes jotain syötettyä. Ei ehkä ihan oikeaoppinen tapa...) No, toki tiedän että lapset ovat erilaisia ja tästä kyseisestä lapsesta tulee aivan varmasti ihana ihminen, vaikka taaperona onkin erilainen kuin omani. Toisissa perheissä on toisenlaisia lapsia ja toisenlaisia tapoja kasvattaa, ja se ei minulle kuulu pätkääkään. (Paitsi silloin kun heitä hoidan.) Omat tunteet tässä olivatkin se suurin ja huomionarvoisin asia. Ihan kuin en pystyisi paria päivää vaikka seisomaan päälläni, jos on pakko, koska olen aikuinen ihminen. Yllättävää olikin, että harmitus jäi päähäni kuplimaan niin pitkäksi aikaa.
Kelasin tätä asiaa monta päivää aika aktiivisesti ja tunnemyrskyn laannuttuakin voisin todeta, että adoptio tai lahjoitetut sukusolut eivät olisi minun juttuni, jos olisi tilanne, jossa tällaista asiaa pitäisi pohtia. Olen hyvin onnekas, kun sellainen tilanne ei ole tullut kohdalleni. Myöskään sijaisvanhemmuus tms. ei tule kyseeseen. Tunnen omat rajani ja en voi pakottaa itseäni rakastamaan toisia lapsia. Minulla ei ole sitä geeniä, joka sanoo, että rakastan kaikkia lapsia kuin omiani. Rakkaus omaan lapseeni kumpuaa paitsi hormoneista ja biologiasta ja koko raskaus-synnytys-pikkuvauva-vauva-taapero-leikki-ikäinen-hoitosuhteesta, myös siitä, että tunnistan hänessä omat ja mieheni ulkoiset ja luonteenpiirteet. Poikani on minun sanan joka merkityksessä. Minä ja mieheni olemme "vastuussa" huonoista geeneistä ja saamme olla ylpeitä kaikista hyvistä puolista, jotka poika on meiltä perinyt.
Noh, edelleen sukulaispoika on minusta ihana, ei se ole mihinkään muuttunut. Hoitaisin häntä uudelleenkin jos vaan pyydetään. Sain tästä lyhyestä lapsenhoitopestistä sellaisen boostin oman lapsen rakastamiseen, että lopputulos on oikeastaan vain positiivinen. Sain omaan pääkoppaani hieman järjestystä. Ja voi, miten kunnioitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät rakastamaan toisten biologisia lapsia.
Niin, ja loppuun vielä voin todeta suorastaan ylpeänä, että kahdessa yössä sain melko hyvän startin unikouluun. Toisena yönä yksivuotias nukkui aamukuuteen omassa sängyssään, vasta sitten otin viereen kun en vielä jaksanut herätä. Jälkimmäisenä yönä yksi maitopullo, lopun aikaa lapsi nukahti tutti suussa kun istuin tuolissa pinnasängyn vieressä silittämässä ja juttelemassa. Nyt kun täällä näin kehuskelen niin ihan varmasti meidän tuleva unikoulu eli tutti pois ja isoon sänkyyn siirtyminen menee kauheaksi sirkukseksi. Huoh. Odottelen pimeää vuodenaikaa ennen näitä siirtoja.
torstai 26. heinäkuuta 2012
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Päivärytmi
Minusta on ollut mukavaa lukea toisten blogeista lasten normaalista arjesta. Niinpä teen itsekin tällaisen "normaali arkipäivä" -luettelon. Olkaa hyvä!
6.15-6.45: Leijonapoika herää ja alkaa höpötellä pinnasängyssään. Viihtyy siellä helposti vartin verran ennen kuin alkaa pyytää äitiä paikalle nostamaan pois. Vaikka nostettaisiin poika meidän sänkyyn, uni ei jatku sekuntiakaan sen jälkeen kun poika on avannut silmänsä.
7-8: Aamutoimet: vaipanvaihto, pukeminen, hampaiden harjaus. Sitten vähän leikkejä ja sekalaista sähläämistä sillä aikaa kun valmistan aamupalan. Puuro ei enää oikein maistu joten on siirrytty voileipiin, jugurttiin, raejuustoon, muroihin ja hedelmiin - jotain näistä joka aamu.
8-9.30: Riehumista ja leikkejä sillä aikaa kun hoidan pieniä kotitöitä. Poika tykkää hengailla samassa huoneessa ja esim. nakella märkiä pyykkejä korista ympäriinsä kun ripustan pyykit kuivumaan. Kun laitan ruokaa valmiiksi, pitää ehdottomasti päästä keittiöjakkaralle seisomaan ja hypistelemään keittiön tasoilta löytyvää kamaa. (Kyllä, veitset ja pesuaineet ovat lapsen ulottumattomissa.)
9.30-11: Ulkoilua omalla pihalla saman taloyhtiön toisten lasten kanssa taikka läheisessä leikkipuistossa. Jos ollaan menossa kaverille kylään, matkustaminen ja ulkoilu määränpäässä tapahtuvat näihin aikoihin.
11-11.30: Lounas. Ruokailuvälineiden käyttö herättää pojassa närää, joten suosimme sormiruokaa. Vihannekset, peruna, pasta, lihapullat, nakit, kasvis- tai kalapihvit ovat sormiruokien parhaimmistoa. Nakkeja tietysti korkeintaan kerran viikossa. Autettuna osaa kyllä käyttää lusikkaa jonkin verran, joten muita herkkuruokia eli pastaa/riisiä + jotain kastiketta, lohta + perunamuusia tai tiettyjä purkkiruokia nautiskellaan myös usein.
11.30-12: Leikkiä ja pöhinää, usein tässä kohtaa tapahtuu myös ns. Code Brown. Pyllynpesun jälkeen aletaan orientoitua päiväuniin.
12-14.30: Päikkärit. Nukuttaminen aloitetaan kahdentoista kieppeillä, ja jos kotona ollaan niin puoli yhden aikaan tulee uni ja kestää puolestatoista kahteen tuntiin. Nukutan pojan kainalossani meidän parisänkyyn. Pinnikseen ei osaa nukahtaa päivällä itse, koska vauhti on niin kova ettei paikallaanolo ja rauhoittuminen onnistu. Jos ollaan reissussa niin poika nukkuu vaunuissa tai matkarattaissa reilun tunnin.
15-15.30: Välipala. Nykyään aika huono ateria, koska lounaalla poika syö yleensä varsin paljon ja uusi nälkä ei ole päässyt yllättämään. Vähän omenaa, pikkurieska, piirakan- tai pullanpala taikka muutama täysjyvämuro on tavallista nykyään.
15.30-17: Ulkoilua tms. aktiviteettia. Jos mennään uimahalliin (poika rrrrakastaa saunomista ja vesileikkejä) tai jonnekin retkelle, yleensä se on tässä iltapäivällä.
17-17.30: Päivällinen: ks. lounas. Isi saapuu töistä kotiin näihin aikoihin ja jos hyvä tuuri käy, hän hoitaa ruokailuvahdin virkaa.
17.30-19: Huonolla säällä sisäleikkejä tai vaikka kauppareissu, kauniilla säällä ulkoilua tai pieni vaunulenkki. Pikkuleijona tykkää edelleen vaunulenkeistä, kunhan vaunut pysyvät liikkeellä. Aina on jotain mielenkiintoista nähtävää, vaikka vain metsälenkkiä vedettäisiin eikä edes autotien vartta. Iltaa kohden varsinkin sisäleikit saattavat muuttua vähän turhan raisuiksi ja kieltämisestä seuraa väsykiukkua. Jos oikein pahaksi pääsee, niin iltapala jää raivareiden takia väliin (lapsi siis itse kieltäytyy syömästä koska maailmantuska on niin valtava) ja pikaisten iltatoimien jälkeen uni tuleekin usein aika äkkiä. Isi on usein vastuussa pikkumiehen viihdyttämisestä tässä kohtaa päivää, koska itse teen taas jotain kotitöitä ja ehkä hetken bloggaan ja facebookkaan :)
19-19:30: Iltapala: leipää + päällysteitä, joskus puuroa. Jos meillä on tähän aikaan jotain aikuisten iltaruokaa niin annetaan pojallekin sitä iltapalaksi. Eli välillä tyyppi ahmii kulhollisen pestopastaa puuron sijaan :) Kunnon hiilaritainnutus takaa hyvät yöunet...
19.30-20.30: Iltatoimet: suihku, hammaspesu, vaatteiden vaihto; sekalaisia leikkejä tai vähän telkkarin katselua vanhempien kanssa ja iltakirjan lukeminen.
Viim. 20.30: Unilaulu, iltasuukko ja hyvänyöntoivotukset, poika jää yksin sänkyyn nukahtamaan. Uni tulee yleensä yhdeksän maissa. Nykyään muuten pikkuleijonan voi taas jättää itsekseen nukahtamaan, ei enää aktiivisesti pyri pois pinniksestä ninjatyylillä laidan yli. Pari kertaa saattaa pyytää äidin syliin tai vettä juotavaksi, mutta yleensä nämä ovat huomion hakemista eikä oikeaa hätää.
Kuten huomaatte, meillä ulkoillaan tosi paljon. Poika on hyvin aktiivinen ja nauttii suunnattomasti juoksemisesta ja kiipeilystä ja isoilla hiekkaleluautoilla ajamisesta. Lisäksi nyt alkavat leikkikaverit olla tärkeitä. Puistossa on aika vaisu jos ei ole muita lapsia paikalla, mutta varsinkin kun tuttuja samanikäisiä poikia ilmaantuu paikalle niin riemu on katossa. Ja mikäs siinä on äidilläkään ollessa kun on juttuseuraa ja lapset viihdyttävät itse itseään.
Kaikin puolin meidän päivärytmi on minusta toimiva ja selkeä, eikä arjen hommissa ole erityisiä hankaluuksia kun ruoka maistuu hyvin ja untakin otetaan reippaita satseja putkeen. Pottahommat ovat ihan vaiheessa, koska poika ei tykkää. Oppii sitten vähän myöhemmin kun oma kiinnostus niihin kasvaa.
Sisäleikitkin tuppaavat olemaan aika raisuja: autoilla ajamista ympäri kämppää, kiipeilyä huonekalujen päälle. Kielloista seuraa uhmamieli ja turhautuminen ja sitten alkavatkin tavarat lennellä ja nappaan pojan syliin rauhoittumaan. Askarteluja tms. ei meillä harrasteta juuri ollenkaan, koska paikallaanolo ja vaativa hienomotoriikka eivät ole meidän pojan taitolistalla :) Vaan eipä kaksivuotiaalta noita voi erityisesti vielä odottaakaan.
Millä lailla päivät sujuvat teillä muilla, joilla on parivuotiaita?
6.15-6.45: Leijonapoika herää ja alkaa höpötellä pinnasängyssään. Viihtyy siellä helposti vartin verran ennen kuin alkaa pyytää äitiä paikalle nostamaan pois. Vaikka nostettaisiin poika meidän sänkyyn, uni ei jatku sekuntiakaan sen jälkeen kun poika on avannut silmänsä.
7-8: Aamutoimet: vaipanvaihto, pukeminen, hampaiden harjaus. Sitten vähän leikkejä ja sekalaista sähläämistä sillä aikaa kun valmistan aamupalan. Puuro ei enää oikein maistu joten on siirrytty voileipiin, jugurttiin, raejuustoon, muroihin ja hedelmiin - jotain näistä joka aamu.
8-9.30: Riehumista ja leikkejä sillä aikaa kun hoidan pieniä kotitöitä. Poika tykkää hengailla samassa huoneessa ja esim. nakella märkiä pyykkejä korista ympäriinsä kun ripustan pyykit kuivumaan. Kun laitan ruokaa valmiiksi, pitää ehdottomasti päästä keittiöjakkaralle seisomaan ja hypistelemään keittiön tasoilta löytyvää kamaa. (Kyllä, veitset ja pesuaineet ovat lapsen ulottumattomissa.)
9.30-11: Ulkoilua omalla pihalla saman taloyhtiön toisten lasten kanssa taikka läheisessä leikkipuistossa. Jos ollaan menossa kaverille kylään, matkustaminen ja ulkoilu määränpäässä tapahtuvat näihin aikoihin.
11-11.30: Lounas. Ruokailuvälineiden käyttö herättää pojassa närää, joten suosimme sormiruokaa. Vihannekset, peruna, pasta, lihapullat, nakit, kasvis- tai kalapihvit ovat sormiruokien parhaimmistoa. Nakkeja tietysti korkeintaan kerran viikossa. Autettuna osaa kyllä käyttää lusikkaa jonkin verran, joten muita herkkuruokia eli pastaa/riisiä + jotain kastiketta, lohta + perunamuusia tai tiettyjä purkkiruokia nautiskellaan myös usein.
11.30-12: Leikkiä ja pöhinää, usein tässä kohtaa tapahtuu myös ns. Code Brown. Pyllynpesun jälkeen aletaan orientoitua päiväuniin.
12-14.30: Päikkärit. Nukuttaminen aloitetaan kahdentoista kieppeillä, ja jos kotona ollaan niin puoli yhden aikaan tulee uni ja kestää puolestatoista kahteen tuntiin. Nukutan pojan kainalossani meidän parisänkyyn. Pinnikseen ei osaa nukahtaa päivällä itse, koska vauhti on niin kova ettei paikallaanolo ja rauhoittuminen onnistu. Jos ollaan reissussa niin poika nukkuu vaunuissa tai matkarattaissa reilun tunnin.
15-15.30: Välipala. Nykyään aika huono ateria, koska lounaalla poika syö yleensä varsin paljon ja uusi nälkä ei ole päässyt yllättämään. Vähän omenaa, pikkurieska, piirakan- tai pullanpala taikka muutama täysjyvämuro on tavallista nykyään.
15.30-17: Ulkoilua tms. aktiviteettia. Jos mennään uimahalliin (poika rrrrakastaa saunomista ja vesileikkejä) tai jonnekin retkelle, yleensä se on tässä iltapäivällä.
17-17.30: Päivällinen: ks. lounas. Isi saapuu töistä kotiin näihin aikoihin ja jos hyvä tuuri käy, hän hoitaa ruokailuvahdin virkaa.
17.30-19: Huonolla säällä sisäleikkejä tai vaikka kauppareissu, kauniilla säällä ulkoilua tai pieni vaunulenkki. Pikkuleijona tykkää edelleen vaunulenkeistä, kunhan vaunut pysyvät liikkeellä. Aina on jotain mielenkiintoista nähtävää, vaikka vain metsälenkkiä vedettäisiin eikä edes autotien vartta. Iltaa kohden varsinkin sisäleikit saattavat muuttua vähän turhan raisuiksi ja kieltämisestä seuraa väsykiukkua. Jos oikein pahaksi pääsee, niin iltapala jää raivareiden takia väliin (lapsi siis itse kieltäytyy syömästä koska maailmantuska on niin valtava) ja pikaisten iltatoimien jälkeen uni tuleekin usein aika äkkiä. Isi on usein vastuussa pikkumiehen viihdyttämisestä tässä kohtaa päivää, koska itse teen taas jotain kotitöitä ja ehkä hetken bloggaan ja facebookkaan :)
19-19:30: Iltapala: leipää + päällysteitä, joskus puuroa. Jos meillä on tähän aikaan jotain aikuisten iltaruokaa niin annetaan pojallekin sitä iltapalaksi. Eli välillä tyyppi ahmii kulhollisen pestopastaa puuron sijaan :) Kunnon hiilaritainnutus takaa hyvät yöunet...
19.30-20.30: Iltatoimet: suihku, hammaspesu, vaatteiden vaihto; sekalaisia leikkejä tai vähän telkkarin katselua vanhempien kanssa ja iltakirjan lukeminen.
Viim. 20.30: Unilaulu, iltasuukko ja hyvänyöntoivotukset, poika jää yksin sänkyyn nukahtamaan. Uni tulee yleensä yhdeksän maissa. Nykyään muuten pikkuleijonan voi taas jättää itsekseen nukahtamaan, ei enää aktiivisesti pyri pois pinniksestä ninjatyylillä laidan yli. Pari kertaa saattaa pyytää äidin syliin tai vettä juotavaksi, mutta yleensä nämä ovat huomion hakemista eikä oikeaa hätää.
Kuten huomaatte, meillä ulkoillaan tosi paljon. Poika on hyvin aktiivinen ja nauttii suunnattomasti juoksemisesta ja kiipeilystä ja isoilla hiekkaleluautoilla ajamisesta. Lisäksi nyt alkavat leikkikaverit olla tärkeitä. Puistossa on aika vaisu jos ei ole muita lapsia paikalla, mutta varsinkin kun tuttuja samanikäisiä poikia ilmaantuu paikalle niin riemu on katossa. Ja mikäs siinä on äidilläkään ollessa kun on juttuseuraa ja lapset viihdyttävät itse itseään.
Kaikin puolin meidän päivärytmi on minusta toimiva ja selkeä, eikä arjen hommissa ole erityisiä hankaluuksia kun ruoka maistuu hyvin ja untakin otetaan reippaita satseja putkeen. Pottahommat ovat ihan vaiheessa, koska poika ei tykkää. Oppii sitten vähän myöhemmin kun oma kiinnostus niihin kasvaa.
Sisäleikitkin tuppaavat olemaan aika raisuja: autoilla ajamista ympäri kämppää, kiipeilyä huonekalujen päälle. Kielloista seuraa uhmamieli ja turhautuminen ja sitten alkavatkin tavarat lennellä ja nappaan pojan syliin rauhoittumaan. Askarteluja tms. ei meillä harrasteta juuri ollenkaan, koska paikallaanolo ja vaativa hienomotoriikka eivät ole meidän pojan taitolistalla :) Vaan eipä kaksivuotiaalta noita voi erityisesti vielä odottaakaan.
Millä lailla päivät sujuvat teillä muilla, joilla on parivuotiaita?
torstai 14. kesäkuuta 2012
Äitien välisestä ystävyydestä
Kyllähän minä sen tiesin, että kun saa lapsia niin alkaa pyöriä kaltaistensa parissa. Aika oudolta se kuitenkin välillä tuntuu. Raskausaikana ajattelin että sitten minusta ei ainakaan tule mitään hiekkalaatikko-trikoomammaa, so boring, siis niin kätevästi voi taaperon laittaa rattaisiin ja mennä trendikahvilaan juomaan lattea sillä välin kun lapsi lukee kuvakirjaa. Just niin.
Kuten parisuhteessa, myös ystävyydessä on lähentymis- ja loitontumiskausia. Ne eivät ehkä näy aina yhdessäolona mutta sinä tunteena kun molempien ajatukset kohtaavat tosi usein ja persoonat täydentävät toisiaan.
Paras ystäväni on lapseton, toistaiseksi ja omasta halustaan. Hän sanoo olevansa kovin lapsirakas mutta ilmeisesti ei olekaan ja ei oikein halua myöntää sitä tai ole sinut ajatuksen kanssa. Huomaan tosi selvästi, että hän on hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltaan kun läsnä on lapsia tai kun puhutaan mistä tahansa lapsiin liittyvästä. Urheasti hän kuitenkin kuuntelee ja koettaa kiinnostua. Ja minä puolestani koetan muistaa olla välillä puhumatta leijonapojasta ja muistaa kysellä ystäväni elämästä. Elämme selvää loitontumisvaihetta, mikä on varmasti hyvin luonnollista ja olisi saattanut olla edessä joka tapauksessa. Koetan myös olla patistelematta häntä perheen perustamiseen - sehän ei oikeasti minulle kuulu, vaikka minulla onkin taipumusta olla oikeassa myös muiden ihmisten asioissa. Ehkä sitten ystävyys taas tiivistyy kun minulla on taas aikaa ja rahaa tehdä pikahyppäyksiä lapsettoman naisen elämään tai kun hän joskus perustaa perheen.
Erään toisen ystäväni kanssa elämme molemmat kotiäitiarkea. Olimme läheiset jo ennen lasten syntymiä, mutta nyt olemme tekemisissä jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain. Toinen täydentää toisen lauseet. Molemmilla on kyky hypätä hyvin syvälliseen keskusteluun ihan hetkessä, kun lapset ovat nukkumassa tai muualla hoidossa. Ja mikä parasta, hyvin luontevasti keskustelemme myös muista kuin lapsiasioista. Lähentymisvaihe, ihan selvästi, ja se on molemmille voimavara. Jossain vaiheessa väistämättömästi loitonnumme koska se kuuluu ihmissuhteiden normaaliin sykliin, ja se harmittaa minua jo etukäteen.
Noh, sitten on näitä hiekkalaatikkokavereita. Olen tutustunut moniin lähistöllä asuviin äiteihin vauvakuvioiden myötä, ja elämme mitä parhainta elämäntilanneystävyyttä. Kyläillään puolin ja toisin, puhutaan syömiset ja nukkumiset ja kakkaamiset ja nuhakuumeet ja matkarattaat ja vaippamerkit ja vaatekutsut ja hoitopaikat ja muskarit, you name it. Pikalähentyminen, melkein kuin ystävyyskesäromanssi. Vähän kuitenkin veikkaan, että ystävyys jää facebook-tasolle heti, kun joku muuttaa pois tai menee töihin muiden jäädessä vielä/taas kotiin. (Tosi outoa muuten kategorisoida jotain "facebook"-etuliitteellä. Mutta se vaan kuvaa tilannetta niin osuvasti.)
Aivan mahtavaa on huomata sekin, miten lapset alkavat jo seurustella keskenään. Ystävyydeksi sitä ei varmaan voi vielä vuosiin kutsua, mutta ihan selvästi leikkikaverit ovat tärkeitä toisilleen. Olisi hienoa, jos pojalle jäisi sellainen elinikäinen ystävä, jonka on tuntenut jo pienestä saakka. Pakottaa ei tietenkään voi enkä haluakaan. Ehkä se auttaisi myös meitä äitejä tekemään töitä ystävyytemme eteen, että lapset ovat omasta halustaan toistensa ystäviä.
Kuten parisuhteessa, myös ystävyydessä on lähentymis- ja loitontumiskausia. Ne eivät ehkä näy aina yhdessäolona mutta sinä tunteena kun molempien ajatukset kohtaavat tosi usein ja persoonat täydentävät toisiaan.
Paras ystäväni on lapseton, toistaiseksi ja omasta halustaan. Hän sanoo olevansa kovin lapsirakas mutta ilmeisesti ei olekaan ja ei oikein halua myöntää sitä tai ole sinut ajatuksen kanssa. Huomaan tosi selvästi, että hän on hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltaan kun läsnä on lapsia tai kun puhutaan mistä tahansa lapsiin liittyvästä. Urheasti hän kuitenkin kuuntelee ja koettaa kiinnostua. Ja minä puolestani koetan muistaa olla välillä puhumatta leijonapojasta ja muistaa kysellä ystäväni elämästä. Elämme selvää loitontumisvaihetta, mikä on varmasti hyvin luonnollista ja olisi saattanut olla edessä joka tapauksessa. Koetan myös olla patistelematta häntä perheen perustamiseen - sehän ei oikeasti minulle kuulu, vaikka minulla onkin taipumusta olla oikeassa myös muiden ihmisten asioissa. Ehkä sitten ystävyys taas tiivistyy kun minulla on taas aikaa ja rahaa tehdä pikahyppäyksiä lapsettoman naisen elämään tai kun hän joskus perustaa perheen.
Erään toisen ystäväni kanssa elämme molemmat kotiäitiarkea. Olimme läheiset jo ennen lasten syntymiä, mutta nyt olemme tekemisissä jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain. Toinen täydentää toisen lauseet. Molemmilla on kyky hypätä hyvin syvälliseen keskusteluun ihan hetkessä, kun lapset ovat nukkumassa tai muualla hoidossa. Ja mikä parasta, hyvin luontevasti keskustelemme myös muista kuin lapsiasioista. Lähentymisvaihe, ihan selvästi, ja se on molemmille voimavara. Jossain vaiheessa väistämättömästi loitonnumme koska se kuuluu ihmissuhteiden normaaliin sykliin, ja se harmittaa minua jo etukäteen.
Noh, sitten on näitä hiekkalaatikkokavereita. Olen tutustunut moniin lähistöllä asuviin äiteihin vauvakuvioiden myötä, ja elämme mitä parhainta elämäntilanneystävyyttä. Kyläillään puolin ja toisin, puhutaan syömiset ja nukkumiset ja kakkaamiset ja nuhakuumeet ja matkarattaat ja vaippamerkit ja vaatekutsut ja hoitopaikat ja muskarit, you name it. Pikalähentyminen, melkein kuin ystävyyskesäromanssi. Vähän kuitenkin veikkaan, että ystävyys jää facebook-tasolle heti, kun joku muuttaa pois tai menee töihin muiden jäädessä vielä/taas kotiin. (Tosi outoa muuten kategorisoida jotain "facebook"-etuliitteellä. Mutta se vaan kuvaa tilannetta niin osuvasti.)
Aivan mahtavaa on huomata sekin, miten lapset alkavat jo seurustella keskenään. Ystävyydeksi sitä ei varmaan voi vielä vuosiin kutsua, mutta ihan selvästi leikkikaverit ovat tärkeitä toisilleen. Olisi hienoa, jos pojalle jäisi sellainen elinikäinen ystävä, jonka on tuntenut jo pienestä saakka. Pakottaa ei tietenkään voi enkä haluakaan. Ehkä se auttaisi myös meitä äitejä tekemään töitä ystävyytemme eteen, että lapset ovat omasta halustaan toistensa ystäviä.
Huumoria
Leijonapojalla on jo ihan oma huumorintaju! Nykyään naurattaa ihan hirveästi jos tehdään hassuja yhdyssanoja: leipäauto, kurkkusänky, kenkäkaukosäädin. Käkkäkäkää, kikikikikii! Ja sekalaisten tavujen huutelu, se vasta kivaa onkin! Äidilläkin on yleensä ihan hauskaa.
Myös se naurattaa kun kasataan kädet täyteen sekalaisia leluja, otetaan vauhtia ja viskataan kaikki maahan ja pitkin seiniä. (Yltympäriinsä heittelyn MM-voittaja asuu meillä.) Äidin huumorintaju ei ole vielä kehittynyt ymmärtämään tätä vitsiä.
Myös se naurattaa kun kasataan kädet täyteen sekalaisia leluja, otetaan vauhtia ja viskataan kaikki maahan ja pitkin seiniä. (Yltympäriinsä heittelyn MM-voittaja asuu meillä.) Äidin huumorintaju ei ole vielä kehittynyt ymmärtämään tätä vitsiä.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Lapsiluku
Ympärilläni lähes kaikki tutut samanikäisten esikoisten äidit ovat perheenlisäyspuuhissa: joko raskaana tai pikkukakkosen hoitopuuhissa. Tämä tietysti pistää myös omaan päähäni ajatuksia. Haluanko toisen lapsen vai ei, ja mikä olisi sopiva ikäero?
(Ymmärrän toki, että kaikki eivät voi valita tulevatko raskaaksi vai ei, ja itsekään en tietysti voi ennalta tietää. Toivon että jos haluan toisen lapsen niin kroppani olisi yhteistyökykyinen. Tämäkin ikäeropohdinta on täysin spekulatiivista.)
Aluksi ajattelin että en halua lapsia. Sitten ajattelin, että ehkä kaduttaa enemmän tekemättä jättäminen kuin tekeminen. No, nyt on leijonapoika ja elämä on yleensä oikein kivaa, joskus tietysti on sellaisia päiviä että lähettäisin lapsen vaikka heti jonnekin kaukaiselle kiertoradalle. Toisaalta on tosi ihanaa että lapsi on koko ajan omatoimisempi ja myös hoitoavun hyödyntäminen onnistuu todella helposti. Saa nukkua aika hyvin, minun kehoni on kokonaan minun. Ja toisaalta... ne potkut vatsassa, se pikkuvauvan tuoksu, ensimmäiset hampaattomat hymyt, maaginen äidin ja vauvan yhteys kiireettömillä imetyshetkillä. Miten uskomattoman ihanan pakahduttavan suloista! Ja toisaalta. Lamaannuttava raskauspahoinvointi, tukala viimeinen kolmannes, synnytys (uh!), valvomiset, täysin aivottoman vilkasliikkeisen yksivuotiaan vahtiminen, raivoava taapero, ja tähän päälle vielä todella vilkas esikoinen, joka on tämän tästä pahanteossa. Ja asuntokin kävisi ahtaaksi... Mutta jotenkin tuo kello taas tikittää, tai ainakin jotain piipittää. (Paristot loppu?) Totta kai tiedän, että ikinä ei tule sitä katumaan että on hankkinut lapsen/lapsia, se ainokainen tai ne molemmat ovat ihan mielettömän rakkaita.
Tuntuu, että mieli muuttuu monta kertaa saman päivän aikana. Oikeasti meidän perheelle järkevin vaihtoehto olisi odottaa että leijonapoika on kolme-neljävuotias ja miettiä sitten toista vauvaa. Näin äiti jaksaa parhaiten ja myös taloudelliset kuviot yms. olisivat jo vähän lutviutuneet nykyisestä sinnittelystä. En itse ole mitään erityistä koulukuntaa lasten ikäerojen suhteen, esimerkkejä puoleen ja toiseen löytyy omasta elämästä ja lähipiiristä vaikka millä mitalla. Eniten mietityttää oma jaksaminen, ja sen puolesta puhuu reiluhko ikäero.
Mies kyllä jo ilmoitti olevansa valmis toiseen lapseen. Päätöksenteko on tässä vähän niin kuin minun harteillani, kääk! Kaurapuuroaivoilla ei taideta kummoisia swot-analyysejä saada aikaan, ja intuitio heiluu laidasta laitaan kuin laiva myrskyssä.
(Ymmärrän toki, että kaikki eivät voi valita tulevatko raskaaksi vai ei, ja itsekään en tietysti voi ennalta tietää. Toivon että jos haluan toisen lapsen niin kroppani olisi yhteistyökykyinen. Tämäkin ikäeropohdinta on täysin spekulatiivista.)
Aluksi ajattelin että en halua lapsia. Sitten ajattelin, että ehkä kaduttaa enemmän tekemättä jättäminen kuin tekeminen. No, nyt on leijonapoika ja elämä on yleensä oikein kivaa, joskus tietysti on sellaisia päiviä että lähettäisin lapsen vaikka heti jonnekin kaukaiselle kiertoradalle. Toisaalta on tosi ihanaa että lapsi on koko ajan omatoimisempi ja myös hoitoavun hyödyntäminen onnistuu todella helposti. Saa nukkua aika hyvin, minun kehoni on kokonaan minun. Ja toisaalta... ne potkut vatsassa, se pikkuvauvan tuoksu, ensimmäiset hampaattomat hymyt, maaginen äidin ja vauvan yhteys kiireettömillä imetyshetkillä. Miten uskomattoman ihanan pakahduttavan suloista! Ja toisaalta. Lamaannuttava raskauspahoinvointi, tukala viimeinen kolmannes, synnytys (uh!), valvomiset, täysin aivottoman vilkasliikkeisen yksivuotiaan vahtiminen, raivoava taapero, ja tähän päälle vielä todella vilkas esikoinen, joka on tämän tästä pahanteossa. Ja asuntokin kävisi ahtaaksi... Mutta jotenkin tuo kello taas tikittää, tai ainakin jotain piipittää. (Paristot loppu?) Totta kai tiedän, että ikinä ei tule sitä katumaan että on hankkinut lapsen/lapsia, se ainokainen tai ne molemmat ovat ihan mielettömän rakkaita.
Tuntuu, että mieli muuttuu monta kertaa saman päivän aikana. Oikeasti meidän perheelle järkevin vaihtoehto olisi odottaa että leijonapoika on kolme-neljävuotias ja miettiä sitten toista vauvaa. Näin äiti jaksaa parhaiten ja myös taloudelliset kuviot yms. olisivat jo vähän lutviutuneet nykyisestä sinnittelystä. En itse ole mitään erityistä koulukuntaa lasten ikäerojen suhteen, esimerkkejä puoleen ja toiseen löytyy omasta elämästä ja lähipiiristä vaikka millä mitalla. Eniten mietityttää oma jaksaminen, ja sen puolesta puhuu reiluhko ikäero.
Mies kyllä jo ilmoitti olevansa valmis toiseen lapseen. Päätöksenteko on tässä vähän niin kuin minun harteillani, kääk! Kaurapuuroaivoilla ei taideta kummoisia swot-analyysejä saada aikaan, ja intuitio heiluu laidasta laitaan kuin laiva myrskyssä.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Unihäiriöitä pienen leijonan reviirillä
Leijonanpesässä on sairastettu, oltu kiireisiä ja ryydytty temppuilevan uhmiksen kanssa, siksi pidempi tauko kirjoittamisessa. Sairastelut ovat toivottavasti ohi, kiireet ja uhma jatkuvat mutta koetetaan nyt saada pieni rykäisy tänne blogiin.
Poika on alkanut pistää iltaisin ranttaliksi. Ennen meillä ei juurikaan ollut ongelmia nukuttamisessa. Tutti suuhun, poika unipussiin ja paketti pinnasänkyyn. Toivotettiin hyvät yöt ja sinne se nukahti itsekseen ja nukkui koko yön. Okei, aamut olivat tosi aikaisia mutta saatiinpahan sentään illalla omaa aikaa miehen kanssa.
Noh, nyt unipussi on poistettu käytöstä koska se on liian kuuma. Poika oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Tutti on vielä käytössä, mutta sekään ei estä yli tunnin pituista iltarumbaa. Puuron, pesujen, iltasadun, -juttelujen ja -laulun jälkeen tyyppi pistetään sänkyyn. Pää menee tyynyyn n. minuutiksi, sitten alkaa tauoton pulina, syliin-omaan-sänkyyn-syliin-ralli, sängyssä hyppiminen ja laitojen renkutus, petivaatteiden heittely pois sängystä, kiipeäminen pois, lelujen perään kitiseminen, tutin heittely pitkin huonetta...
Homma on melkein sama, oli nukuttajana minä taikka mies. Miehen kanssa ehkä vähän nopsempaan rauhoittuu. Kun valot on sammutettu ja hyvät yöt toivotettu, lapsen kanssa ei enää jutella vaan istun tuolilla huoneessa hiljaa (paitsi sanon tarvittaessa että äiti on tässä, ei hätää). En ota syliin ihan pikkukitinästä. Tutin annan takaisin vasta vähän ajan kuluttua, että poika ymmärtää että sitä ei kannata heitellä. En ihan heti nosta sänkyyn takaisin peittoa ja pehmoleluja, peruste sama kuin edellä. Jättäisin pojan muuten itsekseen nukahtamaan, mutta se tulee pois sängystä ja sellainen peli ei vetele. Ja pinnasängystä pois kiipeäminen on tuommoiselle vajaa 90-senttiselle vähän riskialtista puuhaa muutenkin, vahtia siis pitää. Pojalla ei ole nälkä eikä jano, sen verran hyvin iltaisin menee puuroa ja maitoa. Vaippa on vaihdettu. Allergiaa yms. ei ole, ja muutenkin satunnaista räkää lukuun ottamatta ihan terve tyyppi. Päivällä ulkoillaan reippaasti että illalla olisi väsy. Päiväunet nukutaan, koska niitä vielä selkeästi tarvitaan, jo aamupäivällä alkaa pikkumiestä haukotuttaa. Yöunia menee sellaiset 9,5-10 tuntia ja päikkäreitä 1,5-2 tuntia, eli ihan keskiverto unimäärä vuorokaudessa tuonikäiselle. Päivän aikana on kaikenlaista puuhaa ja kyläilyjä mutta myös riittävästi tuttuja rutiineja kotona. Isoja poskihampaita on tulossa mutta ei tämä iltariehuminen vaikuta tuskakitinältä vaan pikemminen ihan normaalilta uhmalta, jossa lapsi haluaa testata rajojaan myös nukkumisen suhteen. Tuttivieroitus ja isoon sänkyyn siirtäminen on tarkoitus tehdä loppukesästä. Poika ei ole koskaan nukkunut perhepedissä vaan aina omassa sängyssä, ja 7 kk ikäisestä lähtien omassa huoneessa.
Myös nyt öisin huutaa satunnaisesti äitiäitiäitiii, jos vaikka tutti on pudonnut suusta tyynyn alle piiloon. Ja taas pitää rauhoitella ja istua vieressä vartin verran. Yöheräilyjä ei meillä ole viimeiseen vuoteen hirveästi ollut, tai jos on, niin emme miehen kanssa ole itse edes heränneet pieneen vinkaisuun.
Neuvoja/sympatiaa/kokemuksia, anyone? Vai onko kaikkien melkein 2-vuotiaiden kotona tällaista iltaisin?
Poika on alkanut pistää iltaisin ranttaliksi. Ennen meillä ei juurikaan ollut ongelmia nukuttamisessa. Tutti suuhun, poika unipussiin ja paketti pinnasänkyyn. Toivotettiin hyvät yöt ja sinne se nukahti itsekseen ja nukkui koko yön. Okei, aamut olivat tosi aikaisia mutta saatiinpahan sentään illalla omaa aikaa miehen kanssa.
Noh, nyt unipussi on poistettu käytöstä koska se on liian kuuma. Poika oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Tutti on vielä käytössä, mutta sekään ei estä yli tunnin pituista iltarumbaa. Puuron, pesujen, iltasadun, -juttelujen ja -laulun jälkeen tyyppi pistetään sänkyyn. Pää menee tyynyyn n. minuutiksi, sitten alkaa tauoton pulina, syliin-omaan-sänkyyn-syliin-ralli, sängyssä hyppiminen ja laitojen renkutus, petivaatteiden heittely pois sängystä, kiipeäminen pois, lelujen perään kitiseminen, tutin heittely pitkin huonetta...
Homma on melkein sama, oli nukuttajana minä taikka mies. Miehen kanssa ehkä vähän nopsempaan rauhoittuu. Kun valot on sammutettu ja hyvät yöt toivotettu, lapsen kanssa ei enää jutella vaan istun tuolilla huoneessa hiljaa (paitsi sanon tarvittaessa että äiti on tässä, ei hätää). En ota syliin ihan pikkukitinästä. Tutin annan takaisin vasta vähän ajan kuluttua, että poika ymmärtää että sitä ei kannata heitellä. En ihan heti nosta sänkyyn takaisin peittoa ja pehmoleluja, peruste sama kuin edellä. Jättäisin pojan muuten itsekseen nukahtamaan, mutta se tulee pois sängystä ja sellainen peli ei vetele. Ja pinnasängystä pois kiipeäminen on tuommoiselle vajaa 90-senttiselle vähän riskialtista puuhaa muutenkin, vahtia siis pitää. Pojalla ei ole nälkä eikä jano, sen verran hyvin iltaisin menee puuroa ja maitoa. Vaippa on vaihdettu. Allergiaa yms. ei ole, ja muutenkin satunnaista räkää lukuun ottamatta ihan terve tyyppi. Päivällä ulkoillaan reippaasti että illalla olisi väsy. Päiväunet nukutaan, koska niitä vielä selkeästi tarvitaan, jo aamupäivällä alkaa pikkumiestä haukotuttaa. Yöunia menee sellaiset 9,5-10 tuntia ja päikkäreitä 1,5-2 tuntia, eli ihan keskiverto unimäärä vuorokaudessa tuonikäiselle. Päivän aikana on kaikenlaista puuhaa ja kyläilyjä mutta myös riittävästi tuttuja rutiineja kotona. Isoja poskihampaita on tulossa mutta ei tämä iltariehuminen vaikuta tuskakitinältä vaan pikemminen ihan normaalilta uhmalta, jossa lapsi haluaa testata rajojaan myös nukkumisen suhteen. Tuttivieroitus ja isoon sänkyyn siirtäminen on tarkoitus tehdä loppukesästä. Poika ei ole koskaan nukkunut perhepedissä vaan aina omassa sängyssä, ja 7 kk ikäisestä lähtien omassa huoneessa.
Myös nyt öisin huutaa satunnaisesti äitiäitiäitiii, jos vaikka tutti on pudonnut suusta tyynyn alle piiloon. Ja taas pitää rauhoitella ja istua vieressä vartin verran. Yöheräilyjä ei meillä ole viimeiseen vuoteen hirveästi ollut, tai jos on, niin emme miehen kanssa ole itse edes heränneet pieneen vinkaisuun.
Neuvoja/sympatiaa/kokemuksia, anyone? Vai onko kaikkien melkein 2-vuotiaiden kotona tällaista iltaisin?
tiistai 8. toukokuuta 2012
Ihastuksia ja vihastuksia, osa 1
Ihastuksia:
- Lapsi höpöttää taukoamatta ja selittää kolmannessa persoonassa omia tekemisiään ja kaikkea näkemäänsä. Kolmen-neljän sanan lauseita.
- Ja tunnistaa jo vaikka kuinka monta kirjainta ihan itse!
- Laskee itse kymmeneen (hieman avustettuna tosin, mutta kuitenkin).
- Kesä tulee, pukeminen vähenee. Jokainen vaatekappale vähemmän on askel kohti parempaa mieltä.
- Vihreät puut ja valoisat illat.
- Tieto mieluisesta hoitopaikasta syksyksi.
- Ingman Creamy -sarjan jäätelöt. My oh my miten hyvää.
Vihastuksia:
- Varmaan poskihampaita tulossa. Jopa uhmiksen mittapuulla selittämätöntä kiukuttelua.
- Miksei se voi haluta oppia syömään itse lusikalla ja juomaan kunnolla mukista? Tai suostu edes välillä käymään potalla?
- Ikkunanpesu, siivous. Haluan lukea ja blogata. Tehdä ruokaa ja syödä sitä. Ja olla lapsen kanssa, ainakin silloin kun se käyttäytyy hyvin.
- Yhdistelmä vaipparoskis + kylpyhuoneen lattialämmitys. Enempää ei tarvinne sanoa.
- Tilin saldo. Ihminenhän tienaa (tuloista riippumatta) maksimissaan 50 % siitä mitä haluaisi. Mutta nyt vuoden Kelan elättinä oltuani joudun siirtymään myös miehen elätiksi. Itsenäisen naisen elämää 2000-luvulla.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Mistä tietää että lapsella on uhmaikä?
Siitä, että äidin päätä särkee joka ilta, koska koko päivän on pitänyt purra hampaita yhteen oman raivostumisen hillitsemiseksi.
Siitä, että koti on aivan sekaisin. Vanhemmilla menee iltaisin niin paljon aikaa omaan rauhoittumiseen ettei jaksa enää välittää sotkusta.
Siitä, että naapuri kommentoi: Teidän poika ei taida tykätä pukemisesta?
Melkein tunnen huonoa omaatuntoa kun näen toisella äidillä samanlaisen raivopään ja ajattelen helpottuneena: Ihanaa, kun jollain muullakin on samanlainen! Koetan ajatella, että vanhempana lapsi hyötyy ns. energisestä luonteestaan, jos vain energia kanavoituu oikein.
Siitä, että koti on aivan sekaisin. Vanhemmilla menee iltaisin niin paljon aikaa omaan rauhoittumiseen ettei jaksa enää välittää sotkusta.
Siitä, että naapuri kommentoi: Teidän poika ei taida tykätä pukemisesta?
Melkein tunnen huonoa omaatuntoa kun näen toisella äidillä samanlaisen raivopään ja ajattelen helpottuneena: Ihanaa, kun jollain muullakin on samanlainen! Koetan ajatella, että vanhempana lapsi hyötyy ns. energisestä luonteestaan, jos vain energia kanavoituu oikein.
torstai 3. toukokuuta 2012
Leijonavauvan ensimmäinen vuosi
Olin varautunut siihen, että vauvaelämä on tosi rankkaa ja olen aivan rikki koko ajan. Olin melkein jo ennalta päättänyt, että minulla on vaikeaa. Alku leijonapojan kanssa oli hankalaa. Synnytys vei voimia ja imetys onnistui kunnolla vasta lähes kuukauden päästä. Minun oli hankalaa tottua yövalvomisiin koska olen itse huono nukkuja ja herättyäni en tahdo saada uudelleen unta. Ja kesti aikansa, ennen kuin tajusin noudattaa lähes kaikilta äideiltä saamaani neuvoa: Nuku päiväunet silloin kun vauvakin nukkuu.
Ensikertalaisena sitä jännittää kaikenlaista. Onko tämä nyt normaalia, päivä on ihan erilainen kuin eilinen, miksei vauva nuku, se ei ole kakannut / on kakannut tosi paljon, huutaa / on liian hiljainen. Leijonapoika oppi jonkinlaiseen rytmiin muutaman viikon ikäisenä ts. pystyin itse jotenkin ennakoimaan ja aikatauluttamaan päivien kulkua. Oli helppoa käydä vauvan kanssa kylässä tai kahviloissa, koska poika nukkui vaunuissa vaikka kuinka pitkiä päiväunia eikä itkeskellyt kuin nälkäänsä. Ja hänelle kelpasi pullo ja korvike siinä missä rintamaitokin, eli varsin helppo ruokittava.
Vauvan ollessa noin puolivuotias osasin todella nauttia arjesta. Nukuimme pääsääntöisesti ihan hyvin, syöminen sujui, olin varsin tyytyväinen siihen että imetys piti kilot kurissa ja mahduin vanhoihin vaatteisiini helposti. Lähipiirissä oli tuoreita vauvoja ja vauvauutisia, ja niiden herkistämänä tunsin hurjaa rakkautta leijonapoikaan. Hän kehittyi ja kasvoi hyvin ja nautin pojan edistymisen virstanpylväistä.
Pikkuleijona lähti aika aikaisin liikkeelle ja sitten päiviin tulikin vauhtia. Päiväunirytmistä tuli oma henkireikäni. Olin ajatellut pojan olevan rauhallinen mutta yhtäkkiä pieni mies koki valtavan muutoksen: Voin itse mennä minne haluan. Uskomaton voima pisti vauvan liikkeelle ja ylös ja samalla hänestä tuli jotenkin stereotyyppinen poika: tavaroiden heitteleminen, meteli ja kova vauhti viehättivät suuresti, ja mikään paikallaoloa ja keskittymistä vaativa tekeminen ei oikein maistunut. (Melkein kaksivuotiaana tilanne on jotakuinkin sama...) Alkoi päivittäinen leikkipuistorytmi, kyläillessä sai jo olla aika valppaana toisten ihmisten omaisuuden vuoksi. Nukkumisessa oli välillä vähän takapakkia, mutta kun poika oppi itse laittamaan tutin takaisin suuhun yöllä ja siirtyi omaan huoneeseen, vanhempienkin vireystila koheni lähelle normaalia.
Imetys loppui leijonan ollessa kahdeksankuinen. Häntä ei enää niin kiinnostanut, ja minäkin kaipasin kroppaani takaisin itselleni. Pienen haikeuden jälkeen korvikkeeseen siirtyminen oli minullekin aika helppo juttu. Sain reippaasti omaa aikaa, koska rintojen pakotus ei enää määrännyt omien menojeni ajankäyttöä. Win-win!
Ensimmäisenä syntymäpäivänään pikkupoika käveli ja juoksikin, nukkui enimmäkseen vain yhdet päiväunet, jokelsi paljon muttei vielä sanonut yhtään tunnistettavaa sanaa, nautti keinumisesta ja kulkuneuvojen havainnoinnista rattaista käsin ja innostui leikeistä, joissa oli mahdollisimman paljon ääntä ja liikettä. Kodin pinnoissa on lukemattomia naarmuja ja koloja lentävien palikoiden jäljiltä. Ei se mitään.
Jälkeenpäin ajateltuna pikkuleijona oli erittäin helppo vauva ja vähän soimaan itseäni siitä, että koin asiat vaikeampina kuin ne olivatkaan. Melkein jo kaipaan uutta vauvaa, josta osaisin nauttia paljon enemmän.
Ensikertalaisena sitä jännittää kaikenlaista. Onko tämä nyt normaalia, päivä on ihan erilainen kuin eilinen, miksei vauva nuku, se ei ole kakannut / on kakannut tosi paljon, huutaa / on liian hiljainen. Leijonapoika oppi jonkinlaiseen rytmiin muutaman viikon ikäisenä ts. pystyin itse jotenkin ennakoimaan ja aikatauluttamaan päivien kulkua. Oli helppoa käydä vauvan kanssa kylässä tai kahviloissa, koska poika nukkui vaunuissa vaikka kuinka pitkiä päiväunia eikä itkeskellyt kuin nälkäänsä. Ja hänelle kelpasi pullo ja korvike siinä missä rintamaitokin, eli varsin helppo ruokittava.
Vauvan ollessa noin puolivuotias osasin todella nauttia arjesta. Nukuimme pääsääntöisesti ihan hyvin, syöminen sujui, olin varsin tyytyväinen siihen että imetys piti kilot kurissa ja mahduin vanhoihin vaatteisiini helposti. Lähipiirissä oli tuoreita vauvoja ja vauvauutisia, ja niiden herkistämänä tunsin hurjaa rakkautta leijonapoikaan. Hän kehittyi ja kasvoi hyvin ja nautin pojan edistymisen virstanpylväistä.
Pikkuleijona lähti aika aikaisin liikkeelle ja sitten päiviin tulikin vauhtia. Päiväunirytmistä tuli oma henkireikäni. Olin ajatellut pojan olevan rauhallinen mutta yhtäkkiä pieni mies koki valtavan muutoksen: Voin itse mennä minne haluan. Uskomaton voima pisti vauvan liikkeelle ja ylös ja samalla hänestä tuli jotenkin stereotyyppinen poika: tavaroiden heitteleminen, meteli ja kova vauhti viehättivät suuresti, ja mikään paikallaoloa ja keskittymistä vaativa tekeminen ei oikein maistunut. (Melkein kaksivuotiaana tilanne on jotakuinkin sama...) Alkoi päivittäinen leikkipuistorytmi, kyläillessä sai jo olla aika valppaana toisten ihmisten omaisuuden vuoksi. Nukkumisessa oli välillä vähän takapakkia, mutta kun poika oppi itse laittamaan tutin takaisin suuhun yöllä ja siirtyi omaan huoneeseen, vanhempienkin vireystila koheni lähelle normaalia.
Imetys loppui leijonan ollessa kahdeksankuinen. Häntä ei enää niin kiinnostanut, ja minäkin kaipasin kroppaani takaisin itselleni. Pienen haikeuden jälkeen korvikkeeseen siirtyminen oli minullekin aika helppo juttu. Sain reippaasti omaa aikaa, koska rintojen pakotus ei enää määrännyt omien menojeni ajankäyttöä. Win-win!
Ensimmäisenä syntymäpäivänään pikkupoika käveli ja juoksikin, nukkui enimmäkseen vain yhdet päiväunet, jokelsi paljon muttei vielä sanonut yhtään tunnistettavaa sanaa, nautti keinumisesta ja kulkuneuvojen havainnoinnista rattaista käsin ja innostui leikeistä, joissa oli mahdollisimman paljon ääntä ja liikettä. Kodin pinnoissa on lukemattomia naarmuja ja koloja lentävien palikoiden jäljiltä. Ei se mitään.
Jälkeenpäin ajateltuna pikkuleijona oli erittäin helppo vauva ja vähän soimaan itseäni siitä, että koin asiat vaikeampina kuin ne olivatkaan. Melkein jo kaipaan uutta vauvaa, josta osaisin nauttia paljon enemmän.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Kuinka minusta tuli äiti
En koskaan ajatellut olevani äitisorttia. Nautin elämästä kahden aikuisen perheessä, kun oli mahdollisuus matkustella, harrastaa ja tavata ystäviä. Lapsijutut jotenkin ahdistivat. Jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä jokin puolitietoinen keino pysytellä kaukana asiasta, joka sitten kuitenkin vähän kiinnosti. Olin ajatellut että jos joskus saan lapsen, se on ehkä poika. Ja nimikin voisi olla se.
Ystävät ympärillä perheellistyivät, jäi kyllä lapsettomiakin ystäviä jäljelle, joten lapsetonta seuraa riitti. Miehen kanssa olimme puhuneet, että ei me varmaan niitä lapsia, ei se sovi meille, mikäs tässä on kahdestaan ollessa, mukavaa elämää. Kai se lapsijuttu vähän kaihersi taustalla, kun kovasti korostin sitä että ainakaan en halua lapsia, ikinä!
Mies alkoi puhua että olisihan se kiva ja hän olisi kyllä valmis vaikka heti. Säikähdin ja suutuin. Asia painoi taustalla, aloin ajatella. Lämpimiä lapsiajatuksia yhä enemmän. Kiperiä keskusteluja miehen kanssa, ajatuksia, että tämä on nyt se todellinen sitoutuminen toiseen, olenko valmis. Aikuiset voivat keskenään olla miten ovat, mutta lapsen tullessa sen asioita on priorisoitava.
Heittäydyin. Aloimme yrittää. Tai siis annoimme mahdollisuuden, kellon ja kalenterin mukaan emme missään nimessä halunneet mennä. Mitään ei kuulunut, kuukaudet kuluivat. Olin oudosti vähän helpottunut: näinkö se päätös olisi puolestani nyt tehty, ei lapsia meille! Mutta surullinenkin: enkö saakaan kokea sitä kaikkea? Miksen minä? Juuri kun olisi pitänyt alkaa keskustella siitä, aletaanko ihan tosissaan yrittää ja vähän katseltiin Väestöliiton sivuja, se tapahtui. Oli epämääräinen olo. Väsytti. Hyvä ruoka oli pahaa. Kesti päiviä ennen kuin tajusin tehdä testin. Se säikäytti perinpohjin, onnea ja kauhua.
Kun ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen olo alkoi olla hyvä, negatiivisten tunteiden sijaan tuli lämmin, hellä, ihana onni. Minun pieni vauvani, meidän rakas pieni. Ajattelin sen koko ajan olevan poika, ja niinhän se olikin. Masu kasvoi ja pukeuduin ylpeänä sitä korostaviin vaatteisiin. Tunsin mystistä suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikkien äitien kanssa. Ajattelin ylimielisesti muiden äitien lapsista, että miten heillä nyt tuolla tavalla, en minä ainakaan, minä aion tehdä näin ja noin. (Sittemmin lapsen synnyttyä parannuin tietämisen taudista ja opin nöyräksi.) Vertaistukea oli tarjolla paljon ja muiden kanssa silittelimme masujamme. Valitettiin, kun se kai kuuluu asiaan: Nukun huonosti, maha painaa, kävely vihloo ja supistaa. Kesä eteni, oli ihan kamalan helteinen ja olo tukala. Toivoin, että leijonapoika ymmärtäisi syntyä ajoissa jotta pääsisin piinasta äkkiä. Muiden lapset syntyivät ja olin ennen kaikkea kateellinen. Sitten vihdoin lämpimänä loppukesän aamuna pieni poika tuli syliini. Hämmentävää aikaa.
Olin sitä äitityyppiä, jolla rakkaus omaan lapseen tulee vähitellen eikä ihan kertarytinällä. Alkukankeudet vauvanhoidossa ja imetyksessä tuntuivat ihan hirveiltä ja muka vähensivät kiintymystä vauvaan. Yritin silti kovasti, koska halusin onnistua ja olin päättänyt tehdä asioita oikeaksi ajattelemallani tavalla. Sinnikkyys palkittiin, imetys lähti sujumaan, poika oppi jonkinlaiseen rytmiin. Ja eräänä päivänä katselin rinnalle nukahtanutta muutaman viikon ikäistä poikaa, maailman suloisinta olentoa, ja itku tuli. Rakkausitku. Yksi niistä hetkistä, jolloin minusta tuli äiti.
Ystävät ympärillä perheellistyivät, jäi kyllä lapsettomiakin ystäviä jäljelle, joten lapsetonta seuraa riitti. Miehen kanssa olimme puhuneet, että ei me varmaan niitä lapsia, ei se sovi meille, mikäs tässä on kahdestaan ollessa, mukavaa elämää. Kai se lapsijuttu vähän kaihersi taustalla, kun kovasti korostin sitä että ainakaan en halua lapsia, ikinä!
Mies alkoi puhua että olisihan se kiva ja hän olisi kyllä valmis vaikka heti. Säikähdin ja suutuin. Asia painoi taustalla, aloin ajatella. Lämpimiä lapsiajatuksia yhä enemmän. Kiperiä keskusteluja miehen kanssa, ajatuksia, että tämä on nyt se todellinen sitoutuminen toiseen, olenko valmis. Aikuiset voivat keskenään olla miten ovat, mutta lapsen tullessa sen asioita on priorisoitava.
Heittäydyin. Aloimme yrittää. Tai siis annoimme mahdollisuuden, kellon ja kalenterin mukaan emme missään nimessä halunneet mennä. Mitään ei kuulunut, kuukaudet kuluivat. Olin oudosti vähän helpottunut: näinkö se päätös olisi puolestani nyt tehty, ei lapsia meille! Mutta surullinenkin: enkö saakaan kokea sitä kaikkea? Miksen minä? Juuri kun olisi pitänyt alkaa keskustella siitä, aletaanko ihan tosissaan yrittää ja vähän katseltiin Väestöliiton sivuja, se tapahtui. Oli epämääräinen olo. Väsytti. Hyvä ruoka oli pahaa. Kesti päiviä ennen kuin tajusin tehdä testin. Se säikäytti perinpohjin, onnea ja kauhua.
Kun ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen olo alkoi olla hyvä, negatiivisten tunteiden sijaan tuli lämmin, hellä, ihana onni. Minun pieni vauvani, meidän rakas pieni. Ajattelin sen koko ajan olevan poika, ja niinhän se olikin. Masu kasvoi ja pukeuduin ylpeänä sitä korostaviin vaatteisiin. Tunsin mystistä suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikkien äitien kanssa. Ajattelin ylimielisesti muiden äitien lapsista, että miten heillä nyt tuolla tavalla, en minä ainakaan, minä aion tehdä näin ja noin. (Sittemmin lapsen synnyttyä parannuin tietämisen taudista ja opin nöyräksi.) Vertaistukea oli tarjolla paljon ja muiden kanssa silittelimme masujamme. Valitettiin, kun se kai kuuluu asiaan: Nukun huonosti, maha painaa, kävely vihloo ja supistaa. Kesä eteni, oli ihan kamalan helteinen ja olo tukala. Toivoin, että leijonapoika ymmärtäisi syntyä ajoissa jotta pääsisin piinasta äkkiä. Muiden lapset syntyivät ja olin ennen kaikkea kateellinen. Sitten vihdoin lämpimänä loppukesän aamuna pieni poika tuli syliini. Hämmentävää aikaa.
Olin sitä äitityyppiä, jolla rakkaus omaan lapseen tulee vähitellen eikä ihan kertarytinällä. Alkukankeudet vauvanhoidossa ja imetyksessä tuntuivat ihan hirveiltä ja muka vähensivät kiintymystä vauvaan. Yritin silti kovasti, koska halusin onnistua ja olin päättänyt tehdä asioita oikeaksi ajattelemallani tavalla. Sinnikkyys palkittiin, imetys lähti sujumaan, poika oppi jonkinlaiseen rytmiin. Ja eräänä päivänä katselin rinnalle nukahtanutta muutaman viikon ikäistä poikaa, maailman suloisinta olentoa, ja itku tuli. Rakkausitku. Yksi niistä hetkistä, jolloin minusta tuli äiti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)