tiistai 2. heinäkuuta 2013

I(h)metyksestä

Kun sain tietää odottavani Pikkuveljeä, päätin että haluaisin imettää. Leijonapoikaa imetin onnistuneesti alkuvaikeuksien jälkeen, ja toivoin, että tämä uusi imetys olisi nyt korjaava ja voimaannuttava kokemus, olihan minulla jo tietoa ja varmuutta.

Pikkuveli syntyi sektiolla ja olin leikkauksen jälkeen monta päivää niin kipeä, etten pystynyt olemaan kuin puoli-istuvassa asennossa. Vauva ei perätilan takia osannut tarttua rintaan ollenkaan ja minulla ei ollut voimia harjoituttaa häntä jatkuvasti. Siispä siirryimme suosiolla pullosta annettuun korvikkeeseen ja pumpattuun äidinmaitoon.

Vastaavassa tilanteessa osaisin tietysti neuvoa toista äitiä järjen äänellä: Teet sen minkä jaksat, korvike on ihan hyvää ruokaa vauvalle ja sen käytössä on myös paljon etuja, äitilähtöisiä sellaisia, joista nauttimista ei tarvitse ollenkaan hävetä. Kuten kokonaiset yöunet sillä aikaa kun isä syöttää vauvaa, mahallaan nukkuminen, kauniiden alusvaatteiden ja ylipäätään normaalien vaatteiden käyttäminen, mahdollisuus urheilla (povekkaana henkilönä en voi kuvitellakaan että hyppisin tai juoksisin yhtään kun imetän), mahdollisuus olla huolehtimatta rintojen pitämisestä lämpimänä ja tyhjentämisestä koko ajan (rintatulehduksen pelko), kesällä uiminen viileissä luonnonvesissä (ks. edellinen kohta), normaali seksielämä kun hormonit ja maitoiset rinnat eivät häiritse, mahdollisuus ottaa migreeniin kunnon täsmälääkettä eikä pelkkää buranaa. Pullo on ihan jees, usko nyt jo. Vaan kun on itse tilanteessa, jossa pitää valita kahdesta vaihtoehdosta: Paska äiti syöttää vauvalle korviketta ja tuhoaa vauvan suoliston ja immuniteetin, hyvä äiti taistelee ja imettää ja saa sädekehän. Tältä siis minusta tuntui.

Halusin olla se hyvä äiti. Niinpä pumppasin (maitoa onneksi tuli hyvin ja helposti), öisinkin, surruttelin sähköpumpulla menemään kun muu perhe nukkui. Harjoitutin Pikkuveljeä kauhean huudon kanssa ottamaan otteen rintakumista. Kävin sairaalan imetyspolilla ja sain lämmintä ymmärrystä, neuvon kuunnella omaa jaksamista ja diagnoosin: Ei imetyksen onnistuminen ole ihan mahdotonta. No perkele, sitten se onnistuu! Maitoa, hikeä ja ehkä pari kuivaa kyyneltäkin on vuodatettu. Ja katso, vähitellen vauva imaisi muutaman kerran, sitten jaksoi jo imeä jonkin aikaa keskeytyksessä, ja vihdoin se söi ihan kokonaisen aterian tissistä, posket maitoisina ja maha pinkeänä. Edelleen kuitenkin raahasin pulloa ja korviketta joka paikkaan mukanani, just in case.

Imetys siis lähti sujumaan ja vauva kasvoi. Imuote oli edelleen hakusessa (imetys sattui, nänneistä lähti nahkaa jne.) mutta rintakumista oli päästy - vauva hylkäsi kortsut ihan itse - ja sain jopa kyläreissuilla ja kauppakeskuksissa imetettyä. Jes!

Sitten puolentoista - kahden kuukauden iässä alkoi tulla hirveitä rintaraivareita, monta ateriaa peräjälkeen piti pumpata ja rinnat olivat kuin keilapallot. Kerran-pari viikossa oli päiviä, että melkein tunnin huudatuskaan ei saanut vauvaa syömään, se meinasi vaan nukahtaa nälkäänsä eikä suostunut tissille. Maitoa tuli niin että vartin pumppaamisella sain kahden ja puolen desin pullon täyteen. (Varmaan suihkuava maito ärsytti vauvaa, tiedä häntä, tai joku ruokavaliossani. En ole vältellyt mitään ruoka-aineita, ja pari antibioottejakin söin). Melkein taas väänsin itkua. Tässäkö nyt oli palkinto kaiken perkeleellisen väännön jälkeen, vauva itse lopettaa imemisen?! On se kyllä kumma miten paljon imetys voi omaan mielialaan vaikuttaa. No niin, vähitellen raivareista päästiin ja Pikkuveli suostui taas tissille. Ah autuutta.

Eräänä päivänä heikotti ja särki päätä. Illansuussa alkoi särkeä kaikkia jäseniä, tuli voimaton olo ja käden liikkeet kylkeä vasten sattuivat vasempaan rintaan. Nousi parissa tunnissa kova kuume, rinnassa oli tomaatin kokoinen kova myhkyrä ja puolet rinnasta oli ihan tulipunainen, kuin auringon polttama. Ihan selvä tapaus. Aamulla hain lääkäristä antibiootit ja päätin, että tämä oli viimeinen rintatulehdukseni, seuraava jos tulee niin imetys loppuu. Kaarituelliset liivit lensivät roskikseen, aloin nukkua yöt ilman liivejä ja rasvasin nännejä Bepanthenilla monta kertaa päivässä. Helteilläkin pidin hupparia mukana, ettei vaan viilentävä tuulenhenkäys saa rintaa uudelleen tulehtumaan. (Bakteerihan sinne oli mennyt haavasta koska nännit ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän ruvella, mutta edes pieni tiehyttukos tuntuu niin kauhealta ajatukselta etten ota riskejä.)

Pikkuveli välillä imee ihan oikealla imuotteella, tunnistan oikean otteen kyllä. Valitettavan usein tekniikka kuitenkin korvataan voimalla, ja se ei tee hyvää. Edelleen sylissä imettäminen raivostuttaa pientä miestä, joten aina kun mahdollista, imetän sängyssä kyljelläni. Maitoa tulee välillä niin, että vauva pärskii ja suihku lentää sitä otsaan tai silmään. Toisin kuin Leijonapoikaa imettäessäni, olen joutunut kestoliivinsuojien sijaan turvautumaan kertakäyttöisiin, koska maitoa heruu herkästi ja valuu pitkin sänkyä ja vaatteita. Olen siis aikamoinen palkintolehmä.

Vauva kasvaa todella hyvin, maitoni on hyvin rasvaista (hmm, ne nauttimani suklaamäärät eivät voi olla näkymättä vauvassa!) ja joskus imettäminen tuntuu ihan kivalta. Esimerkiksi yöllä, kun edellisestä imetyksestä on seitsemisen tuntia ja rinnat ovat kuin vuotavat hiekkasäkit. Uninen vauva imee onnellisena hirveän määrän maitoa ja simahtaa niille sijoilleen.

Joku pirullinen sisäinen suorittaja ajaa minutkin tähän hyvään äitiyteen, jossa imettää pitää vaikka henki lähtisi. Kun sehän on kaikkien etu ja sitä rataa. Varmaan osaisitte nyt minua neuvoa ja lohduttaa ihan kuten minäkin muita, mutta... Olen toki tosi tyytyväinen että jaksoin yrittää ja vauva oppi syömään rinnasta, mutta olisiko se pulloruokinta nyt sitten kuitenkaan enää tässä kohtaa harmittanut, jos olisin suosiolla siihen ryhtynyt? Ehkä, ehkä ei. Ehkä olisin jopa päässyt päiväksi tai kahdeksi ihan yksin jonnekin ja jaksaisin sen voimassa Leijonapojan järkyttävää uhmaa paljon paremmin. Nyt ei minulla tahdo riittää hänelle aikaa, voimia ja ymmärrystä yhtään niin paljon kuin pitäisi.

Pikkuveli on nyt hieman päälle kolmekuinen, iloinen, jäntevä ja tarkkaavainen yli seitsemän kilon pikkupossu joka nukkuu öisin jo pitkiä pätkiä ja päivisinkin monen tunnin unia. Hänestä varmaan olisi tullut korvikkeella ihan sama ihana pieni mies. Jollain kierolla tavalla kuitenkin vauvan pulleus tuntuu ihanammalta, kun tiedän, että olen itse hänen saanut ruokittua. Pian saavutamme uuden etapin, kun aletaan maistella soseita. Henkisesti se on minulle taas yksi iso saavutus: Jos imetys ei suju, saan lopettaa.

Kuopuksen imetys ei siis todellakaan sujunut niin kuin suunnittelin, en ole saavuttanut sitä seesteisyyttä ja varmuutta siitä että minun ja vauvan symbioosi ruoka-asioissa olisi pyhä ja särkymätön. Jokainen rintaraivari, särky ja epämukavuus saavat varoitusvalot hehkumaan punaisina: Nytkö tämä loppuu / pitääkö lopettaa / saanko vihdoin lopettaa. En ole kauheasti miettinyt, miten pitkään imettäisin, kun päätös ei mitenkään tunnu olevan omissa käsissäni (vaikka tässä imetyksessä olen ottanut ohjia omiin käsiin ihan hirmuisen monessa kohtaa). Ehkä on paras ottaa päivä kerrallaan, niin vaikeaa kuin se minulle onkin. Hyvän äidin syndrooma on ihan pirullinen tauti, varsinkin kun ei ole sellaista kunnon perspektiiviä siihen, miten pieni asia yksi imetys tässä äitiydessä lopultakin on, kun lapseni ovat osa minua toivottavasti vielä monia vuosikymmeniä. Meillä ei ole kärsitty allergioista, mikä ei välttämättä ollenkaan johdu imetyksestä. Allergia on jälleen yksi peikko, en ole millään tavoin motivoitunut noudattamaan minkäänlaista imetysdieettiä. Olisin varmaan saanut taas yhden paska äiti -pisteen, jos olisin itsekkäästi oman jäätelön-, juuston- ja suklaanhimoni takia lopettanut imetyksen ja laittanut allergisen vauvan apteekin korvikkeelle. En ehkä vaan kestäisi tätä arkea jos joutuisin vielä tinkimään syömisistäni. Onneksi ei tätä valintaa ole tarvinnut vielä tehdä.

Kuitenkin jo odotan sitä maagista yhden vuoden rajapyykkiä, jolloin kukaan ei enää kyseenalaista jos ei imetä. Sitten saan lähteä pois kotoa ilman pumppua, käyttää ei-imettävien vaatteita, nukkua mahallani ja vaikka koko yön putkeen. Mennä miehen kanssa hotelliin ja jättää pojat mummolle hoitoon.

Tuntuukohan sitten, että olisi pitänyt ottaa koko imetys rennommin, hyvinhän se sujui ja lapsi kasvoi isoksi? Miksen tajua tätä jo nyt? Voi i(h)metys tätä äitiyttä.