tiistai 6. marraskuuta 2012

Halvatun mummo

Jo aiemmin kirjoittelin minun ja äitini väleistä. Tiivistettynä: äitini on aika värikäs persoona voimakkaine mielipiteineen, mutta ihana ja rakastava mummo pojalleni, ja heidän kahden välit ovatkin oikein lämpimät ja läheiset. Ja lastenhoitoapu on tietysti tosi tervetullutta ja otetaan kiitollisena vastaan.

Mutta. Poika vieroitettiin tutista muutama viikko sitten. Tutti oli enää vain unituttina, ja vähitellen muuttumassa pelkäksi puru- ja nakkeluesineeksi. Joten otimme tutin pois, veimme vanhat tutit ulos ketunpoikasille ja haimme lelukaupasta tutistaluopumislahjan. Huutoa oli yhtenä iltana puoli tuntia, sen jälkeen on silloin tällöin ollut ihan pientä ruikutusta ja satunnaisia kyselyitä.

Olen itse syönyt tuttia neljävuotiaaksi asti (voi apua!). Äitini mielestä tutti on lähes välttämätön kapine lapsen psyykkiselle kehitykselle, koska "se on lapsen ainoa turva". En nyt jaksa edes alkaa vaahdota tuosta kommentista, te lukijat varmaan arvaatte että minun mielestäni esim. äidin ja vauvan hyvä suhde on aika kiva turva lapselle. Ja niin edelleen.

Ilmoitin äidilleni, että poika on toki tulossa sovitusti mummolaan yökylään, mutta tutti on jätetty pois ja mummolassakin se on nyt sitten jätettävä. Äiti raivostui, ilmoitti ettei missään nimessä aio "kohdella lasta noin kaltoin" ja että toki antaa tutin pienelle joka on vasta kaksivuotias ja siis ihan avuton reppana. Kuuntelin aikana näitä todella kypsiä tuttiargumentteja ja ilmoitin, että yökylä on peruttu, hommaamme toisen lapsenvahdin. Äitini piti mykkäkoulua viikon, ja sitten soitti ja kyseli että milloin mummon kullanmuru on tulossa kylään. Kerroin, että milloin vaan, mutta tuttiasia on edelleen voimassa. Sain niskaani hirveän itkuhuutoryöpyn ja erinäisiä syytöksiä epäkelvosta äitiydestäni. Kyllä, yli kuusikymppisellä ihmisellä apinasuodatin ei toimi ollenkaan, ja sain kuulla että tutittomuus on "lapsen henkistä pahoinpitelyä" (kuten btw myös lelun vieminen kädestä silloin kun lelulla hakataan seinää tai lattiaa) ja että harrastan myös "lapsen fyysistä pahoinpitelyä", kun otan ruoat pois ("pidän tahallani kasvavaa lasta nälässä") kun heittely ja leikkiminen alkaa, ja kun herätän lapsen pitkäksi venähtäviltä päiväunilta, että ilta ei menisi ihan plörinäksi ("se kiukuttelee kun ei saa nukkua silloin kun nukuttaa ja muutenkin se stressaantuu sun kanssa kun koko ajan komennat"). Noh, ilmoitin tyynesti puhelimeen että voi soitella sitten kun on tyyntynyt ja hyväksynyt sen asian, että tuttiasiassa lapsen vanhemmat tekevät päätöksen jota muiden on kunnioitettava. Ja sanon vielä, että mummolassa lapsi saa muuten elää kuin pellossa, eli en jaksa puuttua herkutteluihin, unirytmeihin, melko asenteelliseen uskonnollisuuteen ja siihen, että pieni omnipotentti tyranni saa komennella ja riehua mielin määrin. Tuttiasia kuitenkin on sellainen, joka hankaloittaa meidän kotielämää tosi paljon, jos siitä lipsutaan vieroituksen jälkeen.

Kahden viikon mykkäkoulun jälkeen isäni uhrautui rauhantekijäksi ja oli ilmeisesti ottanut lapsuudenkodissani kurat niskaansa ja suostutellut äitini tekemään sovinnon, koska sain sieltä viime viikolla iloisen puhelun, jossa pyydettiin kylään ja syömään. Menimme, ja kaikki sujui hyvin, ja mummokin huomasi että lapsen kehitys ei ole vaarantunut tai hidastunut vaikka minun ja mieheni vanhemmuus on hänen mielestään niin kovin kyseenalaista. Jemmasin mummolan tutit laukkuuni ja heitin ne kotona roskiin.

Saan tästä tuttityranniydesta varmaan ikuisen leiman hankalana ja joustamattomana ihmisenä, ja äidilläni onkin todella kätevä ase tulevaisuutta varten, kun aina voi vedota tuttivieroitukseen, jos poika vaikka saa raivarit tai muuten käyttäytyy täysin ikätasonsa mukaisesti.

Joskus mietin, että kuinka helkkarin paljon paskaa ihmisen täytyy omilta vanhemmiltaan ottaa nöyrästi vastaan, kun lapsi-isovanhempi-suhdetta ei halua sabotoida. En tunne yhtään ketään muuta, jolla olisi niin hankala äiti (ainakaan tässä mummoudessa) kuin minulla. Miten voi olla niin uskomattoman vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsenlapsi ei ole oma lapsi vaan sillä on vanhemmat, jotka päättävät sen kasvatuksesta. Ei oma itsetuntoni tästä kärsi, mutta turhaudun todella voimakkaasti tällaisten ihmisten seurassa ja en välttämättä tule puolustaneeksi itseäni tarpeeksi ärhäkästi, kun koetan kaikin keinoin olla laskeutumatta samalle tasolle toisen kanssa. Äitini selvästi kerjää sitä, että saisi minulta täyslaidallisen kritiikkiä omasta äitiydestään, jotta voisi kirkastaa marttyyrinkruunuansa entisestään. Joskus on ihan todella hilkulla etten anna tulla koko lastia saman tien.

Nyt on kuitenkin myrsky vesilasissa taas tyyntynyt. Odotellaan, että leijonapojan flunssa hellittäisi loppuviikoksi ja poju menisi mummolle yökylään. Sitten tämä äiti ja isi viettäis pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, johon sisältyy ainakin saunomista, siivoamista ja syömistä, ehkä vielä jotain neljättäkin s:ää...

6 kommenttia:

  1. Auts, aikamoista. Voin sanoa ettei täältäkään helppoa äiti-tytär suhdetta löydy, ei minun ja äitini, eikä äitini ja siskoni välillä. Hän on poikkeuksellisen ihana mummo, huolehtiva, läsnäoleva, rakastava, ihan kaikkea, mutta se menee välillä ihan yli. Varsinkin siskontyttöni kohdalla, joka on osa-aikahoidossa äitimme luona. Kontrollifriikki on varmaan paras sana. Kuulostaa että samankaltaisuuksia löytyy sinun ja meidän äidistä (tänä aamuna hän löi luurin korvaani, koska en ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Kyllä, kuusikymppinen aikuinen ihminen).

    Pitäisi varmaan vaan olla onnellinen hänestä sinä huolehtivana, kaiken antavana mummona, ja unohtaa ne puutteet äitinä. Välillä se vaan korpeaa ja pahasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Pitäisi osata antaa mummouden hyville puolille enemmän tilaa. Mutta joku raja se on siinäkin miten toista aikuista kohdellaan, olkoonkin että se toinen aikuinen on mummon oma lapsi. Kunnioittavaa asennetta toisia kohtaan opitaan myös isovanhemmilta, ja siinä on minun äidilläni vielä työnsarkaa.

      On kyllä mieletön rikkaus kun pojan kaikki neljä isovanhempaa ovat elossa ja haluavat olla mukana pojan elämässä. Itselläni oli hyvin läheiset ja lämpimät välit molempiin mummoihini (vaarit olivat kuolleet jo aiemmin) ja nuo ihmissuhteet ovat määritelleet persoonaani yllättävänkin paljon, mielestäni vain positiivisella tavalla. Vaalikaamme siis ihanaa mummoutta, olkoon se kunkin kohdalla omanlaistaan!

      Poista
  2. No huh mitä vääntöä! Hyvä neuvo tuo positiiviseen isovanhemmuuteen keskittyminen; täytynee minunkin ottaa siitä onkeeni. Välillä nimittäin ketuttaa ankarasti, vaikka lohikäärmelapsemme isovanhemmat ovatkin ihan kepeitä tapauksia tuohon sinun kuvaamaasi mummo-ongelmaan verrattuna. Meillä ongelmat ovat lähinnä sitä, että toisinaan joku isovanhemmista kokee tietävänsä paremmin kuin me vanhemmat. Esimerkiksi nelikuinen lapsi ei kuulemma voi vielä vierastaa (ihan sama, mitä oma kokemus kertoo ja mitä neuvolassa sanotaan), koska nelikuinen on siihen liian nuori. Eli jos lapsi huutaa kaameaa kauhuhuutoa muiden kuin äidin sylissä, ratkaisu huutoon on loogisestikin viedä lapsi kauemmas äidistä (äidin protesteista välittämättä) ja kuunnella huutoa kunnes itse ei enää jaksa. Siinä vaiheessa sitten voidaan antaa laps äidin syliin ja kas, huuto lakkaa maagisesti, mutta vierastamisesta ei edelleenkään voi olla kyse. Argh, argh, argh. Olen myöskin päässyt "neuvottelemaan" aiheesta voiko vierastavaa lasta karaista ja mistä vierastaminen johtuu ("Olet ollut sen kanssa liikaa kahdestaan kotona"). Argh. Yksi isovanhemmista myös antoi kolmekuiselle lapselle jäätelöä meiltä kysymättä ja tiedotti sitten asiasta iloisesti. Argh. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ajoittaisista typeristä tempuistaan huolimatta kaikki lapsemme isovanhemmat ovat lempeitä ja rakastavia lasta kohtaan, ja se on olennaisinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin mun äiti selkeästi on ottanut nyt sen roolin, että hän on taaperoikäisen lapsen kasvatuksen paras asiantuntija. Vauvan hoidosta ei tullut niin paljon kommenttia, koska hän itse ei imettänyt minua ja leijonapoika oli ns. "kiltti" vauva, eli äitini mielestä olin varmaan osannut tehdä jotain oikein. Nyt kun iänmukainen uhma ja nukkumisvaikeudet yms. haasteet ovat kuvioissa, syy niihin löytyy kätevästi minun epävanhemmuudestani.

      Tsemppiä teille isovanhempien kera! Omille vanhemmille voi sentään sanoa melko suoraan, mutta puolison vanhempien kanssa on pakko käyttää vähän diplomatiaa. Onneksi meidän kohdalla ei ole heidän kanssaan kauheasti tarvinnut kättä vääntää.

      Poista
  3. Mun äitini sanoi viime vierailulla, kun 3vee uhmis koetteli hermoja ja tytär 6kk vaan hymyili ja oli iloinen, että "mä luulen että tästä tytöstä tulee mun lempilapsi".

    Tuohon lauseeseen sisältyy todella paljon asioita, tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että lapsen on oltava kiltti ja uhmaikäisen uhmaaminen liittyy huonoon kasvatukseen eikä niinkään luonnolliseen kehitysvaiheeseen. Jestas sentään, kahden lapsen äiti hänkin...

    Olihan siinä reissussa paljon muitakin ikäviä asioita, mutta pistin välit poikki. Mun lasten ei tartte kuunnella kuinka mummo sanoo ääneen että toinen vain on hänen lempilapsensa. Eikä lasten tarvitse kuunnella ja nähdä sitä, kuinka itse tappelen äitini kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei oo totta. Lasten arvottaminen muuten kuin hiljaa omassa mielessään on todella törkeää, ja kaikkein törkeintä se on lasten itsensä kuullen. Toivottavasti pääsette äitisi kanssa sopuun (eli äitisi järkiintyy) ja lapsi-mummosuhteet voivat taas hyvin ja tasapainoisesti. Riitely on aina kurjaa, mutta kurjinta se on kun lapsetkin siitä kärsivät, joko ollen riidan keskellä tai sitten ollen ilman isovanhempien seuraa :(

      Poista

Anna tulla jos siltä tuntuu.