Puolikas vauvavuosi

Pikkuveli täyttää näinä päivinä puoli vuotta. Kuten olen monesti todennut, lasten kohdalla vuodet vierivät nopeasti mutta päivät ovat pirullisen hitaita... Niin se on tässäkin tapauksessa.

Toisen lapsen kanssa ajan kulua ei ehdi miettiä samalla intensiteetillä kuin ensimmäisen kanssa. Eikä itseään ja omaa jaksamistaan sääliä niin paljon, vaikka ainakin omalla kohdallani säälittävää olisi välillä ollutkin. Kunhan autopilotilla vedellään vaatteet päälle, pestään pyllyä, pyyhitään puklua ja ruokatahroja, hyssytellään vauvan itkua ja tyynnytellään isomman tunnekuohuja. Koetetaan huomioida molempia mutta ei ehditä antaa kummallekaan itsestään niin paljon kuin haluaisi. Priorisoidaan lasten itkuja: kumpi on kiireellisempi tyynnyttää.

Onneksi välillä ehtii myös pysähtyä. Katsella molempia poikia. Isompikin on puolessa vuodessa kasvanut. Puolikas vauvavuosi on ollut hänellekin ravisuttavaa isojen muutosten ja tunteiden aikaa. Nyt alkaa onneksi hieman kuvio selkeytyä, olemme myös Leijonapojan mielestä nelihenkinen perhe, ja Pikkuveli on hänen ajatuksissaan. Teoissaan myös, sekä hyvässä että pahassa. Suukkoja satelee, vaippoja tuodaan äidin avuksi, lelu nostetaan pieneen kuolaiseen kouraan. Ja potkaistaan ohimennen lattialla köllöttävää pulleaa käärylettä, hakataan duplolla päähän kun äidin silmä välttää ja yritetään omatoimisesti nostella ja siirrellä. Karjutaan suoraan korvaan.

Pikkuveli on juuri niin lutunen kuin puolivuotias on. Keskikäyrän pituinen ja yläkäyrän painoinen pullero, jonka jalat ja kädet ovat makkaraisia, rystyset pelkkää kuoppaa ja polvetkin vain vaivoin löytyvät kaiken pehmoisen alta. Nukkatukka ja nukkumakalju. Kuolainen hymysuu, jotain terävää alaikenessä. Liikkeellelähdön lumoa, ähinää ja kiljahtelua lattialla, matonhapsujen kiskomista. Helistimen heilutusta, musiikin kuuntelua innosta vatkaten, juttelua gää-gää-gää, ööööö, aaaaa. Suuttunutta itkua, kun isoveli vie lelut kädestä. Hervotonta käkätystä kun isoveli pelleilee. Hirvittävä hinku osallistua kaikkeen. Valveilla sinnittelyä sitkeästi ja hailakoin silmin, kunnes uni voittaa ja suloinen univauvan tuoksu täyttää äidin sylin.

Karheat posket ja toisinaan epäilyttäviä vaippa-asioita, ilmavaivoja ja katkonaisia öitä. Allergologin mukaan syytä välttämisdieettiin ei ole ellei vauva ole selvästi kipeä. No ei se ole, ainakaan valtaosaa ajasta, joten samoilla ruuilla menee äiti kuin ennenkin, ja iho pysyy perusvoiteella hyvänä. Pikkuveljelle kelpaisi vain tissimaito ja kaupan makeat soseet. Äidin rakkaudella keittelemät luomubataattisoseet saa kaivella biojätteeseen, kun inhon puistatus saa vauvan yökkäämään. Pullo ei enää kelpaa, eikä pakastettu maito. Korviketta täytyy kokeilla, josko se uppoaisi, että äiti pääsisi muutamaksi tunniksi yksin kaupungille. Huoh, vauvavuoden toisestakin puolikkaasta saattaa tulla hyvin pitkä...

Iltaisin menen yliväsyneenä ja kaaoksesta vihaisena nukkumaan, ja öisin käninän kuullessani ensimmäinen ajatus on että "etkö nyt oikeasti voisi nukkua yli kolmen tunnin pätkää joskus". Mutta sitten pieni lämpöinen tissiposki syö ahnaasti silmät kiinni ja ottaa nakkisormillaan kiinni omasta kädestäni, ja uni tulee taas. Ehkä tämän takia kannatti kuitenkin herätä. Aamulla pinnasängystä kuuluu armoton liinavaatteiden kahina ja unikaverille juttelu. Naamalle rävähtää D-hymy heti kun äidin tai isän naama ilmestyy horisonttiin.

Rakas, rakas pieni poikani on puolivuotias. Onnea koko perheelle!

Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää?

Leopardikuningatar julkaisi Suuren Ainekirjoitushaasteen toisen tehtävän otsikolla Mikä meitä yhdistää. Kyseessä siis nimenomaan parisuhdeaspekti.

Tämähän oli niin herkullista jatkoa edellisiin pohdintoihini että on pakko osallistua!

Siispä:

Mikä meitä yhdistää?

Minä ja mies. Puolisoni ja puoliskoni.

Meitä yhdistää kultaiset sormukset, kuusinumeroinen asuntolaina, kaksi lasta jotka tarvitsevat molemmat vanhempansa, rakkaus ja tahto. Suurin näistä on rakkaus, toiseksi suurin on luja tahto.

Rakkaus kestää paljon mutta ei ehkä ihan mitä vaan. Onneksi mitään kestämätöntä ei ole tullut vastaan, eikä toivottavasti tulekaan. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta melko pomminvarmasti tähän asiaan voi itse vaikuttaa. Aion vaikuttaa.

Tahto on sitä, kun toteaa, että nyt ei enää ole aina niin kivaa mutta tässä ollaan kun on niin päätetty. Arjen haasteita: sotkua, kiirettä, huonoja öitä, toisinaan rahojen laskemista, kinastelua kumman mielipidettä on otettu enemmän tai vähemmän huomioon kun on tehty isoja päätöksiä esimerkiksi asumiseen liittyen. Meillä kummallakin on ns. ehjän perheen malli, eli omilla vanhemmillamme on pitkät ja ainakin valtaosin onnelliset avioliitot. Itse monesti mietin, kestäisinkö yhdessä samanlaisten tilanteiden läpi kuin omat vanhempani. Ehkä kestäisin, ehkä en. Onneksi en sellaista ihan samanlaista usko kohdalleni osuvan (tässä tapauksessa mm. lievää kausittaista alkoholismia ja erittäin dominoiva anoppi). Tahto on sitä, kun pystyy tekemään kompromissin vaikka se kirpaiseekin. Luottamaan siihen, että myöhemmin, erilaisessa elämäntilanteessa, asiaa voisi harkita uudelleen niin että se ei enää tuntuisikaan ihan kompromissilta. Tai sitä, kun antaa itselleen ja toiselleen aikaa päästä jonkun vaiheen ja tilanteen yli. Aika hyvin usein ratkaisee monta asiaa.

Avioliitto on minulle itselleni tärkeä instituutio. En ole uskonnollinen enkä myöskään ole erityisen kiinnostunut siitä, ovatko muut naimisissa vai eivät. Mutta itse haluan olla, se antaa paitsi juridista turvaa, myös tunteen sitoutumisesta ja pysyvyydestä sekä kuulumisesta ei vain omaan sukuunsa mutta myös toise(e)n omaan sukuun. Sormus ja yhteinen sukunimi ikään kuin lihallistavat kaikki nämä tunteet. Minun on helppo kuvitella meidä kaksi vanhoina, yhdessä. Mielikuvani tulevaisuudesta sisältävät aina meidät kaksi. Tai no, nykyään meidät neljä.

Nuo kaksi pientä nappisilmää tarvitsevat kaksi vanhempaa, joista on heille yhdessä vanhemmiksi. Yhdessä juuri tämän miehen kanssa olen parempi ja hyvinvoivempi äiti pojilleni. Pitäisi tapahtua aika paljon, että vapaaehtoisesti rikkoisin perheen. Mies on mitä parhain isä ja on ollut ihanaa pystyä tekemään hänestä isä. Pojissani on paljon isänsä piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa, ja en voisi kuvitellakaan itselleni toisenlaisia lapsia.

(Ylläolevaa ei pidä käsittää yksinhuoltajien arvosteluksi. Ei tosiaan, sillä yksinhuoltajuus on varmaan aika harvan oma valinta ja epäilemättä niin rankkaa ettei siinä tarvitse enää yhtään kuraa niskaan vaan sen sijaan tukea ja välittämistä. Ja on tilanteita, joissa yksinhuoltajuus on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin yhdessä sinnittely.)

Meitä yhdistää myös huumorintaju ja mieltymys älylliseen sanailuun. Meillä on suht samanlainen, ehkä jopa hieman konservatiivinen arvomaailma, eli arvostamme hyvää koulutusta ja pyrkimystä turvattuun taloudelliseen tilanteeseen.

Meissä on ikävä kyllä myös aika monta yhteistä huonoa puolta, kuten laiskuus (näin arjen tasolla, kuten siivouksessa tai liikunnassa...), liiallinen mukavuudenhalu, taipumus murjotukseen tai vinoiluun huonon tuulen iskiessä.

Meitä ei yhdistä mikään harrastus, lähes täysin sama ystäväpiiri, asuinmieltymykset tai vaikkapa musiikki- tai kirjallisuusmaku. Itse asiassa päällisin puolin katsottuna olemme varmaan aika erilaisen oloisia ja luonteisia. Tykkäämme käydä ihan itseksemme omissa menoissamme, siitä saa taas virtaa tähän yhteiseen arkeen. Nämä seikat ovat kuitenkin ihan kosmetiikkaa.

Sanoinhan jo, että suurin on rakkaus ja toiseksi suurin on luja tahto.

Veljesten erilaiset äidit

Ehkä tämä on kaikille kahden lapsen äideille tuttua, mutta itsestäni tuntuu hämmentävältä. Nimittäin se, että suhtaudun poikiini eri tavoilla. Rakastan molempia ihan yhtä paljon, mutta tuntuu, että vauvaa siedän jotenkin paremmin.

Antakaahan kun selitän. Ensimmäisen lapsen kanssa sitä on jotenkin kärsimätön. Elämänmuutos on iso, ja ainakin minä koin sen vähän ahdistavaksi ajoittain. Odotin vaan että vauva kasvaa ja oppii uusia taitoja, jotta aika kuluisi äkkiä ja elämä helpottuisi. Jotenkin siis halusin pitää esikoista vähän isompana kuin mitä hän onkaan. Sama tunne jatkuu edelleen, vaikka yritän pyristellä siitä pois. Kaikki venkoilu, kitinä ja iänmukainen käytös yleensä jotenkin ärsyttää, en osaa kovin hyvin elää sen mukaan että lapsi vasta harjoittelee tunteiden säätelyä ja tätä koko elämää ylipäänsä. Kun poika puhuu niin hyvin ikäisekseen, taidan vahingossa luulla että hän olisi muutenkin jotenkin kypsempi ja esimerkiksi tekisi niin kuin häntä pyydän tekemään tai vaikka ymmärtäisi ironiaa tai muita abstraktioita. No eihän se tietenkään niin mene. Kolmevuotias on kolmevuotias. Lisäksi kun Leijonapoika on temperamentiltaan samanlainen kuin itse olen - eläväinen, voimakastahtoinen ja kiivaskin - niin napit ovat usein vastakkain. Toisaalta myös ymmärrän häntä tavattoman hyvin, muistanhan ihan samanlaista käytöstä ja samanlaisia tunnekuohuja omasta lapsuudestani.

Vauva taas on jotenkin pelkästään hellyttävä. Itku on vaan itkua ja silloin haluan ottaa vauvan syliin ja lohduttaa. Vauvat ne nyt luonnostaankin sotkevat ja heräilevät öisin, se kuuluu asiaan. Leijonapojan kohdalla nämä vauvan ominaisuudet rasittivat minua huomattavasti enemmän. Ja Pikkuveli on kyllä ollut tähän mennessä kokonaisuutena vaativampi tapaus kuin isoveljensä, vaikkakin ei mikään varsinaisesti vaikea vauva. Nyt aikakin tuntuu kuluvan paljon nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Tiesin odottaa tätä hurjaa rakkautta omaa lastani kohtaan, ja sen sain.

Miksi siis olen näin rajoittunut äiti? Ymmärränhän sentään, mistä on kyse, en vaan osaa muuttaa tunteitani yhtään paremmiksi, ja heikkona hetkenä tunteet sitten näkyvät omassa käytöksessäni. Nyt minulla toki on enemmän perspektiiviä vauva-aikaan kun olen sen jo kerran elänyt läpi. Ja ehkä kärsivällisyyteni on noin kokonaisuutena hieman parantunut, samoin kykyni sietää tappavaa väsymystä. Mutta eihän tämä ole esikoista kohtaan reilua, että päivittäin hermostun häneen monta monituista kertaa ja vauva saa vaan hymyjä ja suukkoja ja syliaikaa. (Saa Leijonapoikakin jos vaan hänelle sattuu kelpaamaan :)) Muuttuukohan asenteeni Pikkuveljeä kohtaan, kun vauvavaihe on ohi ja hänestä kehkeytyy samanlainen koheltava taapero?

Leijonapoika on aina se esikoinen, ensimmäinen ihmeellinen vauva, johon tulen kaikkia muita lapsia, omia ja toisten, vertaamaan - tietoisesti tai tiedostamattani. Pikkuveli on aina äidin viimeinen vauva, oma pikku pallero, sylivauva ja ihana tuhisija, jonka ei melkein soisi kasvavan isoksi ollenkaan. Hän saa väistämättä vähemmän jakamatonta huomiota kuin Leijonapoika - ehkä jo mielessäni kompensoin tätä suhtautumalla häneen jotenkin hellemmin ja kärsivällisemmin. Molempia rakastan äärettömän paljon.

Kuka löytää itsestään samat piirteet ja uskaltaa tunnustaa?

P.S. Eileithyia, autuaasti missasin ilmoittautumisen blogisi lukijaksi. Mielelläni siis lukisin. Jos vielä huolit minut mukaan, niin leijonalapsi at gmail.com tuo viestin perille.

Parisuhteellista

Kaikkihan me tiedämme, että lapsen tulo mullistaa parisuhteen ja siinä rytäkässä pitää muistaa ottaa omaa aikaa miehenä ja vaimona ettei tuo uusi äidin tai isän rooli vie mennessään ja tuhoa parisuhdetta. Tätä miettiessä luetaan iltapäivälehdistä ja ehkä joistain blogeistakin että hei, tiesin sen kyllä mutten tehnyt asialle mitään, ja melkein tuli avioero, mutta sitten pistin palikat järjestykseen ja kävin lemmenlomalla ja nyt taas sukat pyörii jaloissa kun ollaan niin rakastuneita ja seksiäkin tekee tosi paljon mieli kolmen tunnin yöunista huolimatta.

Nämä pähkäilyt täyttävät omankin mieleni. Tiedän ja myös tunnistan tämän tilanteen elämässäni. Lapset vievät tosi paljon aikaa ja energiaa, ja heidän hyvinvointinsa on etusijalla. Jossain välissä pitäisi itse yrittää nukkua, ja muut pakolliset kotityöt kuten suihkussakäynti, ruoanlaitto, siivous yms. hoidetaan rimaa hipoen. Toisin sanoen kotona on aina epäsiistiä, ainakin johonkin entiseen elämään verrattuna, itse olen vähintään homssuinen ellen jopa suohirviön näköinen ja omat harrastukset rajoittuvat lehtien selailuun, someen ja kaikenkarvaisiin mammatapaamisiin. Ihan oikeasti en ole ollut kampaajalla puoleen vuoteen (pitkät hiukset joita ei muutenkaan värjätä -> ponnari 24/7/365), nyppinyt kulmakarvoja kuukausiin (Frida Kahlo), harrastanut ihan omaa liikuntaa melkein ikinä toistamiseen raskauduttuani tai virkistänyt aivojani jotain satunnaisia kirjoja tai ennen vauvan syntymää nautittuina teatteriesityksiä lukuun ottamatta. Vaatetus on tyyliä pelastusarmeija, paitsi että vaatteet ovat ihan omiani. Ruokavalio koostuu kaikenlaisista nopeista hiilareista kuten vaalea leipä ja pasta, suklaasta ja Pepsi Maxista. Näin karrikoiden.

Mies on itsekin todennut olevansa vähän samassa jamassa itsensä kanssa. Miehet tosin ovat siitä onnekkaita olentoja, että heistä itsensä hoitamattomuus ei loista ihan niin kauas kuin naisista, näin yleistäen sanottuna. Mutta ihan jo fyysisen hyvinvoinnin takia hänkin haluaisi tehdä suunnanmuutoksen elintavoissaan.

Niin, se parisuhde. Meillä ei ole harrastettu romanttisia kynttiläillallisia jousikvartetin säestämänä varmaan vuoteen. (Ei sillä että niitä nyt ylipäätäänkään olisi, mutta you get my point.) Toissapäivänä kyllä söimme sushia kotona, Leijonapoika oli mummolassa yötä, ja Pikkuveli makoili viltin päällä ruokapöydällä ja piereskeli kovaäänisesti syömäpuikkojen kalinan tahtiin. Meidän molempien tekisi mieli päästä jonnekin, haaveilemme yhteisesti hotelliyöstä jossain niin kaukana, ettei kotiinpaluu olisi edes teoriassa mahdollista jos lapsenvahdilta loppuvat keinot kesken. Minä haaveilen iltamenoista, kuten konserteista ja pitkistä illanvietoista hyvässä aikuisseurassa. Haluaisin kaupunkilomalle miehen kanssa kahdestaan. Haluaisin saada nukkua niin pitkään ja niin usein, että kroppa palautuisi kokonaan. Siihen ei yksi yö tai edes viikko auta. Että olisin pirteä, energinen, tehokas, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Että lihakset vetreytyisivät, väsymyksen aiheuttama sietämätön makeanhimo hellittäisi ja naamasta katoaisi kireys, harmaus ja juonteet. Jaksaisinko sitten kuntoilla, sheivata, nyppiä, meikata, föönata ja kihartaa? Ehkä. (Ja selvennyksenä siis, että mies ei tällaista minulta vaadi, vaikkakin kyllä varmaan ilahtuisi, ja minäkään en pidä em. toimenpiteitä välttämättöminä naiselle jos ei naisesta siltä tunnu. Mutta haluaisin kuitenkin itse olla ihan vimpan päälle laitettu edes joskus.)

Miten muut tekevät sen, että sotkuinen koti ja univelka eivät ole esteenä kututunnelmaan virittäytymiselle? Kuinka otetaan aikaa sille latautumiselle, jonka jälkeen voisi alkaa taas spontaanisti haluta seksiä ja keksiä miehen kanssa muitakin yhteisiä puheenaiheita kuin lapset ja kauppalistat? Kenellä on sellainen tilanne, että superenergisen kolmevuotiaan ja tissiposken vauvan saa samaan paikkaan hoitoon koko illaksi? Pienemmän yökyläilyyn on varmaan vielä matkaa, mutta iltahoito tulisi jo kai kyseeseen.

Missä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että ohjeistaminen, pakkaaminen, valmistelu, maidon pumppaaminen, kiireinen laittautuminen ja koko pahuksen lähtösählinki oikeasti ovat muutaman vapaan tunnin väärti?

Meillä on miehen kanssa oikeasti hyvä parisuhde ja uskon että se kestää näiden vähän vähemmän romanttisten vuosien läpi jos ei horjumatta niin ainakin kaatumatta. Mutta nyt aletaan olla niin syvällä täällä lapsiperhearkipoterossa, että kohta happi loppuu. Pitäisi päästä siihen entiseen elämään, jossa ajatus kulki kirkkaasti, mihinkään ei kolottanut, rinnat eivät täyttyneet kipeästi maidosta ja jossa oli mahdollisuus tehdä spontaanisti juuri sitä mitä huvittaa. Roihuavin liekki ei ole tähän lapsiarkeen sammunut, olemme olleet yhdessä jo pitkälti toistakymmentä vuotta eli alkuhuuma on muisto vain, mutta kyllä sitä pientä perhosta mahanpohjassa oli aina silloin tällöin.

Äidin rooli on mitä ihanin ja nautin siitä, nautin suloisista lapsistani ja kyllä mammayhteisöön soluttautuminenkin on käynyt ihan kivasti. Haalarivertailut, vaatekutsut, päiväunirytmit, maitoiset harsot, kaikki tuntuu nyt kuitenkin ihan omalta. Toisin kuin mies, joka käy päivisin töissä ja toteuttaa siellä ammatillista itseään, minulla on äidin rooli jatkuvasti päällä. Ilman vauvaa en ole ollut muutamaa tuntia kauempaa pois kotoa, ja siinä ajassa on aika haastavaa päästä takaisin Itsenäisen Uranaisen moodiin. Välillä jossain kaukana tulevaisuudessa siintävä töihinpaluu tuntuu jopa pelottavalta, kun tämä äitielämä on kuitenkin tietynlaista kuplassa kellumista. Yritän ymmärtää miestä, että sillä on oikeasti aika rankkaa töissä, mutta silti lasken ne kahdeksan tuntia ilmastoidussa hiljaisessa toimistossa miehen omaksi ajaksi. Sanomista tulee yleensä juuri siitä, kun miehen pitäisi töistä tullessaan saada "rauhoittua hetki" ennen kuin hän ottaa leikki- tai kotityövastuun itselleen. Wot? Rauhoittua? Sen aikuisseurassa vietetyn päivän jälkeen?

Toisaalta elän vähän kuin sellaisessa ajattomassa höttöisessä välivaiheessa, jossa asiat vain tapahtuvat minulle ja itse korkeintaan vaihdan vaippaa ja muistan lähteä ajoissa muskariin. Että lasten kanssa tää nyt vaan on tällaista. Toisaalta tunnen aika kipeitä vihlaisuja, kun tajuan että olen juuri sellainen äiti-ihminen joksi en koskaan halunnut muuttua. Koska kaikki esikoistaan odottavat äidit taatusti vannovat että ei tämä elämä niin kovasti muutu, kyllä meillä sitä kahdenkeskistäkin aikaa riittää ja parisuhteeseen panostetaan. Joopa joo.

Perheen perustaminen on tietysti yhdenlainen satsaus parisuhteeseen, koska mikään muu tuskin hitsaa kahta ihmistä yhteen niin kovasti kuin lapset. Siinä näkee toisesta ja itsestään aika mustiakin puolia ja oppii elämään niiden kanssa ja hyväksymään toisen (ja itsensä!) melko pitkän vikalistan kanssa. Ilman lapsia samanlaista menoa tuskin kukaan katselisi pitkään. En tietenkään odota että parisuhde olisi ilman lapsia tai niiden kanssa kuin Kauniista ja rohkeista. Haluaisin vaan takaisin sen "mies ja nainen" -fiiliksen tämän "äiti ja isä" -meiningin tilalle. Ensimmäisen lapsen jälkeen tuo intohimon palauttaminen parisuhteeseen luonnistuu, ainakin meillä luonnistui, ihan hyvin, ja siitä tuloksena onkin se toinen lapsi. Mutta nyt... No, kolmatta ei meille tule! Imetys on myös asia, joka kohdallani huolehtii libidon lamaannuttamisesta. Normaalin kuukautiskierron palautuminen ja imetyksen loppuminen saavat taas kropan hyrräämään ainakin kerran kuussa. Loput pitäisikin sitten hoitaa tuon yläpään kautta, ja siinä on haastetta kerrakseen.

Joku voisi sanoa että mulla on asenneongelma, että en haluakaan hoitaa itseäni enkä parisuhdettani. Voi olla. Mutta pitääkö sen hoitamisen tuntua vastenmieliseltä? Minusta ei. Osan näistä ei-otollisista olosuhteista korjaa aika (lapset kasvavat, asuntolaina lyhenee...) mutta toki tämä itsestään huolehtiminen on ihan itsestä kiinni, ainakin ison osan aikaa. Sairastelujen yms. armoilla mennään autopilotilla tunti kerrallaan. Tuntuuko kaikista muistakin samanlaiselta?

Tällaisia pohdintoja olisi kiva lukea toisistakin blogeista, jos joku uskaltautuu avaamaan sisintään.