Vuosikatsaus ja tilinpäätös

Vuosikertomusaika lähestyy... Jo ammattini puolesta saan seurata (valitettavan) läheltä ko. julkaisujen tekoprosessia. Samoilla höyryillä menee tämä omakin luonti- ja julkaisuprosessi.

Enää vajaat kaksi vuorokautta tätä vuotta jäljellä, nyt voinee aika turvallisesti summata kuluneen vuoden tapahtumia. Blogimaailmassa tämmöinen näyttää olevan muodikasta, siispä en tahdo jäädä pois trendistä. Vuosi oli kaiken kaikkiaan aika tapahtumarikas vaikka 99 % ajasta elettiinkin ihan perusarkea, niin kuin nyt pikkulapsiperheessä voi odottaakin.

Minusta on ihanaa lukea blogeja joissa on paljon kuvia ja joiden henkilöt esiintyvät blogeissa omilla nimillään. Omalta osaltani olen kuitenkin tehnyt sen linjanvedon, että haluan olla anonyymi itse, sillä saatan purkaa täällä ajatuksia ja tunteita sellaisella tasolla josta joku voisi loukkaantua, mitä en tietenkään halua. Enkä mainitse täällä ketään muutakaan nimeltä tai kuvaile lähipiiriäni niin, että heidät voisi kuvauksesta tunnistaa. Myös lapsen yksityisyyttä haluan suojella niin kauan kunnes hän itse joskus astuu tähän ihmeelliseen online-maailmaan. (Toivottavasti valvottuna, vaan mistäs sen tietää mikä on meininki n. 10 vuoden päästä.) Kerron itsestäni joitain faktoja, mutta esim. tarkan asuinpaikkani, työpaikkani, ammattinimikkeeni sekä toki nimeni pidän omana tietonani. Hassua, että ihan luontevasti täällä kuvailen vaikkapa navanalaista elämääni ja hyvinkin yksityisiä tunteitani. Siksihän se onkin mahdollista että kukaan ei tule kadulla taputtamaan olalle ja toivottamaan parempia vointeja. Toivottavasti lukijat kuitenkin vielä jaksavat kiinnostua tämmöisestä persoonattomasta pahvi-Saulista ja hänen pahvisista kuulumisistaan.

Niin, se vuosikertomus.

Vuosi alkoi sillä, että tein osa-aikaisia töitä ja Leijonapoika oli mummoilla hoidossa pari päivää viikossa. Arki saatiin rullaamaan kivasti, logistiikka toimi suht hyvin ja kaikki osapuolet olivat aika tyytyväisiä. Jopa sairastelut saatiin ajoitettua niin etten juuri joutunut olemaan pois töistä, eikä mieskään. Itselle töihinpaluu oli aika iso kriisi, vaikka kotielämä nyppikin big time. Huomasin etten ehkä olekaan toiveammatissani, tai edes sellaisessa ammatissa jota jaksaisin kovin monta vuotta. Toimenkuvani oli toisaalta aika simppeli ja vähävastuinen, mutta hetkittäin kuitenkin vaativa. Palkka kehnonlainen ja työmatka hankala. Olin jo päättänyt että olen taas koko kesän kotona, ja työnantaja jousti niin nätisti että tällainen poukkoilu onnistui. En halunnut laittaa ihan pientä lasta vielä vieraalle hoitoon, sen aika olisi syksyllä.

Kevään aikana yritettiin löytää isompaa asuntoa, mutta vain yhdestä päästiin niin hyvään yksimielisyyteen että jätettiin tarjous, joka sitten niukasti hävittiin. Hyvä niin, muuten ei olisi ehkä ollut varaa uuteen äitiyslomaan. Nyt ollaan tässä kolmiossa ja asennoidutaan niin, että neliöitä on riittävästi kunhan tavarat järjestellään uusiksi.

Alkukesästä jäin taas kotiäidiksi hoitovapaalle ja aloitin "lomani" massiivisella keuhkoputkentulehduksella. Kannattaisi ehkä joskus pitää ne flunssat pois eikä aina vaan ottaa buranaa! (Erään pääkaupunkiseudun ison sairaalan päivystyksessä sain mitä mielenkiintoisinta palvelua, kun menin sinne valittamaan kovaa rintakipua, voimattomuutta ja rytmihäiriöitä - olin jo etukäteen soittanut terveysneuvontapuhelimeen ja tiedustellut, pitäisikö oireista huolestua. Päivystyksessä hoitaja epäili minun sairastavan paniikkikohtausta ja kehotti ottamaan kuumelääkettä, ettei tarvitse turhaan juosta lääkärissä. Jos en olisi ollut hoitovapaalla ja sekä virallisesti että myös käytännössä köyhä, en to-del-la-kaan olisi turvautunut julkiseen terveydenhuoltoon. Mutta ei ollut laittaa sataaviittäkymppiä yksityislääkäriin kun työterveyshuolto ei sillä hetkellä ollut voimassa.)

Pienen kotiinjäämiskriisin jälkeen kotona oli taas ihan kivaa. Poika oppi kevään aikana puhumaan ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Samoin kirjat alkoivat kiinnostaa ihan eri tavalla. Niin, ja aloitinhan minä tämän bloggaamisenkin toukokuussa, kun blogimaailma imaisi mukaansa niin kovaa. Hankalia päiviä tietysti riitti ihan jaettavaksi asti, mutta pääasiassa kesällä oli kivaa. Sain parhaiden ystävien vauvauutisia, sekä alullepantuja että syntyneitä, ja omassakin päässä kyti ajatus että jos sittenkin. Kesä-heinäkuun vaihteessa todettiin että antaa mennä vaan, ja heinäkuun lopussa, kaiken maailman sairastelujen jälkeen, tajusin todella olevani raskaana.

Elokuun voin varsin huonosti ja poju oli aika paljon isovanhempien hoidossa. Pojan synttärit kuitenkin saatiin pidettyä, pienen ison kaksivuotiaan. Voi elämä miten iso juttu nuo merkkipäivät ovat äidille ja isälle! Loppukuusta hain yhtä työpaikkaa ihan ex tempore. Syyskuun alussa olin työhaastattelussa ja sain heti paikan, Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla ja palasin hetkeksi vanhaan työpaikkaani. Syys-lokakuun työelämä oli varsin rentoa, koska vanhassa työpaikassa en juuri mitään saanut/joutunut tekemään, ja olin muutaman viikon lomalla ennen uuden työn alkua marraskuussa. Vähän sairasteltiin muksun kanssa.

Uusi työ on ollut kivaa, vaikkakin raskaus ja maksullisen päivähoidon asettamat hakuaikataulupaineet vähän verottavatkin voimia. Kuten arvelinkin, masussani on pikkuveli, mistä olemme miehen kanssa hyvin onnellisia. Myös tuleva isoveli alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mistä on kyse. (Eräänä iltana poika kaiveli kaula-aukkoani ja ihmetteli missä se vauva oikein on. Okei, povekas olen, mutta en ihan noin paljon :D)

Loppuvuosi on tehty töitä, oltu päivähoidossa, menty arkea päivä kerrallaan ja kärsitty raskausvaivoista, joskin onneksi vain vaarattomista. Joulusta selvittiin aika hyvin, vaikka sekä miestä että minua on siunattu aika persoonallisilla anopeilla, joiden seura saattaa tuntua hieman kuluttavalta kun itseä väsyttää ja kiukuttaa. Tilitän näitä anoppijuttuja lisää joskus toiste.

Mikä oli parasta? No uusi raskaus, vaikka en ihan joka päivä ole muistanut olla siitä niin onnellinen. Mutta parasta se kuitenkin on. Ja ystävien vauvoista olen myös iloinen. Ja rakkaasta perheestäni. Mies on kanssani kovin kärsivällinen ja kiltti, vaikka hänelläkin on usein rankkaa ja ensi vuosi tulee olemaan koko perheelle aika hämmentävä.

Mikä oli pahinta? Töihinpaluukriisi, ja toisaalta oman äärimmäisen pienuuden tajuaminen kun yrittää kasvattaa uhmataaperoa. Ne morkkikset, kun on huutanut pienelle joka vain kehittyy ikätasoisesti, eikä ansaitse pieneen tajuntaansa yhtään lisää moskaa äidin harteilta.

Mikä oli ihan uutta? Työ. Lapsen uudet kehitysvaiheet. Blogi!

Keihin tutustuin? Keneen en enää pidä yhteyttä? No pari äitikaveria, jotka kyllä tunsin ennestään, ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Toisaalta moni hyvänpäiväntuttu on jäänyt kokonaan pois kuvioista, kun ison osan vuotta kuitenkin oli pois sieltä leikkipuistoympyröistä.

Mitä aion pitää yllä? Mitä kadun? Aion jatkaa bloggailua, vaikka en näköjään pystykään edes viikoittain saamaan mitään fiksua sanottavaa kasaan. Mutta kiva varaventtiili tämä on, ja jokainen lukijakommentti lämmittää. Kadun omaa lyhyttä pinnaani ja huonoa tahdonvoimaani. Aina ei voi olla täydellinen äiti, eikä edes kovin usein, mutta vähän useammin kuitenkin se olisi ihan realistista. Sama pätee vaikkapa painonhallintaan kohdallani.

Niin, tilinpäätöksen lopuksi voin todeta että viivan alle jäi vaikka mitä, velkaa ei otettu ja henkinen pääoma on toivottavasti kasvanut hyvin korkoa. Pieniä poistoja ja alaskirjauksia oli tehtävä mutta sehän on ihan normaalia perhe-elämän liiketoimintaa.

Ensi vuodelle ennustan ensin tukalaa oloa ja tuskaisia hetkiä, sitten suurta onnea, väsymystä ja sotkuista kotia. Pienen vauvan tuhinaa ja tuoksua, isomman lapsen äitiäitiäiti-hetkiä ja kiukkua, isoja kehitysaskelia molempien pikkupoikien kohdalla. Toivon että kesästä tulee kiva ja pääsemme vaikkapa risteilylle koko perheen voimin. Syksy on vielä niin kaukana etten tee sinne mitään muita suunnitelmia kuin lisää kodin babyproofausta. Varmaa on, että vuoden 2014 alusta en vielä palaa töihin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Havaintoja

Raskaus kestää 240 päivää, tasan saman verran kuin kaksi purkillista Multivita Raskaus + imetys -vitamiineja.

Sillä on iso ero, nukkuuko lapsi päiväunet vai ei. Viikonloppuisin meillä jää väliin ellei olla autoilemassa tai vaunuilla liikenteessä just sopivaan aikaan. Sisällä ei uni tule, jos vaan edellinen yö on ollut suht normaali. Arkisin poika nukkuu hoidossa kiltisti pitkät päiväunet, ja sitten ollaankin koko perhe vielä hereillä iltakymmeneltä, vaikka kuinka himmattaisiin menoa ajoissa ja pidettäisiin kiinni rutiineista jne. Armotontaaaaa menoaaaa, tippadaaaa....

Leijonapoika saa pikkuveljen. Kuinka ihanaa! Tunsin noin minuutin verran haikeutta siitä, että meidän perheeseen ei nyt tule tyttölasta ollenkaan, koska tämä vauva on ehdottomasti viimeinen. Mutta kaksi pientä touhuilevaa poikaa on ehkä maailman suloisin ajatus. Olenkohan tätä mieltä vielä silloin, kun pienempikin on pahimmassa riiviöiässä? Silloin tarvitaan pieni tahmea suukko ja uninen vauva-taapero, ja kaikki on (ehkä) taas hyvin.

Äidille on aika iso askel viedä poika ensimmäistä kertaa parturiin ja antaa leikata pois se naavainen vauvakihara takkupehko. Leijonapoika on nyt ihan eri näköinen, siistin tukkamallin ansiosta se näyttää vähintään jo ekaluokkalaiselta. Onneksi on tuo toinen vauva hyvää vauhtia tulossa, muuten voisi vaikka iskeä pieni haikeus siitä että pikkuinen poika ei enää ole kovin pikkuinen.

Voin vahvistaa todeksi sen, että toinen raskaus on raskaampi kuin ensimmäinen. Ekassa vältyin liitoskivuilta lähes kokonaan, nyt ne ovat jo yli viikon olleet riesana. Koko alakerta on välillä kuin pesäpallomailalla nuijittu, ja iskiaskin iski. Tukivyö, tuo petipuuhien piristäjä ja burleskityylin peruspilari, on käytössä. Yhdistettynä H&M:n sadan denierin äitiyssukkahousuihin, joissa leventävä etukiila on seitinohutta ja paljastaa lävitseen löysän ison mahan, vanhat nyt jo uudelleen punertuvat raskausarvet ja mahan alamakkaran alle rullautuneet hiutuneet pikkarit. Sanoinko jo, että tunnen oloni eroottisesti hyvin latautuneeksi?

En vielä osta sisarusrattaita. Jospa pärjäisimme kuitenkin ilman. Leijonapojalta varmasti löytyy tarvittavat kyvyt kävellä ja olla seisomalaudalla. Voi tietysti olla, että hetkittäin yhteistyökyky on niin heikko, että lapsi on pakko köyttää vöillä kiinni istuimeen, että pääsee tietä pitkin pisteestä A pisteeseen B.

Kohta on seuraava vuosi. Vauva ilmoitti itsestään kesällä, syksy meni jo, ja kun talvi loppuu ja kevät pääsee vauhtiin, pikkuveli muuttaa meille. Näyttääköhän se nyt sitten minulta, kun Leijonapoika onkin isänsä näköinen? Ja olisiko se rauhallinen, kun Leijonapoika on tullut minuun ja ei todellakaan ole rauhallinen? Olisiko se samanlainen helppo ihana hymysuuvauva kuin isoveljensä?

Faktat tiskiin

Olin ihan otettu kun sain Lupiinilta blogitunnustuksen! Kirjoitin toki blogia aloittaessani oikein tänne näkyville, että kirjoitan paitsi itselleni myös lukijoille ja toivon palautetta, mutta nyt kun sitä tuli niin olen ihan innoissani ja hämmentynyt :) Kivaa että poukkoilevat ajatukseni tavoittavat edes muutaman samanhenkisen mielen.

Tunnustukseen kuuluu laittaa se eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja kertoa itsestään kahdeksan sekalaista faktaa. En tiedä, sallivatko säännöt että tunnustus "palautetaan" sellaiselle joka on sen jo saanut, mutta ilmeisesti Lupiinin kanssa tykkäämme samoista blogeista, joten nämä nyt sitten vähän kiertävät.

Eli Lupiini, Rouvan ruuhkavuodet, Nyt kun olet siinä, Sininen keskitie, Verskin valtakunta, Haikaran jalanjäljillä, Sekavuustila ja Eileithyian matkassa. Olkaa hyvä!

Tässä ne kahdeksan sekalaista faktaa itsestäni.

1. Menin aikanani 6-vuotiaana kouluun ja kävin koulukypsyystestissä, jossa ainakin siihen aikaan ilmeisesti arvioitiin myös lapsen äo:ta. En tiedä, miten luotettavasti, mutta kuitenkin. Vanhempieni mukaan sain huiman tuloksen, jotain 140-150 väliltä. Aikuisena en todellakaan ole testauttanut äo:tani, koska epäilen vahvasti sen olevan siinä normaalijakauman keskellä eikä huippufiksujen pienessä kermassa, mutta haluaisin kovasti uskoa että olen to-del-la älykäs. Tässä harhassa on kiva elää enkä halua testaamalla romuttaa sitä. Ehkä tämä äärimmäisen keskiverto elämäni on osoitus siitä, että rahkeet eivät ihan riittäneet sinne parin parhaimman prosentin luokkaan, vaikka eihän ulkoinen menestys tai minkäänlainen sosiaalinen positiivinen erottuvuus ole koskaan olleet tae tai merkki älykkyydestä.
2. Rakastan jasmiiniteetä, sellaista aitoa kiinalaista tai taiwanilaista ruutipalleroteetä.
3. Pääsen todelliseen flow-tilaan vain hyvän kirjan, laulun tai pianonsoiton parissa. Kaikkia näitä on liian vähän aikaa harrastaa. Kaurapuuropää ei oikein mahdollista muuhun kuin chick-litiin uppoutumisen, kuoro- tai yhtye- tai edes yksinlauluun ei ole aikaa sitoutua ja pianonsoittotaitokin on taantunut koululaisen tasolle. Kompensoin mielentilaa kuuntelemalla Rajattoman joululevyjä.
4. Tykkään suklaasta. (Tosi persoonallinen fakta hei.) Vaalea maitosuklaa ja valkoinen suklaa, jota suklaaortodoksit eivät edes kelpuuta suklaaksi, ovat parhaita. Tamperelainen Kultasuklaa valmistaa salmiakki-valkosuklaata, joka on ihan tajuttoman hyvää.
5. Osaan alkeet tai vähän enemmän espanjan, portugalin ja hollannin kielistä.
6. Ajoin ajokortin vasta muutama vuosi sitten, mutta olen melko hyvä kuski, myös käsivaihteisen auton kanssa. Rohkaisen kaikkia muitakin koordinaatiokyvyttömiä ajamaan (ympäristöseikat eivät nyt kuulu tähän), se on täysin mahdollista oppia!
7. Sanaristikot, etenkin Hesarin kuukausiliitteen ristikko, ovat intohimoni. Jos ei ristikko muuten valmistu, aletaan googlata. Ristikko on ehdottomasti täytettävä kuulakärkikynällä ja jos sattuisi tulemaan virhe, käytetään korjauslakkaa.
8. Haaveilin pitkään omasta koirasta. Hämmästyin kun tajusin, että lapsen/lasten myötä en enää olekaan niin eläinrakas kuin ennen, vaikka edelleen pidän eläimistä ja etenkin koirista hurjasti. Omaa ei meille tule miehen allergian vuoksi. Ilmeisesti on ihan mahdollista että rakkaus- ja tykkäämiskiintiö tulee lasten myötä täyteen ja haaveet omasta nappisilmäisestä ja pystykorvaisesta karvakaverista hiipuvat itsekseen.

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 2

Ihanaa on

• askarrella illalla isänpäiväkortti leijonapojan avustuksella;
• olla justiinsa puolivälissä raskautta, melko hyvävointinen ja aika hyväntuulinenkin; tunnustella joka ilta ennen nukkumaanmenoa vauvan potkuja ja miettiä onko se se povaamani poika vai sittenkin ehkä tyttönen;
• käydä miehen kanssa leffassa ja ulkona syömässä, nukkua puoli kymmeneen aamulla, ratkaista Hesarin kuukausiliitteen ristikko hunajateetä siemaillen ja sen jälkeen surffailla ja blogata ihan rauhassa kun poika on mummolassa yökylässä;
• päästä tänään ja huomenna valmiiksi katettuun ruokapöytään;
• odottaa jokasunnuntaista Solsidan + suklaa -hetkeä;
• nuuhkia pientä unista poikaa ja sen unipörröistä tukkaa ja kuunnella tuhinaa, kun se yöllä tulee viereen nukkumaan. Tältä tuntuu äidinrakkaus, tiedän;
• kun joulu tulee ja on vihdoin sosiaalisesti hyväksyttyä kuunnella joululauluja!

Ketuttaa kun

• koti on hirveässä kunnossa (olen onnistuneesti priorisoinut sairastamista ja pari omaa menoa kotihommien edelle) ja aikaa tai motivaatiota edes välttämättömimmille askareille ei tahdo löytyä;
• jollain on aina flunssa ja kaikki tapaamiset peruuntuu järjestään;
• omat hermot menee joka päivä useaan kertaan, tulee huudettua lapselle vaikka ymmärränkin että se käyttäytyy vaan ikätasonsa mukaisesti eikä ole suunnitelmallisesti ja tahallaan hankala tapaus, ja sitten olen koko illan aina morkkiksessa ja vannon että huomenna en ainakaan suutu. Ja taas mennään...;
• tämäkin joulu menee ilman homejuustoa piparin päällä ja raakoja kaloja;
• aivojen tilalla on sellaista kaurapuuroa, että ei pysty keskittymään romaanien lukemiseen vaikka siihen olisi satunnaisesti aikaakin;
• yöt on pääsääntöisesti repaleisia ja miehen kanssa emme saa aikaiseksi pitää oikein jämäkkää unikoulua, vaikka molemmat joudumme valvomaan kun sängyssä on liikaa ihmisiä ja yksi kolmannes niistä poikittain potkimassa loppua kahta kolmannesta naamaan tai selkään. Mitä sitten tapahtuu kun vauva tulee?

Ilahduttaa huomata, että ihastuksia tuli ihan spontaanisti enemmän kuin vihastuksia. Olen ehkä sittenkin jonkinlaisessa tasapainossa tässä elämässä?

Halvatun mummo

Jo aiemmin kirjoittelin minun ja äitini väleistä. Tiivistettynä: äitini on aika värikäs persoona voimakkaine mielipiteineen, mutta ihana ja rakastava mummo pojalleni, ja heidän kahden välit ovatkin oikein lämpimät ja läheiset. Ja lastenhoitoapu on tietysti tosi tervetullutta ja otetaan kiitollisena vastaan.

Mutta. Poika vieroitettiin tutista muutama viikko sitten. Tutti oli enää vain unituttina, ja vähitellen muuttumassa pelkäksi puru- ja nakkeluesineeksi. Joten otimme tutin pois, veimme vanhat tutit ulos ketunpoikasille ja haimme lelukaupasta tutistaluopumislahjan. Huutoa oli yhtenä iltana puoli tuntia, sen jälkeen on silloin tällöin ollut ihan pientä ruikutusta ja satunnaisia kyselyitä.

Olen itse syönyt tuttia neljävuotiaaksi asti (voi apua!). Äitini mielestä tutti on lähes välttämätön kapine lapsen psyykkiselle kehitykselle, koska "se on lapsen ainoa turva". En nyt jaksa edes alkaa vaahdota tuosta kommentista, te lukijat varmaan arvaatte että minun mielestäni esim. äidin ja vauvan hyvä suhde on aika kiva turva lapselle. Ja niin edelleen.

Ilmoitin äidilleni, että poika on toki tulossa sovitusti mummolaan yökylään, mutta tutti on jätetty pois ja mummolassakin se on nyt sitten jätettävä. Äiti raivostui, ilmoitti ettei missään nimessä aio "kohdella lasta noin kaltoin" ja että toki antaa tutin pienelle joka on vasta kaksivuotias ja siis ihan avuton reppana. Kuuntelin aikana näitä todella kypsiä tuttiargumentteja ja ilmoitin, että yökylä on peruttu, hommaamme toisen lapsenvahdin. Äitini piti mykkäkoulua viikon, ja sitten soitti ja kyseli että milloin mummon kullanmuru on tulossa kylään. Kerroin, että milloin vaan, mutta tuttiasia on edelleen voimassa. Sain niskaani hirveän itkuhuutoryöpyn ja erinäisiä syytöksiä epäkelvosta äitiydestäni. Kyllä, yli kuusikymppisellä ihmisellä apinasuodatin ei toimi ollenkaan, ja sain kuulla että tutittomuus on "lapsen henkistä pahoinpitelyä" (kuten btw myös lelun vieminen kädestä silloin kun lelulla hakataan seinää tai lattiaa) ja että harrastan myös "lapsen fyysistä pahoinpitelyä", kun otan ruoat pois ("pidän tahallani kasvavaa lasta nälässä") kun heittely ja leikkiminen alkaa, ja kun herätän lapsen pitkäksi venähtäviltä päiväunilta, että ilta ei menisi ihan plörinäksi ("se kiukuttelee kun ei saa nukkua silloin kun nukuttaa ja muutenkin se stressaantuu sun kanssa kun koko ajan komennat"). Noh, ilmoitin tyynesti puhelimeen että voi soitella sitten kun on tyyntynyt ja hyväksynyt sen asian, että tuttiasiassa lapsen vanhemmat tekevät päätöksen jota muiden on kunnioitettava. Ja sanon vielä, että mummolassa lapsi saa muuten elää kuin pellossa, eli en jaksa puuttua herkutteluihin, unirytmeihin, melko asenteelliseen uskonnollisuuteen ja siihen, että pieni omnipotentti tyranni saa komennella ja riehua mielin määrin. Tuttiasia kuitenkin on sellainen, joka hankaloittaa meidän kotielämää tosi paljon, jos siitä lipsutaan vieroituksen jälkeen.

Kahden viikon mykkäkoulun jälkeen isäni uhrautui rauhantekijäksi ja oli ilmeisesti ottanut lapsuudenkodissani kurat niskaansa ja suostutellut äitini tekemään sovinnon, koska sain sieltä viime viikolla iloisen puhelun, jossa pyydettiin kylään ja syömään. Menimme, ja kaikki sujui hyvin, ja mummokin huomasi että lapsen kehitys ei ole vaarantunut tai hidastunut vaikka minun ja mieheni vanhemmuus on hänen mielestään niin kovin kyseenalaista. Jemmasin mummolan tutit laukkuuni ja heitin ne kotona roskiin.

Saan tästä tuttityranniydesta varmaan ikuisen leiman hankalana ja joustamattomana ihmisenä, ja äidilläni onkin todella kätevä ase tulevaisuutta varten, kun aina voi vedota tuttivieroitukseen, jos poika vaikka saa raivarit tai muuten käyttäytyy täysin ikätasonsa mukaisesti.

Joskus mietin, että kuinka helkkarin paljon paskaa ihmisen täytyy omilta vanhemmiltaan ottaa nöyrästi vastaan, kun lapsi-isovanhempi-suhdetta ei halua sabotoida. En tunne yhtään ketään muuta, jolla olisi niin hankala äiti (ainakaan tässä mummoudessa) kuin minulla. Miten voi olla niin uskomattoman vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsenlapsi ei ole oma lapsi vaan sillä on vanhemmat, jotka päättävät sen kasvatuksesta. Ei oma itsetuntoni tästä kärsi, mutta turhaudun todella voimakkaasti tällaisten ihmisten seurassa ja en välttämättä tule puolustaneeksi itseäni tarpeeksi ärhäkästi, kun koetan kaikin keinoin olla laskeutumatta samalle tasolle toisen kanssa. Äitini selvästi kerjää sitä, että saisi minulta täyslaidallisen kritiikkiä omasta äitiydestään, jotta voisi kirkastaa marttyyrinkruunuansa entisestään. Joskus on ihan todella hilkulla etten anna tulla koko lastia saman tien.

Nyt on kuitenkin myrsky vesilasissa taas tyyntynyt. Odotellaan, että leijonapojan flunssa hellittäisi loppuviikoksi ja poju menisi mummolle yökylään. Sitten tämä äiti ja isi viettäis pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, johon sisältyy ainakin saunomista, siivoamista ja syömistä, ehkä vielä jotain neljättäkin s:ää...

Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...

Marraskuu. Olen oikeastaan vähän syysihminen ja marraskuu ei ole minulle se pahin kuukausi vuodesta, mutta on nyt sentään aika pimeää. Lapsiteknisistä syistä kynttilöiden polttaminen kotona ei onnistu kovin spontaanisti ja iltaisin oma aika alkaa nykyään vasta puoli kymmenen jälkeen kun leijonapoika on vihdoin nukahtanut. Kynttilätunnelmoinnille ei kauheasti jää aikaakaan, muutenkin meinaa hämärässä nukahtaa niille sijoilleen :) Vuoden turhin kuukausi on minusta tammikuu. Silloin joulu ja muutkin juhlat ovat jo ohi, mutta sydäntalvi, pakkanen/loska ja pimeys vaan jatkuvat vaikka niistä on jo nautittu koko joulukuun ajana. Helmikuun lopulla alkaa päivä pidetä ja mieli virkistyä valon myötä, ja silloin on etelärannikollakin takuuvalkoista.

Töidenvälinen loma alkaa olla lopuillaan. On jonkin verran levätty, hoidettu lasta kotona perhepäivähoitajan lomaviikon ajan ja nyt podetaan nuhaa. Pojan siis piti mennä tällä viikolla hoitoon ja minun tehdä vaikka mitä kotihommia (kukkamultien vaihto, uunin puhdistus, kaappien siivous yms. viikkosiivoukseen kuulumatonta), askarrella itse joulukortteja, nukkua univelkoja pois, shoppailla uusia työvaatteita (uusi toimenkuva vaatii melkein jakkupukutasoista pukeutumista entisen farkkutyylin sijaan) ja maleksia kaupungilla, mutta sairastelu sekoitti pakkaa. Jospa huomenna uskaltaisi laittaa lapsen jo puoleksi päiväksi hoitoon ja mennä itse lounaalle ystävän kanssa. Ensi yö sen näyttää. Lapsihan siis sairastaa flunssat tosi rajuina, meillä on infektioastmaepäilyä, joten jokainen huonosti hoidettu nuha on potentiaalinen osastokeikka jos henki pääsee oikein ahtautumaan viruksen myötä. Ollaan yleensä tosi varpaillaan ja vältetään tartuntoja viimeiseen saakka, ja vuoteen ei olekaan tarvinnut käydä edes päivystyksessä. Minua usein kritisoidaan suoraan ja epäsuoraan siitä että vältän muita sairaita lapsia ja aikuisia kuin ruttoa, koska "kyllähän kaikilla lapsilla aina nenä vähän vuotaa, ei sitä voi vältellä". Minusta kyllä voi ja haluan. Ja todellakaan ei kaikilla lapsilla aina nenä vuoda. Flunssan pitäisi antaa parantua rauhassa eikä mennä heti kuumeen laskettua puolikuntoisena päiväkotiin tai kerhoihin, siinähän se pitkittyy. Tietenkään viikon poissaolo töistä ei ole useimmille vanhemmille mahdollista tai millään lailla järkevää, mutta sillä noita tauteja hillittäisiin. Se, mikä toisissa perheissä on vähän vuotava nenä ja muutama yskähdys, on meillä 38+ kuume, niin raju flunssa että lapsi rääkyy suoraa huutoa kun joka paikkaan koskee ja pää on ihan tukossa, nenä valuu, silmät valuu, suusta valuu kuola kun on pakko läähättää että henkeä saisi edes jostain rööristä. Ja tätä kestää viikon, jälkiräkää sitten vielä ainakin toisen viikon. Joten mieluummin säästän sitä sairastelua vaikka vähän myöhemmälle iälle, kun keuhkoputkilla on enemmän läpimittaa, lapsella enemmän käsityskykyä maailmasta ja sairastamisestaan ja enemmän kiinnostusta sisäleikkeihin, joita sairaspäivinä on pakko harrastaa ulkoilun sijaan.

Korvatulehduksia ei muuten ole ollut yhtään, ja poika on 2 v. 3 kk. Ehkä se on pneumokokkirokotteen ansiota, ehkä vaan sattumaa. Mutta jotain positiivista terveysrintamalla kuitenkin! Meillä suositaan rokotteita, ja influenssarokote on todellakin jo otettu sekä pojalle että äidille, yllä kuvatun sairaskertomuksen takia. Jos tulisi influenssa, se olisi varma sairaalacase pojalle. Ei siis leikitä tulella.

Oma vointi on aika hyvä. Uni tulee öisin kohtalaisesti silmään, ja enää ei tarvitse sietää 2 h yöunia kuin tosi harvoin. Masu on mallia rv 30 (oikeasti rv 20) ja melske on kova. Jokainen neuvolan terkkari ja ultraaja on ollut oikeasti hieman hämmästyneen näköinen todetessaan että vauva on todellakin erittäin kova liikkumaan. No, niin on. Potkut tuntuu selvästi kättä vasten. Rakenneultra on aika pian ja en osaa hirveästi huolestua vauvan terveydestä, se varmaan ei mellastaisi noin paljon jos olisi jotain ongelmaa. Perinteiseen tyyliin enemmän jännittää vauvan sukupuoli. Pojasta olen varma, koska mielikuvissani minulla on kaksi nappisilmäistä villiä poikaa. Tyttö olisi melkoinen yllätys, toki oikein mieluinen yllätys. Pojalle on jo nimikin valmiina. Tulipa kumpi hyvänsä, se on niin rakas että pakahduttaa.

Uuden työn aloitus innostaa ja jännittää. Silloin tällöin pintaan putkahtaa ajatuksia omasta taitamattomuudesta, raskausaivoisuudesta ja vanhan työn helppoudesta, mutta pääosin olen oikein positiivisella mielellä ja haluan tarttua uuteen. Pelkät ulkoisetkin hyvät puolet, kuten toimiston erittäin keskeinen sijainti ja viihtyisyys, saavat minut innostumaan vaikka niillä ei toimenkuvan kanssa olekaan mitään tekemistä. Uusi toimenkuvani sisältää paljon ihmiskontakteja ja aiempaa vähemmän kellontarkkaa sähköpostin vahtaamista, ja tätä odotan kovasti. Toivon, että vointi olisi hyvä vielä seuraavat kolme kuukautta ennen kuin äitiysloma alkaa olla tosi lähellä, ja jaksaisin ja saisin tehdä työni hyvin. Olisi kurjaa heittäytyä heti saikulle oman tai lapsen sairastelun takia, vaikka sille ei sitten mitään voisikaan.

Lähitulevaisuuden pohdintoja:

• Mitkä ovat parhaat sisarusrattaat? Tarvitaan sellaiset "päällekkäin"/"peräkkäin" istuttavat. Phil&Teds vai Britax?
• Jos se onkin tyttö, mikä on nimi? Suvussa on pari kivaa nimeä, mutta ei niin kivaa että niistä olisi etunimiksi.
• Milloin viimeistään pitää todella tiukasti rajoittaa herkuttelua, jos haluaa välttyä raskausdiabetekselta ja liian isolta vauvalta? Puolimatkan krouvissa? Leijonapojan raskaus meni hyvin joten oletusarvo on että tämäkin menisi, mutta painoindeksi kuitenkin alkaa kolmosella eli riskiryhmässä ollaan. Itsekuri ei nyt ole yhtään niin vahva kuin ekassa raskaudessa.
• Mikä on minulle oikea määrä pitää esikoista hoidossa vauvan synnyttyä?

Ensimmäiseen kohtaan otetaan lukijoiden kommentteja ilolla vastaan :)

Tilannepäivitys

Äh, taas meni monta viikkoa ja en muka ole ehtinyt koneelle. En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida lempiblogejani! Häpeällistä, sanon. Töissähän olen koneella sen 8 tuntia päivässä mutta avokonttorissa en halua blogata ja koska en ole siellä tullut vauvakaapista ulos, olen vähän varpaillani siitä näkevätkö kaikki minun selaavan vain vauva- ja lapsiaiheisia sivuja. Iltaisin on kotona hässäkkää ja kun poika vihdoin nukkuu, äitikin simahtaa. Tyhjän paperin paniikki meinaa iskeä. Usein tulee mieleen aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta kun sormet näppiksellä eivät lennä ajatuksen nopeudella, niin se sitten jää. Ai että mua muuten ärsyttää kun muut selittelevät että "se vaan sitten jäi" tai "jotenkin se arki vei mennessään". Niin. Kröhöm.

Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla, ja kivasti on mennyt. Joitain eteiseenjäämisitkuja tuli ensimmäisten viikkojen aikana, mutta ne loppuivat aika pian. Nykyään ei näy kuin vilahdus ja tyyppi on lelulaatikon kimpussa. Iltaisin on meno kotona aika villiä. Menee ehkä protestoinnin piikkiin, ehkä päivät myös vähän väsyttävät. Tai ehkä nyt on taas vaan joku Vaihe.

Vaiheista puheen ollen, meidän hyvä nukkuja on nykyään ihan pirullinen nukutettava. Otettiin tavoitteeksi jättää jäppinen omaan sänkyynsä nukahtamaan iltasadun ja -laulun jälkeen. Karkailuksi meni. Mutta silleen, että poika juoksee aina takaisin omaan sänkyynsä kun näkee meidän liikahtavankaan. Eli se perinteinen "kannetaan takaisin sänkyyn" EI toimi, kun lapsi juoksee kikattaen itse takaisin. On pidetty ovea raollaan - karkailua. On pidetty ovea kiinni - kolistelua säkkipimeässä huoneessa ja parkkeeraaminen oven taakse lattialle nukkumaan tyynyn kanssa. On maaniteltu, rauhoiteltu, huudettu, uhkailtu jne. eli käytetty koko keinoarsenaali. Yksi ilta sain niin tarpeekseni että otin ihan sen kummemmin asiaa suunnittelematta tutin pois, kun sitäkin vaan pureskeltiin ja heiteltiin. Puoli tuntia huutoa sen perään, sitten ei mitään. (Tai siis riehumista kyllä, mutta ei tutin takia.) Seuraavana päivänä käytiin viemässä koko tuttiarsenaali pihalle puun juurelle ketunpoikasia varten, ja haettiin lelukaupasta tutinluovutuspalkinto. Kotiin tullessa käytiin vielä tarkistamassa, että ketut todella olivat hakeneet tutit pois, ja olivathan ne. Tuttia ei ole sen koommin juurikaan kaipailtu, eli oli ihan korkea aika ottaa se pois. Öisin heräillään tai ei heräillä, mutta ei se minusta mitenkään ole muuttunut sitten aikaa tutin kanssa. Joskus pitää herätä juttelemaan tai ihailemaan maisemia ikkunasta tai miettimään lelujen kuulumisia, joskus on kylmä/jano/yskä/nuha, joskus lapsi haluaa meidän sänkyyn. Viimeiset pari yötä koko perhe on nukkunut hyvin kaikki omissa sängyissään. Toivottavasti tämä olisi nyt se uusin Vaihe.

Myös syöminen on välillä tuskallista, kun ruokaennakkoluuloisuus on iskenyt päälle ja muutenkaan ei aina malttaisi syödä kuin henkensä pitimiksi, kun on kaikkea muutakin kivaa tekemistä. Lempiruoat sentään vielä maittavat, ja kun pöperöä on tarjolla viidesti päivässä, ei tuo nälkäänkään kuole. Hoidossa syö kuulemma aina hyvin. Niin ja syö itse, sen oppiminen, tai siis lusikan käyttöön suostuminen, kesti kaksi päivää. Myös potalla käydään sielä ihan kiltisti ja joskus jopa code brown jysähtää muoviin. Miksei kotona mikään toimi, kysyn vaan.

Niin, ja sitten Pummi. Nyt on kuudestoista viikko. Jo 12. viikolla olin tuntevinani pientä liikettä, ja kyllä melkein joka päivä pientä liikehdintää tuntuu. Välillä olen edelleen epävarma että kuvittelenko vaan kaiken, mutta tällä viikolla sain jo pyydystettyä mahan päältä kättä vasten tuntuvan pienen liikkeen. Siellä ollaan siis. Ultrassa kaikki hyvin, kätilön mukaan erittäin vilkas tapaus. (No shit sherlock, ei kai kukaan kuvitellut että minä saisin rauhallisia lapsia...) Neuvolassa ei sydänääniä saatu kuulumaan, mutta dopplerin ruudulla pulssi kuulemma näkyi hyvin, ääni vaan ei päässyt kuuluviin asti kun vauva ei malttanut olla sitä paria sekuntia paikoillaan että laite ehtisi rekisteröidä jumputuksen. Masu on turpea ja vielä ihan pehmeä, mutta olenkin tämmöinen omenan mallinen tyyppi ja sinne makkaroiden alle on pienen hyvä hävitä varmaan vielä pariksi-kolmeksi viikoksi. Osa normihousuista vielä mahtuu. Alavatsalla on pientä pullistumaa, mutta ei se näy kuin ilman vaatteita, missä asussa harvemmin julkisesti liikun. Sellainen pieni paniikki, onko kaikki hyvin, nostaa koko ajan päätään. Mietin pitäisikö uhrata se 150 eur yksityiselle mielenrauhaultraan, tarkistamaan vaan onko 13-senttinen ihminen ihan ok. Kai se on, mutta kovasti haluaisin tietää enkä jaksaisi odotella masun näkyvää kasvua tai vasta kuuden viikon päästä olevaa rakenneultraa. Oma vointi on elokuuhun verrattuna varsin hyvä. Pääsin sittenkin alkuraskaudesta oksentamatta, vaikka kuuden viikon ajan se oli koko ajan kulman takana. Vatsaa välillä vihloo ja jomottaa, aina pissattaa, tissitkin on tulleet vähän herkiksi. Nukun ihan mielettömän huonosti, hormonit ilmeisesti vievät unet, eli herään yöllä valvomaan moneksi tunniksi ja vasta sitten alkaa nukuttaa kun pitäisi nousta töihin. Sittenpä onkin reipas olo. Not. Jonkin verran olen tehnyt etätöitä, mikä mahdollistaa tunnin-parin torkkumisen sen jälkeen kun mies on vienyt lapsen hoitoon. Unettomuus aiheuttaa mahtavia päänsärkyjä ja toisinaan vielä huonovointisuuttakin, vaikka jälkimmäisestä vaivasta on muuten päästy. Voi että ruoka on muuten hyvää!

Ja se työ. Sanoinko, että haluan olla nyt tuossa vanhassa ja turvallisessa työssä ja jäädä siitä äitiyslomalle, että olisi vakkarihommaa mihin palata? Noh, tuli yksi lupaava paikka samalla alalla hakuun, pistin ihan piruuttani paperit sisään, koska mitä tässä nyt voi menettääkään. Paluupostissa sain haastattelukutsun. Kävin haastattelussa ja pari tuntia sen jälkeen sain työtarjouksen. Varsinainen toimenkuva on minulle hieman uusi, mutta alaa tunnen niin hyvin että opettelu ei liene kauhean vaikeaa. Palkka nousee, toimiston sijainti on mitä mainioin, olen oikeasti innostunut ja inspiroitunut ja utelias uusista asioista - tunteita, joita en työelämässä niin kovin usein enää ole tuntenut. Ovelana ihmisenä kikkailin työllistymiseni näin: En kertonut haastattelussa raskaudesta mitään, arvannette varmaan olisinko saanut paikkaa silloin... Hoidin asian niin että sain uudelta työnantajalta heidän allekirjoittamansa sopparin katsottavaksi. Tässä vaiheessa ilmoitin raskaudesta. Sopimus oli jo lainvoimainen, joten heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnitella minua iloisista uutisista :) Sitten kävin pistämässä itsekin nimen paperiin ja irtisanoin itseni vanhasta. Pian työvelvoite loppuu ja saan hieman huilia kotona ennen kuin uudet haasteet alkavat. Olisi tää voinut huonomminkin mennä, ehkä.

Nyt on pakko lopettaa, lapsi on vihdoin nukahtanut ja Areenassa on monta jaksoa Solsidania katsomatta. Ja pakastimessa on Mudcake-jäätelöä. Ja nukuin viime yönä aika hyvin joten jaksan vähän vielä valvoa.

Mitä kuuluu kaksivuotiaalle?

Lapsellahan on aina menossa jokin vaihe. Nyt kun mittarissa on kaksi vuotta ja pikkuisen päälle, on mielenkiintoista listata meidän meininkiä. Kokopäiväisenä kotiäitinä sitä usein keskittyy liikaa niihin negatiivisiin tapahtumiin, taitoihin ja vaiheisiin (siis niihin aikuisen helppoa elämää hankaloittaviin hetkiin) eikä aina muista, että kyllä se pikkuinen on varsin fiksu, ihana ja taitavakin.

Meillä osataan / on pinnalla:

• Juosta todella kovaa, hyppiä, kiipeillä, mennä portaat ylös ja alas vuoroaskelin. Karkea motoriikka on pojalla selvästi ikäistään paremmin hallussa. Esim. kiipeilytelineet ovat ihan piece of cake, ja minun tehtäväkseni jääkin joko kiivetä perään tai pitää kiinni takin helmasta ettei poika pääse telineen ylärimalle keikkumaan. Haavereita sattuu silti vaikka millä mitalla. Tälläkin viikolla tultiin taas pää edellä betoniin, onneksi nenä ja hampaat jäivät (tällä kertaa) ehjiksi. Kotona saa olla ihan jatkuvasti agilitytuomarina (suoritus hylätty!).
• Edelleen tavaroiden heittely ja rikkominen. Jokin sisäinen pakko ajaa saattamaan minkä tahansa tavaran riekaleiksi, sirpaleiksi tai säpäleiksi. Säännöt ovat tiedossa ja välillä näkee, mikä sisäinen taistelu käydään "ei saa rikkoa ja heittää mitään" -kiellon ja paiskaamisen houkutuksen välillä.
• Melkein kaikki kirjaimet, numerot, useimmat värit. Valtava kiinnostuksen kohde ovat logot ja merkit. Tuttuja automerkkejä bongaillaan jatkuvasti, poika tykkää selailla kirjoja ja lehtiä ja riemastuu aina kun tunnistaa tikkukirjaimia. Yleensä ihan oikein. Lukeminen on tosi kova juttu, tällä hetkellä parasta ovat Tomppa-kirjat.
• Laulamisen aloittamista yritellään. Monotoninen laulun sanojen toistelu on muuttunut korkeudeltaan vaihtelevaksi ujellukseksi joka apinoi rytmiä. Meillä lauletaan, soitetaan ja kuunnellaan musiikkia paljon, joten kiinnostus on varmaan ihan luontaista seurausta altistuksesta.
• Puhetta riittää. Parhaimmillaan 8-10 sanan lauseita, nykyään pari sellaista jo päivittäin. Pääasiassa puhe kuitenkin vielä 3-4 sanan lauseita tai yksittäisiä sanoja, joista voi päätellä tapahtumien kulun. Äänteet muuten hallussa, mutta l, y, ja ö eivät onnistu. Ässä lespaa ja ärrä on ranskalainen :) Itsestään poika puhuu kolmannessa tai toisessa persoonassa, minä-sana ei ole vielä käytössä. Riimittelyt naurattavat, samoin poika tykkää keksiä omia sanojaan ja kikatella niille ja niiden rimmaamiselle.
• Duplot, junaradat, pikkuautot. Ei ole sellaista pintaa tai kaltevuutta, jossa pikkuauto ei sujuvasti kurvailisi tai jolle ei voisi yrittää tehdä duplotornia.
• Onnettomuudet ja kolahdukset. Draaman taju on mieletön. Jokainen pieni naarmu jäytää mieltä monta päivää, ja huuli väpättää jos jollekin muulle tulee haava. Laastari on kauhea pelote. Jos pää vähän kolisee pöydänreunaan niin siitä voi halutessaan lypsää itkua varttitunnin verran. Poika raasu on temperamenttinen mutta herkkä. On siinäkin yhdistelmä...
• Ja se uhma on toki aina läsnä. Riippuu ihan päivästä mikä raivarin laukaisee. Useimmiten nälkä tai väsy yhdistettynä esimerkiksi pihalta sisälle tulemiseen. Tai se että vaivalla rakennettu palikkatorni romahtaa.

Ei vielä onnistu / ei kiinnosta pätkääkään:

• Ruokailuvälineiden itsenäinen käyttö. "Äiti syöttää" tai sormiruokailu on homman nimi. Mukista tai lasista osaa juoda vähän avustettuna mutta homma loppuu aina siihen että juoman kaataminen houkuttaa liiaksi.
• Pottahommat. Pari-kolme kertaa viikossa saadaan pissa pottaan kun jaksetaan lukea kirjoja puolisen tuntia ja houkuttimena on suklaata. Nyt ei varmaan ole oikea vaihe.
• Piirtäminen on aika heikkoa, mitään askarteluja emme ole edes kokeilleet. En taida uskaltaa antaa liimaa tai saksia tai mitään leviäviä värejä pojalle käteen vielä piiitkään aikaan. Hienomotoriikka kaipaisi vähän harjoitusta vielä. Piirtäminen yleensä loppuu siihen kun vahaliidut alkavat napsahdella poikki.
• Leikkiminen "tää tulis nyt tänne ja tekis näin" -tyyliin. Pari ikätoveria osaa tuon jo ja varmaan vertaan nyt poikaa muihin ihan liikaa. Myöskään ruoanlaittoleikit eivät kauheasti kiinnosta, vaikka naapurustossa melkein joka perheessä keitellään legosoppaa päivittäin.
• Puolensa pitäminen. Jos joku vie lelun kädestä, poika alkaa itkeä ja joko tulee syliin tai menee itsekseen raivoamaan. Mun puolesta poika saisi oppia nappaamaan lelut toisilta takaisin ja olemaan tiukkana, mutta ei kai tätä kannata ruveta opettamaan, hoidossa oppii kyllä aikanaan. Samoin poika ei töni, pure tai potki muita. Niidenkin kolttosten aikaa koittanee vielä. Huutoa ja komentamista kyllä riittää nytkin. Ylipäätään aika varovainen muita lapsia kohtaan.
• Pukeminen. Kenkiä yrittää itse laittaa jalkaan, samoin hellehattua. Muut vaatekappaleet yhdentekeviä.

Semmoista tänne. Ei käy aika pitkäksi tuon tenavan kanssa. Oma olo on välillä vielä kehnonlainen, joskin pientä valonsädettä tunnelin päässä on ehkä nähtävissä. Jos saisi öisin nukuttua niin sitten päivätkin ehkä olisivat helpompia, mutta lähes joka yö valvon 3-5 tuntia joko pahoinvoinnin tai jonkin muun vaivan tai nälän/janon takia, tai sitten ihan muuten vaan kun ei uni tule silmään vaikka väsyttää niin että meinaa järki lähteä. Hohhoijaa. Jospa tämä kohta tästä. Vinkkejä unen tulon avittamiseen otetaan vastaan, kun mitään relaksantteja tai nukahtamislääkkeitä ei nyt voi käyttää. Pimeys, raikas ilma, oikeanlainen tankkaus ja liikunta, korvatulpat kokeiltu jo.

Vauvailoa, työelämää, päivähoitoa

Olen ihan mielettömän iloinen: kolme läheistä ystävääni, joukossa ne aiemmin mainitsemani lapseton paras ystäväni ja toinen hyvin läheinen äitiystäväni, ovat nyt samaan aikaan kanssani raskaana! Heillä kaikilla on h-hetki helmikuussa, kymmenen päivän sisään toisistaan. Voi hurja! Olen tosi iloinen ihan jo pelkistä vauvauutisista, koska kaikki nämä kolme vauvaa ovat toivottuja ja rakastettuja ja tulevat ihaniin perheisiin, mutta kyllä mieltä lämmittää sekin että tulevaisuudessa saan äiti-vauvaseuraa.

Ihan täytyy myöntää, että kun kuulin pari näistä vauvauutisista jo kesäkuussa, itsellekin tuli vähän semmoinen mitäs-jos-mekin-kuitenkin-fiilis. Ei nyt pelkästään näiden uutisten takia mutta niistä tuli lisäintoa ja -varmuutta päätökseen näyttää vauvalle vihreää valoa. Ja pianhan minäkin sitten jo hyppäsin samaan veneeseen.

Oma vointi on tällä hetkellä sellainen ettei se liiemmin tuota iloa. En ole oksentanut, ainakaan vielä, mutta muuten löytyy koko repertuaari oireita huimauksesta ja voimakkaasta pahoinvoinnista nenäverenvuotoon, unettomuuteen ja vaikka minkälaisiin vatsavaivoihin. No ehkä tuo mielialapuoli on vielä jossain määrin ok, mitään suuria itku-, epätoivo- tai hyperonnellisuuskohtauksia ei ole tullut. Tälläkin kertaa vitutusta löytyy koko korttelillisen verran, mutta osaan ehkä suhteuttaa sitä paremmin kuin ensimmäisessä raskaudessa, kun tiedän, että oikeasti tämä alkuraskaus jossain vaiheessa helpottaa ja sitten mielialakin paranee. Ehkä vain joskus yön synkimpinä tunteina olen salaa toivonut vaikka sitten sitä keskenmenoa että olo jotenkin helpottaisi. (Ihan kauhea toive, tiedän, enkä oikeasti sellaista toivo. Mutta rehellisesti nyt kerroin että mikä on välillä paskojen fiilisten taso.) Leijonapoika on ollut tosi paljon isovanhempien hoidossa, mikä on ollut ihan henkireikä ja olen ihan loppumattoman kiitollinen hoitoavusta. Kyllähän tästä arjesta selviää jos on pakko, mutta huomattavan paljon kivempaa on huilata sohvalla aamupäivän telkkarisarjoja tuijotellen kuin raahautua hiekkalaatikon ääreen teeskentelemään pirteää oloa ja kotona pestä kakkapyllyä ja syöttää lasta sylkeä nieleskellen ja vapisten.

Raskauden "ajoitus" on näin jälkikäteen ajateltuna ollut ihan passeli siihen nähden, että ensi kuun puolella aloitan työt. Ehkä pahin olo jo silloin alkaa hellittää ja jaksan olla töissä kohtuullisen normaalisti. Ettei tarvii heti kertoa koko konttorille että anteeks kun makailen täällä pöytää vasten huokailemassa ja hörpin mustikkakeittoa mutta kun olen paksuna. Työelämää tulee kestämään alle puoli vuotta. Se on sikäli ihan sopiva ajoitus, että työmotivaationi on varsinkin eilisen jälkeen aika pieni - ei se nyt alkujaankaan mikään valtava ollut. Pomo soitti ja kertoi organisaation muutoksista (irtisanoutumisia ja uudelleenjärjestelyjä, ei siis mitään positiivista uutta), minkä seurauksena minun toimenkuvani muuttuisi vaativampaan suuntaan eli aloittaisin esimiestyöt ja muunlaisiakin uusia asiantuntijatehtäviä vanhojen tuttujen hommien ohella. Hienolta kuulostaa, mutta palkkaa ei ole tulossa lanttiakaan lisää, koska "yrityksen taloudellinen tilanne on se mikä on". Niin, jos ei rahaa ole niin sitä ei sitten vissiin ole, mutta on minusta aika härskiä tarjota ylennystä ja kuvitella että kunnia ja "hyvä tilaisuus" riittävät kompensaatioksi. No minulle ei riitä. Alallani on muutenkin aika matalat palkat ja edes muutaman satasen korotus olisi jo iso prosenttikorotus. Ilmoitin pomolle että kiinnostusta on jos palkkaa tarkistetaan. Odottelen parhaillaan sieltä suunnalta soittoa, jonka sisällön kyllä arvaan jo etukäteen. Eli vähän niin kuin olisin itse kieltäytynyt hommasta ja roihauttanut sillan takanani ilmiliekkeihin, ainakin jos tulevaisuudessa työnantaja miettii motivaatiotani edetä organisaatiossa. Noh, nyt jos kaikki menee tämän vauva-asian kanssa hyvin niin aikomuksenani on palata töihin aikaisintaan vuoden 2015 alussa. Ehkä sitten on sielläkin jo uudet kuviot. Ja jos nyt joku lukija vielä ihmettelee että miksi et hyvä nainen hae jotain muuta duunia: Juu, ilman tätä raskautta olisinkin jo lähettelemässä hakemuksia näppis liekehtien. Ja toiselta äitiyslomalta palatessani ehdottomasti kartoitan tilanteen. Nyt on vaan kaikkein helpointa mennä sinne tuttuun ja turvalliseen takaisin siksi ajaksi kun töissä olen. Raskaudella ei ole (tälläkään kertaa - edellisen raskauden aikana en välillä ollut pystyä kirjoittamaan pitkää kaksiosaista sukunimeäni oikein vaikka kuinka pinnistelin - tämä kertonee tarpeeksi) ollut suotuisaa vaikutusta kognitiivisiin taitoihini, ja oikeasti olisi todella rankkaa opetella ihan uusia hommia ja uutta firmaa samalla kun tasapainoilee mahan ja kremppojen kanssa ja pyörittää iltaisin kotiarkea.

Leijonapoika on menossa perhepäivähoitajalle tuohon viereiseen lähiöön. Aluksi olin vähän nihkeänä sijainnista, sillä lähiö on vähän karu ja huonomaineinen, mutta nyttemmin olen jo ihan sinut ajatuksen kanssa. Eihän se hoitoryhmä perjantai-iltaisin siinä aseman ja ärrän kulmilla notku vaan päiväsaikaan puistoissa. Alkuviikosta tavattiin hoitaja ja tehtiin paperit valmiiksi ja katsastettiin myös tämä hoitajan koti, joka havaittiin kivaksi ja kodikkaaksi joskin aika nukkavieruksi. Vaan eivät ne lapset designia ja brändejä tarvitse vaan kivan ja pätevän hoitajan, hyvän rytmin ja kunnon sapuskat, ja nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti. Olen siis ihan hyvillä mielin. Perhepäivähoitajan uuden työaikalain mukaisina tasausvapaaviikkoina sekä lomien ja sairaslomien aikana poika menee jommillekummille isovanhemmilleen hoitoon, eli sitä kovasti parjattua varahoitopäiväkotia meidän ei lähtökohtaisesti tarvitse käyttää. Olisihan se voinut olla kivakin, mistäs sitä tietää, mutta minusta poika on vielä kaksivuotiaana sen verran pieni että mahdollisimman vähän vaihtuvuutta ihmisissä ja hoitopaikoissa sekä mahdollisimman pienet ja kevyet kuviot muutenkin on meille paras ratkaisu.

Nyt sitten taas vaan odotellaan ja koetetaan ottaa kaikki irti viimeisistä kotiviikoista ja parantua pahoinvoinnista. Jännää, haikeaa, ihanaa...

Palleahengitystä

Ihan alkuun pieni päivitys: varhaisultrassa käyty, syke nähty. Meidän pikku Pummi se siellä salamatkustaa! Viikon verran pienempänä mennään kuin mitä laskeskelin eli nyt 7. viikko puolivälissä. Laskettu aika maalis-huhtikuun taitteessa. Todella paha ja vellova olo, veikkaan ettei kulu montakaan päivää kunnes joudun tekemään tuttavuutta posliinin kanssa. :( Leijonapojan kanssa ei kyllä ollut tämmöistä.

Lupiini pohti eräässä postauksessaan hiljattain perheen sisäisen kommunikaation vaikeutta ja periytyviä negatiivisia käytösmalleja. Tunnistin tekstistä oman lapsuudenperheeni täysin, ja jäin pohtimaan sitä olenko äitini kanssa tuomittu olemaan räjähdysherkissä väleissä koko loppuelämämme.

Lapsuudenperheeni on varmaan aika tavallinen. Isän kodissa asioista ei ole puhuttu eli ikäviä juttuja ei ole ollut olemassa, tai jos onkin, niin melko harvoin. Äiti on maalta niukoista oloista kotoisin ja perheen voimavarat ovat menneet pitkälti arjesta selviämiseen. Äitini sisarukset ovat ihan tavallisia ja ainakin minulle päin avoimia mutta kohteliaita. Oma äitini on ottanut roolikseen tai on luonteeltaan sitten varsinainen ääri-ihminen ja totuudentorvi. Hän ei ole pohjimmiltaan paha, mutta sitä voi joskus olla vaikea uskoa kun myrkkyä roiskuu joka suuntaan. Kaikesta on oltava mielipide, joka on myös pakko kertoa ääneen sekä asianosaisille että sivullisille. Kouluja käymättömänä hän ei ole oppinut minkäänlaista lähdekritiikkiä ("Kyllähän se nyt tiedetään!" on aika yleinen peruste mille tahansa mielipiteelle) ja lisäksi hän on uskonnollinen, vähän semmoisella raamatulla päähän -tavalla. Mustalla listalla ovat Israelin viholliset, venäläiset, homot, muslimit, väärää mieltä olevat poliitikot - puoluekanta vaihtelee, päinvastaista mieltä ylipäätään jostain aiheesta olevat, uraäidit, you name it... Minua pidetään yleisesti perheen hyvänä lapsena, kun taas vanhempani pilkkaavat veljeäni ihan avoimesti siitä, ettei hän ole luonteeltaan kovin eteenpäinmenevä ja aloitteellinen tai ole hankkinut elämässään ns. standardinomaisia meriittejä kuten korkeakoulututkintoa, puolisoa tai omaa asuntoa.

Isäni ja äitini välinen kommunikaatio on pääosin sarkasmia ("Missäs se lasteni isä nyt taas on?"), piiloviestintää (huokailua, silmien pyörittelyä, päälle puhumista, aktiivista kuuntelematta jättämistä), vittuilua ("Eikö täällä osata laittaa perunan kanssa edes kastiketta?! Perkele!") tai pelkkää hiljaisuutta. Luonnollisesti väliin mahtuu silloin tällöin myös hyvässä hengessä tapahtuvaa keskustelua. Kun minä, mies ja poika vietämme aikaa vanhempieni kanssa, tunnelma on välillä niin kireä että sitä voisi veitsellä leikata. Molemmilta vanhemmiltani puuttuu kyky käyttäytyä siivosti vieraiden läsnäollessa. Jos on riitaa niin sitten riidellään tai ainakin murjotetaan. Jopa leijonapoika aistii tunnelman ja välillä joko haluaa olla sylissa paljon tavallista enemmän tai sitten riehaantuu ihan täysin ja alkaa pistää paikkoja päreiksi.

Vanhempani auttavat meitä lastenhoidossa todella paljon ja heidän ja leijonapojan välit ovat todella lämpöiset, ja siksi en haluaisi pilata välejämme kokonaan puhumalla suutani puhtaaksi tästä ilmapiiriasiasta. Ja vaikka puhuisinkin, olisin heidän mielestään silti väärässä ja mielipiteeni voi siksi lakaista maton alle. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haukkuisin heidät pystyyn kun samalla menen heidän luokseen valmiiseen ruokapöytään ja pistän lapsen mummon kanssa leikkipuistoon. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan. Äitini jatkuvasti ojentaa minua lapsenhoidossa, aktiivisesti jättää huomioimatta selkeitä ohjeitani esim. hampaidenpesun tai unirytmin suhteen ja samalla arvostelee omaa tapaani hoitaa kotiani. Esimerkkeinä se, että hampaita ei kuulemma tarvitse pestä kuin iltaisin, päiväunia saa nukkua mummon kainalossa kolmekin tuntia - "kyllä se uni illalla tulee jos lapsi saa oikeanlaisia virikkeitä", tuttia pitää antaa syödä koko ajan "jottei tule vinot hampaat" (!)ja minun olisi keskityttävä pakonomaisen kodinhoidon sijaan lapseni täyspäiväiseen rakastamiseen. Pakonomaisella kodinhoidolla tarkoitetaan imurointia parin viikon välein ja pyykinpesua silloin, kun pyykkikori on täynnä. Näiden askareiden hoitaminen ilmeisesti vahingoittaa kiintymyssuhdetta. Mitta alkaa olla täynnä sitä, että en edelleenkään ole äitini silmissä täysijärkinen aikuinen ihminen, vaikka kolmenkympin rajapyykki on ylitetty jo kauan sitten. Äitini kyllä ihan vilpittömästi haluaa leijonapojan parasta, sitä en epäile ollenkaan, mutta sappeni kiehuu kun kuulemma kukaan muu kuin hän ei tätä asiaa ymmärrä. Ja viimeksi tänään meinasi yrjö tulla ihan konkreettisestikin, kun kävin kertomassa vanhemmilleni iloiset vauvauutiset ja siinä sitten asiasta jutellessamme ja huonoa oloani valittaessani äiti totesi että kuule ennen sitä oltiin joka vuosi raskaana eikä auttanut yhtään valittaa, mietipä sitä.

Isäni suhtautuu minuun kyllä ymmärtävämmin ja kannustavammin, mutta lapsiasioissa aistin hänen jotenkin pitävän äitini puolia. Ehkä isänikin on vielä jumissa niissä 70-80-lukujen kasvatusperiaatteissaan. Kun äitini kanssa saamme sanaharkkaa aikaiseksi, isäni jotenkin yleisesti hermostuu meihin molempiin ja alkaa paiskoa ovia ja huokailla tai lähtee suurieleisesti pois kotoa hetkeksi.

Välillä tekisi mieli lopettaa yhteydenpito äitiini kokonaan, määräaikaisesti, ja katsoa, onko hän valmis tulemaan missään vastaan. Tässä kuviossa on nyt vaan mukana tuo pieni poikakin, jolla on oikeus olla mummonsa ja vaarinsa kanssa riippumatta siitä missä väleissä he minun kanssani ovat. Ja lastenhoitoapu on meille niin suuri asia, että arki tuntuisi heti vaikeammalta ilman sitä. Varsinkin nyt, kun tulevina viikkoina tulen tarvitsemaan apua oman huonon oloni takia.

Koetan miettiä, mitä voin itse tehdä asialle. Pitääkö vaan sulkea korvat ja kuunnella arvostelua? Jossain se raja ylittyy. Omia tekemisiäni en muuta - olen ihan tavallinen ihminen joka kasvattaa lastaan ihan tavallisesti, en siis näe mitään syytä yhtäkkiä vaihtaa omaa vanhemmuuden tyyliäni. Itsetuntoni on ihan hyvä ja on kai jonkinlaisen aikuisuuden merkki kun pystyy tarkastelemaan tilannetta pienen etäisyyden päästä. En usko että äitini haluaa muuttua yhtään, onhan hän mielestään täysin oikeassa joka asiassa. Ja on meillä paljon hyviäkin hetkiä, ei se aina ole näin kamalaa ja vaikeaa. Mutta useammin se on tällaista hampaiden kiristelyä kuin aidosti hyvää vuorovaikutusta.

Varmaan palaan aiheeseen myöhemminkin, nyt vähän helpotti kun sain ajatuksia sanoiksi. Jos jaksoit lukea loppuun niin hatunnosto sinulle!

O-ou...

Olen tässä sairastellut kummallisia vatsa-/suolistovaivoja, pissatusta, lämpöilyä ja väsymystä kolmisen viikkoa. On käyty yksityisellä lääkärillä, josta sain pissatulehduskuurin. On oltu pariin kertaan päivystyksessä, kun eri puolille vatsaa, selkää ja kylkiä pistää ja jomottaa niin, ettei särkylääkkeenkään kanssa saa nukuttua. On maksettu kolmattasataa euroa yksityiselle gynelle, joka tarkisti ultralla, että vehkeet ovat kunnossa ja kohdussa ihan loppukierron limakalvo valmiina vuotamaan pois. Veriarvot kohdallaan ja raskaustesti näytti negaa, verikokeella testattuna kuukautisten oletettuna alkamispäivänä - oireet alkaneet jo viikkoa aikaisemmin. Päivystyslekuri oli sitä mieltä, että kyseessä voi olla virus ja/tai toiminnallisia vatsavaivoja, ja otinkin reippaan maitohappobakteeri-, gefiluspiimä- ja kaurapuurokuurin, joka tuntui vievän enimmät myllerrykset pois, ja muutaman päivän ajan olo oli jo lähellä normaalia.

Noh, koska menkat eivät vieläkään olleet alkaneet ja olo on ollut todella väsähtänyt ja kummallisen ruokahaluton ja etovakin toisinaan, tein sitten eilen raskaustestin. Niin, arvatkaapa vaan. Saa onnitella! Nettilaskurien mukaan nyt on viikkoja 6+jotain ja laskettu aika maaliskuun viime päivinä.

Jotenkin olin ajatellut, että korkeakoulutettuna ihmisenä ymmärtäisin olevani raskaana enkä kuormita sairaalan tk-päivystystä viikonloppuiltaisin sillä, että alavatsaan koskee kovaa ja on huonohko olo. Mutta kun kerran se veritesti oli nega, niin se oli sitten jumalan sanaa. Voi ihmistä :)

Olo on aika hämmentynyt, iloinen toki ja todella onnellinen sen mitä väsymykseltä jaksaa miettiä. Kovin onnekas olen, sen ymmärrän hyvin. En uskonut, että olisin kovin hedelmällistä sorttia kun leijonapoikaakin saatiin tehdä aika pitkään, melkein vuosi, mutta ihan luomuna kuitenkin. Ajatuksena oli että olisi kiva raskautua tämän vuoden puolella niin sitten tulisi reilun kolmen vuoden ikäero. Päätimme kuukausi sitten että nyt saa vaavi tulla jos on tullakseen, muuten jää ehkä tekemättä kokonaan jos liian pitkään asiaa lykätään. Ja ekasta kierrosta... Nyt päällimmäisenä mielessä pyörivät raha-asiat, nelihenkiselle perheelle varsin niukat neliöt, tulevat viikot ja kuukaudet jos olen kovin kipeä ja sitten se kevät, jolloin tuskien maraton koittaa, jos kaikki menee sinne asti hyvin.

Ensi viikolla menen yksityiselle varhaisultraan, sitten nähdään onko ketään kyydissä. Eka neuvola olisi sitten sitä seuraavalla viikolla.

Toisen lapsen hankkiminen eli sen yritys on melkeinpä isompi päätös kuin ensimmäisen yrittäminen. Ensimmäisellä kerralla on väistämättä jotain ruusunpunaista usvaa ilmassa, nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mikä on edessä, ja iso kysymys onkin, onko tässä koko touhussa mitään järkeä. Olen jotenkin sitä mieltä että poika tulee, sellainen on vaan mielikuvani. Oireet ovat olleet jonkin verran erilaiset kuin leijonapojasta, mutta kyllä väsymys ja etova olo etenkin iltaisin ovat samanlaisia.

Näillä mennään!

Omat lapset, toisten kakarat

Kesä on vienyt tämän perheen mennessään niin, että bloggailu on harmittavan harvaa. Koetan nohevoitua. Kivointa kun on lukea blogeja, jotka päivittyvät usein! Mielessä on montakin aihetta, joista tekee mieli kirjoittaa, kuten se meidän perheen lapsiluku, tai kaksivuotiaan puuhastelut ja oma ylpeys tai huoli lapsen taitojen kehittymisestä. Mutta sohaisenpa nyt sellaiseen muurahaispesään kuin että voinko minä oikeasti rakastaa toisten lapsia. Otsikko on ehkä turhan raflaava mutta menköön.

(Tähän väliin disclaimer: Ajatukseni ovat omiani, en halua loukata niillä muita taikka arvostella toisten elämäntilanteita. Kerron vain ja ainoastaan sen, mitä omalla kohdallani koen.)

Mainitsin jo ehkä jossain aiemmassa kirjoituksessani, että en ole ollenkaan lapsirakas. Aiemmin en voinut yhtään sietää lapsia ja nytkin kiinnostus rajoittuu omaan lapseen ja pieneen joukkoon tuttujen ja sukulaisten lapsia, joiden kanssa olen ollut paljon tekemisissä jo projektin suunnitteluvaiheesta lähtien. Nämä lapset ovat ihania, mutta aiempaa kokemusta vieraan lapsen kanssa kaksin olosta minulla ei ollut.

Olin jokin aika sitten hoitamassa yksin parin päivän ja yön ajan yksivuotiasta sukulaispoikaamme. Oma poika oli sen aikaa mummolassa. Yksivuotias pikkumies on kerrassaan valloittava pikku puuhailija. Tähän hoitorupeama kuitenkin sisälsi monenlaista minulle vierasta asiaa, kuten perhepedissä nukkumista (mikä lopulta kääntyi unikouluksi) sekä äärimmäisen huonosti syömistä. Lisäksi asuin hoitojakson ajan tuossa toisessa kodissa eikä päivisin oikein ollut mitään tekemistä, kun alueen leikkipuistot ammottivat tyhjyyttään enkä halunnut kutsua omia kavereitani tuohon toiseen huusholliin käymään, varsinkin kun pikkupojalle oli varmasti ihan tarpeeksi rankkaa jo olla muun kuin vanhempien tai isovanhempien hoidossa. Noin periaatteessa kaikki meni tosi hyvin eli olimme molemmat hengissä ilman näkyviä fyysisiä tai henkisiä vaurioita, ja perheen irtaimistokin säilyi oikein hyvässä kunnossa. :)

Minulle oli yllättävän rankkaa sopeutua siihen, että joku lapsi on ihan oikeasti tosi erilainen kuin omani. Eli rauhallinen ja hiljainen, mutta huono nukkumaan ja varsinkin syömään. Ja ei osaa sitä mitä oma lapsi tuossa iässä osasi. Tietysti osasin häntä hoitaa, mutta hoitaminen oli kovin rutiininomaista. (No onhan se omankin lapsen hoitaminen, mutta you get my point.) Tuntui, että kaikki hänelle annetut hellyydenosoitukset ovat kuin jokin lapsenhoito-syrjähyppy, samalla kun oma lapsi on jossain muualla. Miten muka oikeasti voin sanoa toiselle lapselle että tädin pikku rakas kulta, tule tähän syliin, ei mitään hätää? Vähän niin kuin tekisin ja sanoisin kaiken vain sen takia, että voin raportoida lapsen vanhemmille hoitaneeni häntä hyvin. Ja kuinka äkkiä vieraan lapsen hankaluus alkaa todella ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskoa tavaroita. Kun pitää öisin herätä kahden tunnin välein vain todetakseen, että lapsi on tyypillinen unikoulutettava: haluaa pulloa öisin tavan vuoksi nukahtamisen avuksi, ei suostu päivällä syömään. Tai kun neljän lusikallisen jälkeen suu menee kiinni, vaikka laiha ja rauhallinen lapsi minusta todella tarvitsee kunnolla ruokaa että jaksaa touhuta ja uni tulee. (Sorruin muuten sitten ostamaan herkkuja, että saisin edes jotain syötettyä. Ei ehkä ihan oikeaoppinen tapa...) No, toki tiedän että lapset ovat erilaisia ja tästä kyseisestä lapsesta tulee aivan varmasti ihana ihminen, vaikka taaperona onkin erilainen kuin omani. Toisissa perheissä on toisenlaisia lapsia ja toisenlaisia tapoja kasvattaa, ja se ei minulle kuulu pätkääkään. (Paitsi silloin kun heitä hoidan.) Omat tunteet tässä olivatkin se suurin ja huomionarvoisin asia. Ihan kuin en pystyisi paria päivää vaikka seisomaan päälläni, jos on pakko, koska olen aikuinen ihminen. Yllättävää olikin, että harmitus jäi päähäni kuplimaan niin pitkäksi aikaa.

Kelasin tätä asiaa monta päivää aika aktiivisesti ja tunnemyrskyn laannuttuakin voisin todeta, että adoptio tai lahjoitetut sukusolut eivät olisi minun juttuni, jos olisi tilanne, jossa tällaista asiaa pitäisi pohtia. Olen hyvin onnekas, kun sellainen tilanne ei ole tullut kohdalleni. Myöskään sijaisvanhemmuus tms. ei tule kyseeseen. Tunnen omat rajani ja en voi pakottaa itseäni rakastamaan toisia lapsia. Minulla ei ole sitä geeniä, joka sanoo, että rakastan kaikkia lapsia kuin omiani. Rakkaus omaan lapseeni kumpuaa paitsi hormoneista ja biologiasta ja koko raskaus-synnytys-pikkuvauva-vauva-taapero-leikki-ikäinen-hoitosuhteesta, myös siitä, että tunnistan hänessä omat ja mieheni ulkoiset ja luonteenpiirteet. Poikani on minun sanan joka merkityksessä. Minä ja mieheni olemme "vastuussa" huonoista geeneistä ja saamme olla ylpeitä kaikista hyvistä puolista, jotka poika on meiltä perinyt.

Noh, edelleen sukulaispoika on minusta ihana, ei se ole mihinkään muuttunut. Hoitaisin häntä uudelleenkin jos vaan pyydetään. Sain tästä lyhyestä lapsenhoitopestistä sellaisen boostin oman lapsen rakastamiseen, että lopputulos on oikeastaan vain positiivinen. Sain omaan pääkoppaani hieman järjestystä. Ja voi, miten kunnioitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka oikeasti pystyvät rakastamaan toisten biologisia lapsia.

Niin, ja loppuun vielä voin todeta suorastaan ylpeänä, että kahdessa yössä sain melko hyvän startin unikouluun. Toisena yönä yksivuotias nukkui aamukuuteen omassa sängyssään, vasta sitten otin viereen kun en vielä jaksanut herätä. Jälkimmäisenä yönä yksi maitopullo, lopun aikaa lapsi nukahti tutti suussa kun istuin tuolissa pinnasängyn vieressä silittämässä ja juttelemassa. Nyt kun täällä näin kehuskelen niin ihan varmasti meidän tuleva unikoulu eli tutti pois ja isoon sänkyyn siirtyminen menee kauheaksi sirkukseksi. Huoh. Odottelen pimeää vuodenaikaa ennen näitä siirtoja.

Päivärytmi

Minusta on ollut mukavaa lukea toisten blogeista lasten normaalista arjesta. Niinpä teen itsekin tällaisen "normaali arkipäivä" -luettelon. Olkaa hyvä!

6.15-6.45: Leijonapoika herää ja alkaa höpötellä pinnasängyssään. Viihtyy siellä helposti vartin verran ennen kuin alkaa pyytää äitiä paikalle nostamaan pois. Vaikka nostettaisiin poika meidän sänkyyn, uni ei jatku sekuntiakaan sen jälkeen kun poika on avannut silmänsä.

7-8: Aamutoimet: vaipanvaihto, pukeminen, hampaiden harjaus. Sitten vähän leikkejä ja sekalaista sähläämistä sillä aikaa kun valmistan aamupalan. Puuro ei enää oikein maistu joten on siirrytty voileipiin, jugurttiin, raejuustoon, muroihin ja hedelmiin - jotain näistä joka aamu.

8-9.30: Riehumista ja leikkejä sillä aikaa kun hoidan pieniä kotitöitä. Poika tykkää hengailla samassa huoneessa ja esim. nakella märkiä pyykkejä korista ympäriinsä kun ripustan pyykit kuivumaan. Kun laitan ruokaa valmiiksi, pitää ehdottomasti päästä keittiöjakkaralle seisomaan ja hypistelemään keittiön tasoilta löytyvää kamaa. (Kyllä, veitset ja pesuaineet ovat lapsen ulottumattomissa.)

9.30-11: Ulkoilua omalla pihalla saman taloyhtiön toisten lasten kanssa taikka läheisessä leikkipuistossa. Jos ollaan menossa kaverille kylään, matkustaminen ja ulkoilu määränpäässä tapahtuvat näihin aikoihin.

11-11.30: Lounas. Ruokailuvälineiden käyttö herättää pojassa närää, joten suosimme sormiruokaa. Vihannekset, peruna, pasta, lihapullat, nakit, kasvis- tai kalapihvit ovat sormiruokien parhaimmistoa. Nakkeja tietysti korkeintaan kerran viikossa. Autettuna osaa kyllä käyttää lusikkaa jonkin verran, joten muita herkkuruokia eli pastaa/riisiä + jotain kastiketta, lohta + perunamuusia tai tiettyjä purkkiruokia nautiskellaan myös usein.

11.30-12: Leikkiä ja pöhinää, usein tässä kohtaa tapahtuu myös ns. Code Brown. Pyllynpesun jälkeen aletaan orientoitua päiväuniin.

12-14.30: Päikkärit. Nukuttaminen aloitetaan kahdentoista kieppeillä, ja jos kotona ollaan niin puoli yhden aikaan tulee uni ja kestää puolestatoista kahteen tuntiin. Nukutan pojan kainalossani meidän parisänkyyn. Pinnikseen ei osaa nukahtaa päivällä itse, koska vauhti on niin kova ettei paikallaanolo ja rauhoittuminen onnistu. Jos ollaan reissussa niin poika nukkuu vaunuissa tai matkarattaissa reilun tunnin.

15-15.30: Välipala. Nykyään aika huono ateria, koska lounaalla poika syö yleensä varsin paljon ja uusi nälkä ei ole päässyt yllättämään. Vähän omenaa, pikkurieska, piirakan- tai pullanpala taikka muutama täysjyvämuro on tavallista nykyään.

15.30-17: Ulkoilua tms. aktiviteettia. Jos mennään uimahalliin (poika rrrrakastaa saunomista ja vesileikkejä) tai jonnekin retkelle, yleensä se on tässä iltapäivällä.

17-17.30: Päivällinen: ks. lounas. Isi saapuu töistä kotiin näihin aikoihin ja jos hyvä tuuri käy, hän hoitaa ruokailuvahdin virkaa.

17.30-19: Huonolla säällä sisäleikkejä tai vaikka kauppareissu, kauniilla säällä ulkoilua tai pieni vaunulenkki. Pikkuleijona tykkää edelleen vaunulenkeistä, kunhan vaunut pysyvät liikkeellä. Aina on jotain mielenkiintoista nähtävää, vaikka vain metsälenkkiä vedettäisiin eikä edes autotien vartta. Iltaa kohden varsinkin sisäleikit saattavat muuttua vähän turhan raisuiksi ja kieltämisestä seuraa väsykiukkua. Jos oikein pahaksi pääsee, niin iltapala jää raivareiden takia väliin (lapsi siis itse kieltäytyy syömästä koska maailmantuska on niin valtava) ja pikaisten iltatoimien jälkeen uni tuleekin usein aika äkkiä. Isi on usein vastuussa pikkumiehen viihdyttämisestä tässä kohtaa päivää, koska itse teen taas jotain kotitöitä ja ehkä hetken bloggaan ja facebookkaan :)

19-19:30: Iltapala: leipää + päällysteitä, joskus puuroa. Jos meillä on tähän aikaan jotain aikuisten iltaruokaa niin annetaan pojallekin sitä iltapalaksi. Eli välillä tyyppi ahmii kulhollisen pestopastaa puuron sijaan :) Kunnon hiilaritainnutus takaa hyvät yöunet...

19.30-20.30: Iltatoimet: suihku, hammaspesu, vaatteiden vaihto; sekalaisia leikkejä tai vähän telkkarin katselua vanhempien kanssa ja iltakirjan lukeminen.

Viim. 20.30: Unilaulu, iltasuukko ja hyvänyöntoivotukset, poika jää yksin sänkyyn nukahtamaan. Uni tulee yleensä yhdeksän maissa. Nykyään muuten pikkuleijonan voi taas jättää itsekseen nukahtamaan, ei enää aktiivisesti pyri pois pinniksestä ninjatyylillä laidan yli. Pari kertaa saattaa pyytää äidin syliin tai vettä juotavaksi, mutta yleensä nämä ovat huomion hakemista eikä oikeaa hätää.

Kuten huomaatte, meillä ulkoillaan tosi paljon. Poika on hyvin aktiivinen ja nauttii suunnattomasti juoksemisesta ja kiipeilystä ja isoilla hiekkaleluautoilla ajamisesta. Lisäksi nyt alkavat leikkikaverit olla tärkeitä. Puistossa on aika vaisu jos ei ole muita lapsia paikalla, mutta varsinkin kun tuttuja samanikäisiä poikia ilmaantuu paikalle niin riemu on katossa. Ja mikäs siinä on äidilläkään ollessa kun on juttuseuraa ja lapset viihdyttävät itse itseään.

Kaikin puolin meidän päivärytmi on minusta toimiva ja selkeä, eikä arjen hommissa ole erityisiä hankaluuksia kun ruoka maistuu hyvin ja untakin otetaan reippaita satseja putkeen. Pottahommat ovat ihan vaiheessa, koska poika ei tykkää. Oppii sitten vähän myöhemmin kun oma kiinnostus niihin kasvaa.

Sisäleikitkin tuppaavat olemaan aika raisuja: autoilla ajamista ympäri kämppää, kiipeilyä huonekalujen päälle. Kielloista seuraa uhmamieli ja turhautuminen ja sitten alkavatkin tavarat lennellä ja nappaan pojan syliin rauhoittumaan. Askarteluja tms. ei meillä harrasteta juuri ollenkaan, koska paikallaanolo ja vaativa hienomotoriikka eivät ole meidän pojan taitolistalla :) Vaan eipä kaksivuotiaalta noita voi erityisesti vielä odottaakaan.

Millä lailla päivät sujuvat teillä muilla, joilla on parivuotiaita?

Äitien välisestä ystävyydestä

Kyllähän minä sen tiesin, että kun saa lapsia niin alkaa pyöriä kaltaistensa parissa. Aika oudolta se kuitenkin välillä tuntuu. Raskausaikana ajattelin että sitten minusta ei ainakaan tule mitään hiekkalaatikko-trikoomammaa, so boring, siis niin kätevästi voi taaperon laittaa rattaisiin ja mennä trendikahvilaan juomaan lattea sillä välin kun lapsi lukee kuvakirjaa. Just niin.

Kuten parisuhteessa, myös ystävyydessä on lähentymis- ja loitontumiskausia. Ne eivät ehkä näy aina yhdessäolona mutta sinä tunteena kun molempien ajatukset kohtaavat tosi usein ja persoonat täydentävät toisiaan.

Paras ystäväni on lapseton, toistaiseksi ja omasta halustaan. Hän sanoo olevansa kovin lapsirakas mutta ilmeisesti ei olekaan ja ei oikein halua myöntää sitä tai ole sinut ajatuksen kanssa. Huomaan tosi selvästi, että hän on hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltaan kun läsnä on lapsia tai kun puhutaan mistä tahansa lapsiin liittyvästä. Urheasti hän kuitenkin kuuntelee ja koettaa kiinnostua. Ja minä puolestani koetan muistaa olla välillä puhumatta leijonapojasta ja muistaa kysellä ystäväni elämästä. Elämme selvää loitontumisvaihetta, mikä on varmasti hyvin luonnollista ja olisi saattanut olla edessä joka tapauksessa. Koetan myös olla patistelematta häntä perheen perustamiseen - sehän ei oikeasti minulle kuulu, vaikka minulla onkin taipumusta olla oikeassa myös muiden ihmisten asioissa. Ehkä sitten ystävyys taas tiivistyy kun minulla on taas aikaa ja rahaa tehdä pikahyppäyksiä lapsettoman naisen elämään tai kun hän joskus perustaa perheen.

Erään toisen ystäväni kanssa elämme molemmat kotiäitiarkea. Olimme läheiset jo ennen lasten syntymiä, mutta nyt olemme tekemisissä jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain. Toinen täydentää toisen lauseet. Molemmilla on kyky hypätä hyvin syvälliseen keskusteluun ihan hetkessä, kun lapset ovat nukkumassa tai muualla hoidossa. Ja mikä parasta, hyvin luontevasti keskustelemme myös muista kuin lapsiasioista. Lähentymisvaihe, ihan selvästi, ja se on molemmille voimavara. Jossain vaiheessa väistämättömästi loitonnumme koska se kuuluu ihmissuhteiden normaaliin sykliin, ja se harmittaa minua jo etukäteen.

Noh, sitten on näitä hiekkalaatikkokavereita. Olen tutustunut moniin lähistöllä asuviin äiteihin vauvakuvioiden myötä, ja elämme mitä parhainta elämäntilanneystävyyttä. Kyläillään puolin ja toisin, puhutaan syömiset ja nukkumiset ja kakkaamiset ja nuhakuumeet ja matkarattaat ja vaippamerkit ja vaatekutsut ja hoitopaikat ja muskarit, you name it. Pikalähentyminen, melkein kuin ystävyyskesäromanssi. Vähän kuitenkin veikkaan, että ystävyys jää facebook-tasolle heti, kun joku muuttaa pois tai menee töihin muiden jäädessä vielä/taas kotiin. (Tosi outoa muuten kategorisoida jotain "facebook"-etuliitteellä. Mutta se vaan kuvaa tilannetta niin osuvasti.)

Aivan mahtavaa on huomata sekin, miten lapset alkavat jo seurustella keskenään. Ystävyydeksi sitä ei varmaan voi vielä vuosiin kutsua, mutta ihan selvästi leikkikaverit ovat tärkeitä toisilleen. Olisi hienoa, jos pojalle jäisi sellainen elinikäinen ystävä, jonka on tuntenut jo pienestä saakka. Pakottaa ei tietenkään voi enkä haluakaan. Ehkä se auttaisi myös meitä äitejä tekemään töitä ystävyytemme eteen, että lapset ovat omasta halustaan toistensa ystäviä.

Huumoria

Leijonapojalla on jo ihan oma huumorintaju! Nykyään naurattaa ihan hirveästi jos tehdään hassuja yhdyssanoja: leipäauto, kurkkusänky, kenkäkaukosäädin. Käkkäkäkää, kikikikikii! Ja sekalaisten tavujen huutelu, se vasta kivaa onkin! Äidilläkin on yleensä ihan hauskaa.

Myös se naurattaa kun kasataan kädet täyteen sekalaisia leluja, otetaan vauhtia ja viskataan kaikki maahan ja pitkin seiniä. (Yltympäriinsä heittelyn MM-voittaja asuu meillä.) Äidin huumorintaju ei ole vielä kehittynyt ymmärtämään tätä vitsiä.

Lapsiluku

Ympärilläni lähes kaikki tutut samanikäisten esikoisten äidit ovat perheenlisäyspuuhissa: joko raskaana tai pikkukakkosen hoitopuuhissa. Tämä tietysti pistää myös omaan päähäni ajatuksia. Haluanko toisen lapsen vai ei, ja mikä olisi sopiva ikäero?

(Ymmärrän toki, että kaikki eivät voi valita tulevatko raskaaksi vai ei, ja itsekään en tietysti voi ennalta tietää. Toivon että jos haluan toisen lapsen niin kroppani olisi yhteistyökykyinen. Tämäkin ikäeropohdinta on täysin spekulatiivista.)

Aluksi ajattelin että en halua lapsia. Sitten ajattelin, että ehkä kaduttaa enemmän tekemättä jättäminen kuin tekeminen. No, nyt on leijonapoika ja elämä on yleensä oikein kivaa, joskus tietysti on sellaisia päiviä että lähettäisin lapsen vaikka heti jonnekin kaukaiselle kiertoradalle. Toisaalta on tosi ihanaa että lapsi on koko ajan omatoimisempi ja myös hoitoavun hyödyntäminen onnistuu todella helposti. Saa nukkua aika hyvin, minun kehoni on kokonaan minun. Ja toisaalta... ne potkut vatsassa, se pikkuvauvan tuoksu, ensimmäiset hampaattomat hymyt, maaginen äidin ja vauvan yhteys kiireettömillä imetyshetkillä. Miten uskomattoman ihanan pakahduttavan suloista! Ja toisaalta. Lamaannuttava raskauspahoinvointi, tukala viimeinen kolmannes, synnytys (uh!), valvomiset, täysin aivottoman vilkasliikkeisen yksivuotiaan vahtiminen, raivoava taapero, ja tähän päälle vielä todella vilkas esikoinen, joka on tämän tästä pahanteossa. Ja asuntokin kävisi ahtaaksi... Mutta jotenkin tuo kello taas tikittää, tai ainakin jotain piipittää. (Paristot loppu?) Totta kai tiedän, että ikinä ei tule sitä katumaan että on hankkinut lapsen/lapsia, se ainokainen tai ne molemmat ovat ihan mielettömän rakkaita.

Tuntuu, että mieli muuttuu monta kertaa saman päivän aikana. Oikeasti meidän perheelle järkevin vaihtoehto olisi odottaa että leijonapoika on kolme-neljävuotias ja miettiä sitten toista vauvaa. Näin äiti jaksaa parhaiten ja myös taloudelliset kuviot yms. olisivat jo vähän lutviutuneet nykyisestä sinnittelystä. En itse ole mitään erityistä koulukuntaa lasten ikäerojen suhteen, esimerkkejä puoleen ja toiseen löytyy omasta elämästä ja lähipiiristä vaikka millä mitalla. Eniten mietityttää oma jaksaminen, ja sen puolesta puhuu reiluhko ikäero.

Mies kyllä jo ilmoitti olevansa valmis toiseen lapseen. Päätöksenteko on tässä vähän niin kuin minun harteillani, kääk! Kaurapuuroaivoilla ei taideta kummoisia swot-analyysejä saada aikaan, ja intuitio heiluu laidasta laitaan kuin laiva myrskyssä.

Unihäiriöitä pienen leijonan reviirillä

Leijonanpesässä on sairastettu, oltu kiireisiä ja ryydytty temppuilevan uhmiksen kanssa, siksi pidempi tauko kirjoittamisessa. Sairastelut ovat toivottavasti ohi, kiireet ja uhma jatkuvat mutta koetetaan nyt saada pieni rykäisy tänne blogiin.

Poika on alkanut pistää iltaisin ranttaliksi. Ennen meillä ei juurikaan ollut ongelmia nukuttamisessa. Tutti suuhun, poika unipussiin ja paketti pinnasänkyyn. Toivotettiin hyvät yöt ja sinne se nukahti itsekseen ja nukkui koko yön. Okei, aamut olivat tosi aikaisia mutta saatiinpahan sentään illalla omaa aikaa miehen kanssa.

Noh, nyt unipussi on poistettu käytöstä koska se on liian kuuma. Poika oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Tutti on vielä käytössä, mutta sekään ei estä yli tunnin pituista iltarumbaa. Puuron, pesujen, iltasadun, -juttelujen ja -laulun jälkeen tyyppi pistetään sänkyyn. Pää menee tyynyyn n. minuutiksi, sitten alkaa tauoton pulina, syliin-omaan-sänkyyn-syliin-ralli, sängyssä hyppiminen ja laitojen renkutus, petivaatteiden heittely pois sängystä, kiipeäminen pois, lelujen perään kitiseminen, tutin heittely pitkin huonetta...

Homma on melkein sama, oli nukuttajana minä taikka mies. Miehen kanssa ehkä vähän nopsempaan rauhoittuu. Kun valot on sammutettu ja hyvät yöt toivotettu, lapsen kanssa ei enää jutella vaan istun tuolilla huoneessa hiljaa (paitsi sanon tarvittaessa että äiti on tässä, ei hätää). En ota syliin ihan pikkukitinästä. Tutin annan takaisin vasta vähän ajan kuluttua, että poika ymmärtää että sitä ei kannata heitellä. En ihan heti nosta sänkyyn takaisin peittoa ja pehmoleluja, peruste sama kuin edellä. Jättäisin pojan muuten itsekseen nukahtamaan, mutta se tulee pois sängystä ja sellainen peli ei vetele. Ja pinnasängystä pois kiipeäminen on tuommoiselle vajaa 90-senttiselle vähän riskialtista puuhaa muutenkin, vahtia siis pitää. Pojalla ei ole nälkä eikä jano, sen verran hyvin iltaisin menee puuroa ja maitoa. Vaippa on vaihdettu. Allergiaa yms. ei ole, ja muutenkin satunnaista räkää lukuun ottamatta ihan terve tyyppi. Päivällä ulkoillaan reippaasti että illalla olisi väsy. Päiväunet nukutaan, koska niitä vielä selkeästi tarvitaan, jo aamupäivällä alkaa pikkumiestä haukotuttaa. Yöunia menee sellaiset 9,5-10 tuntia ja päikkäreitä 1,5-2 tuntia, eli ihan keskiverto unimäärä vuorokaudessa tuonikäiselle. Päivän aikana on kaikenlaista puuhaa ja kyläilyjä mutta myös riittävästi tuttuja rutiineja kotona. Isoja poskihampaita on tulossa mutta ei tämä iltariehuminen vaikuta tuskakitinältä vaan pikemminen ihan normaalilta uhmalta, jossa lapsi haluaa testata rajojaan myös nukkumisen suhteen. Tuttivieroitus ja isoon sänkyyn siirtäminen on tarkoitus tehdä loppukesästä. Poika ei ole koskaan nukkunut perhepedissä vaan aina omassa sängyssä, ja 7 kk ikäisestä lähtien omassa huoneessa.

Myös nyt öisin huutaa satunnaisesti äitiäitiäitiii, jos vaikka tutti on pudonnut suusta tyynyn alle piiloon. Ja taas pitää rauhoitella ja istua vieressä vartin verran. Yöheräilyjä ei meillä ole viimeiseen vuoteen hirveästi ollut, tai jos on, niin emme miehen kanssa ole itse edes heränneet pieneen vinkaisuun.

Neuvoja/sympatiaa/kokemuksia, anyone? Vai onko kaikkien melkein 2-vuotiaiden kotona tällaista iltaisin?

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 1

Ihastuksia:

• Lapsi höpöttää taukoamatta ja selittää kolmannessa persoonassa omia tekemisiään ja kaikkea näkemäänsä. Kolmen-neljän sanan lauseita.
• Ja tunnistaa jo vaikka kuinka monta kirjainta ihan itse!
• Laskee itse kymmeneen (hieman avustettuna tosin, mutta kuitenkin).
• Kesä tulee, pukeminen vähenee. Jokainen vaatekappale vähemmän on askel kohti parempaa mieltä.
• Vihreät puut ja valoisat illat.
• Tieto mieluisesta hoitopaikasta syksyksi.
• Ingman Creamy -sarjan jäätelöt. My oh my miten hyvää.

Vihastuksia:

• Varmaan poskihampaita tulossa. Jopa uhmiksen mittapuulla selittämätöntä kiukuttelua.
• Miksei se voi haluta oppia syömään itse lusikalla ja juomaan kunnolla mukista? Tai suostu edes välillä käymään potalla?
• Ikkunanpesu, siivous. Haluan lukea ja blogata. Tehdä ruokaa ja syödä sitä. Ja olla lapsen kanssa, ainakin silloin kun se käyttäytyy hyvin.
• Yhdistelmä vaipparoskis + kylpyhuoneen lattialämmitys. Enempää ei tarvinne sanoa.
• Tilin saldo. Ihminenhän tienaa (tuloista riippumatta) maksimissaan 50 % siitä mitä haluaisi. Mutta nyt vuoden Kelan elättinä oltuani joudun siirtymään myös miehen elätiksi. Itsenäisen naisen elämää 2000-luvulla.

Mistä tietää että lapsella on uhmaikä?

Siitä, että äidin päätä särkee joka ilta, koska koko päivän on pitänyt purra hampaita yhteen oman raivostumisen hillitsemiseksi.

Siitä, että koti on aivan sekaisin. Vanhemmilla menee iltaisin niin paljon aikaa omaan rauhoittumiseen ettei jaksa enää välittää sotkusta.

Siitä, että naapuri kommentoi: Teidän poika ei taida tykätä pukemisesta?

Melkein tunnen huonoa omaatuntoa kun näen toisella äidillä samanlaisen raivopään ja ajattelen helpottuneena: Ihanaa, kun jollain muullakin on samanlainen! Koetan ajatella, että vanhempana lapsi hyötyy ns. energisestä luonteestaan, jos vain energia kanavoituu oikein.

Leijonavauvan ensimmäinen vuosi

Olin varautunut siihen, että vauvaelämä on tosi rankkaa ja olen aivan rikki koko ajan. Olin melkein jo ennalta päättänyt, että minulla on vaikeaa. Alku leijonapojan kanssa oli hankalaa. Synnytys vei voimia ja imetys onnistui kunnolla vasta lähes kuukauden päästä. Minun oli hankalaa tottua yövalvomisiin koska olen itse huono nukkuja ja herättyäni en tahdo saada uudelleen unta. Ja kesti aikansa, ennen kuin tajusin noudattaa lähes kaikilta äideiltä saamaani neuvoa: Nuku päiväunet silloin kun vauvakin nukkuu.

Ensikertalaisena sitä jännittää kaikenlaista. Onko tämä nyt normaalia, päivä on ihan erilainen kuin eilinen, miksei vauva nuku, se ei ole kakannut / on kakannut tosi paljon, huutaa / on liian hiljainen. Leijonapoika oppi jonkinlaiseen rytmiin muutaman viikon ikäisenä ts. pystyin itse jotenkin ennakoimaan ja aikatauluttamaan päivien kulkua. Oli helppoa käydä vauvan kanssa kylässä tai kahviloissa, koska poika nukkui vaunuissa vaikka kuinka pitkiä päiväunia eikä itkeskellyt kuin nälkäänsä. Ja hänelle kelpasi pullo ja korvike siinä missä rintamaitokin, eli varsin helppo ruokittava.

Vauvan ollessa noin puolivuotias osasin todella nauttia arjesta. Nukuimme pääsääntöisesti ihan hyvin, syöminen sujui, olin varsin tyytyväinen siihen että imetys piti kilot kurissa ja mahduin vanhoihin vaatteisiini helposti. Lähipiirissä oli tuoreita vauvoja ja vauvauutisia, ja niiden herkistämänä tunsin hurjaa rakkautta leijonapoikaan. Hän kehittyi ja kasvoi hyvin ja nautin pojan edistymisen virstanpylväistä.

Pikkuleijona lähti aika aikaisin liikkeelle ja sitten päiviin tulikin vauhtia. Päiväunirytmistä tuli oma henkireikäni. Olin ajatellut pojan olevan rauhallinen mutta yhtäkkiä pieni mies koki valtavan muutoksen: Voin itse mennä minne haluan. Uskomaton voima pisti vauvan liikkeelle ja ylös ja samalla hänestä tuli jotenkin stereotyyppinen poika: tavaroiden heitteleminen, meteli ja kova vauhti viehättivät suuresti, ja mikään paikallaoloa ja keskittymistä vaativa tekeminen ei oikein maistunut. (Melkein kaksivuotiaana tilanne on jotakuinkin sama...) Alkoi päivittäinen leikkipuistorytmi, kyläillessä sai jo olla aika valppaana toisten ihmisten omaisuuden vuoksi. Nukkumisessa oli välillä vähän takapakkia, mutta kun poika oppi itse laittamaan tutin takaisin suuhun yöllä ja siirtyi omaan huoneeseen, vanhempienkin vireystila koheni lähelle normaalia.

Imetys loppui leijonan ollessa kahdeksankuinen. Häntä ei enää niin kiinnostanut, ja minäkin kaipasin kroppaani takaisin itselleni. Pienen haikeuden jälkeen korvikkeeseen siirtyminen oli minullekin aika helppo juttu. Sain reippaasti omaa aikaa, koska rintojen pakotus ei enää määrännyt omien menojeni ajankäyttöä. Win-win!

Ensimmäisenä syntymäpäivänään pikkupoika käveli ja juoksikin, nukkui enimmäkseen vain yhdet päiväunet, jokelsi paljon muttei vielä sanonut yhtään tunnistettavaa sanaa, nautti keinumisesta ja kulkuneuvojen havainnoinnista rattaista käsin ja innostui leikeistä, joissa oli mahdollisimman paljon ääntä ja liikettä. Kodin pinnoissa on lukemattomia naarmuja ja koloja lentävien palikoiden jäljiltä. Ei se mitään.

Jälkeenpäin ajateltuna pikkuleijona oli erittäin helppo vauva ja vähän soimaan itseäni siitä, että koin asiat vaikeampina kuin ne olivatkaan. Melkein jo kaipaan uutta vauvaa, josta osaisin nauttia paljon enemmän.

Kuinka minusta tuli äiti

En koskaan ajatellut olevani äitisorttia. Nautin elämästä kahden aikuisen perheessä, kun oli mahdollisuus matkustella, harrastaa ja tavata ystäviä. Lapsijutut jotenkin ahdistivat. Jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä jokin puolitietoinen keino pysytellä kaukana asiasta, joka sitten kuitenkin vähän kiinnosti. Olin ajatellut että jos joskus saan lapsen, se on ehkä poika. Ja nimikin voisi olla se.

Ystävät ympärillä perheellistyivät, jäi kyllä lapsettomiakin ystäviä jäljelle, joten lapsetonta seuraa riitti. Miehen kanssa olimme puhuneet, että ei me varmaan niitä lapsia, ei se sovi meille, mikäs tässä on kahdestaan ollessa, mukavaa elämää. Kai se lapsijuttu vähän kaihersi taustalla, kun kovasti korostin sitä että ainakaan en halua lapsia, ikinä!

Mies alkoi puhua että olisihan se kiva ja hän olisi kyllä valmis vaikka heti. Säikähdin ja suutuin. Asia painoi taustalla, aloin ajatella. Lämpimiä lapsiajatuksia yhä enemmän. Kiperiä keskusteluja miehen kanssa, ajatuksia, että tämä on nyt se todellinen sitoutuminen toiseen, olenko valmis. Aikuiset voivat keskenään olla miten ovat, mutta lapsen tullessa sen asioita on priorisoitava.

Heittäydyin. Aloimme yrittää. Tai siis annoimme mahdollisuuden, kellon ja kalenterin mukaan emme missään nimessä halunneet mennä. Mitään ei kuulunut, kuukaudet kuluivat. Olin oudosti vähän helpottunut: näinkö se päätös olisi puolestani nyt tehty, ei lapsia meille! Mutta surullinenkin: enkö saakaan kokea sitä kaikkea? Miksen minä? Juuri kun olisi pitänyt alkaa keskustella siitä, aletaanko ihan tosissaan yrittää ja vähän katseltiin Väestöliiton sivuja, se tapahtui. Oli epämääräinen olo. Väsytti. Hyvä ruoka oli pahaa. Kesti päiviä ennen kuin tajusin tehdä testin. Se säikäytti perinpohjin, onnea ja kauhua.

Kun ensimmäisen kolmen kuukauden jälkeen olo alkoi olla hyvä, negatiivisten tunteiden sijaan tuli lämmin, hellä, ihana onni. Minun pieni vauvani, meidän rakas pieni. Ajattelin sen koko ajan olevan poika, ja niinhän se olikin. Masu kasvoi ja pukeuduin ylpeänä sitä korostaviin vaatteisiin. Tunsin mystistä suurta yhteenkuuluvaisuutta kaikkien äitien kanssa. Ajattelin ylimielisesti muiden äitien lapsista, että miten heillä nyt tuolla tavalla, en minä ainakaan, minä aion tehdä näin ja noin. (Sittemmin lapsen synnyttyä parannuin tietämisen taudista ja opin nöyräksi.) Vertaistukea oli tarjolla paljon ja muiden kanssa silittelimme masujamme. Valitettiin, kun se kai kuuluu asiaan: Nukun huonosti, maha painaa, kävely vihloo ja supistaa. Kesä eteni, oli ihan kamalan helteinen ja olo tukala. Toivoin, että leijonapoika ymmärtäisi syntyä ajoissa jotta pääsisin piinasta äkkiä. Muiden lapset syntyivät ja olin ennen kaikkea kateellinen. Sitten vihdoin lämpimänä loppukesän aamuna pieni poika tuli syliini. Hämmentävää aikaa.

Olin sitä äitityyppiä, jolla rakkaus omaan lapseen tulee vähitellen eikä ihan kertarytinällä. Alkukankeudet vauvanhoidossa ja imetyksessä tuntuivat ihan hirveiltä ja muka vähensivät kiintymystä vauvaan. Yritin silti kovasti, koska halusin onnistua ja olin päättänyt tehdä asioita oikeaksi ajattelemallani tavalla. Sinnikkyys palkittiin, imetys lähti sujumaan, poika oppi jonkinlaiseen rytmiin. Ja eräänä päivänä katselin rinnalle nukahtanutta muutaman viikon ikäistä poikaa, maailman suloisinta olentoa, ja itku tuli. Rakkausitku. Yksi niistä hetkistä, jolloin minusta tuli äiti.

Ensimmäinen karjaisu

Heipä hei!

Pitkään muhinut ajatus on nyt konkretisoitunut - blogi up and running. Olen parin vuoden ajan seuraillut useita odotus-, vauva- ja lapsiblogeja ja jo pitkään on tuntunut, että minäkin haluan ääneni kuuluviin. Blogi on luotu, seuraava haaste on pitää sisältö mielenkiintoisena. Kirjoitan toki itselleni, jäsentääkseni omia ajatuksiani, mutta myös teille lukijoille. Toivon, että blogini lukeminen tuottaa sympatiaa, iloa, myötähäpeää ja helpotusta sekä naurattaa ja ärsyttää.

Olen suuressa kaupungissa asuva kohta parivuotiaan pojan äiti. Kotona asustaa myös aviomies. Poika on leijona: temperamenttinen pieni kuningas, jolle olen leijonaemo. Lapsi on syntynyt leijonan tähtimerkissä, mutta horoskoopeista olen kiinnostunut lähinnä niiden viihdearvon vuoksi ja yritän siis välttää oikeasti ennakolta luokittelemasta lastani sen mukaan, mitä horoskooppi lupaa. Itsestäni olen äitiyden myötä löytänyt myös sen leijonan, joka haluaa suojella poikastaan kaikelta.

Äitiys on minulle nautinto ja haaste. Aiempi kahden aikuisen hedonistinen elämäntapa on vaihtunut hiekkalaatikon reunalla istumiseen, sekä äiti että lapsi vaatekutsujen trikoossa. Hyvinä päivinä elämä ei voisi olla parempaa ja haluaisin purskahtaa itkuun pelkästä onnesta, kun katselen kikattavaa nappisilmääni tai nukkuvaa tuhisijaa. Vähemmän hyvinä päivinä otan käyttöön vanhan konstini: Jos jaksan tämän päivän loppuun / klo xx.xx asti, ostan itselleni palkinnoksi suklaata/kirjan/mitä tahansa kivaa. Kärsimättömänä ihmisenä haluaisin yleensä olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta kuin missä kullakin hetkellä olen tai mitä teen. Ja seuraavassa hetkessä muistelen, kuinka hyvin asiat äsken olivatkaan.

Kirjoittelen tänne suuria ajatuksiani, tuokiokuvia arjestani, rankkaa vuodatusta, neuvoja muille ja onnen murusia muillekin maisteltaviksi. Toivon teiltä lukijoilta kommentteja - olisi mukavaa tietää tulleensa kuulluksi täällä bittiavaruudessa :)

Terveisin pikkuleijonan äiti