I(h)metyksestä

Kun sain tietää odottavani Pikkuveljeä, päätin että haluaisin imettää. Leijonapoikaa imetin onnistuneesti alkuvaikeuksien jälkeen, ja toivoin, että tämä uusi imetys olisi nyt korjaava ja voimaannuttava kokemus, olihan minulla jo tietoa ja varmuutta.

Pikkuveli syntyi sektiolla ja olin leikkauksen jälkeen monta päivää niin kipeä, etten pystynyt olemaan kuin puoli-istuvassa asennossa. Vauva ei perätilan takia osannut tarttua rintaan ollenkaan ja minulla ei ollut voimia harjoituttaa häntä jatkuvasti. Siispä siirryimme suosiolla pullosta annettuun korvikkeeseen ja pumpattuun äidinmaitoon.

Vastaavassa tilanteessa osaisin tietysti neuvoa toista äitiä järjen äänellä: Teet sen minkä jaksat, korvike on ihan hyvää ruokaa vauvalle ja sen käytössä on myös paljon etuja, äitilähtöisiä sellaisia, joista nauttimista ei tarvitse ollenkaan hävetä. Kuten kokonaiset yöunet sillä aikaa kun isä syöttää vauvaa, mahallaan nukkuminen, kauniiden alusvaatteiden ja ylipäätään normaalien vaatteiden käyttäminen, mahdollisuus urheilla (povekkaana henkilönä en voi kuvitellakaan että hyppisin tai juoksisin yhtään kun imetän), mahdollisuus olla huolehtimatta rintojen pitämisestä lämpimänä ja tyhjentämisestä koko ajan (rintatulehduksen pelko), kesällä uiminen viileissä luonnonvesissä (ks. edellinen kohta), normaali seksielämä kun hormonit ja maitoiset rinnat eivät häiritse, mahdollisuus ottaa migreeniin kunnon täsmälääkettä eikä pelkkää buranaa. Pullo on ihan jees, usko nyt jo. Vaan kun on itse tilanteessa, jossa pitää valita kahdesta vaihtoehdosta: Paska äiti syöttää vauvalle korviketta ja tuhoaa vauvan suoliston ja immuniteetin, hyvä äiti taistelee ja imettää ja saa sädekehän. Tältä siis minusta tuntui.

Halusin olla se hyvä äiti. Niinpä pumppasin (maitoa onneksi tuli hyvin ja helposti), öisinkin, surruttelin sähköpumpulla menemään kun muu perhe nukkui. Harjoitutin Pikkuveljeä kauhean huudon kanssa ottamaan otteen rintakumista. Kävin sairaalan imetyspolilla ja sain lämmintä ymmärrystä, neuvon kuunnella omaa jaksamista ja diagnoosin: Ei imetyksen onnistuminen ole ihan mahdotonta. No perkele, sitten se onnistuu! Maitoa, hikeä ja ehkä pari kuivaa kyyneltäkin on vuodatettu. Ja katso, vähitellen vauva imaisi muutaman kerran, sitten jaksoi jo imeä jonkin aikaa keskeytyksessä, ja vihdoin se söi ihan kokonaisen aterian tissistä, posket maitoisina ja maha pinkeänä. Edelleen kuitenkin raahasin pulloa ja korviketta joka paikkaan mukanani, just in case.

Imetys siis lähti sujumaan ja vauva kasvoi. Imuote oli edelleen hakusessa (imetys sattui, nänneistä lähti nahkaa jne.) mutta rintakumista oli päästy - vauva hylkäsi kortsut ihan itse - ja sain jopa kyläreissuilla ja kauppakeskuksissa imetettyä. Jes!

Sitten puolentoista - kahden kuukauden iässä alkoi tulla hirveitä rintaraivareita, monta ateriaa peräjälkeen piti pumpata ja rinnat olivat kuin keilapallot. Kerran-pari viikossa oli päiviä, että melkein tunnin huudatuskaan ei saanut vauvaa syömään, se meinasi vaan nukahtaa nälkäänsä eikä suostunut tissille. Maitoa tuli niin että vartin pumppaamisella sain kahden ja puolen desin pullon täyteen. (Varmaan suihkuava maito ärsytti vauvaa, tiedä häntä, tai joku ruokavaliossani. En ole vältellyt mitään ruoka-aineita, ja pari antibioottejakin söin). Melkein taas väänsin itkua. Tässäkö nyt oli palkinto kaiken perkeleellisen väännön jälkeen, vauva itse lopettaa imemisen?! On se kyllä kumma miten paljon imetys voi omaan mielialaan vaikuttaa. No niin, vähitellen raivareista päästiin ja Pikkuveli suostui taas tissille. Ah autuutta.

Eräänä päivänä heikotti ja särki päätä. Illansuussa alkoi särkeä kaikkia jäseniä, tuli voimaton olo ja käden liikkeet kylkeä vasten sattuivat vasempaan rintaan. Nousi parissa tunnissa kova kuume, rinnassa oli tomaatin kokoinen kova myhkyrä ja puolet rinnasta oli ihan tulipunainen, kuin auringon polttama. Ihan selvä tapaus. Aamulla hain lääkäristä antibiootit ja päätin, että tämä oli viimeinen rintatulehdukseni, seuraava jos tulee niin imetys loppuu. Kaarituelliset liivit lensivät roskikseen, aloin nukkua yöt ilman liivejä ja rasvasin nännejä Bepanthenilla monta kertaa päivässä. Helteilläkin pidin hupparia mukana, ettei vaan viilentävä tuulenhenkäys saa rintaa uudelleen tulehtumaan. (Bakteerihan sinne oli mennyt haavasta koska nännit ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän ruvella, mutta edes pieni tiehyttukos tuntuu niin kauhealta ajatukselta etten ota riskejä.)

Pikkuveli välillä imee ihan oikealla imuotteella, tunnistan oikean otteen kyllä. Valitettavan usein tekniikka kuitenkin korvataan voimalla, ja se ei tee hyvää. Edelleen sylissä imettäminen raivostuttaa pientä miestä, joten aina kun mahdollista, imetän sängyssä kyljelläni. Maitoa tulee välillä niin, että vauva pärskii ja suihku lentää sitä otsaan tai silmään. Toisin kuin Leijonapoikaa imettäessäni, olen joutunut kestoliivinsuojien sijaan turvautumaan kertakäyttöisiin, koska maitoa heruu herkästi ja valuu pitkin sänkyä ja vaatteita. Olen siis aikamoinen palkintolehmä.

Vauva kasvaa todella hyvin, maitoni on hyvin rasvaista (hmm, ne nauttimani suklaamäärät eivät voi olla näkymättä vauvassa!) ja joskus imettäminen tuntuu ihan kivalta. Esimerkiksi yöllä, kun edellisestä imetyksestä on seitsemisen tuntia ja rinnat ovat kuin vuotavat hiekkasäkit. Uninen vauva imee onnellisena hirveän määrän maitoa ja simahtaa niille sijoilleen.

Joku pirullinen sisäinen suorittaja ajaa minutkin tähän hyvään äitiyteen, jossa imettää pitää vaikka henki lähtisi. Kun sehän on kaikkien etu ja sitä rataa. Varmaan osaisitte nyt minua neuvoa ja lohduttaa ihan kuten minäkin muita, mutta... Olen toki tosi tyytyväinen että jaksoin yrittää ja vauva oppi syömään rinnasta, mutta olisiko se pulloruokinta nyt sitten kuitenkaan enää tässä kohtaa harmittanut, jos olisin suosiolla siihen ryhtynyt? Ehkä, ehkä ei. Ehkä olisin jopa päässyt päiväksi tai kahdeksi ihan yksin jonnekin ja jaksaisin sen voimassa Leijonapojan järkyttävää uhmaa paljon paremmin. Nyt ei minulla tahdo riittää hänelle aikaa, voimia ja ymmärrystä yhtään niin paljon kuin pitäisi.

Pikkuveli on nyt hieman päälle kolmekuinen, iloinen, jäntevä ja tarkkaavainen yli seitsemän kilon pikkupossu joka nukkuu öisin jo pitkiä pätkiä ja päivisinkin monen tunnin unia. Hänestä varmaan olisi tullut korvikkeella ihan sama ihana pieni mies. Jollain kierolla tavalla kuitenkin vauvan pulleus tuntuu ihanammalta, kun tiedän, että olen itse hänen saanut ruokittua. Pian saavutamme uuden etapin, kun aletaan maistella soseita. Henkisesti se on minulle taas yksi iso saavutus: Jos imetys ei suju, saan lopettaa.

Kuopuksen imetys ei siis todellakaan sujunut niin kuin suunnittelin, en ole saavuttanut sitä seesteisyyttä ja varmuutta siitä että minun ja vauvan symbioosi ruoka-asioissa olisi pyhä ja särkymätön. Jokainen rintaraivari, särky ja epämukavuus saavat varoitusvalot hehkumaan punaisina: Nytkö tämä loppuu / pitääkö lopettaa / saanko vihdoin lopettaa. En ole kauheasti miettinyt, miten pitkään imettäisin, kun päätös ei mitenkään tunnu olevan omissa käsissäni (vaikka tässä imetyksessä olen ottanut ohjia omiin käsiin ihan hirmuisen monessa kohtaa). Ehkä on paras ottaa päivä kerrallaan, niin vaikeaa kuin se minulle onkin. Hyvän äidin syndrooma on ihan pirullinen tauti, varsinkin kun ei ole sellaista kunnon perspektiiviä siihen, miten pieni asia yksi imetys tässä äitiydessä lopultakin on, kun lapseni ovat osa minua toivottavasti vielä monia vuosikymmeniä. Meillä ei ole kärsitty allergioista, mikä ei välttämättä ollenkaan johdu imetyksestä. Allergia on jälleen yksi peikko, en ole millään tavoin motivoitunut noudattamaan minkäänlaista imetysdieettiä. Olisin varmaan saanut taas yhden paska äiti -pisteen, jos olisin itsekkäästi oman jäätelön-, juuston- ja suklaanhimoni takia lopettanut imetyksen ja laittanut allergisen vauvan apteekin korvikkeelle. En ehkä vaan kestäisi tätä arkea jos joutuisin vielä tinkimään syömisistäni. Onneksi ei tätä valintaa ole tarvinnut vielä tehdä.

Kuitenkin jo odotan sitä maagista yhden vuoden rajapyykkiä, jolloin kukaan ei enää kyseenalaista jos ei imetä. Sitten saan lähteä pois kotoa ilman pumppua, käyttää ei-imettävien vaatteita, nukkua mahallani ja vaikka koko yön putkeen. Mennä miehen kanssa hotelliin ja jättää pojat mummolle hoitoon.

Tuntuukohan sitten, että olisi pitänyt ottaa koko imetys rennommin, hyvinhän se sujui ja lapsi kasvoi isoksi? Miksen tajua tätä jo nyt? Voi i(h)metys tätä äitiyttä.

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 3

Nykyään ihastuttaa...

• Hampaaton hymy, maidontuoksuinen suu ja mielettömät reisimakkarat. Voi miten suloista!
• Kesäsade ja ukkonen ja kesäkuntoon laitettu parveke, jolta näitä luonnonilmiöitä voi seurata.
• Kivennäisvesi, kaikki maut
• Pestyt ikkunat (meillä, uskokaa tai älkää!)
• Auton ilmastointi helteillä
• Kesän uutuusjäätelöistä ainakin Kismet-jäätelö, muita en ole ehtinyt muiden herkkujen syömiseltä vielä testaamaan. Ja jäätelö noin niin kuin yleisestikin ihastuttaa vallan kovasti. Ja lihastuttaa, imetyksestä huolimatta.
• Khaled Hosseinin uusin kirja, jota en ole ehtinyt vielä edes lukea, mutta pelkkä sen omistaminen ja hypistely tekee onnelliseksi
• Kohta kolmevuotiaan ihan maailman parhaat jutut ja mielikuvitusleikit

Ja sitten ketuttaa...

• Kun ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun ilmestyy vaunujen kanssa junalaiturille. Saatanan urpot, totta kai menisin mieluummin omalla autolla jos voisin, mutta kun en voi niin tulen tähän junaan ja jonkun on pakko auttaa nostamaan vaunut, kiinnosti tai ei.
• Sisälämpötila. Helteet olisivat ihan jees jos sisällä olisi edelleen +22 . Mutta kun on +27 ja kukaan ei nuku kunnolla.
• Kolmen sanan oikeinkirjoitus. Ne kirjoitetaan duplo (ei dublo), Bepanthen (ei Bebanthen) ja vanilja (ei vanilija/vanilia). Muistakaa ihmiset nämä!
• Emmaljunga Nitro Cityjen surkea tavarakori. Kahden lapsen kanssa kamaa on ihan tolkuttomasti mukana, ja seisomalaudan takia aisaan ei voi ripustaa muuttokuorman verran kasseja. Tahtoisin uudet vaunut, mutta järki sanoo tiukasti ei.

Dataa

Minulla mitä ilmeisimmin on lukijoita! Ainakin kahdeksan rohkeaa on jo rekisteröitynyt. Tervetuloa! Toivottavasti arjessanne on blogini vastapainoksi muutakin luettavaa.

Samoin sivulatauksia on kertynyt jo toistakymmentätuhatta. Siis blogin historiassa, ei päivässä tai tunnissa kuten muutamilla supersuosituilla ja kaupallisilla mammablogeilla. Mutta olen silti ylpeä siitä että tuotokseni ovat kiinnostaneet niin monia. Itse en ole saanut moista latausmäärää aikaan, vaikka uuden tekstin julkaistuani käynkin aika ajoin kurkkaamassa, olisiko kukaan kommentoinut.

Blogiliikenteen vilkkaimpina lähteinä Blogger mainitsee pari muuta blogia joissa on linkki omaani, ja näiden lisäksi pornosivuston. En laita tähän osoitetta koska en halua edistää kyseisen paikan toimintaa yhtään millään tavalla, vaikka sillä onkin bloginomaiselta kuulostava www-osoite. Voi niitä reppanoita, jotka innoissaan sieltä klikkailevat blogiini, varmaan eksplisiittisen kuvamateriaalin toivossa. Alapääjuttuja toki täälläkin ja ehkä heitäkin maailmasta löytyy joita tämmöinen innostaa. Brrr miten ällöttävää.

Mustia sukkia ja lentäviä tavaroita

Leijonapoika on ollut koko ikänsä aika temperamenttinen tapaus, vaikkakin vauva-aika oli helppoa. Vuoden ikää lähestyttäessä raivareita alkoi tulla, ja nyt kun ollaan keskellä tyylipuhdasta uhmaa, pieni mies on aika tuulellakäyvä. Leijonapoika on esikoislapsena ollut pikkuinen aurinkokuningas ja kaiken keskipiste, ja hän on saanut paljon huomiota, hellyydenosoituksia, kehuja ja kiitoksia koko pienen elämänsä ajan. Hänestä on sitä kautta varmaan tullut vähän huomionkipeä, tai sitten hän on sitä luonnostaan ja paapominen vaan vahvistaa luontaista ominaisuutta. Pikkuveljen ilmaannuttua maisemiin minun huomioni on tietysti ollut voittopuolisesti vauvassa - vauva on itkuinen ja vaatii paljon syliä - ja nyt on isoveljellä pakka sekaisin.

Leijonapoika hakee ihan selvästi käytöksellään huomiota meiltä aikuisilta ja kun sanallinen ilmaisu ei hänellä kuitenkaan riitä kovin syvällisiin pohdintoihin, tunteet purkautuvat fyysisenä toimintana. Meillä huudetaan - siis ihan tavallisetkin asiat pitää puhua huutamalla -, karjutaan, raivotaan lähes transsinomaisessa tilassa, heitellään tavaroita, kiusataan Pikkuveljeä, maristaan, vikistään, roikutaan lahkeessa, jankutetaan, lyödään, tönitään, raavitaan, purraan. Aggressiivisuus on ikävä asia, koska tuollaisen melkein kolmevuotiaan voimat ovat jo niin suuret, että raivonpuuskassa voi saada toiselle aikaan pahaa jälkeä. Myös änkytys on alkanut, kuten jo aikaisemmin kirjoitin. Leijonapoika on myös hyvin fyysinen tyyppi, hänellä on hirveä tarve kiipeillä, loikkia, juosta, pyöriä yms. Leikit, juttelemiset jne. sujuvat usein niin että poika ei ole hetkeäkään paikallaan.

Uhman lisäksi mustasukkaisuus on tietysti syy kaikelle tälle riehumiselle. En usko, että Leijonapojalla olisi mitään varsinaista käytöshäiriötä, koska muuten hän on kuitenkin ihan aurinkoinen ja yhteistyökykyinen tyyppi, ja vieraassa seurassa hyvinkin hienosti käyttäytyvä. Eikös se niin mene, että varsinaisten käytöshäiriöiden kohdalla lapsi ei oikeasti pysty hallitsemaan itseään vaan aggressioita tulee tilanteesta riippumatta?

Minua ei haittaisi, jos raivo kohdistuisi minuun, kestäisin sen kyllä. Mutta vauvan systemaattinen kiusaaminen ja satuttaminen ja nyttemmin myös pihan ja päiväkodin leikkikavereille raivoaminen ja heidän satuttamisensa ei ole millään muotoa hyväksyttävää. Ymmärrettävää kyllä, mutta ei hyväksyttävää. Teimme miehen kanssa päätöksen kääntyä kuntamme perheneuvolan puoleen. En halua terapiaa tai mitään pohdintaharjoituksia, vaan ihan käytännön vinkkejä siihen, miten saisimme tämän aggressiokierteen katkaistua. Onhan selvää, että huonosta käytöksestä lapsi saa huonoa palautetta, mikä taas harmittaa entistä enemmän ja sitten raivotaankin lisää. Pyrimme tietysti joka tilanteessa huomioimaan onnistumiset, mutta niitä on joskus vaikea keksimälläkään keksiä, jos koko päivää sävyttää kiukuttelu ja tappeleminen. Perheneuvolan ajanvarauspuhelimeen vastanneen psykologin mielestä meidän tilanteemme on varsin tavallinen joskin Leijonapojan reagointi on sieltä voimakkaammasta päästä, mutta saimme kuitenkin loppukesäksi ajan vastaanotolle, kun oikein pyysin. Mikä olikin todella hyvä juttu, koska jo seuraavana päivänä tuli päiväkodista viestiä, että sielläkin jo tavarat lentelevät muiden lasten päähän.

Tämä on ollut itsellenikin itsetutkiskelun paikka. Olenko kasvattanut poikaa niin, että olen tietämättäni vahvistanut aggressioiden syntyä? Kuinka paljon luontainen ja peritty temperamentti vaikuttaa? Meillä on aika selkeät rajat ja joidenkin mielestä kovakin kuri, mutta väkivaltaa emme tietenkään kotona käytä emmekä hyväksy. Kurilla tarkoitan sitä, että esim. pöytätavoista pidetään tiukasti kiinni eikä jousteta kuin poikkeustapauksissa, sama koskee vaikkapa liian rajuja leikkejä - jos lapsi ei sanomisesta usko, lelut otetaan pois ja leikke keskeytyy. Tietysti sanomme ensin nätisti ja perustelemme, mutta kun sana ei kuulu, sitten seuraava askel. Itse olen ollut ns. hankala lapsi, eli hyvin temperamenttinen myös, ja olen kiusannut pari vuotta nuorempaa pikkuveljeäni ihan hillittömästi. Meillä lapsuudenkodissa oli ruumiillistakin kuritusta, tosin ei luunappeja ja pikkutukistusta kummempaa. Itse en näistä koe millään lailla traumatisoituneeni. Olisin varmaan tarvinnut paljon jämäkämmät rajat itsekin, kasvatus oli sitten kuitenkin vähän sellaista päivä kerrallaan -menoa.

Toivon, että tilanne rauhoittuisi pian, ja pääsisimme nautiskelemaan koko perheen yhteisistä hyvistä hetkistä useammin kuin nyt. Onko teillä lukijoilla kokemusta yhtä voimakkaista esikoisen reaktioista pikkusisaruksen syntymään, ja miten tilanteet ovat ratkenneet?

Taas yksi jäsentelemätön tilannepäivitys

Siis voi hyvänen aika miten kauan viime päivityksestä on aikaa! En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida muiden blogeja, vaikka melkein päivittäin jossain imetyksen tai hiekkalaatikkoleikkien lomassa puhelimella niitä selailen. Miten te kahden tai useamman lapsen vanhemmat kykenette päivittämään blogejanne niin usein? Siis oikeasti, missä välissä sen teette? Mun kaikki valveillaoloaika menee tulipalojen sammuttamiseen, ja kun Pikkuveli joskus yhdentoista jälkeen viimein simahtaa sille yhdellä vähänkään pidemmälle unipätkälle, kaadun minäkin tajuttomana sänkyyn.

Tässä nyt kollektiivisesti yritän tervehtiä kaikkia kanssabloggaajiani: Tsemppiä juoksuun! Mahtavia kirja-arvioita! Kivoja ekopostauksia! Mielenkiintoisia lomakertomuksia! Ihania kuvia ja päivityksiä toiselta pikkuvauvan äidiltä! Huippupohdintaa, ihanaa itseironiaa ja verbaalitaituruutta niin monessa blogissa!

Meillä on alkanut arki. Laitan tässä muutamia erillisiä toteamuksia:

• Leijonapoika sai kuin saikin ryhmispaikan kilometrin päässä olevasta ryhmäperhepäiväkodista. Ensi viikolla hän aloittaa siellä. Nyt ohjelmassa on kolmepäiväinen viikko ja seitsentuntinen päivä. Juhannuksesta alkaa kuuden viikon kesäloma.
• Pikkuveli on oppinut syömään tissiä! Imuote on tosin edelleenkin väärä ja mun pitäisikin varmaan soittaa imetystukipuhelimeen ja tiedustella mitä voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi, kun imetys sattuu ja välillä aika vietävästikin. Mutta tissi siis kelpaa ja vauva jaksaa ottaa ruokansa sieltä. Satunnaisesti menee vielä korviketta ja välillä pumppailen pulloon, mutta on päiviä kun pulloa ei oteta esille. Jei!
• Epäilen Pikkuveljen olevan allerginen tai silent-refluksinen. Neuvolalääkärin mukaan "normaalia vatsavaivaa" jonka pitäisi helpottaa kolmen kuukauden kohdalla, mutta oma vaisto sanoo että ei ole normaalia. Odottelen vielä pari-kolme viikkoa että paraneeko tilanne, ja jos ei, niin sitten heti yksityiselle lasten allergialääkärille. Yhden täysin allergiattoman lapsen olen jo saanut leikki-ikäiseksi, ja ero näillä vauvoilla on melkoinen. Pikkuveli känisee, vääntelehtii, välillä (onneksi vain harvakseltaan mutta kuitenkin päivittäin) huutaa kipuitkua selkä kaarella, tekee usein löysää vihertävää kakkaa (välillä keltaista ja ryynikästä mutta ihan löysää sekin, ja pari kertaa on tullut järkyttävä tummanvihreä limarihmainen sammakonkutukakka), piereskelee, nieleskelee paljon sekä muuten vaan että ylimääräistä ilman nielemistä imetyksen yhteydessä mutta pulauttelee aika vähän, joskus oikein yskiikin ruokailun päätteeksi, hengitys usein rohisee limaisen kuuloisesti. Vauva viihtyy parhaiten sylissä. Nukkuu kyllä välillä neljäkin tuntia yhtäjaksoisesti eikä mitenkään systemaattisesti inhoa selällään olemista, välillä on parempia päiviä kun meillä on oikea hymypoika joka vähän jo yrittää jutellakin, iho on aivan erinomaisessa kunnossa hormoninäppyjä lukuun ottamatta. En ole huomannut oireiden pahentumista tai lievittymistä oman ruokavalioni tai korvikkeen antamisen suhteen. Omatoimisesti en ala dieetille, vain jos lääkäri sitten käskee. Silloinkin täytyy kyllä punnita, onko tämä melko ahdistava imetys jatkamisen väärti. No, sen näkee sitten.
• Leijonapoika on reagoinut pikkuveljeen hyvin voimakkaasti. Hirveitä raivareita, mustasukkaisuutta äidin sylistä, vauvan potkimista ja lyömistä (tai siis yrittämistä, olen toki koko ajan lähettyvillä estämässä isommat vahingot), satunnaista ruokalakkoilua. Poika on myös alkanut änkyttää. Vaivaa on suvussani jonkin verran, ja googlaamalla selvisi, että änkytyksen puhkeaminen usein liittyy lapsen isoihin elämänmuutoksiin. Niinpä niin. Puoli vuotta kannattaa katsella tilannetta, sitten voi jo hakeutua puheterapiaan. Välillä pieni mies on ihan reppana, kun itkee minulle että ei enää mahdu äidin syliin. Ja kun tietysti heti pyydän tulemaan syliin, ei enää kelpaakaan. Kaikenlaista pahantekoa ja huomion hakemista sillä tavalla. Totta kai mietin, onko tässä vaiheessa järkevää laittaa lasta päiväkotiin, mutta olen sitä mieltä että vähän pidemmällä aikavälillä se on hyvä ratkaisu. Aloitusprotestointien aika tulee varmasti olemaan tosi raskasta, ja kaksi kotiarkipäivää erittäin tuskallisia minulle, varsinkin jos yöunet ovat kitisevän vauvan takia parin tunnin luokkaa.

Jatkosuunnitelmat meillä siis kahden melko haasteellisen pienen ihmisen kanssa selviytymistä! Kyllä se tästä, uskon. Valoisa ja lämpenevä vuodenaika auttaa tosi paljon, ja onneksi ollaan edelleen saatu mummolta ja vaarilta paljon apua, mistä olemme pohjattoman kiitollisia.

Palaan asiaan toivottavasti taas vähän useammin. Stay tuned, jos vaan vielä jaksatte tätä blogiani lueskella.

Talvi yllätti autoilijat

Ja kahden lapsen äitiydestä johtuva krooninen oman ajan puute on totaalisesti yllättänyt Leijonalapsen äidin. Meitä on kotona kaksi aikuista, ja kaikki liikenevä aika menee näiden pienten poikien palvelemiseen. Okei, jostain tietysti voisi vielä nipistää, kun joka päivä ei syödäkään eineksiä ja jompikumpi aikuinen ehtii selata Hesarin läpi. Ja suihkuunkin olen päässyt joka päivä, vieläpä pakon edessä useampaan kertaan, kun tuota haavaa täytyy suihkutella ja tuuletella alvariinsa. (Muuten todella rasittavaa touhua, siinäkin säästyy jatkossa ainakin pari tuntia, kun ei tarvitse maha paljaana makoilla sohvalla. Ei siinä mitään, sohvalla makoilu on kyllä ihan mukavaa jos sen saisi tehdä omilla ehdoillaan.)

Kiitoksia vielä kaikille onnitteluista! Olen kyllä lueskellut kaikkia seuraamiani blogeja ahkerasti ja pari kommenttia jonnekin ehtinyt jättämään. Yleensä selaan blogit tabletilla, mutta kosketusnäyttönäppiksellä on tosi ärsyttävää kirjoittaa mitään, joten kommentoimaan ehdin yleensä vasta sitten kun pääsen pöytäkoneelle tai läppärille saakka. Ja se matka on joskus pitkä :)

Pikkuveli on osoittanut olevansa muuten ihan asiallinen tyyppi, mutta kaikki ruokailemiseen liittyvä herättää suuret tunteet, yleensä suuren kiukun. Nälkä tulee sekunnissa ja silloin on oltava pullon huulilla. Tissi ei edelleenkään kelpaa, päivittäin harjoitellaan. Olen antanut itselleni luvan lopettaa pumppaamisen toukokuussa kun olen lasten kanssa kolmisin päivät kotona. Jos siihen mennessä tissi ei ole herättänyt mitään mielenkiintoa Pikkuveljessä, on aika uskoa että hän on sittenkin kai peppu- eikä tissimies, ja armahtaa itsensä lypsykoneesta. Pumppaan ainakin 600 ml päivässä, mikä nyt kattaa yli 2/3 maidontarpeesta, mutta jatkossa toki tulee olemaan paljon vähäisempi osa päivittäistä maitomäärää. Öisinkin surruttelen sähköpumpun kanssa menemään, huuhtelen maitoisia pulloja silmät ristissä, vain saadakseni ensimmäisenä aamulla (pumppaamisen jälkeen tietysti) keitellä kattilallisen pulloja. Kyllä en vaan voi olla sitä mieltä, että pulloruokinta olisi imettämisen sijaan jotenkin helppoa. Nostaapa öisin uninen vauva tissille ja antaa sen lutkutella itsensä uudelleen uneen, itse makoilla siinä pimeässä nukkatukkaa nuuhkien. Sen sijaan meillä sytytetään valoja, lämmitetään pulloa, hotkitaan, huudetaan ilmavaivoja, vaihdetaan vähintään kolme vaippaa ja yhdet vaatteet joka yö, hyssytellään ja vauvan nukahdettua lähdetään itse pumppaamaan seuraavaa ateriaa valmiiksi. Prkl.

Niin, ja on kyllä kysytty neuvoja neuvolasta ja sairaalan imetyspolivastaanotolta. Pitää vaan jatkaa samaan malliin ja yrittää totuttaa vauvaa rinnalle jokapäiväisin harjoituksin, tissin mallisilla pullotuteilla jne. Aika saattaa ratkaista ongelman kun pää ja leuka kasvavat ja oikean otteen löytäminen helpottuu vauvalle. Vaan saattaa käydä niinkin, että tissi ei koskaan tule kelpaamaan. Voisin pumppailla vaikka koko vuoden ja huomata jossain vaiheessa että ei olisi kannattanut. Tai että kylläpä kannatti.

Mies on kotona vielä vajaat kaksi viikkoa. Siihen mennessä ehkä jo uskallan kanniskella turvakaukaloa tai nostaa vaunuja junaan, sekä pukea rimpuilevaa isoveljeä, jotta pääsemme välillä liikkeelle autolla tai julkisilla. Vaikka mummoloihin valmiiden patojen ääreen. Oma vointi on paljon parempi nyt, mutta peruskuntoonkin on vielä matkaa. Lakanapyykin ripustaminen saa mahan kipuilemaan ja pieni tepastelu kauppakeskuksessa (ei sisällä nosteluja tai kantamisia) hulauttaa housut täyteen verta (mikä on kai ihan normaalia kuitenkin, jälkivuoto voi jatkua vielä toiset kaksi ja puoli viikkoa hyvinkin, mutta "rasitus" se on siis noinkin pieni liikkuminen).

Seuraava mietinnän aihe on siivous. Kukahan meillä ehtisi siivota, ja mihin apurajoitteinen äiti ja lapset siksi aikaa laitetaan pois tieltä? Pelkkä tiski- ja pyykkiralli, kauppareissut, lasten (ja välillä myös aikuisten) ruokkiminen, hyssyttely ja vaipanvaihto sekä isomman kanssa ulkoilu ja leikkiminen vie sen 95 % kummankin aikuisen ajasta. Imurointi, pölyjen pyyhkiminen jne...? Ja ei, meillä ei todellakaan priorisoida siivousta, mutta joskus sekin on hoidettava, kun Leijonapoika kömpii pöydän alta pölystä harmaana, ja leivänmurut ratisevat keittiössä paljaan jalan alla.

Otan mielelläni vastaan toimivia niksejä kahden lapsen arjesta selviytymiseen. Listallani on jo suklaa. Sitä kuluu joka päivä. Niin kauan kuin "imetän", en jaksa miettiä ruokavaliota. Myöhemmin sitten, bikinikunto on haavan myötä jo menetetty ;-)

Pikkuveli

Leijonapojalla on nyt pikkuveli!

Sektio tehtiin suunnitellusti viime tiistaina, ja pääosin kaikki meni ihan normaalisti. Toimenpide oli kaiken kaikkiaan kammottava - makaan kauhun kyyneliä valuttaen ja hereillä letkuissa kirkkaiden valojen alla, pystymättä liikkumaan, vatsaa venytetään ja ronkitaan ja imuri imee verta kovalla kohinalla, silmissä mustenee kun yhtäkkiä verenhukka hetkellisesti yltyy - mutta meni ilman sitä verenhukkaa kummempia komplikaatioita eli ns. hyvin ja liukuhihnalla sairaalan näkökulmasta katsottuna. Nyt se on ohi ja lopputuloksena on kolme- ja puolikiloinen ja noin puolimetrinen pötkylä sulaa kultaa.

Pikkuveljellä on samettinen tumma tukka, mustikkasilmät, punainen nenänpää ja mutruhuulet. Se tuoksuu vauvalta, suuttuu jos ruoka ei ole justiinsa huulilla ('yngh' = 'mulla on nälkä', 'hiiÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ' = 'nyt vittu oikeesti!!!'). Haluaa olla sylissä yötkin läpeensä, päivällä ei juuri viitsi valvoa.

Leijonapoika oli mummolassa ja tuli ylpeänä eilen hakemaan meitä kotiin. Pikkuveli on tuonut Leijonapojalle paljon lahjoja (tulimme siihen tulokseen että mikä tahansa millä päivät nyt saa kulumaan helposti, on sallittua) ja erittäin paljon isän huomiota. Toistaiseksi Pikkuveli on saanut olla aika rauhassa, samoin kuin vauvan rätit ja tutit olohuoneen lelukaaoksen keskellä. Seuraamme mielenkiinnolla mustasukkaisuustilanteen kehittymistä!

Oma vointi on ihan kohtalainen. Raju flunssa iski sopivasti pari päivää ennen sektiota ja saatiin jännittää, joudutaanko leikkausta ehkä siirtämään. Onneksi ei jouduttu, odottaminen oli riittävän piinallista jo ilman lisäaikaakin. Leikkaus meni siis ihan hyvin, haava paranee vaikkakin jomottelee aika ilkeästi ja myös vaikka mistä muualtakin kuin vain haavan kohdalta (yskä ei tässä kohtaa ole ihan toivotuin vieras). Hemoglobiini romahti aika rajusti mutta tilannetta korjattiin jo sairaalassa punasoluilla ja tämänhetkinen uupumus ja heikotus on ihan normaali leikkauksen ja/tai synnytyksenjälkeinen olotila. Vaikea on tottua siihen, että keskivartalossa ei tunnu olevan yhtään toimivaa lihasta jäljellä ja syöminenkin hengästyttää! Nyt siis ohjelmassa toipumista arjen sallimissa rajoissa (kun pakkohan se on jotain ihan pientä hommaa tehdä kun mies hoitaa käytännössä kaiken eikä ehdi jokaista toivettani toteuttaa yhtä kiireellisten tekemättömien listan vaan kasvaessa...), vauvan ihastelua, esikoisen huomioimista - voi kun sen muistaisi paremmin! - ja raa'an kalan sekä pastöroimattomien juustojen syömistä.

Tällä kertaa imetys lähtisi hyvin käyntiin, maito on jo noussut, mutta vauva ei osaa oikeaa imuotetta. Kieli pyörii kitalaessa, suu ei aukea kunnolla ja pää ei taivu taaksepäin. Kaikki nämä taidot siis ovat olemassa mutta vauva ei yhdistä niitä imemiseen. Kuulemma perätilavauvoilla yleistä, kun pää on joutunut olemaan nuokussa viikkotolkulla. Ja nopeasti raivostuvan oloisena ei vauvan vieteri tunnu riittävän harjoitteluun. Pullo kyllä kelpaa ja toimii, kun sen saa syöttäjä ujutettua syvälle suuhun oikeaan kohtaan. Pumppaan pulloon sen mitä tulee ja rintakumin kanssa koetetaan löytää tuntumaa imemiseen. Muutaman nielaisun tänään jo todistin (voi miten se oli musiikkia korville!), mutta muutamasta millistä ei ole ihan ateriaksi asti. Toivon mukaan ote korjaantuu parissa viikossa, kuten sairaalan imetyskoordinaattori ennusti. Ja aika imetyspolille on myös varattu. Kovasti haluaisin imettää, mutta jos vauva kerta kaikkiaan ei opi tai suostu imemään rintaa, joudun miettimään uusiksi motivaationi pumpata pulloon kuukausitolkulla. Ajankäytöllisesti se ei oikein toimi. Pikkuveljen lonkat onneksi todettiin terveiksi, siinä yksi huoli vähemmän!

Jos saisin itse valita, en missään nimessä haluaisi sektiota vaan alatiesynnytyksen - olettaen tietysti että se menisi ns. hyvin - koskaanhan asioiden kulkua ei voi ennalta tietää. Molemmat olen nyt saanut kokea. Vaan näyttää tästäkin toipuvan ihan kohtalaisesti, parin viikon kuluttua olen toivottavasti jo ihan eri ihminen. Nytkin liikkuminen helpottuu päivä päivältä. Kunhan saan vähän etäisyyttä asiaan, uskon että en myöhemmin enää kauheasti pohdi tai muistele sitä miten nämä ihanat pojat on maailmaan saatu. Pääasia että ovat olemassa. Olen niin kiitollinen näistä suloisista lapsistani että pakahdun.

Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittavani jäsenneltyjä postauksia alkutaipaleen eri vaiheista. Mutta tajunnanvirraksihan tämä taas meni. Nyt lähden herättelemään yhtä ihan pienen pientä ihmistä ruokailuharjoituksiin. Wish me luck :)

Haasteellista

Sinisen keskitien Bleue muisti minua haasteella. Kiitos Bleue! Mukavaa saada näistä raapustuksista hyvää palautetta. Käykääs lukijat kurkkaamassa tuota Bleuen blogia, siellä on vallan mainiota asiaa kirjallisuudesta ja lapsiperheen elämästä.

Haasteeseen kuuluu kertoa itsestään viisi omituista tapaa. Vain viisi?! Mullahan ei ole juuri yhtään normaalia tapaa. Tässä nyt kuitenkin alkusoittoa.

1. Olen ihan sietämätön kielipoliisi. Lukijat, ette ehkä usko tekstieni perusteella että tunnen tämän äidinkieleni kieliopin ja oikeinkirjoitussäännöt varsin hyvin, mutta tunnenpa kuitenkin. Ja olen niin pahuksen pieni sielu, että kaikenlaiset "empä itsekkään ollu koittanut tehdä tällätavalla jokapäivä liha /makarooni laatikkoa" kirjoittelut kummastuttavat että mikä siinä oikeasti on niin vaikeaa. Minäkin osaan kertotaulun, ulkomuistista, vaikka matikkapää on ihan olematon. Samalla kaavalla luulisi kieliopin menevän. Nih!
2. En koskaan värjää tukkaani. Tai no, olen värjännyt toki aiemmin mutta viime vuosina se on jäänyt. Onnekseni mulla on paksu tumma tukka luonnostaan. Aika monille kyllä sopii ihan se oma väri hyvin, jos vain leikkaus on kohdillaan. (Mulla on se klassinen kotiäidin rasvainen ponnari.) Mielestäni jopa se suomalainen maantienväri on ihan ok, jos ei mene läträämään vaalennuksilla tai hennaamaan niin että juurikasvu väkisinkin näyttää pahalta.
3. Ostelen kalliita tavaroita vaikka budjetillani ei aina pitäisi. Inhoan halpaa muovi-, tekonahka- ja kalustelevyrojua. Alusvaatteet, kengät, laukut, takit, isot huonekalut ja tärkeät vaatteet ostan aina laadukkaina, mikä usein tarkoittaa myös kallista. Tietysti meillä on Ikean halpishuonekaluja, röykkiöittäin muovileluja ja vaatekaappini on täynnä halpaa trikoota, mutta sellaiset tavarat joiden haluan kestävän sesongista toiseen, ostetaan vaikka maksaisivat mitä tai sitten ollaan ilman. En ole yhtään ladylike ja koti on ihan jostain muualta kuin avotakasta, mutta minulla on sisäinen rauhani.
4. Pyykinpesu on rentouttavaa ja puhtaan pyykin tuoksu on ihana. Lakanoiden viikkaus pyykkitelineelle ja siitä kaappiin on ihan hanurista.
5. Hermostuessani nypin kynsinauhojani. Kynnenympärykset ovat aika usein verillä. (Varsinkin nyt kun vauva-asia realisoituu IHAN TOSI PIAN, hermostusindeksi on aivan tapissaan ja sormet riekaleina.)
6. Bonarina kuudes: Minulla pitää aina olla kaksi tyynyä. Yksi pään alle ja yksi halityynyksi, että kädelle saa tuen ja jotain "tekemistä". En osaa nukkua miehen kainalossa. Toisen ihmisen lämpö hiostaa ja ei saa parasta nukkuma-asentoa. Läheisyyshommat hoidellaan muulla tavoin.

Nakkaan tämän minihaasteen eteenpäin Taikinanaamalle, Mallamoijalle ja Lupiinille - kolme reipasta aikuista naista, jotka kirjoittavat kaikki vähän eri tyyleillä mutta oi niin kivasti. Ja tasapuolisuuden nimissä annan haasteen vielä kaikille sellaisille lukijoilleni jotka haluavat paljastella itsestään vielä vähän lisää. Sanan säilän keltainen sadetakki heilahtakoon!

Vanhemmuuden salat

Millä keinoin tämä mamma on onnistunut vanhemmuudessaan? Jos saan itse arvioida, alla oleva lista on se miten homma meillä toimii. Ammattilaisen arviota en ole asiasta kuullut enkä ehkä haluakaan kuulla, koska saattaisin joutua huomaamaan etten olekaan Täydellinen Äiti. Argh!

1. Älä halua lapsia ennen kuin olet 28-vuotias. Sitä ennen kerkeät siis vallan mainiosti opiskella tutkinnon valmiiksi, löytää sopivan isäehdokkaan, avioitua sen kanssa, tehdä oman alan vakituisia töitä, ostaa omistusasunnon, kalustaa sen, maksella lainaa kivasti pois, matkustaa ja muutenkin viettää Aikuista Elämää. Ettei tarvitse sitten jälkikäteen miettiä että kun jäi elämä elämättä. Sitähän en voi mennä vannomaan että esim. koulutus olisi se elämänikäinen oikea ala, mutta ainakin yhden tutkinnon olen saanut kasaan. Joku toinen ehkä hanskaa nämä esivalmistelut samalla kun lapsi/lapset on jo tekeillä tai tehty, mutta oma rajoittuneisuuteni on niin suurta että parasta tehdä asia kerrallaan.
2. Keksi, että haluat lapsen ja kriiseile siitä aikasi. Laita muksu alulle (tavalla tai toisella).
3. Älä innostu liikaa. Voit vaikka joutua pettymään.
4. Kun kaikki kuitenkin menee ihan hyvin, saat vähän innostuakin. Äiteihin sisäänrakennetty syyllistymisvietti pitää silti mukavasti maan pinnalla ja kun yksi homma skulaa niin jonkun muun takia voi menettää yöunet. Vaihda huolenaihetta tasaisin väliajoin. Esim. imetys, allergiat, vauvanruuat, nukkumiset, parisuhteen tila, lapselle tarjotut virikkeet ja harrastukset, päivähoito, työelämä, kaikenlaiset tavarat jne. ovat ihan erinomaisen päteviä huolenaiheita.
5. Leipiinny arkeen. Tätä helkkarin sairastamista, valvomista, sotkua, tappavia rutiineja, omaa läskeyttä ja tylsyyttä.
6. Tunne huonoa omatuntoa siitä että kaikki ketuttaa vaikka ongelmat ovat niinkin suuria kuin että lempivaate haalistui ekassa pesussa. Edelleen pyörittele kohdan 4 huolenaiheita.
7. Tsemppaa vähän ja keskity näkemään asioissa hyviä puolia. Jos hyvin käy, tähän samaan saumaan osuu joku lapsen myönteinen kehityskausi tai vaikka kaunis kesä, ja mieliala vähän kohenee. Pistä merkille, että lapsesta tuli ihan normaali kuitenkin. Samaan syssyyn alkaa putkahdella tuttavien vauvauutisia.
8. Ihastu lapseesi ja elämääsi! Maailman suloisin olento! Rakastan miestäni! Kaikki järjestyy kyllä! Voi kun vielä saisi yhden vauvan, koska a) se olisi vaan niin ihanaa ja b) voisin hyvittää kaikki tekemäni virheet ja olla täydellinen nyt kun tiedän miten asiat pitää tehdä.
9. Ja mitäs sitten... Hyppää takaisin kohtaan 2 ja aloita sieltä uudelleen samassa järjestyksessä. Toista niin monta kertaa kuin kantti kestää. Ja rahat ja avioliitto.

Välietappeina kaikkea mahdollista: Bloggaa ja tunne alemmuudentunnetta ja kateutta kun kaikilla muilla on tosi täydellinen elämä; kriiseile asumisesta ja käytä ihan hyvää aivokapasiteettia sen miettimiseen, olisko mahdollista ottaa satatonnia lisää lainaa että saisi sen täydellisen asunnon johon voi sitten vähitellen alkaa kyllästyä; käy/älä käy töissä - aina meni väärin kuitenkin; syö vähintään yksi 200 g suklaalevy viikossa ja muutaman kuukauden päästä havahdu miettimään kuinka monta kaloria ekstraa siitä keosta on tullut. (Yhden kilon painonnousuun tarvitaan n. 7000 ylimääräistä kaloria, eli 7 Fazerin sinistä levyä. Tarvittaessa kalorimäärän saa kasaan viikossa, jos on vaikka talvi ja ankeaa ja lapsi on koko ajan sairas.)

Näitä vinkkejä saa vapaasti hyödyntää, ei maksa mitään. Minä luulen että hyppään vain kerran takaisin kohtaan 2. Eli ei enää tämän jälkeen, kiitos. Parin vuoden päästä olen toivottavasti kohdassa 7 ja 8 ja nautin kaikesta ihan tosi paljon - ja muistan, että tää oli nyt tässä.

Bloggaamisen sietämätön keveys

Olen pitänyt tätä blogia kohta jo vuoden (!) verran. Seurailin sitä ennen muutamaa blogia aika aktiivisesti vaikken koskaan kommentoinutkaan. Sitten iski se kummallinen tunne, että a) haluan kuulua tuohon joukkoon jotenkin ja b) minullakin on tärkeää asiaa, joka varmaan kiinnostaa kaikkia.

Jännää, että kun aikansa lukee toisen, täysin tuntemattoman ihmisen kuulumisia, häneen "tutustuu" ja "ystävystyy". Tämä kuulostaa tietysti ihan kauhealta stalkkaukselta kun sen näin sanoo. Mutta siis muodostaa mielikuvan toisesta ihmisestä ja alkaa odottaa jonkinlaista vuoropuhelua hänen kanssaan. Mielikuva voi tietysti olla ja todennäköisesti on vähintään hyvin puutteellinen, ehkä jopa ihan väärä, mutta ei se haittaa, kun ei paremmastakaan tiedä. Joskus sitten jostain postauksesta huomaa, että hei, nuo mielipiteethän ovat ihan vääriä, ja jää jotenkin paha maku suuhun koko virtuaalisuhteesta. Ihan oma vika toki, kun on mitään olettamuksia muodostanut, mutta niinhän me jokainen teemme. Ja onneksi usein tuntuu löytävän samanhenkisiä ihmisiä, joiden seuraavaa postausta odottaa vähän niin kuin jotain kohtaamista. Varmaan minunkin todellinen persoonani olisi blogini lukijoiden mielestä täysi kymppi, hirveä pettymys tai jotain siltä väliltä, jos tutustuisimme oikeasti.

Seuraamieni blogien lista on erittäin äitiys- ja pikkulapsipainotteinen, ja postausten puheenaiheetkin liikkuvat aika samoissa. Välillä tuntuu, että itseltä loppuu sanottava kesken, kun samoja päivänpolttavia asioita käsitellään samanaikaisesti niin monessa blogissa. Jos itse yrittää alkaa kirjoittaa samasta aiheesta, melkein syyllistyy piratismiin jos sattuu olemaan samaa mieltä monen kanssabloggaajan kanssa :) Ainoat uniikit puheenaiheet syntyvät joko vain omista kuulumisista tai sitten jostain omaan elämäntilanteeseen liittymättömästä, mikä ei juuri sillä hetkellä ole muissakaan blogeissa pinnalla. Ruoka, vaatetus, asuminen, sisustus, lasten kasvatus ja kehitys, päivähoito, parisuhde, pienviljely, raskaudet ja synnytykset, kirjallisuus - kaikesta riittää puhetta. Ja se on hyvä se, koska juuri nuo asiat minua kiinnostavat ja luen toisten blogeja mielelläni vaikka aiheet pyörivät vuodesta toiseen samalla rotaatiolla.

Blogianonymiteetti on asia, jota pohdin jatkuvasti. Omalla kohdallani linjaus on selvä: olen anonyymi eli en paljasta omaa tai perheeni henkilöllisyyttä enkä julkaise mitään kuvia, joista voisi edes etäisesti tunnistaa elämäni. Kunnioitan myös toisten valintoja anonymiteetistään eikä minulla ole tarvetta alkaa esim. googlaamalla selvittää jonkun ammattia tai sukunimeä. Itselleni olisi vieras ajatus joskus myöhemmin perustella lapsilleni, miksi heistä löytyy niin paljon tunnistettavaa tietoa, jota he eivät ole itse voineet valita julkaisevansa itsestään. Nyky-yhteiskunnassa anonymiteetti on toki varsin suhteellinen käsite, ja oman lukunsa muodostavat monet "julkkisbloggaajat" joiden blogi toimii tulonlähteenä, yhteiskunnallisena vaikutuskanavana tai muuna ei-vain-kuulumisten-kertomiseen-tarkoitettuna väylänä. Joskus ulkona liikkuessaan on kiva miettiä, että hei, tuo kahden lapsen äiti joka liikkuu näissä kortteleissa ja jolla on tuonmerkkiset vaunut, voisi olla se-ja-se. Menisinkö kuitenkaan kysymään ja moikkaamaan? No en, en ainakaan usko. Olisi jotenkin vähän outoa kuitenkin "paljastua". Ja sitten puolisalaa olen vähän kade kaikille niille, jotka pitävät bloggaajien kokoontumisia ja ystävystyvät tosielämässäkin juuri blogien kautta. Facebookissa olen toki mukana ja ihan omana itsenäni, julkaisen siellä jopa valokuvia. Olen kyllä sielläkin pyrkinyt tekemään jonkinlaisen rajanvedon kaveripiiriini: vain sellaiset ihmiset, joiden kanssa muutenkin olen tekemisissä, ovat kaverilistallani. Eivät muinaiset koulukaverit tai satunnaiset kaverin kaverit.

Omat kirjalliset ansioni ovat niin rajalliset että tämä blogi on vain ja ainoastaan painekattila ja AA-tyyppinen äitihenkilön jaarittelufoorumi. Itselleni bloggaaminen tuottaa iloa ja on juuri sopiva sosiaalinen kanava tilanteessa, jossa tosielämän ystäväkiintiö on jo täynnä. Koetan muistaa olla vastavuoroinen ja kommentoida muita blogeja (ei vain velvollisuudentunnosta, ne kyllä ihan oikeasti kiinnostavat!) sekä päivittää tätä omaani sen verran usein, että lukijat eivät vallan kaikkoa. En ole itse rekisteröitynyt yhteenkään blogiin seuraajaksi mutta seurailen kuitenkin kaikkia sivupalkissa olevia ja muutamaa muutakin, joita en syystä tai toisesta halua julkistaa.

Olen jo saanut täällä blogissani paljon kannustusta, hyviä neuvoja ja vertaistukea, mistä olen tosi kiitollinen. Anonyymit nillittäjät ovat toistaiseksi pysyneet poissa, mikä on toki kiva juttu, mutta kertoo myös siitä että blogini on vissiin sen verran tyhjänpäiväinen ettei kukaan jaksa edes provosoitua :) Ei vaan, muutama seuraamani bloggaaja saa säännöllisesti niin hirveää kuraa niskaansa etten oikein tiedä miten he sinnikkäästi vielä jaksavat jatkaa. Se on toki bloggaamisen riski. Ja jotenkin juuri ne, jotka omalla naamallaan ja avoimesti asioistaan kertovat, ovat ne pahimmat kusitolpat. Olisihan sitä muitakin paikkoja purkaa pahaa oloaan ja provosoitua, ihan maksullisista ammattiauttajista sinne erilaisten lehtien keskustelupalstoihin ja muihin anonyymeihin nettifoorumeihin.

Nyt kohta painelen synnytyssairaalaan sektioinfoon. Näkemään videon sektiosta ja kuulemaan oman paikkani sovitun päivän leikkausjonossa. Lopun ajat ovat käsillä! Tulee varmaan olemaan melko ristiriitaista astella sitten eräänä aamuna autoon ja ajella sairaalaan. Tietäen joutuvansa kohta letkuihin ja leikkauspöydälle, mutta saavansa vain tuntien päästä oman vauvan syliin. Liekö hormonit vai mitkä, mutta koko kuviota on edelleen vähän vaikea kelailla ilman että itku meinaa tulla. No, jospa se tästä kevään mittaan rauhoittuisi, kun aurinko kuivaa hormonit :)