Oih, sain taas palkinnon kanssabloggaajalta! Liebster on saksaa ja tarkoittaa rakkainta ja parhainta. Maininnan tarkoituksena on boostata vähemmän seurattujen blogien suosittuutta. Kummallista että mikään seuraamani blogi olisi jotenkin "vähemmän suosittu", huippujahan ne kaikki on, koska mulla yksinkertaisesti on niin pahuksen hyvä kirjallinen maku. Mutta se epäkohta, että joku ei tuntisi seuraamiani blogeja, on kyllä korjattava pikaisesti.
Liebster-säännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, jolta sait palkinnon.
Kiitos Rouva Ruuhka! Lehmänhermoinen äiti, jonka arki epäilemättä on, hmm, dynaamista, kahden pikkumurusen kanssa, kun mies tekee paljon töitä. Ihailen Rouva Ruuhkan tapaa nousta ongelmiensa yläpuolelle eikä marinoitua omissa liemissään. Tai ainakin siltä se vaikuttaa lukijalle :)
Valitse viisi blogia, joilla on alle 200 lukijaa, ja kerro tästä maininnasta heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Melko moni seuraamani bloggaaja onkin haasteen jo saanut, mutta laitetaanpa näihin blogeihin: Kaksoiselämää, Perheillään ja Nyt kun olet siinä. Humanistin matikalla tuo on melko lailla viisi.
Toivo, että ihmiset, joille annoit palkinnon, jakavat sen edelleen eteenpäin omille viidelle suosikilleen.
No näin minä toivon. Jakoon, jakoon.
Tunnustukseen kuuluu tehdä viiden parhaan listoja kaikenlaisista asioista. Tässä omani:
Top 5 hyvän mielen tuojat:
1. Mies ja lapsi/lapset. Mun rakkaat, joista en ikinä, ikinä luopuisi.
2. Suklaa. (Say no more.)
3. Vauvantavaroiden hypistely ja kodin valmistelu vauvan tuloon.
4. Nukkuva taapero vieressä tuhisemassa ja pitämässä kädestä kiinni.
5. Isovanhemmat, joita ilman meidän arki olisi hyvin paljon hankalampaa.
Top 5 asiat joita tarvitsen päivittäin:
1. Oma hetki. Olkoon se transsiin vaipuminen ruuhkajunassa, nopea surffailu samalla kun lapsi katsoo dvd:tä tai rauhallinen tunti teekupin ja kynttilän äärellä. Pieni hetki ajatuksille on oltava, tai pää räjähtää. En koskaan ole ollut niitä ihmisiä joilla virtaa riittää sitä enemmän, mitä täydempi on kalenteri.
2. Suklaa. (Say no more.)
3. Raha.
4. Juttuseura. Jos ei ole live-seuraa tai kaveria luurin päässä, chat, facebook tai blogit käyvät. Täysin omissa oloissani en oikein jaksa koko päivää olla.
5. Sensai 38 -maskara ja Cliniquen meikkipuuteri. Ainakin niinä päivinä näitä tarvitaan, kun käyn töissä. Eli 5 päivää viikossa.
Top 5 kirjat:
1. Kjell Westön tuotanto
2. Juha Itkosen tuotanto
3. Annie Proulxin tuotanto
4. Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni
5. Marian Keyesit englanniksi tai jollain vieraalla kielellä (chick lit ei vaan toimi suomeksi!)
Tiedän että tuotanto ei ole sama kuin kirja, mutta en osaa päättää mikä Westöistä, Itkosista tai Proulxeista olisi paras. Jos tykkäät noista kirjoista, ymmärrät pointtini.
Top 5 laulajat/bändit:
1. Rajaton
2. Johnny Cash
3. Emma Salokoski
4. Coldplay
5. U2
Ja kerta kiellon päälle: Bo Kaspers Orkester.
Top 5 materialistiset joululahjatoiveet:
1. Rahaa
2. Sarpanevan valurautapata
3. Oikein laadukkaat ulkoiluvaatteet talveen ja välikauteen
4. Kakkosauto
5. Lahjakortti, jolla pääsee konserttiin, ravintolaan, luksushotelliin-/kylpylään ja hemmotteluhoitoon. 24h pako arjesta, kiitos.
Top 5 ruoat:
1. Naudan sisäfile, medium plus.
2. Graavi- ja kylmäsavukalat ranskankerman ja punasipulin kera, joko saaristolaisleivän tai paahtoleivän päällä.
3. Suklaa. (Say no more.)
4. Kevytkola. Joo-o, aikamoinen downgrade pihvistä ja kaloista, mutta kun mä tykkään.
5. Risotto, jossa ei ole voita, valkoviiniä ja parmesaania säästelty. Mahdollisesti siinä saa olla esim. tatteja, artisokkaa tai parsaa.
Top 5 matka-/käyntikohteet:
1. New York
2. Madeira
3. Salzburg
4. Jokin paratiisisaari
5. Irlanti/Skotlanti
Ja jokerina vielä: mökkiloma jollain tutulla rakkaalla mökillä hyvässä seurassa.
Top 5 adjektiivit, jotka kuvaavat itseä:
1. Kärsimätön
2. Sarkastinen
3. Laiska
4. Mukavuudenhaluinen
5. Avulias
Ja edelliset eivät siis ole missään ristiriidassa keskenään, ainakaan omasta mielestäni. Voisin lisätä listaan vielä että äkkipikainen, jyrkkä, huumorintajuinen, hedonistinen.
Top 5 asiat joista unelmoin:
1. Taloudellisten huolten poistuminen ja riittävä rahantulo pitämään yllä vaatimustasoani. Vähän niin kuin deus ex machina -tyyliin, kun en kuitenkaan viitsi tehdä tarpeeksi paljon töitä todella ison palkan eteen. Lottovoitto kelpaa, tai vaikka ässäarvasta se parisataatuhatta. :)
2. Hyvä synnytys. Saattaa jäädä haaveeksi, koska hyvään synnytykseen kuuluisi mielestäni se, että se olisi kohtalaisen siedettäväkipuinen, ei pahoinvointia ja oksentamista, ei suurta verenhukkaa tai muita villejä kortteja, ei repeämiä, kestoltaan max. 6 tuntia mutta ei syöksysynnytyskään. Käsi pystyyn se joka on tämmöisen kokenut...
3. Lasten vaipattomuus, yleinen omatoimisuus ja edes alkeellinen oman järjen käyttö joskus tulevaisuudessa.
4. Mystinen 25 kg painonpudotus ilman sen kummempia ponnisteluja ja sen myötä löysän nahan kiinteytyminen. Tähän liittyen ehkä shoppailukierros niin, että voin ostaa vaatteita joista tykkään, ei vain vaatteita jotka mahtuvat tai joiden malli on minulle edullinen.
5. Läheisten pysyminen terveinä ja toimintakykyisinä, ja oman avioliiton kestäminen ilman suurempia karikoita pikkulapsi-iän yli. Voisi sitä kipinääkin vähän toivoa, on päässyt hiipumaan kun ei sänkyhommat oikein tässä hormonitilassa kiinnosta, ja aikuisten tunnit vuorokaudessa keskittyvät välille 22-06. Kunhan se imetys joskus loppuu niin sitten tiedän kyllä pääseväni taas peuhaamisen makuun, ainakin jos muun ajankäytön puolesta sellaiselle jää aikaa.
Top 5 elämänohjeet:
1. Kaikki järjestyy. Millä aikavälillä, on ehkä vielä hämärän peitossa, mutta aina kaikki jotenkin järjestyy.
2. Lupaukset on pidettävä. No, ainakin pitää tosissaan yrittää. Oharit on äärimmäisen raivostuttavia.
3. Mieti pieni hetki ennen kuin sanot mitään tyhmää. Tällä ohjeella olen saanut avioliittoni kestämään ja ystäviäkin on paljon jäljellä.
4. Ei se ole niin vakavaa. Tämän kun vielä itsekin joskus muistaisi.
5. Rakasta ilman vaatimusta vastarakkaudesta. Vaikeaa mutta palkitsevaa. Äideille lienee tuttu tunne.
tiistai 8. tammikuuta 2013
perjantai 4. tammikuuta 2013
Katsaus tavarataivaaseen aka Lapsen parhaaksi
Minähän en ole materialisti, kuten kukaan muukaan äiti ei ole, ajattelen vaan lapseni parasta pukemalla hänet lapsen kannalta parhaisiin vaatteisiin, lukemalla paljon (kirjojen omistaminen lisää henkistä pääomaa) ja antamalla lapsen leikkiä kehittävillä, iänmukaisilla ja turvallisilla leluilla.
Parhaat vinkit tällaiseen uhrautuvaan konaisvaltaiseen äitiyteen tulevat aina muilta äideiltä. Laitanpa siis tähän meidän perheessä usein tavattuja tuotemerkkejä ja sarjoja. Saa ottaa mallia ja ostaa samoja kamoja. Mikään ei ole maksettu mainos.
Vaunut ovat Emmaljungan Nitro Cityt, pehmeällä kantokassilla. Olen pienien ja kääntyvien etupyörien erittäin intohimoinen kannattaja. Miksi joutua nitkuttamaan aisaa jotta vaunut saa kääntymään, kun saman voi tehdä vaikka pikkurillillä? Vaunujen merkillä ei tässä asiassa varmaan ole suurta merkitystä, itse halusin kuitenkin vaunut joissa ei ole rikkoontuvia muoviosia ja jotka ovat isokuomuiset ja jotenkin hyväntuntuiset talvea vasten kasvavan esikoisvauvan nukuttamiseen. Ja kerrostaloasukkina kantokassi oli ykkönen, kun vaunut on jätettävä vaunuvarastoon alas. Parvekevaunuja meillä ei ollut, poika nukkui päikkärit kantokassissa lasitetun parvekkeen pöydällä. Ja hyvin nukkuikin. Onhan vaunuissa huonojakin puolia: lähes koomisen toimimaton tavarakori, jalkatuen uskomattoman hankala säätömekanismi ja kuomun kangas, joka roikkua lerpottaa alareunastaan ärsyttävästi.
Matkarattaat Baby Joggerin City Mini. Piti taas olla hyvä kuomu, ja sellaista on vaikea löytää. Menee aika pieneen tilaan. Myös yhtenäinen työntöaisa piti olla, ja kevyesti rullaavat. Kestää painoa 20 kiloon saakka, eli nelivuotiaaksi, jos nyt niin isoa lasta enää rattaissa kukaan kuljettaa.
Syöttötuoli on kotona Tripp Trapp, koska se on nätti ja kestää kouluikään saakka. Alle puolitoistavuotiaalle paras syöttötuoli, siis syöttämisen ja istumisen funktioiden kannalta, on minusta ylivoimaisesti Ikean Antilop, se järkyttävän ruma muovihärveli. Mutta siinä on tarjotin (ei mene ihan niin paljon ruokaa lattialle), vyö (tarviiko perustella...) ja sen voi suihkuttaa puhtaaksi ja jättää vaikka piha-aurinkoon kuivumaan. Ja se menee pieneen tilaan kun jalat ottaa irti. Ja se on niin halpa että mummoloihin voi ostaa omat kappaleet.
Ulkovaatteet Reimatec ja Ticket To Heaven. Eivät mene rikki, pitävät vettä, Reimatecissä silikoniset jalkalenkit. Reilut koot ja semmoiset mallit että vähän naftikin koko ei näytä olevan lapselle epämukava päällä. Jonathan käy varahaalariksi oikein hyvin, mutta ainakin hanskoissa Jonathanin muka-vedenpitävät falskaavat vähän ja hiutuvat karheiksi puolet nopeammin kuin Reimatecit.
Kengät: Kuoma, Viking. Ihan siitä syystä että pojan jalka on todella leveälestinen, melkein kuin ankan räpylä, kun päkiän kohdalla vaan levenee ja levenee.
Sisävaatteet: Lindex, Tutta, Ciraf. Jälkimmäisiä saa kätevästi Prismasta, kestävät edulliseen hintaansa nähden pesua erittäin hyvin, kuosit riittävän kivoja, joskus jopa oikein kivoja. Lindexin poikien farkuissa on ilahduttavan usein resori vyötäröllä ja myös lahkeensuissa, eli ovat sopivat muunkin aikaa kuin silloin kun lahkeen pituus on sentilleen jalan mittainen. Meiltä löytyy sisävaatetta vaikka minkä merkkisenä, mutta nuo kalliit Me&I:t, Småfolkit ynnä muut ihanat retrokuosiset vaatteet menevät oman kokemukseni mukaan muutamassa pesussa nyppyisiksi ja haalistavat väriä.
Kirjoista tällä hetkellä parhaita ovat Tomppa, Aino, Myyrä, Mikko Mallikas, Mimmi Lehmä, Viiru ja Pesonen ja erinäiset muut yksittäiset teokset. Meillä luetaan paljon, joka päivä vähintään iltasadut ja yleensä muutama kirja päivän ja illankin mittaan. Kirjastoa tietysti hyödynnetään, mutta kirjafriikkinä nautin siitä kun pojan huoneen kirjahyllyssä on yhä enemmän omaa. Tiitiäiset, Hanhiemot ja Nalle Puhit on jo valmiina hyllyssä, vielä aika ei ole niille kypsä.
Musiikkia kuunnellaan ja lauletaankin. Soitetaan pianoa sen verran kuin kerrostalossa kehtaa - lapsihan sitä siis haluaa soittaa. Ihan mieletön on Rajattoman Suomen lasten lauluja, samoin Mimmit ja Karvakorvan laulupurkki. Ostoslistalla on vaikka mitä, kunhan nämä saadaan ensin kuunneltua puhki. Ja niitä perinteisiäkin lauluja harrastetaan todella paljon. Hevisaurusta ei ole eikä tule ennen kuin poika itse vaatimalla vaatii. Ja on muuten aikamoisen työn takana löytää niitä ns. perinteisiä lastenlauluja aikuisten laulaminen jotenkin normaalin kuuloisina versioina. Multa itseltä palaa hermo heti kun päiväkotiryhmän levyttämä Pienet sammakot saa alkutahtinsa kuuluviin. Oman lapsen laulu on hellyttävää, vieraiden lasten epävireinen piipitys ei.
Lelut ovat meillä pääosin vanhoina saatuja. Joitain autoja on ostettu kaupasta, esim. kun on pitänyt saada ihan joku tietty pikkuauto. Serkun vanha muumitalo on tämänhetkinen suosikki. Itse olen hankkinut Plaston muoviastiat ja Ikean pehmoruokia, niillä saa aivan huippuja ravintolaleikkejä aikaan. Eikä maksa paljon, varsinkaan, jos nämä kamat bongaisi kirppikseltä! Plaston hiekkalelut ovat must, meidän kesästä ei olisi tullut mitään ilman isoa kuorma-autoa jota voi työntää samalla kun juoksee alamäkeä. Brion puulelut ovat aikuisen silmään tosi kivoja mutta meillä lapsi ei ole niistä koskaan oikein innostunut. Junarata alkaa nyt vasta kiinnostaa, rakennuspalikoiden kulta-aika on joko vasta edessä tai oli lapsen ollessa vielä imeskely- ja pureskeluikäinen. Duploista poika tykkää, nekin on saatu serkulta vanhoina. Vauva-aikana parhaita leluja olivat muutamat Lamazen rapisevat ja kiiltelevät lelut ja ei niin kovin yllättäen kaikkien lasten kestosuosikit: muovirasiat, niiden kannet, muoviset keittiövälineet ja hyvin simppeli pehmeä pallo.
Näin meillä. Lisää vinkkejä 2,5-vuotiaan kuljetukseen, pukemiseen ja viihdytykseen?
Parhaat vinkit tällaiseen uhrautuvaan konaisvaltaiseen äitiyteen tulevat aina muilta äideiltä. Laitanpa siis tähän meidän perheessä usein tavattuja tuotemerkkejä ja sarjoja. Saa ottaa mallia ja ostaa samoja kamoja. Mikään ei ole maksettu mainos.
Vaunut ovat Emmaljungan Nitro Cityt, pehmeällä kantokassilla. Olen pienien ja kääntyvien etupyörien erittäin intohimoinen kannattaja. Miksi joutua nitkuttamaan aisaa jotta vaunut saa kääntymään, kun saman voi tehdä vaikka pikkurillillä? Vaunujen merkillä ei tässä asiassa varmaan ole suurta merkitystä, itse halusin kuitenkin vaunut joissa ei ole rikkoontuvia muoviosia ja jotka ovat isokuomuiset ja jotenkin hyväntuntuiset talvea vasten kasvavan esikoisvauvan nukuttamiseen. Ja kerrostaloasukkina kantokassi oli ykkönen, kun vaunut on jätettävä vaunuvarastoon alas. Parvekevaunuja meillä ei ollut, poika nukkui päikkärit kantokassissa lasitetun parvekkeen pöydällä. Ja hyvin nukkuikin. Onhan vaunuissa huonojakin puolia: lähes koomisen toimimaton tavarakori, jalkatuen uskomattoman hankala säätömekanismi ja kuomun kangas, joka roikkua lerpottaa alareunastaan ärsyttävästi.
Matkarattaat Baby Joggerin City Mini. Piti taas olla hyvä kuomu, ja sellaista on vaikea löytää. Menee aika pieneen tilaan. Myös yhtenäinen työntöaisa piti olla, ja kevyesti rullaavat. Kestää painoa 20 kiloon saakka, eli nelivuotiaaksi, jos nyt niin isoa lasta enää rattaissa kukaan kuljettaa.
Syöttötuoli on kotona Tripp Trapp, koska se on nätti ja kestää kouluikään saakka. Alle puolitoistavuotiaalle paras syöttötuoli, siis syöttämisen ja istumisen funktioiden kannalta, on minusta ylivoimaisesti Ikean Antilop, se järkyttävän ruma muovihärveli. Mutta siinä on tarjotin (ei mene ihan niin paljon ruokaa lattialle), vyö (tarviiko perustella...) ja sen voi suihkuttaa puhtaaksi ja jättää vaikka piha-aurinkoon kuivumaan. Ja se menee pieneen tilaan kun jalat ottaa irti. Ja se on niin halpa että mummoloihin voi ostaa omat kappaleet.
Ulkovaatteet Reimatec ja Ticket To Heaven. Eivät mene rikki, pitävät vettä, Reimatecissä silikoniset jalkalenkit. Reilut koot ja semmoiset mallit että vähän naftikin koko ei näytä olevan lapselle epämukava päällä. Jonathan käy varahaalariksi oikein hyvin, mutta ainakin hanskoissa Jonathanin muka-vedenpitävät falskaavat vähän ja hiutuvat karheiksi puolet nopeammin kuin Reimatecit.
Kengät: Kuoma, Viking. Ihan siitä syystä että pojan jalka on todella leveälestinen, melkein kuin ankan räpylä, kun päkiän kohdalla vaan levenee ja levenee.
Sisävaatteet: Lindex, Tutta, Ciraf. Jälkimmäisiä saa kätevästi Prismasta, kestävät edulliseen hintaansa nähden pesua erittäin hyvin, kuosit riittävän kivoja, joskus jopa oikein kivoja. Lindexin poikien farkuissa on ilahduttavan usein resori vyötäröllä ja myös lahkeensuissa, eli ovat sopivat muunkin aikaa kuin silloin kun lahkeen pituus on sentilleen jalan mittainen. Meiltä löytyy sisävaatetta vaikka minkä merkkisenä, mutta nuo kalliit Me&I:t, Småfolkit ynnä muut ihanat retrokuosiset vaatteet menevät oman kokemukseni mukaan muutamassa pesussa nyppyisiksi ja haalistavat väriä.
Kirjoista tällä hetkellä parhaita ovat Tomppa, Aino, Myyrä, Mikko Mallikas, Mimmi Lehmä, Viiru ja Pesonen ja erinäiset muut yksittäiset teokset. Meillä luetaan paljon, joka päivä vähintään iltasadut ja yleensä muutama kirja päivän ja illankin mittaan. Kirjastoa tietysti hyödynnetään, mutta kirjafriikkinä nautin siitä kun pojan huoneen kirjahyllyssä on yhä enemmän omaa. Tiitiäiset, Hanhiemot ja Nalle Puhit on jo valmiina hyllyssä, vielä aika ei ole niille kypsä.
Musiikkia kuunnellaan ja lauletaankin. Soitetaan pianoa sen verran kuin kerrostalossa kehtaa - lapsihan sitä siis haluaa soittaa. Ihan mieletön on Rajattoman Suomen lasten lauluja, samoin Mimmit ja Karvakorvan laulupurkki. Ostoslistalla on vaikka mitä, kunhan nämä saadaan ensin kuunneltua puhki. Ja niitä perinteisiäkin lauluja harrastetaan todella paljon. Hevisaurusta ei ole eikä tule ennen kuin poika itse vaatimalla vaatii. Ja on muuten aikamoisen työn takana löytää niitä ns. perinteisiä lastenlauluja aikuisten laulaminen jotenkin normaalin kuuloisina versioina. Multa itseltä palaa hermo heti kun päiväkotiryhmän levyttämä Pienet sammakot saa alkutahtinsa kuuluviin. Oman lapsen laulu on hellyttävää, vieraiden lasten epävireinen piipitys ei.
Lelut ovat meillä pääosin vanhoina saatuja. Joitain autoja on ostettu kaupasta, esim. kun on pitänyt saada ihan joku tietty pikkuauto. Serkun vanha muumitalo on tämänhetkinen suosikki. Itse olen hankkinut Plaston muoviastiat ja Ikean pehmoruokia, niillä saa aivan huippuja ravintolaleikkejä aikaan. Eikä maksa paljon, varsinkaan, jos nämä kamat bongaisi kirppikseltä! Plaston hiekkalelut ovat must, meidän kesästä ei olisi tullut mitään ilman isoa kuorma-autoa jota voi työntää samalla kun juoksee alamäkeä. Brion puulelut ovat aikuisen silmään tosi kivoja mutta meillä lapsi ei ole niistä koskaan oikein innostunut. Junarata alkaa nyt vasta kiinnostaa, rakennuspalikoiden kulta-aika on joko vasta edessä tai oli lapsen ollessa vielä imeskely- ja pureskeluikäinen. Duploista poika tykkää, nekin on saatu serkulta vanhoina. Vauva-aikana parhaita leluja olivat muutamat Lamazen rapisevat ja kiiltelevät lelut ja ei niin kovin yllättäen kaikkien lasten kestosuosikit: muovirasiat, niiden kannet, muoviset keittiövälineet ja hyvin simppeli pehmeä pallo.
Näin meillä. Lisää vinkkejä 2,5-vuotiaan kuljetukseen, pukemiseen ja viihdytykseen?
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Vuosikatsaus ja tilinpäätös
Vuosikertomusaika lähestyy... Jo ammattini puolesta saan seurata (valitettavan) läheltä ko. julkaisujen tekoprosessia. Samoilla höyryillä menee tämä omakin luonti- ja julkaisuprosessi.
Enää vajaat kaksi vuorokautta tätä vuotta jäljellä, nyt voinee aika turvallisesti summata kuluneen vuoden tapahtumia. Blogimaailmassa tämmöinen näyttää olevan muodikasta, siispä en tahdo jäädä pois trendistä. Vuosi oli kaiken kaikkiaan aika tapahtumarikas vaikka 99 % ajasta elettiinkin ihan perusarkea, niin kuin nyt pikkulapsiperheessä voi odottaakin.
Minusta on ihanaa lukea blogeja joissa on paljon kuvia ja joiden henkilöt esiintyvät blogeissa omilla nimillään. Omalta osaltani olen kuitenkin tehnyt sen linjanvedon, että haluan olla anonyymi itse, sillä saatan purkaa täällä ajatuksia ja tunteita sellaisella tasolla josta joku voisi loukkaantua, mitä en tietenkään halua. Enkä mainitse täällä ketään muutakaan nimeltä tai kuvaile lähipiiriäni niin, että heidät voisi kuvauksesta tunnistaa. Myös lapsen yksityisyyttä haluan suojella niin kauan kunnes hän itse joskus astuu tähän ihmeelliseen online-maailmaan. (Toivottavasti valvottuna, vaan mistäs sen tietää mikä on meininki n. 10 vuoden päästä.) Kerron itsestäni joitain faktoja, mutta esim. tarkan asuinpaikkani, työpaikkani, ammattinimikkeeni sekä toki nimeni pidän omana tietonani. Hassua, että ihan luontevasti täällä kuvailen vaikkapa navanalaista elämääni ja hyvinkin yksityisiä tunteitani. Siksihän se onkin mahdollista että kukaan ei tule kadulla taputtamaan olalle ja toivottamaan parempia vointeja. Toivottavasti lukijat kuitenkin vielä jaksavat kiinnostua tämmöisestä persoonattomasta pahvi-Saulista ja hänen pahvisista kuulumisistaan.
Niin, se vuosikertomus.
Vuosi alkoi sillä, että tein osa-aikaisia töitä ja Leijonapoika oli mummoilla hoidossa pari päivää viikossa. Arki saatiin rullaamaan kivasti, logistiikka toimi suht hyvin ja kaikki osapuolet olivat aika tyytyväisiä. Jopa sairastelut saatiin ajoitettua niin etten juuri joutunut olemaan pois töistä, eikä mieskään. Itselle töihinpaluu oli aika iso kriisi, vaikka kotielämä nyppikin big time. Huomasin etten ehkä olekaan toiveammatissani, tai edes sellaisessa ammatissa jota jaksaisin kovin monta vuotta. Toimenkuvani oli toisaalta aika simppeli ja vähävastuinen, mutta hetkittäin kuitenkin vaativa. Palkka kehnonlainen ja työmatka hankala. Olin jo päättänyt että olen taas koko kesän kotona, ja työnantaja jousti niin nätisti että tällainen poukkoilu onnistui. En halunnut laittaa ihan pientä lasta vielä vieraalle hoitoon, sen aika olisi syksyllä.
Kevään aikana yritettiin löytää isompaa asuntoa, mutta vain yhdestä päästiin niin hyvään yksimielisyyteen että jätettiin tarjous, joka sitten niukasti hävittiin. Hyvä niin, muuten ei olisi ehkä ollut varaa uuteen äitiyslomaan. Nyt ollaan tässä kolmiossa ja asennoidutaan niin, että neliöitä on riittävästi kunhan tavarat järjestellään uusiksi.
Alkukesästä jäin taas kotiäidiksi hoitovapaalle ja aloitin "lomani" massiivisella keuhkoputkentulehduksella. Kannattaisi ehkä joskus pitää ne flunssat pois eikä aina vaan ottaa buranaa! (Erään pääkaupunkiseudun ison sairaalan päivystyksessä sain mitä mielenkiintoisinta palvelua, kun menin sinne valittamaan kovaa rintakipua, voimattomuutta ja rytmihäiriöitä - olin jo etukäteen soittanut terveysneuvontapuhelimeen ja tiedustellut, pitäisikö oireista huolestua. Päivystyksessä hoitaja epäili minun sairastavan paniikkikohtausta ja kehotti ottamaan kuumelääkettä, ettei tarvitse turhaan juosta lääkärissä. Jos en olisi ollut hoitovapaalla ja sekä virallisesti että myös käytännössä köyhä, en to-del-la-kaan olisi turvautunut julkiseen terveydenhuoltoon. Mutta ei ollut laittaa sataaviittäkymppiä yksityislääkäriin kun työterveyshuolto ei sillä hetkellä ollut voimassa.)
Pienen kotiinjäämiskriisin jälkeen kotona oli taas ihan kivaa. Poika oppi kevään aikana puhumaan ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Samoin kirjat alkoivat kiinnostaa ihan eri tavalla. Niin, ja aloitinhan minä tämän bloggaamisenkin toukokuussa, kun blogimaailma imaisi mukaansa niin kovaa. Hankalia päiviä tietysti riitti ihan jaettavaksi asti, mutta pääasiassa kesällä oli kivaa. Sain parhaiden ystävien vauvauutisia, sekä alullepantuja että syntyneitä, ja omassakin päässä kyti ajatus että jos sittenkin. Kesä-heinäkuun vaihteessa todettiin että antaa mennä vaan, ja heinäkuun lopussa, kaiken maailman sairastelujen jälkeen, tajusin todella olevani raskaana.
Elokuun voin varsin huonosti ja poju oli aika paljon isovanhempien hoidossa. Pojan synttärit kuitenkin saatiin pidettyä, pienen ison kaksivuotiaan. Voi elämä miten iso juttu nuo merkkipäivät ovat äidille ja isälle! Loppukuusta hain yhtä työpaikkaa ihan ex tempore. Syyskuun alussa olin työhaastattelussa ja sain heti paikan, Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla ja palasin hetkeksi vanhaan työpaikkaani. Syys-lokakuun työelämä oli varsin rentoa, koska vanhassa työpaikassa en juuri mitään saanut/joutunut tekemään, ja olin muutaman viikon lomalla ennen uuden työn alkua marraskuussa. Vähän sairasteltiin muksun kanssa.
Uusi työ on ollut kivaa, vaikkakin raskaus ja maksullisen päivähoidon asettamat hakuaikataulupaineet vähän verottavatkin voimia. Kuten arvelinkin, masussani on pikkuveli, mistä olemme miehen kanssa hyvin onnellisia. Myös tuleva isoveli alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mistä on kyse. (Eräänä iltana poika kaiveli kaula-aukkoani ja ihmetteli missä se vauva oikein on. Okei, povekas olen, mutta en ihan noin paljon :D)
Loppuvuosi on tehty töitä, oltu päivähoidossa, menty arkea päivä kerrallaan ja kärsitty raskausvaivoista, joskin onneksi vain vaarattomista. Joulusta selvittiin aika hyvin, vaikka sekä miestä että minua on siunattu aika persoonallisilla anopeilla, joiden seura saattaa tuntua hieman kuluttavalta kun itseä väsyttää ja kiukuttaa. Tilitän näitä anoppijuttuja lisää joskus toiste.
Mikä oli parasta? No uusi raskaus, vaikka en ihan joka päivä ole muistanut olla siitä niin onnellinen. Mutta parasta se kuitenkin on. Ja ystävien vauvoista olen myös iloinen. Ja rakkaasta perheestäni. Mies on kanssani kovin kärsivällinen ja kiltti, vaikka hänelläkin on usein rankkaa ja ensi vuosi tulee olemaan koko perheelle aika hämmentävä.
Mikä oli pahinta? Töihinpaluukriisi, ja toisaalta oman äärimmäisen pienuuden tajuaminen kun yrittää kasvattaa uhmataaperoa. Ne morkkikset, kun on huutanut pienelle joka vain kehittyy ikätasoisesti, eikä ansaitse pieneen tajuntaansa yhtään lisää moskaa äidin harteilta.
Mikä oli ihan uutta? Työ. Lapsen uudet kehitysvaiheet. Blogi!
Keihin tutustuin? Keneen en enää pidä yhteyttä? No pari äitikaveria, jotka kyllä tunsin ennestään, ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Toisaalta moni hyvänpäiväntuttu on jäänyt kokonaan pois kuvioista, kun ison osan vuotta kuitenkin oli pois sieltä leikkipuistoympyröistä.
Mitä aion pitää yllä? Mitä kadun? Aion jatkaa bloggailua, vaikka en näköjään pystykään edes viikoittain saamaan mitään fiksua sanottavaa kasaan. Mutta kiva varaventtiili tämä on, ja jokainen lukijakommentti lämmittää. Kadun omaa lyhyttä pinnaani ja huonoa tahdonvoimaani. Aina ei voi olla täydellinen äiti, eikä edes kovin usein, mutta vähän useammin kuitenkin se olisi ihan realistista. Sama pätee vaikkapa painonhallintaan kohdallani.
Niin, tilinpäätöksen lopuksi voin todeta että viivan alle jäi vaikka mitä, velkaa ei otettu ja henkinen pääoma on toivottavasti kasvanut hyvin korkoa. Pieniä poistoja ja alaskirjauksia oli tehtävä mutta sehän on ihan normaalia perhe-elämän liiketoimintaa.
Ensi vuodelle ennustan ensin tukalaa oloa ja tuskaisia hetkiä, sitten suurta onnea, väsymystä ja sotkuista kotia. Pienen vauvan tuhinaa ja tuoksua, isomman lapsen äitiäitiäiti-hetkiä ja kiukkua, isoja kehitysaskelia molempien pikkupoikien kohdalla. Toivon että kesästä tulee kiva ja pääsemme vaikkapa risteilylle koko perheen voimin. Syksy on vielä niin kaukana etten tee sinne mitään muita suunnitelmia kuin lisää kodin babyproofausta. Varmaa on, että vuoden 2014 alusta en vielä palaa töihin.
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Enää vajaat kaksi vuorokautta tätä vuotta jäljellä, nyt voinee aika turvallisesti summata kuluneen vuoden tapahtumia. Blogimaailmassa tämmöinen näyttää olevan muodikasta, siispä en tahdo jäädä pois trendistä. Vuosi oli kaiken kaikkiaan aika tapahtumarikas vaikka 99 % ajasta elettiinkin ihan perusarkea, niin kuin nyt pikkulapsiperheessä voi odottaakin.
Minusta on ihanaa lukea blogeja joissa on paljon kuvia ja joiden henkilöt esiintyvät blogeissa omilla nimillään. Omalta osaltani olen kuitenkin tehnyt sen linjanvedon, että haluan olla anonyymi itse, sillä saatan purkaa täällä ajatuksia ja tunteita sellaisella tasolla josta joku voisi loukkaantua, mitä en tietenkään halua. Enkä mainitse täällä ketään muutakaan nimeltä tai kuvaile lähipiiriäni niin, että heidät voisi kuvauksesta tunnistaa. Myös lapsen yksityisyyttä haluan suojella niin kauan kunnes hän itse joskus astuu tähän ihmeelliseen online-maailmaan. (Toivottavasti valvottuna, vaan mistäs sen tietää mikä on meininki n. 10 vuoden päästä.) Kerron itsestäni joitain faktoja, mutta esim. tarkan asuinpaikkani, työpaikkani, ammattinimikkeeni sekä toki nimeni pidän omana tietonani. Hassua, että ihan luontevasti täällä kuvailen vaikkapa navanalaista elämääni ja hyvinkin yksityisiä tunteitani. Siksihän se onkin mahdollista että kukaan ei tule kadulla taputtamaan olalle ja toivottamaan parempia vointeja. Toivottavasti lukijat kuitenkin vielä jaksavat kiinnostua tämmöisestä persoonattomasta pahvi-Saulista ja hänen pahvisista kuulumisistaan.
Niin, se vuosikertomus.
Vuosi alkoi sillä, että tein osa-aikaisia töitä ja Leijonapoika oli mummoilla hoidossa pari päivää viikossa. Arki saatiin rullaamaan kivasti, logistiikka toimi suht hyvin ja kaikki osapuolet olivat aika tyytyväisiä. Jopa sairastelut saatiin ajoitettua niin etten juuri joutunut olemaan pois töistä, eikä mieskään. Itselle töihinpaluu oli aika iso kriisi, vaikka kotielämä nyppikin big time. Huomasin etten ehkä olekaan toiveammatissani, tai edes sellaisessa ammatissa jota jaksaisin kovin monta vuotta. Toimenkuvani oli toisaalta aika simppeli ja vähävastuinen, mutta hetkittäin kuitenkin vaativa. Palkka kehnonlainen ja työmatka hankala. Olin jo päättänyt että olen taas koko kesän kotona, ja työnantaja jousti niin nätisti että tällainen poukkoilu onnistui. En halunnut laittaa ihan pientä lasta vielä vieraalle hoitoon, sen aika olisi syksyllä.
Kevään aikana yritettiin löytää isompaa asuntoa, mutta vain yhdestä päästiin niin hyvään yksimielisyyteen että jätettiin tarjous, joka sitten niukasti hävittiin. Hyvä niin, muuten ei olisi ehkä ollut varaa uuteen äitiyslomaan. Nyt ollaan tässä kolmiossa ja asennoidutaan niin, että neliöitä on riittävästi kunhan tavarat järjestellään uusiksi.
Alkukesästä jäin taas kotiäidiksi hoitovapaalle ja aloitin "lomani" massiivisella keuhkoputkentulehduksella. Kannattaisi ehkä joskus pitää ne flunssat pois eikä aina vaan ottaa buranaa! (Erään pääkaupunkiseudun ison sairaalan päivystyksessä sain mitä mielenkiintoisinta palvelua, kun menin sinne valittamaan kovaa rintakipua, voimattomuutta ja rytmihäiriöitä - olin jo etukäteen soittanut terveysneuvontapuhelimeen ja tiedustellut, pitäisikö oireista huolestua. Päivystyksessä hoitaja epäili minun sairastavan paniikkikohtausta ja kehotti ottamaan kuumelääkettä, ettei tarvitse turhaan juosta lääkärissä. Jos en olisi ollut hoitovapaalla ja sekä virallisesti että myös käytännössä köyhä, en to-del-la-kaan olisi turvautunut julkiseen terveydenhuoltoon. Mutta ei ollut laittaa sataaviittäkymppiä yksityislääkäriin kun työterveyshuolto ei sillä hetkellä ollut voimassa.)
Pienen kotiinjäämiskriisin jälkeen kotona oli taas ihan kivaa. Poika oppi kevään aikana puhumaan ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Samoin kirjat alkoivat kiinnostaa ihan eri tavalla. Niin, ja aloitinhan minä tämän bloggaamisenkin toukokuussa, kun blogimaailma imaisi mukaansa niin kovaa. Hankalia päiviä tietysti riitti ihan jaettavaksi asti, mutta pääasiassa kesällä oli kivaa. Sain parhaiden ystävien vauvauutisia, sekä alullepantuja että syntyneitä, ja omassakin päässä kyti ajatus että jos sittenkin. Kesä-heinäkuun vaihteessa todettiin että antaa mennä vaan, ja heinäkuun lopussa, kaiken maailman sairastelujen jälkeen, tajusin todella olevani raskaana.
Elokuun voin varsin huonosti ja poju oli aika paljon isovanhempien hoidossa. Pojan synttärit kuitenkin saatiin pidettyä, pienen ison kaksivuotiaan. Voi elämä miten iso juttu nuo merkkipäivät ovat äidille ja isälle! Loppukuusta hain yhtä työpaikkaa ihan ex tempore. Syyskuun alussa olin työhaastattelussa ja sain heti paikan, Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla ja palasin hetkeksi vanhaan työpaikkaani. Syys-lokakuun työelämä oli varsin rentoa, koska vanhassa työpaikassa en juuri mitään saanut/joutunut tekemään, ja olin muutaman viikon lomalla ennen uuden työn alkua marraskuussa. Vähän sairasteltiin muksun kanssa.
Uusi työ on ollut kivaa, vaikkakin raskaus ja maksullisen päivähoidon asettamat hakuaikataulupaineet vähän verottavatkin voimia. Kuten arvelinkin, masussani on pikkuveli, mistä olemme miehen kanssa hyvin onnellisia. Myös tuleva isoveli alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mistä on kyse. (Eräänä iltana poika kaiveli kaula-aukkoani ja ihmetteli missä se vauva oikein on. Okei, povekas olen, mutta en ihan noin paljon :D)
Loppuvuosi on tehty töitä, oltu päivähoidossa, menty arkea päivä kerrallaan ja kärsitty raskausvaivoista, joskin onneksi vain vaarattomista. Joulusta selvittiin aika hyvin, vaikka sekä miestä että minua on siunattu aika persoonallisilla anopeilla, joiden seura saattaa tuntua hieman kuluttavalta kun itseä väsyttää ja kiukuttaa. Tilitän näitä anoppijuttuja lisää joskus toiste.
Mikä oli parasta? No uusi raskaus, vaikka en ihan joka päivä ole muistanut olla siitä niin onnellinen. Mutta parasta se kuitenkin on. Ja ystävien vauvoista olen myös iloinen. Ja rakkaasta perheestäni. Mies on kanssani kovin kärsivällinen ja kiltti, vaikka hänelläkin on usein rankkaa ja ensi vuosi tulee olemaan koko perheelle aika hämmentävä.
Mikä oli pahinta? Töihinpaluukriisi, ja toisaalta oman äärimmäisen pienuuden tajuaminen kun yrittää kasvattaa uhmataaperoa. Ne morkkikset, kun on huutanut pienelle joka vain kehittyy ikätasoisesti, eikä ansaitse pieneen tajuntaansa yhtään lisää moskaa äidin harteilta.
Mikä oli ihan uutta? Työ. Lapsen uudet kehitysvaiheet. Blogi!
Keihin tutustuin? Keneen en enää pidä yhteyttä? No pari äitikaveria, jotka kyllä tunsin ennestään, ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Toisaalta moni hyvänpäiväntuttu on jäänyt kokonaan pois kuvioista, kun ison osan vuotta kuitenkin oli pois sieltä leikkipuistoympyröistä.
Mitä aion pitää yllä? Mitä kadun? Aion jatkaa bloggailua, vaikka en näköjään pystykään edes viikoittain saamaan mitään fiksua sanottavaa kasaan. Mutta kiva varaventtiili tämä on, ja jokainen lukijakommentti lämmittää. Kadun omaa lyhyttä pinnaani ja huonoa tahdonvoimaani. Aina ei voi olla täydellinen äiti, eikä edes kovin usein, mutta vähän useammin kuitenkin se olisi ihan realistista. Sama pätee vaikkapa painonhallintaan kohdallani.
Niin, tilinpäätöksen lopuksi voin todeta että viivan alle jäi vaikka mitä, velkaa ei otettu ja henkinen pääoma on toivottavasti kasvanut hyvin korkoa. Pieniä poistoja ja alaskirjauksia oli tehtävä mutta sehän on ihan normaalia perhe-elämän liiketoimintaa.
Ensi vuodelle ennustan ensin tukalaa oloa ja tuskaisia hetkiä, sitten suurta onnea, väsymystä ja sotkuista kotia. Pienen vauvan tuhinaa ja tuoksua, isomman lapsen äitiäitiäiti-hetkiä ja kiukkua, isoja kehitysaskelia molempien pikkupoikien kohdalla. Toivon että kesästä tulee kiva ja pääsemme vaikkapa risteilylle koko perheen voimin. Syksy on vielä niin kaukana etten tee sinne mitään muita suunnitelmia kuin lisää kodin babyproofausta. Varmaa on, että vuoden 2014 alusta en vielä palaa töihin.
Hyvää uutta vuotta kaikille!
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Havaintoja
Raskaus kestää 240 päivää, tasan saman verran kuin kaksi purkillista Multivita Raskaus + imetys -vitamiineja.
Sillä on iso ero, nukkuuko lapsi päiväunet vai ei. Viikonloppuisin meillä jää väliin ellei olla autoilemassa tai vaunuilla liikenteessä just sopivaan aikaan. Sisällä ei uni tule, jos vaan edellinen yö on ollut suht normaali. Arkisin poika nukkuu hoidossa kiltisti pitkät päiväunet, ja sitten ollaankin koko perhe vielä hereillä iltakymmeneltä, vaikka kuinka himmattaisiin menoa ajoissa ja pidettäisiin kiinni rutiineista jne. Armotontaaaaa menoaaaa, tippadaaaa....
Leijonapoika saa pikkuveljen. Kuinka ihanaa! Tunsin noin minuutin verran haikeutta siitä, että meidän perheeseen ei nyt tule tyttölasta ollenkaan, koska tämä vauva on ehdottomasti viimeinen. Mutta kaksi pientä touhuilevaa poikaa on ehkä maailman suloisin ajatus. Olenkohan tätä mieltä vielä silloin, kun pienempikin on pahimmassa riiviöiässä? Silloin tarvitaan pieni tahmea suukko ja uninen vauva-taapero, ja kaikki on (ehkä) taas hyvin.
Äidille on aika iso askel viedä poika ensimmäistä kertaa parturiin ja antaa leikata pois se naavainen vauvakihara takkupehko. Leijonapoika on nyt ihan eri näköinen, siistin tukkamallin ansiosta se näyttää vähintään jo ekaluokkalaiselta. Onneksi on tuo toinen vauva hyvää vauhtia tulossa, muuten voisi vaikka iskeä pieni haikeus siitä että pikkuinen poika ei enää ole kovin pikkuinen.
Voin vahvistaa todeksi sen, että toinen raskaus on raskaampi kuin ensimmäinen. Ekassa vältyin liitoskivuilta lähes kokonaan, nyt ne ovat jo yli viikon olleet riesana. Koko alakerta on välillä kuin pesäpallomailalla nuijittu, ja iskiaskin iski. Tukivyö, tuo petipuuhien piristäjä ja burleskityylin peruspilari, on käytössä. Yhdistettynä H&M:n sadan denierin äitiyssukkahousuihin, joissa leventävä etukiila on seitinohutta ja paljastaa lävitseen löysän ison mahan, vanhat nyt jo uudelleen punertuvat raskausarvet ja mahan alamakkaran alle rullautuneet hiutuneet pikkarit. Sanoinko jo, että tunnen oloni eroottisesti hyvin latautuneeksi?
En vielä osta sisarusrattaita. Jospa pärjäisimme kuitenkin ilman. Leijonapojalta varmasti löytyy tarvittavat kyvyt kävellä ja olla seisomalaudalla. Voi tietysti olla, että hetkittäin yhteistyökyky on niin heikko, että lapsi on pakko köyttää vöillä kiinni istuimeen, että pääsee tietä pitkin pisteestä A pisteeseen B.
Kohta on seuraava vuosi. Vauva ilmoitti itsestään kesällä, syksy meni jo, ja kun talvi loppuu ja kevät pääsee vauhtiin, pikkuveli muuttaa meille. Näyttääköhän se nyt sitten minulta, kun Leijonapoika onkin isänsä näköinen? Ja olisiko se rauhallinen, kun Leijonapoika on tullut minuun ja ei todellakaan ole rauhallinen? Olisiko se samanlainen helppo ihana hymysuuvauva kuin isoveljensä?
Sillä on iso ero, nukkuuko lapsi päiväunet vai ei. Viikonloppuisin meillä jää väliin ellei olla autoilemassa tai vaunuilla liikenteessä just sopivaan aikaan. Sisällä ei uni tule, jos vaan edellinen yö on ollut suht normaali. Arkisin poika nukkuu hoidossa kiltisti pitkät päiväunet, ja sitten ollaankin koko perhe vielä hereillä iltakymmeneltä, vaikka kuinka himmattaisiin menoa ajoissa ja pidettäisiin kiinni rutiineista jne. Armotontaaaaa menoaaaa, tippadaaaa....
Leijonapoika saa pikkuveljen. Kuinka ihanaa! Tunsin noin minuutin verran haikeutta siitä, että meidän perheeseen ei nyt tule tyttölasta ollenkaan, koska tämä vauva on ehdottomasti viimeinen. Mutta kaksi pientä touhuilevaa poikaa on ehkä maailman suloisin ajatus. Olenkohan tätä mieltä vielä silloin, kun pienempikin on pahimmassa riiviöiässä? Silloin tarvitaan pieni tahmea suukko ja uninen vauva-taapero, ja kaikki on (ehkä) taas hyvin.
Äidille on aika iso askel viedä poika ensimmäistä kertaa parturiin ja antaa leikata pois se naavainen vauvakihara takkupehko. Leijonapoika on nyt ihan eri näköinen, siistin tukkamallin ansiosta se näyttää vähintään jo ekaluokkalaiselta. Onneksi on tuo toinen vauva hyvää vauhtia tulossa, muuten voisi vaikka iskeä pieni haikeus siitä että pikkuinen poika ei enää ole kovin pikkuinen.
Voin vahvistaa todeksi sen, että toinen raskaus on raskaampi kuin ensimmäinen. Ekassa vältyin liitoskivuilta lähes kokonaan, nyt ne ovat jo yli viikon olleet riesana. Koko alakerta on välillä kuin pesäpallomailalla nuijittu, ja iskiaskin iski. Tukivyö, tuo petipuuhien piristäjä ja burleskityylin peruspilari, on käytössä. Yhdistettynä H&M:n sadan denierin äitiyssukkahousuihin, joissa leventävä etukiila on seitinohutta ja paljastaa lävitseen löysän ison mahan, vanhat nyt jo uudelleen punertuvat raskausarvet ja mahan alamakkaran alle rullautuneet hiutuneet pikkarit. Sanoinko jo, että tunnen oloni eroottisesti hyvin latautuneeksi?
En vielä osta sisarusrattaita. Jospa pärjäisimme kuitenkin ilman. Leijonapojalta varmasti löytyy tarvittavat kyvyt kävellä ja olla seisomalaudalla. Voi tietysti olla, että hetkittäin yhteistyökyky on niin heikko, että lapsi on pakko köyttää vöillä kiinni istuimeen, että pääsee tietä pitkin pisteestä A pisteeseen B.
Kohta on seuraava vuosi. Vauva ilmoitti itsestään kesällä, syksy meni jo, ja kun talvi loppuu ja kevät pääsee vauhtiin, pikkuveli muuttaa meille. Näyttääköhän se nyt sitten minulta, kun Leijonapoika onkin isänsä näköinen? Ja olisiko se rauhallinen, kun Leijonapoika on tullut minuun ja ei todellakaan ole rauhallinen? Olisiko se samanlainen helppo ihana hymysuuvauva kuin isoveljensä?
lauantai 17. marraskuuta 2012
Faktat tiskiin
Olin ihan otettu kun sain Lupiinilta blogitunnustuksen! Kirjoitin toki blogia aloittaessani oikein tänne näkyville, että kirjoitan paitsi itselleni myös lukijoille ja toivon palautetta, mutta nyt kun sitä tuli niin olen ihan innoissani ja hämmentynyt :) Kivaa että poukkoilevat ajatukseni tavoittavat edes muutaman samanhenkisen mielen.
Tunnustukseen kuuluu laittaa se eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja kertoa itsestään kahdeksan sekalaista faktaa. En tiedä, sallivatko säännöt että tunnustus "palautetaan" sellaiselle joka on sen jo saanut, mutta ilmeisesti Lupiinin kanssa tykkäämme samoista blogeista, joten nämä nyt sitten vähän kiertävät.
Eli Lupiini, Rouvan ruuhkavuodet, Nyt kun olet siinä, Sininen keskitie, Verskin valtakunta, Haikaran jalanjäljillä, Sekavuustila ja Eileithyian matkassa. Olkaa hyvä!
Tässä ne kahdeksan sekalaista faktaa itsestäni.
Tunnustukseen kuuluu laittaa se eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja kertoa itsestään kahdeksan sekalaista faktaa. En tiedä, sallivatko säännöt että tunnustus "palautetaan" sellaiselle joka on sen jo saanut, mutta ilmeisesti Lupiinin kanssa tykkäämme samoista blogeista, joten nämä nyt sitten vähän kiertävät.
Eli Lupiini, Rouvan ruuhkavuodet, Nyt kun olet siinä, Sininen keskitie, Verskin valtakunta, Haikaran jalanjäljillä, Sekavuustila ja Eileithyian matkassa. Olkaa hyvä!
Tässä ne kahdeksan sekalaista faktaa itsestäni.
- Menin aikanani 6-vuotiaana kouluun ja kävin koulukypsyystestissä, jossa ainakin siihen aikaan ilmeisesti arvioitiin myös lapsen äo:ta. En tiedä, miten luotettavasti, mutta kuitenkin. Vanhempieni mukaan sain huiman tuloksen, jotain 140-150 väliltä. Aikuisena en todellakaan ole testauttanut äo:tani, koska epäilen vahvasti sen olevan siinä normaalijakauman keskellä eikä huippufiksujen pienessä kermassa, mutta haluaisin kovasti uskoa että olen to-del-la älykäs. Tässä harhassa on kiva elää enkä halua testaamalla romuttaa sitä. Ehkä tämä äärimmäisen keskiverto elämäni on osoitus siitä, että rahkeet eivät ihan riittäneet sinne parin parhaimman prosentin luokkaan, vaikka eihän ulkoinen menestys tai minkäänlainen sosiaalinen positiivinen erottuvuus ole koskaan olleet tae tai merkki älykkyydestä.
- Rakastan jasmiiniteetä, sellaista aitoa kiinalaista tai taiwanilaista ruutipalleroteetä.
- Pääsen todelliseen flow-tilaan vain hyvän kirjan, laulun tai pianonsoiton parissa. Kaikkia näitä on liian vähän aikaa harrastaa. Kaurapuuropää ei oikein mahdollista muuhun kuin chick-litiin uppoutumisen, kuoro- tai yhtye- tai edes yksinlauluun ei ole aikaa sitoutua ja pianonsoittotaitokin on taantunut koululaisen tasolle. Kompensoin mielentilaa kuuntelemalla Rajattoman joululevyjä.
- Tykkään suklaasta. (Tosi persoonallinen fakta hei.) Vaalea maitosuklaa ja valkoinen suklaa, jota suklaaortodoksit eivät edes kelpuuta suklaaksi, ovat parhaita. Tamperelainen Kultasuklaa valmistaa salmiakki-valkosuklaata, joka on ihan tajuttoman hyvää.
- Osaan alkeet tai vähän enemmän espanjan, portugalin ja hollannin kielistä.
- Ajoin ajokortin vasta muutama vuosi sitten, mutta olen melko hyvä kuski, myös käsivaihteisen auton kanssa. Rohkaisen kaikkia muitakin koordinaatiokyvyttömiä ajamaan (ympäristöseikat eivät nyt kuulu tähän), se on täysin mahdollista oppia!
- Sanaristikot, etenkin Hesarin kuukausiliitteen ristikko, ovat intohimoni. Jos ei ristikko muuten valmistu, aletaan googlata. Ristikko on ehdottomasti täytettävä kuulakärkikynällä ja jos sattuisi tulemaan virhe, käytetään korjauslakkaa.
- Haaveilin pitkään omasta koirasta. Hämmästyin kun tajusin, että lapsen/lasten myötä en enää olekaan niin eläinrakas kuin ennen, vaikka edelleen pidän eläimistä ja etenkin koirista hurjasti. Omaa ei meille tule miehen allergian vuoksi. Ilmeisesti on ihan mahdollista että rakkaus- ja tykkäämiskiintiö tulee lasten myötä täyteen ja haaveet omasta nappisilmäisestä ja pystykorvaisesta karvakaverista hiipuvat itsekseen.
lauantai 10. marraskuuta 2012
Ihastuksia ja vihastuksia, osa 2
Ihanaa on
Ketuttaa kun
- askarrella illalla isänpäiväkortti leijonapojan avustuksella;
- olla justiinsa puolivälissä raskautta, melko hyvävointinen ja aika hyväntuulinenkin; tunnustella joka ilta ennen nukkumaanmenoa vauvan potkuja ja miettiä onko se se povaamani poika vai sittenkin ehkä tyttönen;
- käydä miehen kanssa leffassa ja ulkona syömässä, nukkua puoli kymmeneen aamulla, ratkaista Hesarin kuukausiliitteen ristikko hunajateetä siemaillen ja sen jälkeen surffailla ja blogata ihan rauhassa kun poika on mummolassa yökylässä;
- päästä tänään ja huomenna valmiiksi katettuun ruokapöytään;
- odottaa jokasunnuntaista Solsidan + suklaa -hetkeä;
- nuuhkia pientä unista poikaa ja sen unipörröistä tukkaa ja kuunnella tuhinaa, kun se yöllä tulee viereen nukkumaan. Tältä tuntuu äidinrakkaus, tiedän;
- kun joulu tulee ja on vihdoin sosiaalisesti hyväksyttyä kuunnella joululauluja!
Ketuttaa kun
- koti on hirveässä kunnossa (olen onnistuneesti priorisoinut sairastamista ja pari omaa menoa kotihommien edelle) ja aikaa tai motivaatiota edes välttämättömimmille askareille ei tahdo löytyä;
- jollain on aina flunssa ja kaikki tapaamiset peruuntuu järjestään;
- omat hermot menee joka päivä useaan kertaan, tulee huudettua lapselle vaikka ymmärränkin että se käyttäytyy vaan ikätasonsa mukaisesti eikä ole suunnitelmallisesti ja tahallaan hankala tapaus, ja sitten olen koko illan aina morkkiksessa ja vannon että huomenna en ainakaan suutu. Ja taas mennään...;
- tämäkin joulu menee ilman homejuustoa piparin päällä ja raakoja kaloja;
- aivojen tilalla on sellaista kaurapuuroa, että ei pysty keskittymään romaanien lukemiseen vaikka siihen olisi satunnaisesti aikaakin;
- yöt on pääsääntöisesti repaleisia ja miehen kanssa emme saa aikaiseksi pitää oikein jämäkkää unikoulua, vaikka molemmat joudumme valvomaan kun sängyssä on liikaa ihmisiä ja yksi kolmannes niistä poikittain potkimassa loppua kahta kolmannesta naamaan tai selkään. Mitä sitten tapahtuu kun vauva tulee?
tiistai 6. marraskuuta 2012
Halvatun mummo
Jo aiemmin kirjoittelin minun ja äitini väleistä. Tiivistettynä: äitini on aika värikäs persoona voimakkaine mielipiteineen, mutta ihana ja rakastava mummo pojalleni, ja heidän kahden välit ovatkin oikein lämpimät ja läheiset. Ja lastenhoitoapu on tietysti tosi tervetullutta ja otetaan kiitollisena vastaan.
Mutta. Poika vieroitettiin tutista muutama viikko sitten. Tutti oli enää vain unituttina, ja vähitellen muuttumassa pelkäksi puru- ja nakkeluesineeksi. Joten otimme tutin pois, veimme vanhat tutit ulos ketunpoikasille ja haimme lelukaupasta tutistaluopumislahjan. Huutoa oli yhtenä iltana puoli tuntia, sen jälkeen on silloin tällöin ollut ihan pientä ruikutusta ja satunnaisia kyselyitä.
Olen itse syönyt tuttia neljävuotiaaksi asti (voi apua!). Äitini mielestä tutti on lähes välttämätön kapine lapsen psyykkiselle kehitykselle, koska "se on lapsen ainoa turva". En nyt jaksa edes alkaa vaahdota tuosta kommentista, te lukijat varmaan arvaatte että minun mielestäni esim. äidin ja vauvan hyvä suhde on aika kiva turva lapselle. Ja niin edelleen.
Ilmoitin äidilleni, että poika on toki tulossa sovitusti mummolaan yökylään, mutta tutti on jätetty pois ja mummolassakin se on nyt sitten jätettävä. Äiti raivostui, ilmoitti ettei missään nimessä aio "kohdella lasta noin kaltoin" ja että toki antaa tutin pienelle joka on vasta kaksivuotias ja siis ihan avuton reppana. Kuuntelin aikana näitä todella kypsiä tuttiargumentteja ja ilmoitin, että yökylä on peruttu, hommaamme toisen lapsenvahdin. Äitini piti mykkäkoulua viikon, ja sitten soitti ja kyseli että milloin mummon kullanmuru on tulossa kylään. Kerroin, että milloin vaan, mutta tuttiasia on edelleen voimassa. Sain niskaani hirveän itkuhuutoryöpyn ja erinäisiä syytöksiä epäkelvosta äitiydestäni. Kyllä, yli kuusikymppisellä ihmisellä apinasuodatin ei toimi ollenkaan, ja sain kuulla että tutittomuus on "lapsen henkistä pahoinpitelyä" (kuten btw myös lelun vieminen kädestä silloin kun lelulla hakataan seinää tai lattiaa) ja että harrastan myös "lapsen fyysistä pahoinpitelyä", kun otan ruoat pois ("pidän tahallani kasvavaa lasta nälässä") kun heittely ja leikkiminen alkaa, ja kun herätän lapsen pitkäksi venähtäviltä päiväunilta, että ilta ei menisi ihan plörinäksi ("se kiukuttelee kun ei saa nukkua silloin kun nukuttaa ja muutenkin se stressaantuu sun kanssa kun koko ajan komennat"). Noh, ilmoitin tyynesti puhelimeen että voi soitella sitten kun on tyyntynyt ja hyväksynyt sen asian, että tuttiasiassa lapsen vanhemmat tekevät päätöksen jota muiden on kunnioitettava. Ja sanon vielä, että mummolassa lapsi saa muuten elää kuin pellossa, eli en jaksa puuttua herkutteluihin, unirytmeihin, melko asenteelliseen uskonnollisuuteen ja siihen, että pieni omnipotentti tyranni saa komennella ja riehua mielin määrin. Tuttiasia kuitenkin on sellainen, joka hankaloittaa meidän kotielämää tosi paljon, jos siitä lipsutaan vieroituksen jälkeen.
Kahden viikon mykkäkoulun jälkeen isäni uhrautui rauhantekijäksi ja oli ilmeisesti ottanut lapsuudenkodissani kurat niskaansa ja suostutellut äitini tekemään sovinnon, koska sain sieltä viime viikolla iloisen puhelun, jossa pyydettiin kylään ja syömään. Menimme, ja kaikki sujui hyvin, ja mummokin huomasi että lapsen kehitys ei ole vaarantunut tai hidastunut vaikka minun ja mieheni vanhemmuus on hänen mielestään niin kovin kyseenalaista. Jemmasin mummolan tutit laukkuuni ja heitin ne kotona roskiin.
Saan tästä tuttityranniydesta varmaan ikuisen leiman hankalana ja joustamattomana ihmisenä, ja äidilläni onkin todella kätevä ase tulevaisuutta varten, kun aina voi vedota tuttivieroitukseen, jos poika vaikka saa raivarit tai muuten käyttäytyy täysin ikätasonsa mukaisesti.
Joskus mietin, että kuinka helkkarin paljon paskaa ihmisen täytyy omilta vanhemmiltaan ottaa nöyrästi vastaan, kun lapsi-isovanhempi-suhdetta ei halua sabotoida. En tunne yhtään ketään muuta, jolla olisi niin hankala äiti (ainakaan tässä mummoudessa) kuin minulla. Miten voi olla niin uskomattoman vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsenlapsi ei ole oma lapsi vaan sillä on vanhemmat, jotka päättävät sen kasvatuksesta. Ei oma itsetuntoni tästä kärsi, mutta turhaudun todella voimakkaasti tällaisten ihmisten seurassa ja en välttämättä tule puolustaneeksi itseäni tarpeeksi ärhäkästi, kun koetan kaikin keinoin olla laskeutumatta samalle tasolle toisen kanssa. Äitini selvästi kerjää sitä, että saisi minulta täyslaidallisen kritiikkiä omasta äitiydestään, jotta voisi kirkastaa marttyyrinkruunuansa entisestään. Joskus on ihan todella hilkulla etten anna tulla koko lastia saman tien.
Nyt on kuitenkin myrsky vesilasissa taas tyyntynyt. Odotellaan, että leijonapojan flunssa hellittäisi loppuviikoksi ja poju menisi mummolle yökylään. Sitten tämä äiti ja isi viettäis pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, johon sisältyy ainakin saunomista, siivoamista ja syömistä, ehkä vielä jotain neljättäkin s:ää...
Mutta. Poika vieroitettiin tutista muutama viikko sitten. Tutti oli enää vain unituttina, ja vähitellen muuttumassa pelkäksi puru- ja nakkeluesineeksi. Joten otimme tutin pois, veimme vanhat tutit ulos ketunpoikasille ja haimme lelukaupasta tutistaluopumislahjan. Huutoa oli yhtenä iltana puoli tuntia, sen jälkeen on silloin tällöin ollut ihan pientä ruikutusta ja satunnaisia kyselyitä.
Olen itse syönyt tuttia neljävuotiaaksi asti (voi apua!). Äitini mielestä tutti on lähes välttämätön kapine lapsen psyykkiselle kehitykselle, koska "se on lapsen ainoa turva". En nyt jaksa edes alkaa vaahdota tuosta kommentista, te lukijat varmaan arvaatte että minun mielestäni esim. äidin ja vauvan hyvä suhde on aika kiva turva lapselle. Ja niin edelleen.
Ilmoitin äidilleni, että poika on toki tulossa sovitusti mummolaan yökylään, mutta tutti on jätetty pois ja mummolassakin se on nyt sitten jätettävä. Äiti raivostui, ilmoitti ettei missään nimessä aio "kohdella lasta noin kaltoin" ja että toki antaa tutin pienelle joka on vasta kaksivuotias ja siis ihan avuton reppana. Kuuntelin aikana näitä todella kypsiä tuttiargumentteja ja ilmoitin, että yökylä on peruttu, hommaamme toisen lapsenvahdin. Äitini piti mykkäkoulua viikon, ja sitten soitti ja kyseli että milloin mummon kullanmuru on tulossa kylään. Kerroin, että milloin vaan, mutta tuttiasia on edelleen voimassa. Sain niskaani hirveän itkuhuutoryöpyn ja erinäisiä syytöksiä epäkelvosta äitiydestäni. Kyllä, yli kuusikymppisellä ihmisellä apinasuodatin ei toimi ollenkaan, ja sain kuulla että tutittomuus on "lapsen henkistä pahoinpitelyä" (kuten btw myös lelun vieminen kädestä silloin kun lelulla hakataan seinää tai lattiaa) ja että harrastan myös "lapsen fyysistä pahoinpitelyä", kun otan ruoat pois ("pidän tahallani kasvavaa lasta nälässä") kun heittely ja leikkiminen alkaa, ja kun herätän lapsen pitkäksi venähtäviltä päiväunilta, että ilta ei menisi ihan plörinäksi ("se kiukuttelee kun ei saa nukkua silloin kun nukuttaa ja muutenkin se stressaantuu sun kanssa kun koko ajan komennat"). Noh, ilmoitin tyynesti puhelimeen että voi soitella sitten kun on tyyntynyt ja hyväksynyt sen asian, että tuttiasiassa lapsen vanhemmat tekevät päätöksen jota muiden on kunnioitettava. Ja sanon vielä, että mummolassa lapsi saa muuten elää kuin pellossa, eli en jaksa puuttua herkutteluihin, unirytmeihin, melko asenteelliseen uskonnollisuuteen ja siihen, että pieni omnipotentti tyranni saa komennella ja riehua mielin määrin. Tuttiasia kuitenkin on sellainen, joka hankaloittaa meidän kotielämää tosi paljon, jos siitä lipsutaan vieroituksen jälkeen.
Kahden viikon mykkäkoulun jälkeen isäni uhrautui rauhantekijäksi ja oli ilmeisesti ottanut lapsuudenkodissani kurat niskaansa ja suostutellut äitini tekemään sovinnon, koska sain sieltä viime viikolla iloisen puhelun, jossa pyydettiin kylään ja syömään. Menimme, ja kaikki sujui hyvin, ja mummokin huomasi että lapsen kehitys ei ole vaarantunut tai hidastunut vaikka minun ja mieheni vanhemmuus on hänen mielestään niin kovin kyseenalaista. Jemmasin mummolan tutit laukkuuni ja heitin ne kotona roskiin.
Saan tästä tuttityranniydesta varmaan ikuisen leiman hankalana ja joustamattomana ihmisenä, ja äidilläni onkin todella kätevä ase tulevaisuutta varten, kun aina voi vedota tuttivieroitukseen, jos poika vaikka saa raivarit tai muuten käyttäytyy täysin ikätasonsa mukaisesti.
Joskus mietin, että kuinka helkkarin paljon paskaa ihmisen täytyy omilta vanhemmiltaan ottaa nöyrästi vastaan, kun lapsi-isovanhempi-suhdetta ei halua sabotoida. En tunne yhtään ketään muuta, jolla olisi niin hankala äiti (ainakaan tässä mummoudessa) kuin minulla. Miten voi olla niin uskomattoman vaikeaa hyväksyä sitä, että lapsenlapsi ei ole oma lapsi vaan sillä on vanhemmat, jotka päättävät sen kasvatuksesta. Ei oma itsetuntoni tästä kärsi, mutta turhaudun todella voimakkaasti tällaisten ihmisten seurassa ja en välttämättä tule puolustaneeksi itseäni tarpeeksi ärhäkästi, kun koetan kaikin keinoin olla laskeutumatta samalle tasolle toisen kanssa. Äitini selvästi kerjää sitä, että saisi minulta täyslaidallisen kritiikkiä omasta äitiydestään, jotta voisi kirkastaa marttyyrinkruunuansa entisestään. Joskus on ihan todella hilkulla etten anna tulla koko lastia saman tien.
Nyt on kuitenkin myrsky vesilasissa taas tyyntynyt. Odotellaan, että leijonapojan flunssa hellittäisi loppuviikoksi ja poju menisi mummolle yökylään. Sitten tämä äiti ja isi viettäis pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, johon sisältyy ainakin saunomista, siivoamista ja syömistä, ehkä vielä jotain neljättäkin s:ää...
Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...
Marraskuu. Olen oikeastaan vähän syysihminen ja marraskuu ei ole minulle se pahin kuukausi vuodesta, mutta on nyt sentään aika pimeää. Lapsiteknisistä syistä kynttilöiden polttaminen kotona ei onnistu kovin spontaanisti ja iltaisin oma aika alkaa nykyään vasta puoli kymmenen jälkeen kun leijonapoika on vihdoin nukahtanut. Kynttilätunnelmoinnille ei kauheasti jää aikaakaan, muutenkin meinaa hämärässä nukahtaa niille sijoilleen :) Vuoden turhin kuukausi on minusta tammikuu. Silloin joulu ja muutkin juhlat ovat jo ohi, mutta sydäntalvi, pakkanen/loska ja pimeys vaan jatkuvat vaikka niistä on jo nautittu koko joulukuun ajana. Helmikuun lopulla alkaa päivä pidetä ja mieli virkistyä valon myötä, ja silloin on etelärannikollakin takuuvalkoista.
Töidenvälinen loma alkaa olla lopuillaan. On jonkin verran levätty, hoidettu lasta kotona perhepäivähoitajan lomaviikon ajan ja nyt podetaan nuhaa. Pojan siis piti mennä tällä viikolla hoitoon ja minun tehdä vaikka mitä kotihommia (kukkamultien vaihto, uunin puhdistus, kaappien siivous yms. viikkosiivoukseen kuulumatonta), askarrella itse joulukortteja, nukkua univelkoja pois, shoppailla uusia työvaatteita (uusi toimenkuva vaatii melkein jakkupukutasoista pukeutumista entisen farkkutyylin sijaan) ja maleksia kaupungilla, mutta sairastelu sekoitti pakkaa. Jospa huomenna uskaltaisi laittaa lapsen jo puoleksi päiväksi hoitoon ja mennä itse lounaalle ystävän kanssa. Ensi yö sen näyttää. Lapsihan siis sairastaa flunssat tosi rajuina, meillä on infektioastmaepäilyä, joten jokainen huonosti hoidettu nuha on potentiaalinen osastokeikka jos henki pääsee oikein ahtautumaan viruksen myötä. Ollaan yleensä tosi varpaillaan ja vältetään tartuntoja viimeiseen saakka, ja vuoteen ei olekaan tarvinnut käydä edes päivystyksessä. Minua usein kritisoidaan suoraan ja epäsuoraan siitä että vältän muita sairaita lapsia ja aikuisia kuin ruttoa, koska "kyllähän kaikilla lapsilla aina nenä vähän vuotaa, ei sitä voi vältellä". Minusta kyllä voi ja haluan. Ja todellakaan ei kaikilla lapsilla aina nenä vuoda. Flunssan pitäisi antaa parantua rauhassa eikä mennä heti kuumeen laskettua puolikuntoisena päiväkotiin tai kerhoihin, siinähän se pitkittyy. Tietenkään viikon poissaolo töistä ei ole useimmille vanhemmille mahdollista tai millään lailla järkevää, mutta sillä noita tauteja hillittäisiin. Se, mikä toisissa perheissä on vähän vuotava nenä ja muutama yskähdys, on meillä 38+ kuume, niin raju flunssa että lapsi rääkyy suoraa huutoa kun joka paikkaan koskee ja pää on ihan tukossa, nenä valuu, silmät valuu, suusta valuu kuola kun on pakko läähättää että henkeä saisi edes jostain rööristä. Ja tätä kestää viikon, jälkiräkää sitten vielä ainakin toisen viikon. Joten mieluummin säästän sitä sairastelua vaikka vähän myöhemmälle iälle, kun keuhkoputkilla on enemmän läpimittaa, lapsella enemmän käsityskykyä maailmasta ja sairastamisestaan ja enemmän kiinnostusta sisäleikkeihin, joita sairaspäivinä on pakko harrastaa ulkoilun sijaan.
Korvatulehduksia ei muuten ole ollut yhtään, ja poika on 2 v. 3 kk. Ehkä se on pneumokokkirokotteen ansiota, ehkä vaan sattumaa. Mutta jotain positiivista terveysrintamalla kuitenkin! Meillä suositaan rokotteita, ja influenssarokote on todellakin jo otettu sekä pojalle että äidille, yllä kuvatun sairaskertomuksen takia. Jos tulisi influenssa, se olisi varma sairaalacase pojalle. Ei siis leikitä tulella.
Oma vointi on aika hyvä. Uni tulee öisin kohtalaisesti silmään, ja enää ei tarvitse sietää 2 h yöunia kuin tosi harvoin. Masu on mallia rv 30 (oikeasti rv 20) ja melske on kova. Jokainen neuvolan terkkari ja ultraaja on ollut oikeasti hieman hämmästyneen näköinen todetessaan että vauva on todellakin erittäin kova liikkumaan. No, niin on. Potkut tuntuu selvästi kättä vasten. Rakenneultra on aika pian ja en osaa hirveästi huolestua vauvan terveydestä, se varmaan ei mellastaisi noin paljon jos olisi jotain ongelmaa. Perinteiseen tyyliin enemmän jännittää vauvan sukupuoli. Pojasta olen varma, koska mielikuvissani minulla on kaksi nappisilmäistä villiä poikaa. Tyttö olisi melkoinen yllätys, toki oikein mieluinen yllätys. Pojalle on jo nimikin valmiina. Tulipa kumpi hyvänsä, se on niin rakas että pakahduttaa.
Uuden työn aloitus innostaa ja jännittää. Silloin tällöin pintaan putkahtaa ajatuksia omasta taitamattomuudesta, raskausaivoisuudesta ja vanhan työn helppoudesta, mutta pääosin olen oikein positiivisella mielellä ja haluan tarttua uuteen. Pelkät ulkoisetkin hyvät puolet, kuten toimiston erittäin keskeinen sijainti ja viihtyisyys, saavat minut innostumaan vaikka niillä ei toimenkuvan kanssa olekaan mitään tekemistä. Uusi toimenkuvani sisältää paljon ihmiskontakteja ja aiempaa vähemmän kellontarkkaa sähköpostin vahtaamista, ja tätä odotan kovasti. Toivon, että vointi olisi hyvä vielä seuraavat kolme kuukautta ennen kuin äitiysloma alkaa olla tosi lähellä, ja jaksaisin ja saisin tehdä työni hyvin. Olisi kurjaa heittäytyä heti saikulle oman tai lapsen sairastelun takia, vaikka sille ei sitten mitään voisikaan.
Lähitulevaisuuden pohdintoja:
Töidenvälinen loma alkaa olla lopuillaan. On jonkin verran levätty, hoidettu lasta kotona perhepäivähoitajan lomaviikon ajan ja nyt podetaan nuhaa. Pojan siis piti mennä tällä viikolla hoitoon ja minun tehdä vaikka mitä kotihommia (kukkamultien vaihto, uunin puhdistus, kaappien siivous yms. viikkosiivoukseen kuulumatonta), askarrella itse joulukortteja, nukkua univelkoja pois, shoppailla uusia työvaatteita (uusi toimenkuva vaatii melkein jakkupukutasoista pukeutumista entisen farkkutyylin sijaan) ja maleksia kaupungilla, mutta sairastelu sekoitti pakkaa. Jospa huomenna uskaltaisi laittaa lapsen jo puoleksi päiväksi hoitoon ja mennä itse lounaalle ystävän kanssa. Ensi yö sen näyttää. Lapsihan siis sairastaa flunssat tosi rajuina, meillä on infektioastmaepäilyä, joten jokainen huonosti hoidettu nuha on potentiaalinen osastokeikka jos henki pääsee oikein ahtautumaan viruksen myötä. Ollaan yleensä tosi varpaillaan ja vältetään tartuntoja viimeiseen saakka, ja vuoteen ei olekaan tarvinnut käydä edes päivystyksessä. Minua usein kritisoidaan suoraan ja epäsuoraan siitä että vältän muita sairaita lapsia ja aikuisia kuin ruttoa, koska "kyllähän kaikilla lapsilla aina nenä vähän vuotaa, ei sitä voi vältellä". Minusta kyllä voi ja haluan. Ja todellakaan ei kaikilla lapsilla aina nenä vuoda. Flunssan pitäisi antaa parantua rauhassa eikä mennä heti kuumeen laskettua puolikuntoisena päiväkotiin tai kerhoihin, siinähän se pitkittyy. Tietenkään viikon poissaolo töistä ei ole useimmille vanhemmille mahdollista tai millään lailla järkevää, mutta sillä noita tauteja hillittäisiin. Se, mikä toisissa perheissä on vähän vuotava nenä ja muutama yskähdys, on meillä 38+ kuume, niin raju flunssa että lapsi rääkyy suoraa huutoa kun joka paikkaan koskee ja pää on ihan tukossa, nenä valuu, silmät valuu, suusta valuu kuola kun on pakko läähättää että henkeä saisi edes jostain rööristä. Ja tätä kestää viikon, jälkiräkää sitten vielä ainakin toisen viikon. Joten mieluummin säästän sitä sairastelua vaikka vähän myöhemmälle iälle, kun keuhkoputkilla on enemmän läpimittaa, lapsella enemmän käsityskykyä maailmasta ja sairastamisestaan ja enemmän kiinnostusta sisäleikkeihin, joita sairaspäivinä on pakko harrastaa ulkoilun sijaan.
Korvatulehduksia ei muuten ole ollut yhtään, ja poika on 2 v. 3 kk. Ehkä se on pneumokokkirokotteen ansiota, ehkä vaan sattumaa. Mutta jotain positiivista terveysrintamalla kuitenkin! Meillä suositaan rokotteita, ja influenssarokote on todellakin jo otettu sekä pojalle että äidille, yllä kuvatun sairaskertomuksen takia. Jos tulisi influenssa, se olisi varma sairaalacase pojalle. Ei siis leikitä tulella.
Oma vointi on aika hyvä. Uni tulee öisin kohtalaisesti silmään, ja enää ei tarvitse sietää 2 h yöunia kuin tosi harvoin. Masu on mallia rv 30 (oikeasti rv 20) ja melske on kova. Jokainen neuvolan terkkari ja ultraaja on ollut oikeasti hieman hämmästyneen näköinen todetessaan että vauva on todellakin erittäin kova liikkumaan. No, niin on. Potkut tuntuu selvästi kättä vasten. Rakenneultra on aika pian ja en osaa hirveästi huolestua vauvan terveydestä, se varmaan ei mellastaisi noin paljon jos olisi jotain ongelmaa. Perinteiseen tyyliin enemmän jännittää vauvan sukupuoli. Pojasta olen varma, koska mielikuvissani minulla on kaksi nappisilmäistä villiä poikaa. Tyttö olisi melkoinen yllätys, toki oikein mieluinen yllätys. Pojalle on jo nimikin valmiina. Tulipa kumpi hyvänsä, se on niin rakas että pakahduttaa.
Uuden työn aloitus innostaa ja jännittää. Silloin tällöin pintaan putkahtaa ajatuksia omasta taitamattomuudesta, raskausaivoisuudesta ja vanhan työn helppoudesta, mutta pääosin olen oikein positiivisella mielellä ja haluan tarttua uuteen. Pelkät ulkoisetkin hyvät puolet, kuten toimiston erittäin keskeinen sijainti ja viihtyisyys, saavat minut innostumaan vaikka niillä ei toimenkuvan kanssa olekaan mitään tekemistä. Uusi toimenkuvani sisältää paljon ihmiskontakteja ja aiempaa vähemmän kellontarkkaa sähköpostin vahtaamista, ja tätä odotan kovasti. Toivon, että vointi olisi hyvä vielä seuraavat kolme kuukautta ennen kuin äitiysloma alkaa olla tosi lähellä, ja jaksaisin ja saisin tehdä työni hyvin. Olisi kurjaa heittäytyä heti saikulle oman tai lapsen sairastelun takia, vaikka sille ei sitten mitään voisikaan.
Lähitulevaisuuden pohdintoja:
- Mitkä ovat parhaat sisarusrattaat? Tarvitaan sellaiset "päällekkäin"/"peräkkäin" istuttavat. Phil&Teds vai Britax?
- Jos se onkin tyttö, mikä on nimi? Suvussa on pari kivaa nimeä, mutta ei niin kivaa että niistä olisi etunimiksi.
- Milloin viimeistään pitää todella tiukasti rajoittaa herkuttelua, jos haluaa välttyä raskausdiabetekselta ja liian isolta vauvalta? Puolimatkan krouvissa? Leijonapojan raskaus meni hyvin joten oletusarvo on että tämäkin menisi, mutta painoindeksi kuitenkin alkaa kolmosella eli riskiryhmässä ollaan. Itsekuri ei nyt ole yhtään niin vahva kuin ekassa raskaudessa.
- Mikä on minulle oikea määrä pitää esikoista hoidossa vauvan synnyttyä?
torstai 11. lokakuuta 2012
Tilannepäivitys
Äh, taas meni monta viikkoa ja en muka ole ehtinyt koneelle. En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida lempiblogejani! Häpeällistä, sanon. Töissähän olen koneella sen 8 tuntia päivässä mutta avokonttorissa en halua blogata ja koska en ole siellä tullut vauvakaapista ulos, olen vähän varpaillani siitä näkevätkö kaikki minun selaavan vain vauva- ja lapsiaiheisia sivuja. Iltaisin on kotona hässäkkää ja kun poika vihdoin nukkuu, äitikin simahtaa. Tyhjän paperin paniikki meinaa iskeä. Usein tulee mieleen aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta kun sormet näppiksellä eivät lennä ajatuksen nopeudella, niin se sitten jää. Ai että mua muuten ärsyttää kun muut selittelevät että "se vaan sitten jäi" tai "jotenkin se arki vei mennessään". Niin. Kröhöm.
Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla, ja kivasti on mennyt. Joitain eteiseenjäämisitkuja tuli ensimmäisten viikkojen aikana, mutta ne loppuivat aika pian. Nykyään ei näy kuin vilahdus ja tyyppi on lelulaatikon kimpussa. Iltaisin on meno kotona aika villiä. Menee ehkä protestoinnin piikkiin, ehkä päivät myös vähän väsyttävät. Tai ehkä nyt on taas vaan joku Vaihe.
Vaiheista puheen ollen, meidän hyvä nukkuja on nykyään ihan pirullinen nukutettava. Otettiin tavoitteeksi jättää jäppinen omaan sänkyynsä nukahtamaan iltasadun ja -laulun jälkeen. Karkailuksi meni. Mutta silleen, että poika juoksee aina takaisin omaan sänkyynsä kun näkee meidän liikahtavankaan. Eli se perinteinen "kannetaan takaisin sänkyyn" EI toimi, kun lapsi juoksee kikattaen itse takaisin. On pidetty ovea raollaan - karkailua. On pidetty ovea kiinni - kolistelua säkkipimeässä huoneessa ja parkkeeraaminen oven taakse lattialle nukkumaan tyynyn kanssa. On maaniteltu, rauhoiteltu, huudettu, uhkailtu jne. eli käytetty koko keinoarsenaali. Yksi ilta sain niin tarpeekseni että otin ihan sen kummemmin asiaa suunnittelematta tutin pois, kun sitäkin vaan pureskeltiin ja heiteltiin. Puoli tuntia huutoa sen perään, sitten ei mitään. (Tai siis riehumista kyllä, mutta ei tutin takia.) Seuraavana päivänä käytiin viemässä koko tuttiarsenaali pihalle puun juurelle ketunpoikasia varten, ja haettiin lelukaupasta tutinluovutuspalkinto. Kotiin tullessa käytiin vielä tarkistamassa, että ketut todella olivat hakeneet tutit pois, ja olivathan ne. Tuttia ei ole sen koommin juurikaan kaipailtu, eli oli ihan korkea aika ottaa se pois. Öisin heräillään tai ei heräillä, mutta ei se minusta mitenkään ole muuttunut sitten aikaa tutin kanssa. Joskus pitää herätä juttelemaan tai ihailemaan maisemia ikkunasta tai miettimään lelujen kuulumisia, joskus on kylmä/jano/yskä/nuha, joskus lapsi haluaa meidän sänkyyn. Viimeiset pari yötä koko perhe on nukkunut hyvin kaikki omissa sängyissään. Toivottavasti tämä olisi nyt se uusin Vaihe.
Myös syöminen on välillä tuskallista, kun ruokaennakkoluuloisuus on iskenyt päälle ja muutenkaan ei aina malttaisi syödä kuin henkensä pitimiksi, kun on kaikkea muutakin kivaa tekemistä. Lempiruoat sentään vielä maittavat, ja kun pöperöä on tarjolla viidesti päivässä, ei tuo nälkäänkään kuole. Hoidossa syö kuulemma aina hyvin. Niin ja syö itse, sen oppiminen, tai siis lusikan käyttöön suostuminen, kesti kaksi päivää. Myös potalla käydään sielä ihan kiltisti ja joskus jopa code brown jysähtää muoviin. Miksei kotona mikään toimi, kysyn vaan.
Niin, ja sitten Pummi. Nyt on kuudestoista viikko. Jo 12. viikolla olin tuntevinani pientä liikettä, ja kyllä melkein joka päivä pientä liikehdintää tuntuu. Välillä olen edelleen epävarma että kuvittelenko vaan kaiken, mutta tällä viikolla sain jo pyydystettyä mahan päältä kättä vasten tuntuvan pienen liikkeen. Siellä ollaan siis. Ultrassa kaikki hyvin, kätilön mukaan erittäin vilkas tapaus. (No shit sherlock, ei kai kukaan kuvitellut että minä saisin rauhallisia lapsia...) Neuvolassa ei sydänääniä saatu kuulumaan, mutta dopplerin ruudulla pulssi kuulemma näkyi hyvin, ääni vaan ei päässyt kuuluviin asti kun vauva ei malttanut olla sitä paria sekuntia paikoillaan että laite ehtisi rekisteröidä jumputuksen. Masu on turpea ja vielä ihan pehmeä, mutta olenkin tämmöinen omenan mallinen tyyppi ja sinne makkaroiden alle on pienen hyvä hävitä varmaan vielä pariksi-kolmeksi viikoksi. Osa normihousuista vielä mahtuu. Alavatsalla on pientä pullistumaa, mutta ei se näy kuin ilman vaatteita, missä asussa harvemmin julkisesti liikun. Sellainen pieni paniikki, onko kaikki hyvin, nostaa koko ajan päätään. Mietin pitäisikö uhrata se 150 eur yksityiselle mielenrauhaultraan, tarkistamaan vaan onko 13-senttinen ihminen ihan ok. Kai se on, mutta kovasti haluaisin tietää enkä jaksaisi odotella masun näkyvää kasvua tai vasta kuuden viikon päästä olevaa rakenneultraa. Oma vointi on elokuuhun verrattuna varsin hyvä. Pääsin sittenkin alkuraskaudesta oksentamatta, vaikka kuuden viikon ajan se oli koko ajan kulman takana. Vatsaa välillä vihloo ja jomottaa, aina pissattaa, tissitkin on tulleet vähän herkiksi. Nukun ihan mielettömän huonosti, hormonit ilmeisesti vievät unet, eli herään yöllä valvomaan moneksi tunniksi ja vasta sitten alkaa nukuttaa kun pitäisi nousta töihin. Sittenpä onkin reipas olo. Not. Jonkin verran olen tehnyt etätöitä, mikä mahdollistaa tunnin-parin torkkumisen sen jälkeen kun mies on vienyt lapsen hoitoon. Unettomuus aiheuttaa mahtavia päänsärkyjä ja toisinaan vielä huonovointisuuttakin, vaikka jälkimmäisestä vaivasta on muuten päästy. Voi että ruoka on muuten hyvää!
Ja se työ. Sanoinko, että haluan olla nyt tuossa vanhassa ja turvallisessa työssä ja jäädä siitä äitiyslomalle, että olisi vakkarihommaa mihin palata? Noh, tuli yksi lupaava paikka samalla alalla hakuun, pistin ihan piruuttani paperit sisään, koska mitä tässä nyt voi menettääkään. Paluupostissa sain haastattelukutsun. Kävin haastattelussa ja pari tuntia sen jälkeen sain työtarjouksen. Varsinainen toimenkuva on minulle hieman uusi, mutta alaa tunnen niin hyvin että opettelu ei liene kauhean vaikeaa. Palkka nousee, toimiston sijainti on mitä mainioin, olen oikeasti innostunut ja inspiroitunut ja utelias uusista asioista - tunteita, joita en työelämässä niin kovin usein enää ole tuntenut. Ovelana ihmisenä kikkailin työllistymiseni näin: En kertonut haastattelussa raskaudesta mitään, arvannette varmaan olisinko saanut paikkaa silloin... Hoidin asian niin että sain uudelta työnantajalta heidän allekirjoittamansa sopparin katsottavaksi. Tässä vaiheessa ilmoitin raskaudesta. Sopimus oli jo lainvoimainen, joten heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnitella minua iloisista uutisista :) Sitten kävin pistämässä itsekin nimen paperiin ja irtisanoin itseni vanhasta. Pian työvelvoite loppuu ja saan hieman huilia kotona ennen kuin uudet haasteet alkavat. Olisi tää voinut huonomminkin mennä, ehkä.
Nyt on pakko lopettaa, lapsi on vihdoin nukahtanut ja Areenassa on monta jaksoa Solsidania katsomatta. Ja pakastimessa on Mudcake-jäätelöä. Ja nukuin viime yönä aika hyvin joten jaksan vähän vielä valvoa.
Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla, ja kivasti on mennyt. Joitain eteiseenjäämisitkuja tuli ensimmäisten viikkojen aikana, mutta ne loppuivat aika pian. Nykyään ei näy kuin vilahdus ja tyyppi on lelulaatikon kimpussa. Iltaisin on meno kotona aika villiä. Menee ehkä protestoinnin piikkiin, ehkä päivät myös vähän väsyttävät. Tai ehkä nyt on taas vaan joku Vaihe.
Vaiheista puheen ollen, meidän hyvä nukkuja on nykyään ihan pirullinen nukutettava. Otettiin tavoitteeksi jättää jäppinen omaan sänkyynsä nukahtamaan iltasadun ja -laulun jälkeen. Karkailuksi meni. Mutta silleen, että poika juoksee aina takaisin omaan sänkyynsä kun näkee meidän liikahtavankaan. Eli se perinteinen "kannetaan takaisin sänkyyn" EI toimi, kun lapsi juoksee kikattaen itse takaisin. On pidetty ovea raollaan - karkailua. On pidetty ovea kiinni - kolistelua säkkipimeässä huoneessa ja parkkeeraaminen oven taakse lattialle nukkumaan tyynyn kanssa. On maaniteltu, rauhoiteltu, huudettu, uhkailtu jne. eli käytetty koko keinoarsenaali. Yksi ilta sain niin tarpeekseni että otin ihan sen kummemmin asiaa suunnittelematta tutin pois, kun sitäkin vaan pureskeltiin ja heiteltiin. Puoli tuntia huutoa sen perään, sitten ei mitään. (Tai siis riehumista kyllä, mutta ei tutin takia.) Seuraavana päivänä käytiin viemässä koko tuttiarsenaali pihalle puun juurelle ketunpoikasia varten, ja haettiin lelukaupasta tutinluovutuspalkinto. Kotiin tullessa käytiin vielä tarkistamassa, että ketut todella olivat hakeneet tutit pois, ja olivathan ne. Tuttia ei ole sen koommin juurikaan kaipailtu, eli oli ihan korkea aika ottaa se pois. Öisin heräillään tai ei heräillä, mutta ei se minusta mitenkään ole muuttunut sitten aikaa tutin kanssa. Joskus pitää herätä juttelemaan tai ihailemaan maisemia ikkunasta tai miettimään lelujen kuulumisia, joskus on kylmä/jano/yskä/nuha, joskus lapsi haluaa meidän sänkyyn. Viimeiset pari yötä koko perhe on nukkunut hyvin kaikki omissa sängyissään. Toivottavasti tämä olisi nyt se uusin Vaihe.
Myös syöminen on välillä tuskallista, kun ruokaennakkoluuloisuus on iskenyt päälle ja muutenkaan ei aina malttaisi syödä kuin henkensä pitimiksi, kun on kaikkea muutakin kivaa tekemistä. Lempiruoat sentään vielä maittavat, ja kun pöperöä on tarjolla viidesti päivässä, ei tuo nälkäänkään kuole. Hoidossa syö kuulemma aina hyvin. Niin ja syö itse, sen oppiminen, tai siis lusikan käyttöön suostuminen, kesti kaksi päivää. Myös potalla käydään sielä ihan kiltisti ja joskus jopa code brown jysähtää muoviin. Miksei kotona mikään toimi, kysyn vaan.
Niin, ja sitten Pummi. Nyt on kuudestoista viikko. Jo 12. viikolla olin tuntevinani pientä liikettä, ja kyllä melkein joka päivä pientä liikehdintää tuntuu. Välillä olen edelleen epävarma että kuvittelenko vaan kaiken, mutta tällä viikolla sain jo pyydystettyä mahan päältä kättä vasten tuntuvan pienen liikkeen. Siellä ollaan siis. Ultrassa kaikki hyvin, kätilön mukaan erittäin vilkas tapaus. (No shit sherlock, ei kai kukaan kuvitellut että minä saisin rauhallisia lapsia...) Neuvolassa ei sydänääniä saatu kuulumaan, mutta dopplerin ruudulla pulssi kuulemma näkyi hyvin, ääni vaan ei päässyt kuuluviin asti kun vauva ei malttanut olla sitä paria sekuntia paikoillaan että laite ehtisi rekisteröidä jumputuksen. Masu on turpea ja vielä ihan pehmeä, mutta olenkin tämmöinen omenan mallinen tyyppi ja sinne makkaroiden alle on pienen hyvä hävitä varmaan vielä pariksi-kolmeksi viikoksi. Osa normihousuista vielä mahtuu. Alavatsalla on pientä pullistumaa, mutta ei se näy kuin ilman vaatteita, missä asussa harvemmin julkisesti liikun. Sellainen pieni paniikki, onko kaikki hyvin, nostaa koko ajan päätään. Mietin pitäisikö uhrata se 150 eur yksityiselle mielenrauhaultraan, tarkistamaan vaan onko 13-senttinen ihminen ihan ok. Kai se on, mutta kovasti haluaisin tietää enkä jaksaisi odotella masun näkyvää kasvua tai vasta kuuden viikon päästä olevaa rakenneultraa. Oma vointi on elokuuhun verrattuna varsin hyvä. Pääsin sittenkin alkuraskaudesta oksentamatta, vaikka kuuden viikon ajan se oli koko ajan kulman takana. Vatsaa välillä vihloo ja jomottaa, aina pissattaa, tissitkin on tulleet vähän herkiksi. Nukun ihan mielettömän huonosti, hormonit ilmeisesti vievät unet, eli herään yöllä valvomaan moneksi tunniksi ja vasta sitten alkaa nukuttaa kun pitäisi nousta töihin. Sittenpä onkin reipas olo. Not. Jonkin verran olen tehnyt etätöitä, mikä mahdollistaa tunnin-parin torkkumisen sen jälkeen kun mies on vienyt lapsen hoitoon. Unettomuus aiheuttaa mahtavia päänsärkyjä ja toisinaan vielä huonovointisuuttakin, vaikka jälkimmäisestä vaivasta on muuten päästy. Voi että ruoka on muuten hyvää!
Ja se työ. Sanoinko, että haluan olla nyt tuossa vanhassa ja turvallisessa työssä ja jäädä siitä äitiyslomalle, että olisi vakkarihommaa mihin palata? Noh, tuli yksi lupaava paikka samalla alalla hakuun, pistin ihan piruuttani paperit sisään, koska mitä tässä nyt voi menettääkään. Paluupostissa sain haastattelukutsun. Kävin haastattelussa ja pari tuntia sen jälkeen sain työtarjouksen. Varsinainen toimenkuva on minulle hieman uusi, mutta alaa tunnen niin hyvin että opettelu ei liene kauhean vaikeaa. Palkka nousee, toimiston sijainti on mitä mainioin, olen oikeasti innostunut ja inspiroitunut ja utelias uusista asioista - tunteita, joita en työelämässä niin kovin usein enää ole tuntenut. Ovelana ihmisenä kikkailin työllistymiseni näin: En kertonut haastattelussa raskaudesta mitään, arvannette varmaan olisinko saanut paikkaa silloin... Hoidin asian niin että sain uudelta työnantajalta heidän allekirjoittamansa sopparin katsottavaksi. Tässä vaiheessa ilmoitin raskaudesta. Sopimus oli jo lainvoimainen, joten heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnitella minua iloisista uutisista :) Sitten kävin pistämässä itsekin nimen paperiin ja irtisanoin itseni vanhasta. Pian työvelvoite loppuu ja saan hieman huilia kotona ennen kuin uudet haasteet alkavat. Olisi tää voinut huonomminkin mennä, ehkä.
Nyt on pakko lopettaa, lapsi on vihdoin nukahtanut ja Areenassa on monta jaksoa Solsidania katsomatta. Ja pakastimessa on Mudcake-jäätelöä. Ja nukuin viime yönä aika hyvin joten jaksan vähän vielä valvoa.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Mitä kuuluu kaksivuotiaalle?
Lapsellahan on aina menossa jokin vaihe. Nyt kun mittarissa on kaksi vuotta ja pikkuisen päälle, on mielenkiintoista listata meidän meininkiä. Kokopäiväisenä kotiäitinä sitä usein keskittyy liikaa niihin negatiivisiin tapahtumiin, taitoihin ja vaiheisiin (siis niihin aikuisen helppoa elämää hankaloittaviin hetkiin) eikä aina muista, että kyllä se pikkuinen on varsin fiksu, ihana ja taitavakin.
Semmoista tänne. Ei käy aika pitkäksi tuon tenavan kanssa. Oma olo on välillä vielä kehnonlainen, joskin pientä valonsädettä tunnelin päässä on ehkä nähtävissä. Jos saisi öisin nukuttua niin sitten päivätkin ehkä olisivat helpompia, mutta lähes joka yö valvon 3-5 tuntia joko pahoinvoinnin tai jonkin muun vaivan tai nälän/janon takia, tai sitten ihan muuten vaan kun ei uni tule silmään vaikka väsyttää niin että meinaa järki lähteä. Hohhoijaa. Jospa tämä kohta tästä. Vinkkejä unen tulon avittamiseen otetaan vastaan, kun mitään relaksantteja tai nukahtamislääkkeitä ei nyt voi käyttää. Pimeys, raikas ilma, oikeanlainen tankkaus ja liikunta, korvatulpat kokeiltu jo.
Meillä osataan / on pinnalla:
- Juosta todella kovaa, hyppiä, kiipeillä, mennä portaat ylös ja alas vuoroaskelin. Karkea motoriikka on pojalla selvästi ikäistään paremmin hallussa. Esim. kiipeilytelineet ovat ihan piece of cake, ja minun tehtäväkseni jääkin joko kiivetä perään tai pitää kiinni takin helmasta ettei poika pääse telineen ylärimalle keikkumaan. Haavereita sattuu silti vaikka millä mitalla. Tälläkin viikolla tultiin taas pää edellä betoniin, onneksi nenä ja hampaat jäivät (tällä kertaa) ehjiksi. Kotona saa olla ihan jatkuvasti agilitytuomarina (suoritus hylätty!).
- Edelleen tavaroiden heittely ja rikkominen. Jokin sisäinen pakko ajaa saattamaan minkä tahansa tavaran riekaleiksi, sirpaleiksi tai säpäleiksi. Säännöt ovat tiedossa ja välillä näkee, mikä sisäinen taistelu käydään "ei saa rikkoa ja heittää mitään" -kiellon ja paiskaamisen houkutuksen välillä.
- Melkein kaikki kirjaimet, numerot, useimmat värit. Valtava kiinnostuksen kohde ovat logot ja merkit. Tuttuja automerkkejä bongaillaan jatkuvasti, poika tykkää selailla kirjoja ja lehtiä ja riemastuu aina kun tunnistaa tikkukirjaimia. Yleensä ihan oikein. Lukeminen on tosi kova juttu, tällä hetkellä parasta ovat Tomppa-kirjat.
- Laulamisen aloittamista yritellään. Monotoninen laulun sanojen toistelu on muuttunut korkeudeltaan vaihtelevaksi ujellukseksi joka apinoi rytmiä. Meillä lauletaan, soitetaan ja kuunnellaan musiikkia paljon, joten kiinnostus on varmaan ihan luontaista seurausta altistuksesta.
- Puhetta riittää. Parhaimmillaan 8-10 sanan lauseita, nykyään pari sellaista jo päivittäin. Pääasiassa puhe kuitenkin vielä 3-4 sanan lauseita tai yksittäisiä sanoja, joista voi päätellä tapahtumien kulun. Äänteet muuten hallussa, mutta l, y, ja ö eivät onnistu. Ässä lespaa ja ärrä on ranskalainen :) Itsestään poika puhuu kolmannessa tai toisessa persoonassa, minä-sana ei ole vielä käytössä. Riimittelyt naurattavat, samoin poika tykkää keksiä omia sanojaan ja kikatella niille ja niiden rimmaamiselle.
- Duplot, junaradat, pikkuautot. Ei ole sellaista pintaa tai kaltevuutta, jossa pikkuauto ei sujuvasti kurvailisi tai jolle ei voisi yrittää tehdä duplotornia.
- Onnettomuudet ja kolahdukset. Draaman taju on mieletön. Jokainen pieni naarmu jäytää mieltä monta päivää, ja huuli väpättää jos jollekin muulle tulee haava. Laastari on kauhea pelote. Jos pää vähän kolisee pöydänreunaan niin siitä voi halutessaan lypsää itkua varttitunnin verran. Poika raasu on temperamenttinen mutta herkkä. On siinäkin yhdistelmä...
- Ja se uhma on toki aina läsnä. Riippuu ihan päivästä mikä raivarin laukaisee. Useimmiten nälkä tai väsy yhdistettynä esimerkiksi pihalta sisälle tulemiseen. Tai se että vaivalla rakennettu palikkatorni romahtaa.
Ei vielä onnistu / ei kiinnosta pätkääkään:
- Ruokailuvälineiden itsenäinen käyttö. "Äiti syöttää" tai sormiruokailu on homman nimi. Mukista tai lasista osaa juoda vähän avustettuna mutta homma loppuu aina siihen että juoman kaataminen houkuttaa liiaksi.
- Pottahommat. Pari-kolme kertaa viikossa saadaan pissa pottaan kun jaksetaan lukea kirjoja puolisen tuntia ja houkuttimena on suklaata. Nyt ei varmaan ole oikea vaihe.
- Piirtäminen on aika heikkoa, mitään askarteluja emme ole edes kokeilleet. En taida uskaltaa antaa liimaa tai saksia tai mitään leviäviä värejä pojalle käteen vielä piiitkään aikaan. Hienomotoriikka kaipaisi vähän harjoitusta vielä. Piirtäminen yleensä loppuu siihen kun vahaliidut alkavat napsahdella poikki.
- Leikkiminen "tää tulis nyt tänne ja tekis näin" -tyyliin. Pari ikätoveria osaa tuon jo ja varmaan vertaan nyt poikaa muihin ihan liikaa. Myöskään ruoanlaittoleikit eivät kauheasti kiinnosta, vaikka naapurustossa melkein joka perheessä keitellään legosoppaa päivittäin.
- Puolensa pitäminen. Jos joku vie lelun kädestä, poika alkaa itkeä ja joko tulee syliin tai menee itsekseen raivoamaan. Mun puolesta poika saisi oppia nappaamaan lelut toisilta takaisin ja olemaan tiukkana, mutta ei kai tätä kannata ruveta opettamaan, hoidossa oppii kyllä aikanaan. Samoin poika ei töni, pure tai potki muita. Niidenkin kolttosten aikaa koittanee vielä. Huutoa ja komentamista kyllä riittää nytkin. Ylipäätään aika varovainen muita lapsia kohtaan.
- Pukeminen. Kenkiä yrittää itse laittaa jalkaan, samoin hellehattua. Muut vaatekappaleet yhdentekeviä.
Semmoista tänne. Ei käy aika pitkäksi tuon tenavan kanssa. Oma olo on välillä vielä kehnonlainen, joskin pientä valonsädettä tunnelin päässä on ehkä nähtävissä. Jos saisi öisin nukuttua niin sitten päivätkin ehkä olisivat helpompia, mutta lähes joka yö valvon 3-5 tuntia joko pahoinvoinnin tai jonkin muun vaivan tai nälän/janon takia, tai sitten ihan muuten vaan kun ei uni tule silmään vaikka väsyttää niin että meinaa järki lähteä. Hohhoijaa. Jospa tämä kohta tästä. Vinkkejä unen tulon avittamiseen otetaan vastaan, kun mitään relaksantteja tai nukahtamislääkkeitä ei nyt voi käyttää. Pimeys, raikas ilma, oikeanlainen tankkaus ja liikunta, korvatulpat kokeiltu jo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)