tiistai 12. marraskuuta 2013

Marraskuisia mietteitä

Lempikirjailijani Kjell Westö osasi taas sanoa sen, mitä en itse tajunnut ennen kuin luin hänen kirjoittamanaan. Kuulun niihin, jotka tuntevat olonsa sitä turvallisemmaksi, mitä enemmän ulkona hämärtää ja myrskyää. Syksy on ollut minulle aina mieluisa vuodenaika. Tunkkaisen loppukesän jälkeen ilma raikastuu ja jokin uusi alkaa. Aina aikaisemmin se on ollut koulun tai yliopiston lukuvuosi, nyttemmin uuden alku on liittynyt lähinnä vanhan eli kesän päättymiseen ja luvan kanssa sisätiloihin linnoittautumiseen. Myönnettäköön että olen aavistuksen melankolinen persoona, ehkä minussa on jokin kymmenys slaavilaista verta, ja rakastan sitä tunnelmaa kun ulkona myrskyää ja sataa ja voin käpertyä sohvannurkkaan ja laittaa kynttilät palamaan. No, viime vuosina tunnelmointi on ollut vähän sivuosassa kun tätä elämää on vuodenajasta riippumatta kahden pienen marakatin kanssa ihan riittämiin. Silti: Pian saan aloittaa joulun tunnelmoinnen yhdessä Rajattoman kanssa. Mitä luksusta. Ehkä löydän sieltä sen kauan kadoksissa olleen flow-tilankin.

Syksyisin silti väsyttää ja tänä syksynä väsyttää enemmän kuin koskaan aiemmin. Pikkuveli on yöheräilijä, ihan klassinen unikoulutettava. Oma univaje alkaa olla sitä luokkaa, että sorrun vaan työntämään yöllä tissin suuhun kun en jaksa kuunnella huutoa. Päivisin mennään usein särkylääkkeen voimalla, kun päätä särkee tokkurassa. Edes se maaginen neljän tunnin unipätkä ei toteudu kuin kerran-pari viikossa. Jostain pitäisi saada itseensä uskoa tehdä se ilmeinen ja ainoa oikea päätös: imetyksen lopettaminen ja sen kautta univelkojen pois nukkuminen hotellissa tai mummoloiden sohvilla. Mikähän siinä on, että aina vaan katsoo viikon kerrallaan ja keksii tekosyitä: miehenkin pitäisi töiden takia saada nukkua, imettää pitäisi vielä, pullojen kanssa on niin hankalaa, entä jos se onkin allerginen ja ihottuma pahenee, äidin viimeinen vauva ja mussukka jota haluaa ihan nostalgian takia vielä tissittää. Alan tunnistaa itsessäni uupumuksen merkkejä - kroppa huutaa punaisella: ihottumaa, vatsavaivoja, univaikeuksia, särkyjä, ärtyisyyttä, aloitekyvyttömyyttä, makeanhimoa ja lohtusyömistä, ikuinen flunssakierre -  ja nyt jos koskaan olisi syytä ottaa ne vakavasti, kun tässä arjessa ei olisi aikaa eikä tilaisuutta käydä ihan aikuisten oikeasti uupumaan hoitokuntoon. Siitäkin minulla valitettavasti on kokemusta, joten todella tiedän mistä puhun. Aiemmin syynä ei ole ollut univaje, se on ollut vain seuraus, mutta kohdallani hyvin nopea ja tehokas tie joko mielialalääkkeen käyttäjäksi taikka viikkokausiksi sohvalle torkkumaan pois uupumusta.

Toisaalta olen paljon ajatellut sitä miten onnekas olenkaan. Tämä väsymys ja sählääminen on vain vaihe, ja niiden aiheuttajat ovat minulle rakkainta maailmassa, ja tuottavat myös onnea, joka päivä. Lähipiirissäni on syöpää, vakavaa masennusta, avioeroja, ylipäätään vaikeita elämäntilanteita. Niiden rinnalla omat ongelmani ovat pieniä, joskin subjektiivisesti koen ne isoina. Muistan joka päivä kiittää rakkaasta miehestäni, jota ilman tämä firma menisi heti konkurssiin. Leijonapoika on kaikessa uhmassaan ja kolmevuotiaan rasittavuudessaankin aika ihana, ja vauva tietenkin on suloinen. Päivääkään en vaihtaisi pois mutta kaikki yöt kyllä. Ja subjektiivista päivähoito-oikeutta en todellakaan vaihtaisi pois.

Kuten pari muutakin bloggaajaa, mielessä pyörivät myös ammattiin, työelämään ja ammatti-identiteettiin liittyvät asiat. Äitiys herättää näköjään useimmissa naisissa mietteitä työelämän tarkoituksesta. Ja onhan se ilmeistä: lastenhoito on kaikessa rankkuudessaankin niin palkitsevaa ja kokonaisvaltaista, että samoja nousuja ja laskuja on tavallisessa toimistotyössä aika vaikea kokea. Ja jos työhönsä ei suhtaudu lähestulkoon intohimoisesti ja harrastuneesti, niin kyllähän siinä äkkiä miettii, mikä järki näidenkin meilien, strategiakalvojen, myyntimateriaalien, asiakastilaisuuksien, projektisuunnitelmien ja tavoitekeskustelujen kanssa oikein on. Itse en oikein näe itseäni niissä klassisissa pakoammateissa: lahjatavara- tai lastentavarapuodin pitäjänä, kahvilayrittäjänä tai hoiva-ammatissa. Kuitenkin jokin ruokaan, estetiikkaan, heikko-osaisten aseman helpottamiseen tai ihan ruohonjuuritason auttamistyöhön liittyvä kiehtoo. Sellainen, joka herättäisi välittömän tunnereaktion. Jos oikein intuitiolla mennään, niin unelma-ammatissani käyttäisin kieltä ja kirjoittaisin mutta muuten tietokoneilla voisi heittää vesilintua. Olisin jossain luonnon lähellä, vaikkapa vähän kauempana ruuhka-Suomesta, mutta en tekisi varsinaista fyysistä työtä kuten eläintenhoitoa. Pääsisin henkisesti irti tästä jatkuvasta tavaran ja statuksen perässä juoksemisesta, mutta ilman pelkoa omasta toimeentulosta. Niin idealisti en ole, että pysyisin tyynenä ilman parin-kolmen tonnin kuukausituloja. Tässäpä haaste ammatinvalintapsykologille... Neuvolassa pitäisi varoittaa äitejä siitä, että äitiys herättää todella paljon ajatuksia, kummia ja pelottaviakin, jotka eivät suoraan liity lapsiin ja perheeseen.

Syksy todella pistää ajatuksia liikkeelle. Kevät ja kesä ovat enemmän toiminnan aikaa, ei silloin jäädä pohtimaan syntyjä syviä muuta kuin ehkä saunan jälkeen auringonlaskua katsellessa. Kirkas päivä ei anna sijaa niille möröille ja muille eläville, joita pimeys työntää esiin makusteltaviksi ja pohdittaviksi. Syksyisin haluaisin aina tehdä isoja päätöksiä, koska silloin intuitio on vahva ja minulla yliedustettuna oleva järjen ääni ei olisi aina niin hallitseva. Talvella sitten vaan talvehditaan ja nuuskitaan pakkasilmaa. Ja odotetaan kuitenkin sitä kevättä.