Vaikka olenkin sitä mieltä, että pojat ovat ihan maailman parhaita otuksia, niin olen alkanut miettiä olisiko tyttöjen äitinä kuitenkin helpompaa. Helpommalla tarkoitan rauhallisempaa. Kiinnostaisiko askartelu, näpertely, rauhalliset puku- ja kotileikit enemmän kuin sohvalla pomppiminen, räjähdykset, kolarit, tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset, hirviöt ja taistelut? Lapset on yksilöitä, joo, mutta meillä on hyvin stereotyyppiset tyypit. Leijonapoika on herkkä ja ujo, mutta rakastaa fyysistä toimintaa ja tällä hetkellä kaikenlaiset katastrofit ja niiden jäljittely on pop. Pikkuveli on semmoinen happy-go-lucky hymytyyppi, hellyydenkipeä halailija, tosin ihan rapsakassa uhmassa, mutta silti piinkova automies ja riehuja hänkin. Yhdessä tämä tuhoduo möbleeraa kämpän hetkessä uusiksi ("Mutta äiti, sohva ON linna joka just sortuu!"), kiipeää portaita ylös ja alas, oikeinpäin ja alassuin, päällä hyppien ja alapuolella roikkuen ja kiipeille, käsillä ja jaloilla kuin pienet vuorikauriit tai oravat. Pihalla otetaan vauhtikilpailuja, auton takapenkillä kiljutaan "Äiti aja kovempaa! Kohta tulee kolari!" niin että välillä pysähdytään bussipysäkille vähän viilentelemään tunteita.
Leijonapoika on kaksikon johtaja, kuinkas muutenkaan, kun kahden ja puolen vuoden ikäero on tässä vaiheessa vielä melkein kaikkea määräävä tekijä. Hän on muualla kuin kotona ja perheen seurassa tarkkailija ja peesaaja, usein vähän syrjäänvetäytyväkin ja ujostelee ja jännittää kovasti. Kotona hän on Kuningas. Minä määrään, sinä tottelet äiti. Aikuisten täytyy totella lapsia! Miksen minä saa määrätä mistään?! Paska äiti! Kakkapökäle-äiti! Kaikki on pilalla, en tee enää koskaan mitään! Arvatenkin hän vedättää, kiusaa ja kurmuuttaa Pikkuveljeä mennen tullen. Hyvinä hetkinä neuvoo, auttaa pukemaan, laittaa aamumehut valmiiksi, pyytää leikkikaveriksi.
Pikkuveli on oppinut puolustamaan oikeuksiaan aika hyvin. Vääryydestä tulee saman tien takaisin ainakin kovaa huutoa, joskus myös tavaroiden heittelyä tai läpsäisy. Sanomattakin selvää että kina eskaloituu sekunneissa sodaksi, jossa jotakuta potkaistaan, lyödään tai tönitään kumoon. (Vanhemmat menevät toki väliin heti kun ehtivät - joskus neljä sekuntia on liian pitkä aika...) Pikkuveli on Leijonapojan peesissä oppinut suht taitavaksi karkealta motoriikaltaan eli juoksee, hyppii ja ennen kaikkea uskaltaa ihan hienosti jo, vaikkei perusluonteeltaan olekaan yhtä rämäpää ja fyysinen. Hienomotoriikka on Pikkuveljellä ollut alusta asti Leijonapoikaa suhteessa vahvempi.
Varmasti tytötkin tappelevat ja riitelevät, uskon sen. Mutta olisiko yleismeininki kuitenkin vähän rauhallisempaa? Että ei niin paljon näitä kuka-hyppää-keittiön-tasolta-pisimmälle-kilpailuja niin paljon?
Leijonapoika aloitti temppukoulun ja se on osoittautunut menestykseksi. Vihdoin hän oli melkein viisi- ja puolivuotiaana henkisesti valmis osallistumaan ohjattuun toimintaan - isi tai äiti toki edelleen istuu salin laidalla, yksin ei voi missään nimessä vielä jäädä... - ja nauttii touhuamisesta täysillä.
Pikkuveli taitaa olla vähän musikaalisempi, ja hänelle olen miettinyt ilta- tai viikonloppumuskaria harrastukseksi. Perheemme kuuluu siihen vetelään koulukuntaan, joka ei vie lapsia harrastamaan juuri mitään vaikka täällä pääkaupunkiseudulla on tarjolla ihan mitä vain laskettelusta taidekouluihin. Yksi selvästi tosi mieluinen ylimääräinen puuha viikossa riittää, onhan päiväkodissa ja normileikeissä lapsille tekemistä kuitenkin. Viikonloppuisin nähdään paljon kavereita ja käydään mummoloissa, ja varsinkin isompi poika pyytää välillä että oltaisiin vaan kotona. No sopii äidille kyllä! Lauta- ja korttipeleistä innostuneena hän on jo aika hyvää seuraa aikuiselle.
Näissä mietteissä. Itse kaipaan tosi usein vaan ihan rauhallista meininkiä, loikoilua ja vaikka lukemista. Ja olisi ihan huippua, jos lapset haluaisivat osallistua keittiö- ja siivoushommiin. Meillä se ei houkutteluista ja kokeiluista huolimatta onnistunut, koska ei vaan kiinnosta. Veitset viuhuvat, pöly lentää kaaressa rätistä lattialle... Niin kylmähermoinen ja kouliintunut kasvattaja en ole, että jaksaisin sietää sikailua ja epäonnistumaan tuomittuja kokeiluja, kun sitä siivottavaa ja kokattavaa on muutenkin ihan liikaa. Että olisiko tyttöjen kanssa arki jotenkin sujuvampaa, rauhallisempaa ja enemmän omalla painollaan menevää, kun he (näin stereotyyppisesti ajateltuna, luultavimmin) ehkä tykkäisivät pikku puuhastelusta enemmän kuin täydestä maailmansodasta?
Olen tehnyt sen huomion, että koska tykkään siististä ja kauniista ja rauhallisesta elämästä, tämä lapsi- ja etenkin poikaperhe-elämä kuormittaa minua ehkä tavanomaistakin enemmän. Vaadin latautuakseni ja rentoutuakseni tietyn määrän tilaa, harmoniaa ja hiljaisuutta ja tilaisuuksia vaan olla. Se ei meillä oikein toteudu elleivät ukkelit ole mummolassa yötä. Iso helpotus ovat etätyöpäivät, jolloin saan yksin olla tyhjässä kodissa ja käyttää vaikka ruokatunnin pelkästään takkatulen tuijotukseen tai musiikin kuunteluun. Tämäkin teksti syntyi etätyöpäivän inspiroimana :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna tulla jos siltä tuntuu.