Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Leopardikuningatar julkaisi Suuren Ainekirjoitushaasteen toisen tehtävän otsikolla Mikä meitä yhdistää. Kyseessä siis nimenomaan parisuhdeaspekti.

Tämähän oli niin herkullista jatkoa edellisiin pohdintoihini että on pakko osallistua!

Siispä:

Mikä meitä yhdistää?

Minä ja mies. Puolisoni ja puoliskoni.

Meitä yhdistää kultaiset sormukset, kuusinumeroinen asuntolaina, kaksi lasta jotka tarvitsevat molemmat vanhempansa, rakkaus ja tahto. Suurin näistä on rakkaus, toiseksi suurin on luja tahto.

Rakkaus kestää paljon mutta ei ehkä ihan mitä vaan. Onneksi mitään kestämätöntä ei ole tullut vastaan, eikä toivottavasti tulekaan. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta melko pomminvarmasti tähän asiaan voi itse vaikuttaa. Aion vaikuttaa.

Tahto on sitä, kun toteaa, että nyt ei enää ole aina niin kivaa mutta tässä ollaan kun on niin päätetty. Arjen haasteita: sotkua, kiirettä, huonoja öitä, toisinaan rahojen laskemista, kinastelua kumman mielipidettä on otettu enemmän tai vähemmän huomioon kun on tehty isoja päätöksiä esimerkiksi asumiseen liittyen. Meillä kummallakin on ns. ehjän perheen malli, eli omilla vanhemmillamme on pitkät ja ainakin valtaosin onnelliset avioliitot. Itse monesti mietin, kestäisinkö yhdessä samanlaisten tilanteiden läpi kuin omat vanhempani. Ehkä kestäisin, ehkä en. Onneksi en sellaista ihan samanlaista usko kohdalleni osuvan (tässä tapauksessa mm. lievää kausittaista alkoholismia ja erittäin dominoiva anoppi). Tahto on sitä, kun pystyy tekemään kompromissin vaikka se kirpaiseekin. Luottamaan siihen, että myöhemmin, erilaisessa elämäntilanteessa, asiaa voisi harkita uudelleen niin että se ei enää tuntuisikaan ihan kompromissilta. Tai sitä, kun antaa itselleen ja toiselleen aikaa päästä jonkun vaiheen ja tilanteen yli. Aika hyvin usein ratkaisee monta asiaa.

Avioliitto on minulle itselleni tärkeä instituutio. En ole uskonnollinen enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut siitä, ovatko muut naimisissa vai eivät. Mutta itse haluan olla, se antaa paitsi juridista turvaa, myös tunteen sitoutumisesta ja pysyvyydestä sekä kuulumisesta ei vain omaan sukuunsa mutta myös toise(e)n omaan sukuun. Sormus ja yhteinen sukunimi ikään kuin lihallistavat kaikki nämä tunteet. Minun on helppo kuvitella meidä kaksi vanhoina, yhdessä. Mielikuvani tulevaisuudesta sisältävät aina meidät kaksi. Tai no, nykyään meidät neljä.

Nuo kaksi pientä nappisilmää tarvitsevat kaksi vanhempaa, joista on heille yhdessä vanhemmiksi. Yhdessä juuri tämän miehen kanssa olen parempi ja hyvinvoivempi äiti pojilleni. Pitäisi tapahtua aika paljon, että vapaaehtoisesti rikkoisin perheen. Mies on mitä parhain isä ja on ollut ihanaa pystyä tekemään hänestä isä. Pojissani on paljon isänsä piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa, ja en voisi kuvitellakaan itselleni toisenlaisia lapsia.

(Ylläolevaa ei pidä käsittää yksinhuoltajien arvosteluksi. Ei tosiaan, sillä yksinhuoltajuus on varmaan aika harvan oma valinta ja epäilemättä niin rankkaa ettei siinä tarvitse enää yhtään kuraa niskaan vaan sen sijaan tukea ja välittämistä. Ja on tilanteita, joissa yksinhuoltajuus on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin yhdessä sinnittely.)

Meitä yhdistää myös huumorintaju ja mieltymys älylliseen sanailuun. Meillä on suht samanlainen, ehkä jopa hieman konservatiivinen arvomaailma, eli arvostamme hyvää koulutusta ja pyrkimystä turvattuun taloudelliseen tilanteeseen.

Meissä on ikävä kyllä myös aika monta yhteistä huonoa puolta, kuten laiskuus (näin arjen tasolla, kuten siivouksessa tai liikunnassa...), liiallinen mukavuudenhalu, taipumus murjotukseen tai vinoiluun huonon tuulen iskiessä.

Meitä ei yhdistä mikään harrastus, lähes täysin sama ystäväpiiri, asuinmieltymykset tai vaikkapa musiikki- tai kirjallisuusmaku. Itse asiassa päällisin puolin katsottuna olemme varmaan aika erilaisen oloisia ja luonteisia. Tykkäämme käydä ihan itseksemme omissa menoissamme, siitä saa taas virtaa tähän yhteiseen arkeen. Nämä seikat ovat kuitenkin ihan kosmetiikkaa.

Sanoinhan jo, että suurin on rakkaus ja toiseksi suurin on luja tahto.

Veljesten erilaiset äidit

Ehkä tämä on kaikille kahden lapsen äideille tuttua, mutta itsestäni tuntuu hämmentävältä. Nimittäin se, että suhtaudun poikiini eri tavoilla. Rakastan molempia ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että vauvaa siedän jotenkin paremmin.

Antakaahan kun selitän. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on jotenkin kärsimätön. Elämänmuutos on iso, ja ainakin minä koin sen vähän ahdistavaksi ajoittain. Odotin vaan että vauva kasvaa ja oppii uusia taitoja, jotta aika kuluisi äkkiä ja elämä helpottuisi. Jotenkin siis halusin pitää esikoista vähän isompana kuin mitä hän onkaan. Sama tunne jatkuu edelleen, vaikka yritän pyristellä siitä pois. Kaikki venkoilu, kitinä ja iänmukainen käytös yleensä jotenkin ärsyttää, en osaa kovin hyvin elää sen mukaan että lapsi vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ja tätä koko elämää ylipäänsä. Kun poika puhuu niin hyvin ikäisekseen, taidan vahingossa luulla että hän olisi muutenkin jotenkin kypsempi ja esimerkiksi tekisi niin kuin häntä pyydän tekemään tai vaikka ymmärtäisi ironiaa tai muita abstraktioita. No eihän se tietenkään niin mene. Kolmevuotias on kolmevuotias. Lisäksi kun Leijonapoika on temperamentiltaan samanlainen kuin itse olen - eläväinen, voimakastahtoinen ja kiivaskin - niin napit ovat usein vastakkain. Toisaalta myös ymmärrän häntä tavattoman hyvin, muistanhan ihan samanlaista käytöstä ja samanlaisia tunnekuohuja omasta lapsuudestani.

Vauva taas on jotenkin pelkästään hellyttävä. Itku on vaan itkua ja silloin haluan ottaa vauvan syliin ja lohduttaa. Vauvat ne nyt luonnostaankin sotkevat ja heräilevät öisin, se kuuluu asiaan. Leijonapojan kohdalla nämä vauvan ominaisuudet rasittivat minua huomattavasti enemmän. Ja Pikkuveli on kyllä ollut tähän mennessä kokonaisuutena vaativampi tapaus kuin isoveljensä, vaikkakin ei mikään varsinaisesti vaikea vauva. Nyt aikakin tuntuu kuluvan paljon nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Tiesin odottaa tätä hurjaa rakkautta omaa lastani kohtaan, ja sen sain.

Miksi siis olen näin rajoittunut äiti? Ymmärränhän sentään, mistä on kyse, en vaan osaa muuttaa tunteitani yhtään paremmiksi, ja heikkona hetkenä tunteet sitten näkyvät omassa käytöksessäni. Nyt minulla toki on enemmän perspektiiviä vauva-aikaan kun olen sen jo kerran elänyt läpi. Ja ehkä kärsivällisyyteni on noin kokonaisuutena hieman parantunut, samoin kykyni sietää tappavaa väsymystä. Mutta eihän tämä ole esikoista kohtaan reilua, että päivittäin hermostun häneen monta monituista kertaa ja vauva saa vaan hymyjä ja suukkoja ja syliaikaa. (Saa Leijonapoikakin jos vaan hänelle sattuu kelpaamaan :)) Muuttuukohan asenteeni Pikkuveljeä kohtaan, kun vauvavaihe on ohi ja hänestä kehkeytyy samanlainen koheltava taapero?

Leijonapoika on aina se esikoinen, ensimmäinen ihmeellinen vauva, johon tulen kaikkia muita lapsia, omia ja toisten, vertaamaan - tietoisesti tai tiedostamattani. Pikkuveli on aina äidin viimeinen vauva, oma pikku pallero, sylivauva ja ihana tuhisija, jonka ei melkein soisi kasvavan isoksi ollenkaan. Hän saa väistämättä vähemmän jakamatonta huomiota kuin Leijonapoika - ehkä jo mielessäni kompensoin tätä suhtautumalla häneen jotenkin hellemmin ja kärsivällisemmin. Molempia rakastan äärettömän paljon.

Kuka löytää itsestään samat piirteet ja uskaltaa tunnustaa?

P.S. Eileithyia, autuaasti missasin ilmoittautumisen blogisi lukijaksi. Mielelläni siis lukisin. Jos vielä huolit minut mukaan, niin leijonalapsi at gmail.com tuo viestin perille.

Parisuhteellista

Kaikkihan me tiedämme, että lapsen tulo mullistaa parisuhteen ja siinä rytäkässä pitää muistaa ottaa omaa aikaa miehenä ja vaimona ettei tuo uusi äidin tai isän rooli vie mennessään ja tuhoa parisuhdetta. Tätä miettiessä luetaan iltapäivälehdistä ja ehkä joistain blogeistakin että hei, tiesin sen kyllä mutten tehnyt asialle mitään, ja melkein tuli avioero, mutta sitten pistin palikat järjestykseen ja kävin lemmenlomalla ja nyt taas sukat pyörii jaloissa kun ollaan niin rakastuneita ja seksiäkin tekee tosi paljon mieli kolmen tunnin yöunista huolimatta.

Nämä pähkäilyt täyttävät omankin mieleni. Tiedän ja myös tunnistan tämän tilanteen elämässäni. Lapset vievät tosi paljon aikaa ja energiaa, ja heidän hyvinvointinsa on etusijalla. Jossain välissä pitäisi itse yrittää nukkua, ja muut pakolliset kotityöt kuten suihkussakäynti, ruoanlaitto, siivous yms. hoidetaan rimaa hipoen. Toisin sanoen kotona on aina epäsiistiä, ainakin johonkin entiseen elämään verrattuna, itse olen vähintään homssuinen ellen jopa suohirviön näköinen ja omat harrastukset rajoittuvat lehtien selailuun, someen ja kaikenkarvaisiin mammatapaamisiin. Ihan oikeasti en ole ollut kampaajalla puoleen vuoteen (pitkät hiukset joita ei muutenkaan värjätä -> ponnari 24/7/365), nyppinyt kulmakarvoja kuukausiin (Frida Kahlo), harrastanut ihan omaa liikuntaa melkein ikinä toistamiseen raskauduttuani tai virkistänyt aivojani jotain satunnaisia kirjoja tai ennen vauvan syntymää nautittuina teatteriesityksiä lukuun ottamatta. Vaatetus on tyyliä pelastusarmeija, paitsi että vaatteet ovat ihan omiani. Ruokavalio koostuu kaikenlaisista nopeista hiilareista kuten vaalea leipä ja pasta, suklaasta ja Pepsi Maxista. Näin karrikoiden.

Mies on itsekin todennut olevansa vähän samassa jamassa itsensä kanssa. Miehet tosin ovat siitä onnekkaita olentoja, että heistä itsensä hoitamattomuus ei loista ihan niin kauas kuin naisista, näin yleistäen sanottuna. Mutta ihan jo fyysisen hyvinvoinnin takia hänkin haluaisi tehdä suunnanmuutoksen elintavoissaan.

Niin, se parisuhde. Meillä ei ole harrastettu romanttisia kynttiläillallisia jousikvartetin säestämänä varmaan vuoteen. (Ei sillä että niitä nyt ylipäätäänkään olisi, mutta you get my point.) Toissapäivänä kyllä söimme sushia kotona, Leijonapoika oli mummolassa yötä, ja Pikkuveli makoili viltin päällä ruokapöydällä ja piereskeli kovaäänisesti syömäpuikkojen kalinan tahtiin. Meidän molempien tekisi mieli päästä jonnekin, haaveilemme yhteisesti hotelliyöstä jossain niin kaukana, ettei kotiinpaluu olisi edes teoriassa mahdollista jos lapsenvahdilta loppuvat keinot kesken. Minä haaveilen iltamenoista, kuten konserteista ja pitkistä illanvietoista hyvässä aikuisseurassa. Haluaisin kaupunkilomalle miehen kanssa kahdestaan. Haluaisin saada nukkua niin pitkään ja niin usein, että kroppa palautuisi kokonaan. Siihen ei yksi yö tai edes viikko auta. Että olisin pirteä, energinen, tehokas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Että lihakset vetreytyisivät, väsymyksen aiheuttama sietämätön makeanhimo hellittäisi ja naamasta katoaisi kireys, harmaus ja juonteet. Jaksaisinko sitten kuntoilla, sheivata, nyppiä, meikata, föönata ja kihartaa? Ehkä. (Ja selvennyksenä siis, että mies ei tällaista minulta vaadi, vaikkakin kyllä varmaan ilahtuisi, ja minäkään en pidä em. toimenpiteitä välttämättöminä naiselle jos ei naisesta siltä tunnu. Mutta haluaisin kuitenkin itse olla ihan vimpan päälle laitettu edes joskus.)

Miten muut tekevät sen, että sotkuinen koti ja univelka eivät ole esteenä kututunnelmaan virittäytymiselle? Kuinka otetaan aikaa sille latautumiselle, jonka jälkeen voisi alkaa taas spontaanisti haluta seksiä ja keksiä miehen kanssa muitakin yhteisiä puheenaiheita kuin lapset ja kauppalistat? Kenellä on sellainen tilanne, että superenergisen kolmevuotiaan ja tissiposken vauvan saa samaan paikkaan hoitoon koko illaksi? Pienemmän yökyläilyyn on varmaan vielä matkaa, mutta iltahoito tulisi jo kai kyseeseen.

Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ohjeistaminen, pakkaaminen, valmistelu, maidon pumppaaminen, kiireinen laittautuminen ja koko pahuksen lähtösählinki oikeasti ovat muutaman vapaan tunnin väärti?

Meillä on miehen kanssa oikeasti hyvä parisuhde ja uskon että se kestää näiden vähän vähemmän romanttisten vuosien läpi jos ei horjumatta niin ainakin kaatumatta. Mutta nyt aletaan olla niin syvällä täällä lapsiperhearkipoterossa, että kohta happi loppuu. Pitäisi päästä siihen entiseen elämään, jossa ajatus kulki kirkkaasti, mihinkään ei kolottanut, rinnat eivät täyttyneet kipeästi maidosta ja jossa oli mahdollisuus tehdä spontaanisti juuri sitä mitä huvittaa. Roihuavin liekki ei ole tähän lapsiarkeen sammunut, olemme olleet yhdessä jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli alkuhuuma on muisto vain, mutta kyllä sitä pientä perhosta mahanpohjassa oli aina silloin tällöin.

Äidin rooli on mitä ihanin ja nautin siitä, nautin suloisista lapsistani ja kyllä mammayhteisöön soluttautuminenkin on käynyt ihan kivasti. Haalarivertailut, vaatekutsut, päiväunirytmit, maitoiset harsot, kaikki tuntuu nyt kuitenkin ihan omalta. Toisin kuin mies, joka käy päivisin töissä ja toteuttaa siellä ammatillista itseään, minulla on äidin rooli jatkuvasti päällä. Ilman vauvaa en ole ollut muutamaa tuntia kauempaa pois kotoa, ja siinä ajassa on aika haastavaa päästä takaisin Itsenäisen Uranaisen moodiin. Välillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintävä töihinpaluu tuntuu jopa pelottavalta, kun tämä äitielämä on kuitenkin tietynlaista kuplassa kellumista. Yritän ymmärtää miestä, että sillä on oikeasti aika rankkaa töissä, mutta silti lasken ne kahdeksan tuntia ilmastoidussa hiljaisessa toimistossa miehen omaksi ajaksi. Sanomista tulee yleensä juuri siitä, kun miehen pitäisi töistä tullessaan saada "rauhoittua hetki" ennen kuin hän ottaa leikki- tai kotityövastuun itselleen. Wot? Rauhoittua? Sen aikuisseurassa vietetyn päivän jälkeen?

Toisaalta elän vähän kuin sellaisessa ajattomassa höttöisessä välivaiheessa, jossa asiat vain tapahtuvat minulle ja itse korkeintaan vaihdan vaippaa ja muistan lähteä ajoissa muskariin. Että lasten kanssa tää nyt vaan on tällaista. Toisaalta tunnen aika kipeitä vihlaisuja, kun tajuan että olen juuri sellainen äiti-ihminen joksi en koskaan halunnut muuttua. Koska kaikki esikoistaan odottavat äidit taatusti vannovat että ei tämä elämä niin kovasti muutu, kyllä meillä sitä kahdenkeskistäkin aikaa riittää ja parisuhteeseen panostetaan. Joopa joo.

Perheen perustaminen on tietysti yhdenlainen satsaus parisuhteeseen, koska mikään muu tuskin hitsaa kahta ihmistä yhteen niin kovasti kuin lapset. Siinä näkee toisesta ja itsestään aika mustiakin puolia ja oppii elämään niiden kanssa ja hyväksymään toisen (ja itsensä!) melko pitkän vikalistan kanssa. Ilman lapsia samanlaista menoa tuskin kukaan katselisi pitkään. En tietenkään odota että parisuhde olisi ilman lapsia tai niiden kanssa kuin Kauniista ja rohkeista. Haluaisin vaan takaisin sen "mies ja nainen" -fiiliksen tämän "äiti ja isä" -meiningin tilalle. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuo intohimon palauttaminen parisuhteeseen luonnistuu, ainakin meillä luonnistui, ihan hyvin, ja siitä tuloksena onkin se toinen lapsi. Mutta nyt... No, kolmatta ei meille tule! Imetys on myös asia, joka kohdallani huolehtii libidon lamaannuttamisesta. Normaalin kuukautiskierron palautuminen ja imetyksen loppuminen saavat taas kropan hyrräämään ainakin kerran kuussa. Loput pitäisikin sitten hoitaa tuon yläpään kautta, ja siinä on haastetta kerrakseen.

Joku voisi sanoa että mulla on asenneongelma, että en haluakaan hoitaa itseäni enkä parisuhdettani. Voi olla. Mutta pitääkö sen hoitamisen tuntua vastenmieliseltä? Minusta ei. Osan näistä ei-otollisista olosuhteista korjaa aika (lapset kasvavat, asuntolaina lyhenee...) mutta toki tämä itsestään huolehtiminen on ihan itsestä kiinni, ainakin ison osan aikaa. Sairastelujen yms. armoilla mennään autopilotilla tunti kerrallaan. Tuntuuko kaikista muistakin samanlaiselta?

Tällaisia pohdintoja olisi kiva lukea toisistakin blogeista, jos joku uskaltautuu avaamaan sisintään.

Kolmevuotias

Meillä on juhlittu kolmevuotissynttäreitä. Vielä ei onneksi tarvitse järjestää varsinaisia kaverisynttäreitä, mutta kutsut erikseen sukulaisille ja kummeille, pihakavereille ja sitten parille tuttavaperheelle ajavat kyllä valmisteluineen saman asian. Siitä huolimatta, että siivoamme kunnolla vasta juhlien jälkeen. (Kyllä, tämä oivallus on nerokas! Ennen lastenjuhlia isoimmat roskat pois keskeltä lattiaa. Juhlien jälkeen murujen, kuolan, puklujen, mehutahrojen ja mahdollisten vaippa-aksidenttien perusteellinen kuuraus lattiasta.)

Katselin eräänä päivänä viime kesänä pojasta otettuja valokuvia. Mielestäni hän oli silloin jo niin iso, kun puhetta tuli hyvin, pituutta oli venähdetty ja erilaiset "kunnon" leikit alkoivat kiinnostaa. Mutta nykyiseen Isoon Poikaan verrattuna meillä oli viime kesänä vielä ihan pikkuinen poikanen. Vauvakiharainen ja pyöreänaamainen vaippapöksy.

Nyt Leijonapoika on sellainen äärimmäisen stereotyyppinen vaahteramäen eemeli. Keppostelee paljon mutta tarkoitus on usein hyvä - virtaa ja ideoita kun vaan riittää niin hirveän paljon. Poika puhuu pitkiä lauseita (eilen laskettiin miehen kanssa 13-sanainen ihan järkevä lause, ja sekin keskellä pitkää puhetulvaa); kyselee sekä tyhmiä että viisaita (mikä on auto? miksi kaikki alkaa ja päättyy?); on äärimmäisen kiinnostunut autoista, isoista koneista, liikenteestä, liikennemerkeistä, rakennustekniikasta (rännit, venttiilit, ovet, ikkunat jne.); leikkii autoleikkejä, junarataa, duplorakennelmia, keittiö- ja ruokaleikkejä. Hoivavietti on aika olematon, mutta kyllä Pikkuveli sillon tällöin saa suukkoja ja äitiä autetaan vauvanhoidossa tuomalla vaippaa jne. Kotihommista tiski- ja pyykkikoneen tyhjennys kiinnostavat jonkin verran, mutta minkäänlaista siivousapua ei pojusta ole. Roskien vientiin hän osallistuu mielellään mutta kummasti pussi muuttuu hirveän painavaksi ennen roskakatokselle saapumista ja kantamus pitää vaihtaa esim. tuplasti painavampaan kiveen.

Leijonapojalla on valtava tarve fyysiseen tekemiseen. Hän juoksee nopeammin kuin kukaan lähialueen ikätoverinsa, kiipeilee ihan minne vaan yltää (kerran bongattiin miehen kanssa poika matalalle ulottuvilta palotikkailta!), kotona etenee parkour-tyyliin yli sohvan ja keittiönpöydän - mitäs niitä turhia kiertelemään kun ylikin pääsee. Lukuhetket ja leikkimiset ovat usein pyörähtelyä, vatkaamista, pomppimista ja askeltamista, mutta liikkeestä huolimatta poika kuuntelee tarkasti, keskustelee ja keskittyy leikkiin.

Kädentaidot ovat tällä ikiliikkujalla hieman paitsiossa. Värittäminen, saksiminen, palapelit tai edes muistipelit eivät juurikaan kiinnosta. Kynät ovat isoja puita jotka tuuli katkoo ("en minä katkaissut vaan kova myrskytuuli), sakset ovat "mulle hei ihan liian terävät", palapeleissä ärsyttää jos ei heti satu kohdalleen ja muistipelin kortit eivät missään nimessä saa olla lattialla levällään vaan tiukissa pinoissa ja mielellään kuorma-auton kyydissä rakennustarvikkeina. Olkoon sitten niin.

Kirjojen suosio päiväsaikaan on vähentynyt, mutta pidämme tarkasti kiinni iltalukemisesta. Nyt kiinnostavat jo pidemmätkin tarinat, ja välillä uppoaa myös runomuoto. Musiikin kuuntelu on vähän välivaiheessa, hirveän monet vanhat suosikkikappaleet jotenkin ärsyttävät ja niitä ei saa äiti edes hyräillä. Muskarissa käymme kuitenkin, ehkä se innostus musiikkiin taas jostain löytyy. Välillä poika lauleskelee tuttuja lauluja itsekseen ja keksii lauluihin uusia sanoja. Laulaminen on vielä hyvin epävireistä, mutta ei kai sen kolmevuotiaana kuulukaan olla, ellei ole ihan pikkumozart. Myös leikkisoittimet ovat olleet vähän paitsiossa. Leijonapoika tuntee kaikki kirjaimet ja numerot ja mielellään tavaa näkemiään sanoja kirjain kerrallaan. Hän jo leikkii sanoilla, keksii hulluja yhdyssanoja ja vaihtelee äänteitä ja kirjaimia.

Luulin pitkään, että kuivaksioppiminen ei tässä perheessä koita ikinä. Kevään ja kesän myötä pottailua on yritetty vaikka minkälaisin houkuttimin, edes päiväkoti ei tuonut asiaan muutosta. Vaippa piti olla ja asiat tehdä sinne. Kunnes tässä hiljattain yhtenä päivänä poika ilmoitti että on hätä. Sitten käytiin potalla. Pottailua kesti pari päivää, ja nyt pitää käydä pissimässä pönttöön, näytöstyyliin seisaaltaan. Sotkua tulee mutta se ei haittaa, niin uskomaton on ollut tämä yhtäkkinen muutos. Kakkosasia tehdään edelleen vaippaan, mutta nyt olen toiveikas että sekin joku kaunis päivä menee suoraan viemäriin. Poika näköjään tekee juuri niin kuin huvittaa ja henkisesti ei ollut valmis vielä tätä ennen. Huumoripuolella kakka-, pissa- ja pippelijutut ovat kovaa valuuttaa.

Ennen aina niin hyvä syömäri on muuttunut nirsoilijaksi, jolle pahimpina päivinä ei kelpaa kuin maito, suklaa ja kylmä makaroni. Emme todellakaan anna lapselle aina sitä mitä pieni mieli sattuu halajamaan, mutta joskus teemme kompromisseja jos nälkäkiukku uhkaa torpedoida koko illan.

Terveyspuolella olemme edelleen välttyneet allergioilta ja ihmeemmiltä taudeilta, mutta flunssien yhteydessä keuhkoputket edelleen ahtautuvat ja myös nyt kesällä kaikki pienetkin räkätaudit ovat vieneet päivystykseen hengenahdistuksen myötä. Nyt on aloitettu jatkuva kortisonilääkitys ja toivomme kovasti että siitä saisi vähän helpotusta. On aika tuskallista joko yrittää vältellä tauteja tai sitten sairastaa aina sieltä pahimman kautta. Ikävää sekä potilaalle että koko muulle perheelle, kun univelkaa ja muuta sählinkiä on jo ennestään ihan riittävästi.

Pahin mustasukkaisuus Pikkuveljeä kohtaan on alkanut laantua ja uskallan hetkittäin antaa lasten olla vähän aikaa keskenään, vaikka vessakäynnin ajan, ja vauva saa jo olla aika rauhassa lattialla. Edelleen on kuitenkin päiviä että kaikki vauvan tekemiset pitää sotkea huutamalla ja huitomalla, etenkin nukkuminen ja imetys, ja nyt Leijonapoika on alkanut omatoimisesti nostella ja kieritellä vauvaa. Se ei missään tapauksessa käy päinsä, koska isoveljellä ei ole mitään käsitystä omista voimistaan ja vauvan painosta tai oikeista otteista. Mustasukkaisuuden lisäksi meitä piinaavat aika rapsakka uhma sekä todella aktiivinen kyselyikä. Äidin päivät ovat välillä sellaista vartti kerrallaan suklaan voimin -meininkiä, välillä on ihan kivaa ja päivä kuluu ilman sen suurempia konflikteja ulkoillessa ja sisällä puuhastellessa. Pikkuveli on innostunut  seurustelemaan isoveikan kanssa ja parhaimmat käkätykset kirvoittaakin kolmevuotiaan puuhien seuraaminen. Lapset jonkin verran jo kommunikoivat ihan keskenään ja selvästi välillä ilahtuvat toistensa olemassaolosta, mikä on aivan sydäntäsulattavan ihanaa katseltavaa.

Kaiken kaikkiaan meillä on aivan uskomattoman hurmaava, fiksu ja persoonallinen pieni mies, joka jaksaa joka ikinen päivä pakahduttaa vanhemmat rakkaudella, joskin myös ajaa meidät hulluiksi kiukuttelulla ja kiusanteolla. Erittäin normaali kolmevuotias siis. Niin Iso Poika jo. Kun katselen Pikkuveljeä, olen onnellinen että saan kokea vauvavuoden vielä kerran, koska nyt tiedän kuinka lyhyt se on ja kuinka nopeasti lapsi oikeasti kasvaa. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä lasten kanssa, niinhän sitä sanotaan.

Kuvaton pullukka

Blogeissa on tartuttu ahkerasti tähän vartalohaasteeseen. Jos et tiedä, mistä puhun, googlaa Mami GO GO. En oikein voi välttyä siltä tunteelta, että alkaa jo parissa päivässä kyllästyttää lukea samasta aiheesta joka blogista. Niin ja nyt sitten kirjoitan tästä itsekin. Ei, kuvaa en aio laittaa. En koe sitä millään lailla tarpeelliseksi. En itse ole koskaan ajatellut että synnyttäneen naisen kuuluisi näyttää 16-vuotiaalta kilpauimarilta. Hyväkuntoiselta toki voi näyttää ja on tosi hienoa, että monet naiset jaksavat perheen ohella huolehtia itsestäänkin niin hyvin, olipa tavoitteena parempi ulkonäkö tai yleisesti parempi vointi. Jotenkin vaan hämmästyttää se, että tämä valokuvailmiö näyttää heijastavan sitä, että joku ihan oikeasti ei osaa ajatella että eletty elämä ja lastenteko näkyy kropassa. Että pitäisi olla kuin julkkispalstojen huippumallikuvissa. Onko näistä ei-standardinmukaisesti-kauniista vartaloista otettujen valokuvien julkaisu se konsti, jolla tällaiset tyypit saadaan huomaamaan tosiasiat? Jos on, niin hyvä juttu.

Itse olen pullukka, suomeksi siis painoindeksini huitelee kolmenkympin kohdilla. Tissit ovat aikamoiset säkit, omenalihavassa mahassa on raskausarpia joka suuntaan ja sokerina pohjalla sektioarpi, joka muutti mahan muodon sellaiseksi säkkimäiseksi, että läski valuu alas roikkumaan. Selässä on jenkkakahvat ja reidet hankaavat toisiinsa. Toisaalta tämä kroppa on tehnyt ja ruokkinut kaksi ihanaa poikaa ja edelleen kelpaa miehelleni oikein hyvin. (Jos vaan imetyksestä pääsisi niin seksihalutkin ehkä palaisivat...) Ja kelpaa se minullekin. Tosin nyt kroppani yrittää kovasti kertoa minulle, että jumppaaminen ja venyttely olisi suotavaa ottaa ohjelmistoon, kun selkä on aina jumissa ja olo on kuin puu-ukolla, kun ei taivu enää mihinkään asentoon. Suklaasta ja voileivistä koostuva ruokavalioni on saanut ihon huonoon kuntoon ja muutenkin jatkuva hiilarikrapula vaikuttaa jaksamiseen. Tuhannen taalan paikka ottaa itseään niskasta kiinni.

Itsessäni rakastan tuuheaa kiiltävää tukkaani ja kauniita silmiäni sekä muutenkin aika persoonallisia kasvonpiirteitäni, joita en pois vaihtaisi. Minulla on myös painooni nähden aika hyvät sääret. Ja on ihanaa huomata, että molemmille pojille on periytynyt minun piirteitäni, jotka ovat heissä aivan uniikkeja. Miten voisi olla tykkäämättä tästä!

Elän tällä hetkellä pientä suvantovaihetta bloggaamisessa. Jotenkin aikaa ei tunnu löytyvän bloggaamiselle millään, ja se kertonee prioriteeteista. Kesäloma on nyt lopuillaan ja kun normaali päiväkotirytmi taas lähtee käyntiin, ehkä sanainen arkkuni taas aukeaa kun Pikkuveljen päiväunirytmi asettuu kohdilleen ja tiedän milloin saan taas istua alas koneelle. Missään nimessä en halua lopettaa kirjoittamista, koska aika ajoin blogimaailma tuntuu hyvinkin tärkeältä, vaikka olenkin vähän sivustakatsojan roolissa kun en jaksa aktiivisesti kommentoida ja kirjoittaa.

Olen aina ollut syksyihminen, saan voimaa raikkaasta ilmasta ja pienestä tihkustakin. Energisimmilläni olen pilvisellä säällä. Syksy siis lupaa jaksamiselle hyvää. Palaan kyllä asiaan Leijonapojan kolmevuotispäivityksen sekä Pikkuveljen osalta. Ja pyörii päässä jotain muutakin aiheentynkää parisuhteesta, perheen ryhmädynamiikasta ja omasta äidin roolista. Palataan!

I(h)metyksestä

Kun sain tietää odottavani Pikkuveljeä, päätin että haluaisin imettää. Leijonapoikaa imetin onnistuneesti alkuvaikeuksien jälkeen, ja toivoin, että tämä uusi imetys olisi nyt korjaava ja voimaannuttava kokemus, olihan minulla jo tietoa ja varmuutta.

Pikkuveli syntyi sektiolla ja olin leikkauksen jälkeen monta päivää niin kipeä, etten pystynyt olemaan kuin puoli-istuvassa asennossa. Vauva ei perätilan takia osannut tarttua rintaan ollenkaan ja minulla ei ollut voimia harjoituttaa häntä jatkuvasti. Siispä siirryimme suosiolla pullosta annettuun korvikkeeseen ja pumpattuun äidinmaitoon.

Vastaavassa tilanteessa osaisin tietysti neuvoa toista äitiä järjen äänellä: Teet sen minkä jaksat, korvike on ihan hyvää ruokaa vauvalle ja sen käytössä on myös paljon etuja, äitilähtöisiä sellaisia, joista nauttimista ei tarvitse ollenkaan hävetä. Kuten kokonaiset yöunet sillä aikaa kun isä syöttää vauvaa, mahallaan nukkuminen, kauniiden alusvaatteiden ja ylipäätään normaalien vaatteiden käyttäminen, mahdollisuus urheilla (povekkaana henkilönä en voi kuvitellakaan että hyppisin tai juoksisin yhtään kun imetän), mahdollisuus olla huolehtimatta rintojen pitämisestä lämpimänä ja tyhjentämisestä koko ajan (rintatulehduksen pelko), kesällä uiminen viileissä luonnonvesissä (ks. edellinen kohta), normaali seksielämä kun hormonit ja maitoiset rinnat eivät häiritse, mahdollisuus ottaa migreeniin kunnon täsmälääkettä eikä pelkkää buranaa. Pullo on ihan jees, usko nyt jo. Vaan kun on itse tilanteessa, jossa pitää valita kahdesta vaihtoehdosta: Paska äiti syöttää vauvalle korviketta ja tuhoaa vauvan suoliston ja immuniteetin, hyvä äiti taistelee ja imettää ja saa sädekehän. Tältä siis minusta tuntui.

Halusin olla se hyvä äiti. Niinpä pumppasin (maitoa onneksi tuli hyvin ja helposti), öisinkin, surruttelin sähköpumpulla menemään kun muu perhe nukkui. Harjoitutin Pikkuveljeä kauhean huudon kanssa ottamaan otteen rintakumista. Kävin sairaalan imetyspolilla ja sain lämmintä ymmärrystä, neuvon kuunnella omaa jaksamista ja diagnoosin: Ei imetyksen onnistuminen ole ihan mahdotonta. No perkele, sitten se onnistuu! Maitoa, hikeä ja ehkä pari kuivaa kyyneltäkin on vuodatettu. Ja katso, vähitellen vauva imaisi muutaman kerran, sitten jaksoi jo imeä jonkin aikaa keskeytyksessä, ja vihdoin se söi ihan kokonaisen aterian tissistä, posket maitoisina ja maha pinkeänä. Edelleen kuitenkin raahasin pulloa ja korviketta joka paikkaan mukanani, just in case.

Imetys siis lähti sujumaan ja vauva kasvoi. Imuote oli edelleen hakusessa (imetys sattui, nänneistä lähti nahkaa jne.) mutta rintakumista oli päästy - vauva hylkäsi kortsut ihan itse - ja sain jopa kyläreissuilla ja kauppakeskuksissa imetettyä. Jes!

Sitten puolentoista - kahden kuukauden iässä alkoi tulla hirveitä rintaraivareita, monta ateriaa peräjälkeen piti pumpata ja rinnat olivat kuin keilapallot. Kerran-pari viikossa oli päiviä, että melkein tunnin huudatuskaan ei saanut vauvaa syömään, se meinasi vaan nukahtaa nälkäänsä eikä suostunut tissille. Maitoa tuli niin että vartin pumppaamisella sain kahden ja puolen desin pullon täyteen. (Varmaan suihkuava maito ärsytti vauvaa, tiedä häntä, tai joku ruokavaliossani. En ole vältellyt mitään ruoka-aineita, ja pari antibioottejakin söin). Melkein taas väänsin itkua. Tässäkö nyt oli palkinto kaiken perkeleellisen väännön jälkeen, vauva itse lopettaa imemisen?! On se kyllä kumma miten paljon imetys voi omaan mielialaan vaikuttaa. No niin, vähitellen raivareista päästiin ja Pikkuveli suostui taas tissille. Ah autuutta.

Eräänä päivänä heikotti ja särki päätä. Illansuussa alkoi särkeä kaikkia jäseniä, tuli voimaton olo ja käden liikkeet kylkeä vasten sattuivat vasempaan rintaan. Nousi parissa tunnissa kova kuume, rinnassa oli tomaatin kokoinen kova myhkyrä ja puolet rinnasta oli ihan tulipunainen, kuin auringon polttama. Ihan selvä tapaus. Aamulla hain lääkäristä antibiootit ja päätin, että tämä oli viimeinen rintatulehdukseni, seuraava jos tulee niin imetys loppuu. Kaarituelliset liivit lensivät roskikseen, aloin nukkua yöt ilman liivejä ja rasvasin nännejä Bepanthenilla monta kertaa päivässä. Helteilläkin pidin hupparia mukana, ettei vaan viilentävä tuulenhenkäys saa rintaa uudelleen tulehtumaan. (Bakteerihan sinne oli mennyt haavasta koska nännit ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän ruvella, mutta edes pieni tiehyttukos tuntuu niin kauhealta ajatukselta etten ota riskejä.)

Pikkuveli välillä imee ihan oikealla imuotteella, tunnistan oikean otteen kyllä. Valitettavan usein tekniikka kuitenkin korvataan voimalla, ja se ei tee hyvää. Edelleen sylissä imettäminen raivostuttaa pientä miestä, joten aina kun mahdollista, imetän sängyssä kyljelläni. Maitoa tulee välillä niin, että vauva pärskii ja suihku lentää sitä otsaan tai silmään. Toisin kuin Leijonapoikaa imettäessäni, olen joutunut kestoliivinsuojien sijaan turvautumaan kertakäyttöisiin, koska maitoa heruu herkästi ja valuu pitkin sänkyä ja vaatteita. Olen siis aikamoinen palkintolehmä.

Vauva kasvaa todella hyvin, maitoni on hyvin rasvaista (hmm, ne nauttimani suklaamäärät eivät voi olla näkymättä vauvassa!) ja joskus imettäminen tuntuu ihan kivalta. Esimerkiksi yöllä, kun edellisestä imetyksestä on seitsemisen tuntia ja rinnat ovat kuin vuotavat hiekkasäkit. Uninen vauva imee onnellisena hirveän määrän maitoa ja simahtaa niille sijoilleen.

Joku pirullinen sisäinen suorittaja ajaa minutkin tähän hyvään äitiyteen, jossa imettää pitää vaikka henki lähtisi. Kun sehän on kaikkien etu ja sitä rataa. Varmaan osaisitte nyt minua neuvoa ja lohduttaa ihan kuten minäkin muita, mutta... Olen toki tosi tyytyväinen että jaksoin yrittää ja vauva oppi syömään rinnasta, mutta olisiko se pulloruokinta nyt sitten kuitenkaan enää tässä kohtaa harmittanut, jos olisin suosiolla siihen ryhtynyt? Ehkä, ehkä ei. Ehkä olisin jopa päässyt päiväksi tai kahdeksi ihan yksin jonnekin ja jaksaisin sen voimassa Leijonapojan järkyttävää uhmaa paljon paremmin. Nyt ei minulla tahdo riittää hänelle aikaa, voimia ja ymmärrystä yhtään niin paljon kuin pitäisi.

Pikkuveli on nyt hieman päälle kolmekuinen, iloinen, jäntevä ja tarkkaavainen yli seitsemän kilon pikkupossu joka nukkuu öisin jo pitkiä pätkiä ja päivisinkin monen tunnin unia. Hänestä varmaan olisi tullut korvikkeella ihan sama ihana pieni mies. Jollain kierolla tavalla kuitenkin vauvan pulleus tuntuu ihanammalta, kun tiedän, että olen itse hänen saanut ruokittua. Pian saavutamme uuden etapin, kun aletaan maistella soseita. Henkisesti se on minulle taas yksi iso saavutus: Jos imetys ei suju, saan lopettaa.

Kuopuksen imetys ei siis todellakaan sujunut niin kuin suunnittelin, en ole saavuttanut sitä seesteisyyttä ja varmuutta siitä että minun ja vauvan symbioosi ruoka-asioissa olisi pyhä ja särkymätön. Jokainen rintaraivari, särky ja epämukavuus saavat varoitusvalot hehkumaan punaisina: Nytkö tämä loppuu / pitääkö lopettaa / saanko vihdoin lopettaa. En ole kauheasti miettinyt, miten pitkään imettäisin, kun päätös ei mitenkään tunnu olevan omissa käsissäni (vaikka tässä imetyksessä olen ottanut ohjia omiin käsiin ihan hirmuisen monessa kohtaa). Ehkä on paras ottaa päivä kerrallaan, niin vaikeaa kuin se minulle onkin. Hyvän äidin syndrooma on ihan pirullinen tauti, varsinkin kun ei ole sellaista kunnon perspektiiviä siihen, miten pieni asia yksi imetys tässä äitiydessä lopultakin on, kun lapseni ovat osa minua toivottavasti vielä monia vuosikymmeniä. Meillä ei ole kärsitty allergioista, mikä ei välttämättä ollenkaan johdu imetyksestä. Allergia on jälleen yksi peikko, en ole millään tavoin motivoitunut noudattamaan minkäänlaista imetysdieettiä. Olisin varmaan saanut taas yhden paska äiti -pisteen, jos olisin itsekkäästi oman jäätelön-, juuston- ja suklaanhimoni takia lopettanut imetyksen ja laittanut allergisen vauvan apteekin korvikkeelle. En ehkä vaan kestäisi tätä arkea jos joutuisin vielä tinkimään syömisistäni. Onneksi ei tätä valintaa ole tarvinnut vielä tehdä.

Kuitenkin jo odotan sitä maagista yhden vuoden rajapyykkiä, jolloin kukaan ei enää kyseenalaista jos ei imetä. Sitten saan lähteä pois kotoa ilman pumppua, käyttää ei-imettävien vaatteita, nukkua mahallani ja vaikka koko yön putkeen. Mennä miehen kanssa hotelliin ja jättää pojat mummolle hoitoon.

Tuntuukohan sitten, että olisi pitänyt ottaa koko imetys rennommin, hyvinhän se sujui ja lapsi kasvoi isoksi? Miksen tajua tätä jo nyt? Voi i(h)metys tätä äitiyttä.

Ihastuksia ja vihastuksia, osa 3

Nykyään ihastuttaa...

• Hampaaton hymy, maidontuoksuinen suu ja mielettömät reisimakkarat. Voi miten suloista!
• Kesäsade ja ukkonen ja kesäkuntoon laitettu parveke, jolta näitä luonnonilmiöitä voi seurata.
• Kivennäisvesi, kaikki maut
• Pestyt ikkunat (meillä, uskokaa tai älkää!)
• Auton ilmastointi helteillä
• Kesän uutuusjäätelöistä ainakin Kismet-jäätelö, muita en ole ehtinyt muiden herkkujen syömiseltä vielä testaamaan. Ja jäätelö noin niin kuin yleisestikin ihastuttaa vallan kovasti. Ja lihastuttaa, imetyksestä huolimatta.
• Khaled Hosseinin uusin kirja, jota en ole ehtinyt vielä edes lukea, mutta pelkkä sen omistaminen ja hypistely tekee onnelliseksi
• Kohta kolmevuotiaan ihan maailman parhaat jutut ja mielikuvitusleikit

Ja sitten ketuttaa...

• Kun ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun ilmestyy vaunujen kanssa junalaiturille. Saatanan urpot, totta kai menisin mieluummin omalla autolla jos voisin, mutta kun en voi niin tulen tähän junaan ja jonkun on pakko auttaa nostamaan vaunut, kiinnosti tai ei.
• Sisälämpötila. Helteet olisivat ihan jees jos sisällä olisi edelleen +22 . Mutta kun on +27 ja kukaan ei nuku kunnolla.
• Kolmen sanan oikeinkirjoitus. Ne kirjoitetaan duplo (ei dublo), Bepanthen (ei Bebanthen) ja vanilja (ei vanilija/vanilia). Muistakaa ihmiset nämä!
• Emmaljunga Nitro Cityjen surkea tavarakori. Kahden lapsen kanssa kamaa on ihan tolkuttomasti mukana, ja seisomalaudan takia aisaan ei voi ripustaa muuttokuorman verran kasseja. Tahtoisin uudet vaunut, mutta järki sanoo tiukasti ei.

Dataa

Minulla mitä ilmeisimmin on lukijoita! Ainakin kahdeksan rohkeaa on jo rekisteröitynyt. Tervetuloa! Toivottavasti arjessanne on blogini vastapainoksi muutakin luettavaa.

Samoin sivulatauksia on kertynyt jo toistakymmentätuhatta. Siis blogin historiassa, ei päivässä tai tunnissa kuten muutamilla supersuosituilla ja kaupallisilla mammablogeilla. Mutta olen silti ylpeä siitä että tuotokseni ovat kiinnostaneet niin monia. Itse en ole saanut moista latausmäärää aikaan, vaikka uuden tekstin julkaistuani käynkin aika ajoin kurkkaamassa, olisiko kukaan kommentoinut.

Blogiliikenteen vilkkaimpina lähteinä Blogger mainitsee pari muuta blogia joissa on linkki omaani, ja näiden lisäksi pornosivuston. En laita tähän osoitetta koska en halua edistää kyseisen paikan toimintaa yhtään millään tavalla, vaikka sillä onkin bloginomaiselta kuulostava www-osoite. Voi niitä reppanoita, jotka innoissaan sieltä klikkailevat blogiini, varmaan eksplisiittisen kuvamateriaalin toivossa. Alapääjuttuja toki täälläkin ja ehkä heitäkin maailmasta löytyy joita tämmöinen innostaa. Brrr miten ällöttävää.

Mustia sukkia ja lentäviä tavaroita

Leijonapoika on ollut koko ikänsä aika temperamenttinen tapaus, vaikkakin vauva-aika oli helppoa. Vuoden ikää lähestyttäessä raivareita alkoi tulla, ja nyt kun ollaan keskellä tyylipuhdasta uhmaa, pieni mies on aika tuulellakäyvä. Leijonapoika on esikoislapsena ollut pikkuinen aurinkokuningas ja kaiken keskipiste, ja hän on saanut paljon huomiota, hellyydenosoituksia, kehuja ja kiitoksia koko pienen elämänsä ajan. Hänestä on sitä kautta varmaan tullut vähän huomionkipeä, tai sitten hän on sitä luonnostaan ja paapominen vaan vahvistaa luontaista ominaisuutta. Pikkuveljen ilmaannuttua maisemiin minun huomioni on tietysti ollut voittopuolisesti vauvassa - vauva on itkuinen ja vaatii paljon syliä - ja nyt on isoveljellä pakka sekaisin.

Leijonapoika hakee ihan selvästi käytöksellään huomiota meiltä aikuisilta ja kun sanallinen ilmaisu ei hänellä kuitenkaan riitä kovin syvällisiin pohdintoihin, tunteet purkautuvat fyysisenä toimintana. Meillä huudetaan - siis ihan tavallisetkin asiat pitää puhua huutamalla -, karjutaan, raivotaan lähes transsinomaisessa tilassa, heitellään tavaroita, kiusataan Pikkuveljeä, maristaan, vikistään, roikutaan lahkeessa, jankutetaan, lyödään, tönitään, raavitaan, purraan. Aggressiivisuus on ikävä asia, koska tuollaisen melkein kolmevuotiaan voimat ovat jo niin suuret, että raivonpuuskassa voi saada toiselle aikaan pahaa jälkeä. Myös änkytys on alkanut, kuten jo aikaisemmin kirjoitin. Leijonapoika on myös hyvin fyysinen tyyppi, hänellä on hirveä tarve kiipeillä, loikkia, juosta, pyöriä yms. Leikit, juttelemiset jne. sujuvat usein niin että poika ei ole hetkeäkään paikallaan.

Uhman lisäksi mustasukkaisuus on tietysti syy kaikelle tälle riehumiselle. En usko, että Leijonapojalla olisi mitään varsinaista käytöshäiriötä, koska muuten hän on kuitenkin ihan aurinkoinen ja yhteistyökykyinen tyyppi, ja vieraassa seurassa hyvinkin hienosti käyttäytyvä. Eikös se niin mene, että varsinaisten käytöshäiriöiden kohdalla lapsi ei oikeasti pysty hallitsemaan itseään vaan aggressioita tulee tilanteesta riippumatta?

Minua ei haittaisi, jos raivo kohdistuisi minuun, kestäisin sen kyllä. Mutta vauvan systemaattinen kiusaaminen ja satuttaminen ja nyttemmin myös pihan ja päiväkodin leikkikavereille raivoaminen ja heidän satuttamisensa ei ole millään muotoa hyväksyttävää. Ymmärrettävää kyllä, mutta ei hyväksyttävää. Teimme miehen kanssa päätöksen kääntyä kuntamme perheneuvolan puoleen. En halua terapiaa tai mitään pohdintaharjoituksia, vaan ihan käytännön vinkkejä siihen, miten saisimme tämän aggressiokierteen katkaistua. Onhan selvää, että huonosta käytöksestä lapsi saa huonoa palautetta, mikä taas harmittaa entistä enemmän ja sitten raivotaankin lisää. Pyrimme tietysti joka tilanteessa huomioimaan onnistumiset, mutta niitä on joskus vaikea keksimälläkään keksiä, jos koko päivää sävyttää kiukuttelu ja tappeleminen. Perheneuvolan ajanvarauspuhelimeen vastanneen psykologin mielestä meidän tilanteemme on varsin tavallinen joskin Leijonapojan reagointi on sieltä voimakkaammasta päästä, mutta saimme kuitenkin loppukesäksi ajan vastaanotolle, kun oikein pyysin. Mikä olikin todella hyvä juttu, koska jo seuraavana päivänä tuli päiväkodista viestiä, että sielläkin jo tavarat lentelevät muiden lasten päähän.

Tämä on ollut itsellenikin itsetutkiskelun paikka. Olenko kasvattanut poikaa niin, että olen tietämättäni vahvistanut aggressioiden syntyä? Kuinka paljon luontainen ja peritty temperamentti vaikuttaa? Meillä on aika selkeät rajat ja joidenkin mielestä kovakin kuri, mutta väkivaltaa emme tietenkään kotona käytä emmekä hyväksy. Kurilla tarkoitan sitä, että esim. pöytätavoista pidetään tiukasti kiinni eikä jousteta kuin poikkeustapauksissa, sama koskee vaikkapa liian rajuja leikkejä - jos lapsi ei sanomisesta usko, lelut otetaan pois ja leikke keskeytyy. Tietysti sanomme ensin nätisti ja perustelemme, mutta kun sana ei kuulu, sitten seuraava askel. Itse olen ollut ns. hankala lapsi, eli hyvin temperamenttinen myös, ja olen kiusannut pari vuotta nuorempaa pikkuveljeäni ihan hillittömästi. Meillä lapsuudenkodissa oli ruumiillistakin kuritusta, tosin ei luunappeja ja pikkutukistusta kummempaa. Itse en näistä koe millään lailla traumatisoituneeni. Olisin varmaan tarvinnut paljon jämäkämmät rajat itsekin, kasvatus oli sitten kuitenkin vähän sellaista päivä kerrallaan -menoa.

Toivon, että tilanne rauhoittuisi pian, ja pääsisimme nautiskelemaan koko perheen yhteisistä hyvistä hetkistä useammin kuin nyt. Onko teillä lukijoilla kokemusta yhtä voimakkaista esikoisen reaktioista pikkusisaruksen syntymään, ja miten tilanteet ovat ratkenneet?

Taas yksi jäsentelemätön tilannepäivitys

Siis voi hyvänen aika miten kauan viime päivityksestä on aikaa! En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida muiden blogeja, vaikka melkein päivittäin jossain imetyksen tai hiekkalaatikkoleikkien lomassa puhelimella niitä selailen. Miten te kahden tai useamman lapsen vanhemmat kykenette päivittämään blogejanne niin usein? Siis oikeasti, missä välissä sen teette? Mun kaikki valveillaoloaika menee tulipalojen sammuttamiseen, ja kun Pikkuveli joskus yhdentoista jälkeen viimein simahtaa sille yhdellä vähänkään pidemmälle unipätkälle, kaadun minäkin tajuttomana sänkyyn.

Tässä nyt kollektiivisesti yritän tervehtiä kaikkia kanssabloggaajiani: Tsemppiä juoksuun! Mahtavia kirja-arvioita! Kivoja ekopostauksia! Mielenkiintoisia lomakertomuksia! Ihania kuvia ja päivityksiä toiselta pikkuvauvan äidiltä! Huippupohdintaa, ihanaa itseironiaa ja verbaalitaituruutta niin monessa blogissa!

Meillä on alkanut arki. Laitan tässä muutamia erillisiä toteamuksia:

• Leijonapoika sai kuin saikin ryhmispaikan kilometrin päässä olevasta ryhmäperhepäiväkodista. Ensi viikolla hän aloittaa siellä. Nyt ohjelmassa on kolmepäiväinen viikko ja seitsentuntinen päivä. Juhannuksesta alkaa kuuden viikon kesäloma.
• Pikkuveli on oppinut syömään tissiä! Imuote on tosin edelleenkin väärä ja mun pitäisikin varmaan soittaa imetystukipuhelimeen ja tiedustella mitä voisi vielä tehdä asian korjaamiseksi, kun imetys sattuu ja välillä aika vietävästikin. Mutta tissi siis kelpaa ja vauva jaksaa ottaa ruokansa sieltä. Satunnaisesti menee vielä korviketta ja välillä pumppailen pulloon, mutta on päiviä kun pulloa ei oteta esille. Jei!
• Epäilen Pikkuveljen olevan allerginen tai silent-refluksinen. Neuvolalääkärin mukaan "normaalia vatsavaivaa" jonka pitäisi helpottaa kolmen kuukauden kohdalla, mutta oma vaisto sanoo että ei ole normaalia. Odottelen vielä pari-kolme viikkoa että paraneeko tilanne, ja jos ei, niin sitten heti yksityiselle lasten allergialääkärille. Yhden täysin allergiattoman lapsen olen jo saanut leikki-ikäiseksi, ja ero näillä vauvoilla on melkoinen. Pikkuveli känisee, vääntelehtii, välillä (onneksi vain harvakseltaan mutta kuitenkin päivittäin) huutaa kipuitkua selkä kaarella, tekee usein löysää vihertävää kakkaa (välillä keltaista ja ryynikästä mutta ihan löysää sekin, ja pari kertaa on tullut järkyttävä tummanvihreä limarihmainen sammakonkutukakka), piereskelee, nieleskelee paljon sekä muuten vaan että ylimääräistä ilman nielemistä imetyksen yhteydessä mutta pulauttelee aika vähän, joskus oikein yskiikin ruokailun päätteeksi, hengitys usein rohisee limaisen kuuloisesti. Vauva viihtyy parhaiten sylissä. Nukkuu kyllä välillä neljäkin tuntia yhtäjaksoisesti eikä mitenkään systemaattisesti inhoa selällään olemista, välillä on parempia päiviä kun meillä on oikea hymypoika joka vähän jo yrittää jutellakin, iho on aivan erinomaisessa kunnossa hormoninäppyjä lukuun ottamatta. En ole huomannut oireiden pahentumista tai lievittymistä oman ruokavalioni tai korvikkeen antamisen suhteen. Omatoimisesti en ala dieetille, vain jos lääkäri sitten käskee. Silloinkin täytyy kyllä punnita, onko tämä melko ahdistava imetys jatkamisen väärti. No, sen näkee sitten.
• Leijonapoika on reagoinut pikkuveljeen hyvin voimakkaasti. Hirveitä raivareita, mustasukkaisuutta äidin sylistä, vauvan potkimista ja lyömistä (tai siis yrittämistä, olen toki koko ajan lähettyvillä estämässä isommat vahingot), satunnaista ruokalakkoilua. Poika on myös alkanut änkyttää. Vaivaa on suvussani jonkin verran, ja googlaamalla selvisi, että änkytyksen puhkeaminen usein liittyy lapsen isoihin elämänmuutoksiin. Niinpä niin. Puoli vuotta kannattaa katsella tilannetta, sitten voi jo hakeutua puheterapiaan. Välillä pieni mies on ihan reppana, kun itkee minulle että ei enää mahdu äidin syliin. Ja kun tietysti heti pyydän tulemaan syliin, ei enää kelpaakaan. Kaikenlaista pahantekoa ja huomion hakemista sillä tavalla. Totta kai mietin, onko tässä vaiheessa järkevää laittaa lasta päiväkotiin, mutta olen sitä mieltä että vähän pidemmällä aikavälillä se on hyvä ratkaisu. Aloitusprotestointien aika tulee varmasti olemaan tosi raskasta, ja kaksi kotiarkipäivää erittäin tuskallisia minulle, varsinkin jos yöunet ovat kitisevän vauvan takia parin tunnin luokkaa.

Jatkosuunnitelmat meillä siis kahden melko haasteellisen pienen ihmisen kanssa selviytymistä! Kyllä se tästä, uskon. Valoisa ja lämpenevä vuodenaika auttaa tosi paljon, ja onneksi ollaan edelleen saatu mummolta ja vaarilta paljon apua, mistä olemme pohjattoman kiitollisia.

Palaan asiaan toivottavasti taas vähän useammin. Stay tuned, jos vaan vielä jaksatte tätä blogiani lueskella.