Uusi uhmahuippu nostaa taas päätään. Sen sijaan, että Leijonapoika jankuttaisi jatkuvasti mä-haluuu-uun (sitäkin kyllä meillä kuullaan ihan riittävästi), hän kiukuttelee, härnää, tekee kiusaa, rikkoo jne. En tiedä mistä tässä nyt taas tuulee. Pojan on tosi vaikea sanoittaa tunteitaan. Pitkän venkoilun ja rähjäämisen päätteeksi tulleet raivarit saattavat laantua hetkessä kun kysyn että onko jano ja tuon mukillisen vettä. (Toki olin tiedustellut näitä perustarpeita jo kiukkukohtauksen alkuvaiheissa mutta silloin kaikki on EI.) Sitten toteamme yhdessä että voi voi, janokiukku tuli, ja sovimme, että seuraavalla kerralla sanotaan ajoissa mikä on hätänä niin ei tarvitse kiukutella.
Pikkuveljen läsnäolo harmittaa Leijonapoikaa ihan hirveästi. Pikkuveli kuulemma "jahtaa", sotkee, kiusaa jne. Eli kun tuommoinen vuosikas huojuu menossa mukana ja huitoo kaikkea, niin kohta jo tönäistään, purraan, potkaistaan, huudetaan täysillä korvaan solvauksia (mistä se on muuten kaikki nekin oppinut?) niin pitkään että joudun tosissani hermostumaan. Nätisti tai tiukasti sanominen kaikuu kuuroille korville, samoin mikä tahansa uhkaus. Vasta kun otan lelut jäähylle tai vien koko pojan jonnekin rauhoittumaan, tilanne alkaa vähän siirtyä johonkin suuntaan - laantumiseen tai superraivareihin. Tämä poika on sellainen, että jäähyllä ei pysytä sekuntiakaan paikallaan, ja jos pistän omaan huoneeseen suljetun oven taakse, kohta pamahtaa eli aloitetaan tavaroiden heittely ja rikkominen. Ainoa rauhoittelukeino tällä hetkellä on ottaa tiukasti syliin vähintään kymmeneksi minuutiksi. Se ei valitettavasti aina onnistu jos Pikkuveljeä pitää passata samalla, ja silloin alkaa se kaaos, eli minäkin huudan ja käyttäydyn ihan kolme- ja puolivuotiaan lailla eli tosi tosi rationaalisesti.
Hirveä uhma, joku mikä lie uusi mustasukkaisuusvaihe, ja varsin temperamenttinen ja vahva luonne. Sekä pojalla että äidillä. Oma luonteeni on ihan samanlainen ja olen lapsena ollut kuulemma juuri tuollainen äkäpussi ja viimeiseen asti uhmaaja, joten ei mikään ihme että oma lapseni on samanlainen. Itsekin jos reagoisin vain selkäytimestä, huutaisin, rikkoisin ja löisin. Vain tuon ensimmäisen kyllä toteutan. No okei, kerran paiskasin kännykän pöytään niin että lasi hajosi.
Meillä ei ole tapahtunut mitään isoja muutoksia arjessa, ja Leijonapoika saa edelleen äidiltä ja isältä kahdenkeskistäkin aikaa. Silloin usein homma sujuu huomattavasti paremmin. Mutta koko perheen ollessa koolla, tai minä ja lapset, Leijonapoika on ihan mahdoton. Tämä ei oikeasti ole kivaa, ja ollaan taas jotenkin keinottomia noiden raivareiden kanssa. Kun siis aina ei ole mahdollista aktiivisesti tyynnytellä tai pitkään keskustella, ja silloin tilanne menee ihan hulinaksi. Huutaminen on ihan ok, mutta ei se potkiminen, pureminen, lyöminen, ja rikkominen. Tiedän että tämä on vaihe mutta kuinka helkkarin kauan tätä kakkaa kestää?! Paha tuuli on jo herätessä ja aamuisinkin meillä jo raivotaan reippaasti ennen kuutta. Välillä myös nukkumaan mennään ihan naama mutkalla.
Muutenkin nyt jokin oidipaalinen vaihe alkaa olla purkuvaiheessa, koska "äiti on niiiin hirrrveen tyhmä" ja "milloin isi tulee kotiin, isi on paras!". Olisiko raivoamisen syy tämä irtiotto äidin helmoista?
Jotenkin nyt on usein vähän tahmeaa, kun Pikkuvelikin on selkeästi löytänyt oman tahtonsa ja osaa kirkua ja paiskoa tavaroita, ja Leijonapoikaa raivostuttaa kaikki. Pojat oikein provosoivat toisensa kiukuttelemaan, isompi tahallaan ja pienempi pöhköyttään. Siinä sitä sitten äiti keittelee nakkikeittoa iltayhdeksältä, kun aikaisemmin ei ole vaan ehtinyt kun koko ajan pitää jompaakumpaa roikuttaa sylissä tai jäähyllä. Huoh. Onhan muuallakin tällaista vai olemmeko ihan erityisen kiukkuinen perhe?
(On ne ihan ihaniakin, joo, aina välillä. Ainakin nukkuessaan.)
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Rajojen hahmottamista
Viime tekstissäni pohdin omaa jaksamistani. Sitä on nyt tullut pohdittua aika lailla lisää ja toimenpiteisiin on ryhdytty.
Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.
Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.
Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.
Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.
Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.
Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.
Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!
Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!
Ensiapuna nukuin reilun kuukauden Leijonapojan huoneessa patjalla, ja sainpa tuona aikana nukuttua muutaman ihan kokonaisen yön. Se oli ihanaa, ja voimat tuntuivat palautuvan. Suursiivouksen yhteydessä veimme sitten patjan takaisin kellariin ja tulin omaan sänkyyni nukkumaan yhden kuorsaajan ja yhden unissaan huutelijan kanssa samaan makuuhuoneeseen. Tämän patjajakson aikana kävin myös ihan omalla pikku reissulla, jonka aikana sain matkustaa monta tuntia yksin ja nukkua kaksi kokonaista yötä ihan yksin ja ihan kokonaan. Ihanuutta.
Toiseksi valitin terveyskeskuslääkärille uupumustani toista vaivaa hoidattaessani, ja sain kehotuksen olla yhteydessä kaupungin psykiatriseen sairaanhoitajaan. Olin yhteydessä, sain ajan, kävin juttelemassa ja sain neuvon liittyä ahdistuksen ja jännityksen selättämiseen keskittyvään keskusteluryhmään. Se alkaa pian, joten vielä en osaa sanoa sen vaikutuksesta. En olisi itse ihan tuota valinnut mutta hoitaja totesi että hänen mielestään sopii minulle täydellisesti, joten kokeilemme tätä. Lapsenhoitokuviotkin ovat aamuisella kokoontuvan ryhmän ajaksi lutviutuneet.
Kolmas vaihtoehto on ne lääkkeet. Alan pikkuhiljaa kallistua sille suunnalle. Luulen, että univajeeni ylitti jonkin itselleni maagisen rajan, sillä palautuminen on ollut tosi hidasta ja esim. kuukausi sitten sairastettu norovirus vei jaksamiseni taas ihan lähtötilanteeseen. Ensimmäisten hyvien öiden jälkeen olo tuntui tosi paljon pirteämmältä, mutta pienikin takapakki, kuten Pikkuveljen flunssavalvomiset, nollaa heti tilanteen. Aiempien uupumusjaksojeni hoitamiseksi minulla on ollut tilaisuus tai ainakin teoreettinen mahdollisuus ottaa sairaslomaa ja levätä, mutta nyt se on mahdotonta - en voi enkä halua olla kotona tai muualla ilman lapsia nuokkumassa ja torkkumassa viikkokausia. Nykyään Pikkuveli jo nukkuu yönsä pääsääntöisesti aika hyvin, vaikka aamut ovatkin ihan rikollisen aikaisia. Mutta jos menen itse yhdeksältä nukkumaan, olisi mahdollisuus nukkua ainakin 7 tuntia katkotta.
Niin, olisi mahdollisuus. Nukun edelleen todella huonosti, havahtelen keskellä yötä ja aamuyöllä saatan yhtäkkiä herätä ja uni on sitten siinä. Aamupäivällä toki sitten nukuttaisi mutta aika harvoin on tilaisuus nukkua silloin kunnon päikkäreitä, vaavikin nukkuu välillä kaksi ja puoli tuntia, välillä vajaan tunnin. Mielialani on ihan kohtalainen eli en koe olevani masentunut, mutta fysiikka kertoo muuta. Rytmihäiriöitä, särkyjä, huimausta, kuvotusta, ihan kauheaa uupumusta. Se ei lähde reippaalla vaunulenkillä ja appelsiineilla vaan vaatisi aivan hirveät määrät lepoa. Lepoa sekä ruumiille, aivoille että korville. Näyttää siltä, että tämä ihan tavallinen kahden lapsen arki ja meteli on jotenkin vähän liikaa minulle. Onhan meillä välillä ollutkin aika rankkaa, muttei mitenkään poikkeuksellisen rankkaa kuitenkaan. Omat rajani alkavat hahmottua. Lienen vaan sitä tyyppiä, joka ei oireile uupumustaan itkemällä ja masentumalla, vaan stressitason noustessa kroppa alkaa pettää, ja oireet sitten kumuloituvat hyvin äkkiä jos niitä ei ole tilaisuutta poistaa ja hoitaa ajan kanssa. Ja olen visusti sitä mieltä, että aivokemiat ovat perinnöllisiä ja näissä arpajaisissa minulla kävi huono tuuri. Samanlaisia ihmisiä on lähisuvussa useita.
Katson siis pari sessiota sitä keskusteluryhmää, ja jos tuntuu että niistä keinoista ei ole nopeaa ja tehokasta apua, varaan lääkäriajan.
Jotta koko teksti ei menisi oman navan kaiveluun, kerrotaan nyt näiden pikkumonstereidenkin kuulumisia. Pikkuveli täyttää loppukuusta vuoden, ja ei enää ole mikään vauva. Kävely tuli kuvioihin 10 kk iässä, ja samaan syssyyn löytyi oma tahto. Reppana on välillä niin raivosta kankeana että äitikin on neuvoton kun sylittely, laulut tai lempilelut eivät tahdo auttaa. Pienestä kiellosta voi otollisen vireystilan aikaan seurata reilun vartin kestävä tauoton ulina, sätkyttely, pureksiminen ja nikottelu naama laikukkaana. Äidin pieni poika on huomannut että hänellekin asetetaan jo rajoja :) Sanoja ei oikeastaan vielä ole. Mielipuuhaa on pikkuautojen pureksiminen ja niillä ajelu. Vauvalelut ovat todella passé. Ruoka on alkanut maistaa välillä jopa reippaastikin, ja öisin pääsääntöisesti nukutaan. Tuollainen vuosikas on tietysti aika rasittavakin, kun kaikkea paukutetaan, pengotaan, haahuillaan itsetuhoisesti siellä sun täällä, kommunikaatio välillä pelaa mutta useimmiten ei, mutta silti niin ihana ja rakas, jonka nopea kehitys jaksaa hämmästyttää. Vuoden päästä se varmaan jo puhuu ihan järkeviä.
Leijonapojan kanssa on välillä suorastaan helppoa. Edelleen hän on oma temperamenttinen ja mustasukkainen itsensä, mutta side Pikkuveljeen on vahvistunut ja yhteistä tekemistä on jo jonkin verran. Päiväkodista (tai luonnostaan?) on mukaan tarttunut MINÄ EKA, MULLE HETI! sekä hersyvää kikatusta tuottavat pissa- ja kakkajutut. Pojusen kanssa on ihanaa käydä kahdestaan jossain, kun vaipat, pullot ja rattaat voi jättää kotiin ja kahdestaan äidin kanssa poika on useimmiten tosi nätisti ja hirveän yhteistyökykyinen. Tuntuu, että vauvasta voisikin ottaa jo vähän etäisyyttä ja keskittyä tähän esikoiseen, josta on vuoden aikana tullut ihan eri poika. Keskusteleva, havainnoiva ja oppimishaluinen. Edelleen päivittäin rajojaan kokeileva mutta nyt jo paljon rajoja hahmottava, niihin sopeutuva ja niistä keskusteleva. Lupasin hänelle sukulointireissun ihan kahdestaan. Pitkä junamatka mennen tullen, nukkuminen äidin vieressä ja kaksi isompaa leikkikaveria ovat tosi kova juttu. Toivottavasti myös äidille!
Tämä kotielämä ja sen haasteet muuttuvat hieman, kun Leijonapoika pitää neljän kuukauden kesäloman päiväkodista. Jos minä en aina jaksa, niin mummola ja mökki majoittavat loppumattoman energistä pikku nappisilmää. Pikkuveli aloittaa myös pian ensin päivä- ja sitten yökyläharjoittelun mummolassa, ettei se aina ole se esikoinen, jota pompotellaan pois kotoa. Kesäksi on tiedossa muutama sellainen tilaisuus, johon nelivuotiaan voi jo mielellään ottaa mukaan mutta reilu yksivuotias on parempi jättää kotiin kaikkien viihtyvyyden takia. Joten Pikkuveli jää sitten mummon hoiviin kun me käymme sukujuhlissa ja päiväreissuilla kolmihenkisenä perheenä. Vuoden päästä kesällä olen jo aivan varmasti työelämässä ja sitten pitkät ja verkkaiset kesälomat ovat muisto vain ennen kuin koulu alkaa. Reilu vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä, ja suhtautumiseni työelämään ei ole enää niin nihkeää kuin aikaisemmin. Uskon, että noin vuoden päästä töihin palatessani tunnen olleeni kotona juuri sen verran kuin pitikin enkä jää haikailemaan, että niisk, ehkä olisin sittenkin vielä voinut. Nyt kun vielä saisimme pojat samaan huoneeseen nukkumaan eli pinnasängyn pois makuuhuoneesta (liikaa kalustamiseen ja herkkäunisuuteen liittyviä haasteita) niin ehkä tämä elämä alkaisi jo tuntua aikuisen, itsenäisen ja ajattelevan ihmisen elämältä eikä pelkältä puuroa keittävältä ja legoihin kompastuvalta äitiydeltä. Valoa, sekä ulkona että tunnelin päässä! Toivottavasti myös kaikille lukijoilleni!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)