lauantai 17. marraskuuta 2012

Faktat tiskiin

Olin ihan otettu kun sain Lupiinilta blogitunnustuksen! Kirjoitin toki blogia aloittaessani oikein tänne näkyville, että kirjoitan paitsi itselleni myös lukijoille ja toivon palautetta, mutta nyt kun sitä tuli niin olen ihan innoissani ja hämmentynyt :) Kivaa että poukkoilevat ajatukseni tavoittavat edes muutaman samanhenkisen mielen.

Tunnustukseen kuuluu laittaa se eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja kertoa itsestään kahdeksan sekalaista faktaa. En tiedä, sallivatko säännöt että tunnustus "palautetaan" sellaiselle joka on sen jo saanut, mutta ilmeisesti Lupiinin kanssa tykkäämme samoista blogeista, joten nämä nyt sitten vähän kiertävät.

Eli Lupiini, Rouvan ruuhkavuodetNyt kun olet siinä, Sininen keskitie, Verskin valtakuntaHaikaran jalanjäljillä, Sekavuustila ja Eileithyian matkassa. Olkaa hyvä!

Tässä ne kahdeksan sekalaista faktaa itsestäni.

  1. Menin aikanani 6-vuotiaana kouluun ja kävin koulukypsyystestissä, jossa ainakin siihen aikaan ilmeisesti arvioitiin myös lapsen äo:ta. En tiedä, miten luotettavasti, mutta kuitenkin. Vanhempieni mukaan sain huiman tuloksen, jotain 140-150 väliltä. Aikuisena en todellakaan ole testauttanut äo:tani, koska epäilen vahvasti sen olevan siinä normaalijakauman keskellä eikä huippufiksujen pienessä kermassa, mutta haluaisin kovasti uskoa että olen to-del-la älykäs. Tässä harhassa on kiva elää enkä halua testaamalla romuttaa sitä. Ehkä tämä äärimmäisen keskiverto elämäni on osoitus siitä, että rahkeet eivät ihan riittäneet sinne parin parhaimman prosentin luokkaan, vaikka eihän ulkoinen menestys tai minkäänlainen sosiaalinen positiivinen erottuvuus ole koskaan olleet tae tai merkki älykkyydestä.
  2. Rakastan jasmiiniteetä, sellaista aitoa kiinalaista tai taiwanilaista ruutipalleroteetä.
  3. Pääsen todelliseen flow-tilaan vain hyvän kirjan, laulun tai pianonsoiton parissa. Kaikkia näitä on liian vähän aikaa harrastaa. Kaurapuuropää ei oikein mahdollista muuhun kuin chick-litiin uppoutumisen, kuoro- tai yhtye- tai edes yksinlauluun ei ole aikaa sitoutua ja pianonsoittotaitokin on taantunut koululaisen tasolle. Kompensoin mielentilaa kuuntelemalla Rajattoman joululevyjä.
  4. Tykkään suklaasta. (Tosi persoonallinen fakta hei.) Vaalea maitosuklaa ja valkoinen suklaa, jota suklaaortodoksit eivät edes kelpuuta suklaaksi, ovat parhaita. Tamperelainen Kultasuklaa valmistaa salmiakki-valkosuklaata, joka on ihan tajuttoman hyvää.
  5. Osaan alkeet tai vähän enemmän espanjan, portugalin ja hollannin kielistä.
  6. Ajoin ajokortin vasta muutama vuosi sitten, mutta olen melko hyvä kuski, myös käsivaihteisen auton kanssa. Rohkaisen kaikkia muitakin koordinaatiokyvyttömiä ajamaan (ympäristöseikat eivät nyt kuulu tähän), se on täysin mahdollista oppia!
  7. Sanaristikot, etenkin Hesarin kuukausiliitteen ristikko, ovat intohimoni. Jos ei ristikko muuten valmistu, aletaan googlata. Ristikko on ehdottomasti täytettävä kuulakärkikynällä ja jos sattuisi tulemaan virhe, käytetään korjauslakkaa.
  8. Haaveilin pitkään omasta koirasta. Hämmästyin kun tajusin, että lapsen/lasten myötä en enää olekaan niin eläinrakas kuin ennen, vaikka edelleen pidän eläimistä ja etenkin koirista hurjasti. Omaa ei meille tule miehen allergian vuoksi. Ilmeisesti on ihan mahdollista että rakkaus- ja tykkäämiskiintiö tulee lasten myötä täyteen ja haaveet omasta nappisilmäisestä ja pystykorvaisesta karvakaverista hiipuvat itsekseen.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 2

Ihanaa on
  • askarrella illalla isänpäiväkortti leijonapojan avustuksella;
  • olla justiinsa puolivälissä raskautta, melko hyvävointinen ja aika hyväntuulinenkin; tunnustella joka ilta ennen nukkumaanmenoa vauvan potkuja ja miettiä onko se se povaamani poika vai sittenkin ehkä tyttönen;
  • käydä miehen kanssa leffassa ja ulkona syömässä, nukkua puoli kymmeneen aamulla, ratkaista Hesarin kuukausiliitteen ristikko hunajateetä siemaillen ja sen jälkeen surffailla ja blogata ihan rauhassa kun poika on mummolassa yökylässä;
  • päästä tänään ja huomenna valmiiksi katettuun ruokapöytään;
  • odottaa jokasunnuntaista Solsidan + suklaa -hetkeä;
  • nuuhkia pientä unista poikaa ja sen unipörröistä tukkaa ja kuunnella tuhinaa, kun se yöllä tulee viereen nukkumaan. Tältä tuntuu äidinrakkaus, tiedän;
  • kun joulu tulee ja on vihdoin sosiaalisesti hyväksyttyä kuunnella joululauluja!

Ketuttaa kun
  • koti on hirveässä kunnossa (olen onnistuneesti priorisoinut sairastamista ja pari omaa menoa kotihommien edelle) ja aikaa tai motivaatiota edes välttämättömimmille askareille ei tahdo löytyä;
  • jollain on aina flunssa ja kaikki tapaamiset peruuntuu järjestään;
  • omat hermot menee joka päivä useaan kertaan, tulee huudettua lapselle vaikka ymmärränkin että se käyttäytyy vaan ikätasonsa mukaisesti eikä ole suunnitelmallisesti ja tahallaan hankala tapaus, ja sitten olen koko illan aina morkkiksessa ja vannon että huomenna en ainakaan suutu. Ja taas mennään...;
  • tämäkin joulu menee ilman homejuustoa piparin päällä ja raakoja kaloja;
  • aivojen tilalla on sellaista kaurapuuroa, että ei pysty keskittymään romaanien lukemiseen vaikka siihen olisi satunnaisesti aikaakin;
  • yöt on pääsääntöisesti repaleisia ja miehen kanssa emme saa aikaiseksi pitää oikein jämäkkää unikoulua, vaikka molemmat joudumme valvomaan kun sängyssä on liikaa ihmisiä ja yksi kolmannes niistä poikittain potkimassa loppua kahta kolmannesta naamaan tai selkään. Mitä sitten tapahtuu kun vauva tulee?
Ilahduttaa huomata, että ihastuksia tuli ihan spontaanisti enemmän kuin vihastuksia. Olen ehkä sittenkin jonkinlaisessa tasapainossa tässä elämässä?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Halvatun mummo

Jo aiemmin kirjoittelin minun ja äitini väleistä. Tiivistettynä: äitini on aika värikäs persoona voimakkaine mielipiteineen, mutta ihana ja rakastava mummo pojalleni, ja heidän kahden välit ovatkin oikein lämpimät ja läheiset. Ja lastenhoitoapu on tietysti tosi tervetullutta ja otetaan kiitollisena vastaan.

Mutta. Poika vieroitettiin tutista muutama viikko sitten. Tutti oli enää vain unituttina, ja vähitellen muuttumassa pelkäksi puru- ja nakkeluesineeksi. Joten otimme tutin pois, veimme vanhat tutit ulos ketunpoikasille ja haimme lelukaupasta tutistaluopumislahjan. Huutoa oli yhtenä iltana puoli tuntia, sen jälkeen on silloin tällöin ollut ihan pientä ruikutusta ja satunnaisia kyselyitä.

Olen itse syönyt tuttia neljävuotiaaksi asti (voi apua!). Äitini mielestä tutti on lähes välttämätön kapine lapsen psyykkiselle kehitykselle, koska "se on lapsen ainoa turva". En nyt jaksa edes alkaa vaahdota tuosta kommentista, te lukijat varmaan arvaatte että minun mielestäni esim. äidin ja vauvan hyvä suhde on aika kiva turva lapselle. Ja niin edelleen.

Ilmoitin äidilleni, että poika on toki tulossa sovitusti mummolaan yökylään, mutta tutti on jätetty pois ja mummolassakin se on nyt sitten jätettävä. Äiti raivostui, ilmoitti ettei missään nimessä aio "kohdella lasta noin kaltoin" ja että toki antaa tutin pienelle joka on vasta kaksivuotias ja siis ihan avuton reppana. Kuuntelin aikana näitä todella kypsiä tuttiargumentteja ja ilmoitin, että yökylä on peruttu, hommaamme toisen lapsenvahdin. Äitini piti mykkäkoulua viikon, ja sitten soitti ja kyseli että milloin mummon kullanmuru on tulossa kylään. Kerroin, että milloin vaan, mutta tuttiasia on edelleen voimassa. Sain niskaani hirveän itkuhuutoryöpyn ja erinäisiä syytöksiä epäkelvosta äitiydestäni. Kyllä, yli kuusikymppisellä ihmisellä apinasuodatin ei toimi ollenkaan, ja sain kuulla että tutittomuus on "lapsen henkistä pahoinpitelyä" (kuten btw myös lelun vieminen kädestä silloin kun lelulla hakataan seinää tai lattiaa) ja että harrastan myös "lapsen fyysistä pahoinpitelyä", kun otan ruoat pois ("pidän tahallani kasvavaa lasta nälässä") kun heittely ja leikkiminen alkaa, ja kun herätän lapsen pitkäksi venähtäviltä päiväunilta, että ilta ei menisi ihan plörinäksi ("se kiukuttelee kun ei saa nukkua silloin kun nukuttaa ja muutenkin se stressaantuu sun kanssa kun koko ajan komennat"). Noh, ilmoitin tyynesti puhelimeen että voi soitella sitten kun on tyyntynyt ja hyväksynyt sen asian, että tuttiasiassa lapsen vanhemmat tekevät päätöksen jota muiden on kunnioitettava. Ja sanon vielä, että mummolassa lapsi saa muuten elää kuin pellossa, eli en jaksa puuttua herkutteluihin, unirytmeihin, melko asenteelliseen uskonnollisuuteen ja siihen, että pieni omnipotentti tyranni saa komennella ja riehua mielin määrin. Tuttiasia kuitenkin on sellainen, joka hankaloittaa meidän kotielämää tosi paljon, jos siitä lipsutaan vieroituksen jälkeen.

Kahden viikon mykkäkoulun jälkeen isäni uhrautui rauhantekijäksi ja oli ilmeisesti ottanut lapsuudenkodissani kurat niskaansa ja suostutellut äitini tekemään sovinnon, koska sain sieltä viime viikolla iloisen puhelun, jossa pyydettiin kylään ja syömään. Menimme, ja kaikki sujui hyvin, ja mummokin huomasi että lapsen kehitys ei ole vaarantunut tai hidastunut vaikka minun ja mieheni vanhemmuus on hänen mielestään niin kovin kyseenalaista. Jemmasin mummolan tutit laukkuuni ja heitin ne kotona roskiin.

Saan tästä tuttityranniydesta varmaan ikuisen leiman hankalana ja joustamattomana ihmisenä, ja äidilläni onkin todella kätevä ase tulevaisuutta varten, kun aina voi vedota tuttivieroitukseen, jos poika vaikka saa raivarit tai muuten käyttäytyy täysin ikätasonsa mukaisesti.

Joskus mietin, että kuinka helkkarin paljon paskaa ihmisen täytyy omilta vanhemmiltaan ottaa nöyrästi vastaan, kun lapsi-isovanhempi-suhdetta ei halua sabotoida. En tunne yhtään ketään muuta, jolla olisi niin hankala äiti (ainakaan tässä mummoudessa) kuin minulla. Miten voi olla niin uskomattoman vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsenlapsi ei ole oma lapsi vaan sillä on vanhemmat, jotka päättävät sen kasvatuksesta. Ei oma itsetuntoni tästä kärsi, mutta turhaudun todella voimakkaasti tällaisten ihmisten seurassa ja en välttämättä tule puolustaneeksi itseäni tarpeeksi ärhäkästi, kun koetan kaikin keinoin olla laskeutumatta samalle tasolle toisen kanssa. Äitini selvästi kerjää sitä, että saisi minulta täyslaidallisen kritiikkiä omasta äitiydestään, jotta voisi kirkastaa marttyyrinkruunuansa entisestään. Joskus on ihan todella hilkulla etten anna tulla koko lastia saman tien.

Nyt on kuitenkin myrsky vesilasissa taas tyyntynyt. Odotellaan, että leijonapojan flunssa hellittäisi loppuviikoksi ja poju menisi mummolle yökylään. Sitten tämä äiti ja isi viettäis pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, johon sisältyy ainakin saunomista, siivoamista ja syömistä, ehkä vielä jotain neljättäkin s:ää...

Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...

Marraskuu. Olen oikeastaan vähän syysihminen ja marraskuu ei ole minulle se pahin kuukausi vuodesta, mutta on nyt sentään aika pimeää. Lapsiteknisistä syistä kynttilöiden polttaminen kotona ei onnistu kovin spontaanisti ja iltaisin oma aika alkaa nykyään vasta puoli kymmenen jälkeen kun leijonapoika on vihdoin nukahtanut. Kynttilätunnelmoinnille ei kauheasti jää aikaakaan, muutenkin meinaa hämärässä nukahtaa niille sijoilleen :) Vuoden turhin kuukausi on minusta tammikuu. Silloin joulu ja muutkin juhlat ovat jo ohi, mutta sydäntalvi, pakkanen/loska ja pimeys vaan jatkuvat vaikka niistä on jo nautittu koko joulukuun ajana. Helmikuun lopulla alkaa päivä pidetä ja mieli virkistyä valon myötä, ja silloin on etelärannikollakin takuuvalkoista.

Töidenvälinen loma alkaa olla lopuillaan. On jonkin verran levätty, hoidettu lasta kotona perhepäivähoitajan lomaviikon ajan ja nyt podetaan nuhaa. Pojan siis piti mennä tällä viikolla hoitoon ja minun tehdä vaikka mitä kotihommia (kukkamultien vaihto, uunin puhdistus, kaappien siivous yms. viikkosiivoukseen kuulumatonta), askarrella itse joulukortteja, nukkua univelkoja pois, shoppailla uusia työvaatteita (uusi toimenkuva vaatii melkein jakkupukutasoista pukeutumista entisen farkkutyylin sijaan) ja maleksia kaupungilla, mutta sairastelu sekoitti pakkaa. Jospa huomenna uskaltaisi laittaa lapsen jo puoleksi päiväksi hoitoon ja mennä itse lounaalle ystävän kanssa. Ensi yö sen näyttää. Lapsihan siis sairastaa flunssat tosi rajuina, meillä on infektioastmaepäilyä, joten jokainen huonosti hoidettu nuha on potentiaalinen osastokeikka jos henki pääsee oikein ahtautumaan viruksen myötä. Ollaan yleensä tosi varpaillaan ja vältetään tartuntoja viimeiseen saakka, ja vuoteen ei olekaan tarvinnut käydä edes päivystyksessä. Minua usein kritisoidaan suoraan ja epäsuoraan siitä että vältän muita sairaita lapsia ja aikuisia kuin ruttoa, koska "kyllähän kaikilla lapsilla aina nenä vähän vuotaa, ei sitä voi vältellä". Minusta kyllä voi ja haluan. Ja todellakaan ei kaikilla lapsilla aina nenä vuoda. Flunssan pitäisi antaa parantua rauhassa eikä mennä heti kuumeen laskettua puolikuntoisena päiväkotiin tai kerhoihin, siinähän se pitkittyy. Tietenkään viikon poissaolo töistä ei ole useimmille vanhemmille mahdollista tai millään lailla järkevää, mutta sillä noita tauteja hillittäisiin. Se, mikä toisissa perheissä on vähän vuotava nenä ja muutama yskähdys, on meillä 38+ kuume, niin raju flunssa että lapsi rääkyy suoraa huutoa kun joka paikkaan koskee ja pää on ihan tukossa, nenä valuu, silmät valuu, suusta valuu kuola kun on pakko läähättää että henkeä saisi edes jostain rööristä. Ja tätä kestää viikon, jälkiräkää sitten vielä ainakin toisen viikon. Joten mieluummin säästän sitä sairastelua vaikka vähän myöhemmälle iälle, kun keuhkoputkilla on enemmän läpimittaa, lapsella enemmän käsityskykyä maailmasta ja sairastamisestaan ja enemmän kiinnostusta sisäleikkeihin, joita sairaspäivinä on pakko harrastaa ulkoilun sijaan.

Korvatulehduksia ei muuten ole ollut yhtään, ja poika on 2 v. 3 kk. Ehkä se on pneumokokkirokotteen ansiota, ehkä vaan sattumaa. Mutta jotain positiivista terveysrintamalla kuitenkin! Meillä suositaan rokotteita, ja influenssarokote on todellakin jo otettu sekä pojalle että äidille, yllä kuvatun sairaskertomuksen takia. Jos tulisi influenssa, se olisi varma sairaalacase pojalle. Ei siis leikitä tulella.

Oma vointi on aika hyvä. Uni tulee öisin kohtalaisesti silmään, ja enää ei tarvitse sietää 2 h yöunia kuin tosi harvoin. Masu on mallia rv 30 (oikeasti rv 20) ja melske on kova. Jokainen neuvolan terkkari ja ultraaja on ollut oikeasti hieman hämmästyneen näköinen todetessaan että vauva on todellakin erittäin kova liikkumaan. No, niin on. Potkut tuntuu selvästi kättä vasten. Rakenneultra on aika pian ja en osaa hirveästi huolestua vauvan terveydestä, se varmaan ei mellastaisi noin paljon jos olisi jotain ongelmaa. Perinteiseen tyyliin enemmän jännittää vauvan sukupuoli. Pojasta olen varma, koska mielikuvissani minulla on kaksi nappisilmäistä villiä poikaa. Tyttö olisi melkoinen yllätys, toki oikein mieluinen yllätys. Pojalle on jo nimikin valmiina. Tulipa kumpi hyvänsä, se on niin rakas että pakahduttaa.

Uuden työn aloitus innostaa ja jännittää. Silloin tällöin pintaan putkahtaa ajatuksia omasta taitamattomuudesta, raskausaivoisuudesta ja vanhan työn helppoudesta, mutta pääosin olen oikein positiivisella mielellä ja haluan tarttua uuteen. Pelkät ulkoisetkin hyvät puolet, kuten toimiston erittäin keskeinen sijainti ja viihtyisyys, saavat minut innostumaan vaikka niillä ei toimenkuvan kanssa olekaan mitään tekemistä. Uusi toimenkuvani sisältää paljon ihmiskontakteja ja aiempaa vähemmän kellontarkkaa sähköpostin vahtaamista, ja tätä odotan kovasti. Toivon, että vointi olisi hyvä vielä seuraavat kolme kuukautta ennen kuin äitiysloma alkaa olla tosi lähellä, ja jaksaisin ja saisin tehdä työni hyvin. Olisi kurjaa heittäytyä heti saikulle oman tai lapsen sairastelun takia, vaikka sille ei sitten mitään voisikaan.

Lähitulevaisuuden pohdintoja:
  • Mitkä ovat parhaat sisarusrattaat? Tarvitaan sellaiset "päällekkäin"/"peräkkäin" istuttavat. Phil&Teds vai Britax?
  • Jos se onkin tyttö, mikä on nimi? Suvussa on pari kivaa nimeä, mutta ei niin kivaa että niistä olisi etunimiksi.
  • Milloin viimeistään pitää todella tiukasti rajoittaa herkuttelua, jos haluaa välttyä raskausdiabetekselta ja liian isolta vauvalta? Puolimatkan krouvissa? Leijonapojan raskaus meni hyvin joten oletusarvo on että tämäkin menisi, mutta painoindeksi kuitenkin alkaa kolmosella eli riskiryhmässä ollaan. Itsekuri ei nyt ole yhtään niin vahva kuin ekassa raskaudessa.
  • Mikä on minulle oikea määrä pitää esikoista hoidossa vauvan synnyttyä?
Ensimmäiseen kohtaan otetaan lukijoiden kommentteja ilolla vastaan :)