Vuosikatsaus ja tilinpäätös

Vuosikertomusaika lähestyy... Jo ammattini puolesta saan seurata (valitettavan) läheltä ko. julkaisujen tekoprosessia. Samoilla höyryillä menee tämä omakin luonti- ja julkaisuprosessi.

Enää vajaat kaksi vuorokautta tätä vuotta jäljellä, nyt voinee aika turvallisesti summata kuluneen vuoden tapahtumia. Blogimaailmassa tämmöinen näyttää olevan muodikasta, siispä en tahdo jäädä pois trendistä. Vuosi oli kaiken kaikkiaan aika tapahtumarikas vaikka 99 % ajasta elettiinkin ihan perusarkea, niin kuin nyt pikkulapsiperheessä voi odottaakin.

Minusta on ihanaa lukea blogeja joissa on paljon kuvia ja joiden henkilöt esiintyvät blogeissa omilla nimillään. Omalta osaltani olen kuitenkin tehnyt sen linjanvedon, että haluan olla anonyymi itse, sillä saatan purkaa täällä ajatuksia ja tunteita sellaisella tasolla josta joku voisi loukkaantua, mitä en tietenkään halua. Enkä mainitse täällä ketään muutakaan nimeltä tai kuvaile lähipiiriäni niin, että heidät voisi kuvauksesta tunnistaa. Myös lapsen yksityisyyttä haluan suojella niin kauan kunnes hän itse joskus astuu tähän ihmeelliseen online-maailmaan. (Toivottavasti valvottuna, vaan mistäs sen tietää mikä on meininki n. 10 vuoden päästä.) Kerron itsestäni joitain faktoja, mutta esim. tarkan asuinpaikkani, työpaikkani, ammattinimikkeeni sekä toki nimeni pidän omana tietonani. Hassua, että ihan luontevasti täällä kuvailen vaikkapa navanalaista elämääni ja hyvinkin yksityisiä tunteitani. Siksihän se onkin mahdollista että kukaan ei tule kadulla taputtamaan olalle ja toivottamaan parempia vointeja. Toivottavasti lukijat kuitenkin vielä jaksavat kiinnostua tämmöisestä persoonattomasta pahvi-Saulista ja hänen pahvisista kuulumisistaan.

Niin, se vuosikertomus.

Vuosi alkoi sillä, että tein osa-aikaisia töitä ja Leijonapoika oli mummoilla hoidossa pari päivää viikossa. Arki saatiin rullaamaan kivasti, logistiikka toimi suht hyvin ja kaikki osapuolet olivat aika tyytyväisiä. Jopa sairastelut saatiin ajoitettua niin etten juuri joutunut olemaan pois töistä, eikä mieskään. Itselle töihinpaluu oli aika iso kriisi, vaikka kotielämä nyppikin big time. Huomasin etten ehkä olekaan toiveammatissani, tai edes sellaisessa ammatissa jota jaksaisin kovin monta vuotta. Toimenkuvani oli toisaalta aika simppeli ja vähävastuinen, mutta hetkittäin kuitenkin vaativa. Palkka kehnonlainen ja työmatka hankala. Olin jo päättänyt että olen taas koko kesän kotona, ja työnantaja jousti niin nätisti että tällainen poukkoilu onnistui. En halunnut laittaa ihan pientä lasta vielä vieraalle hoitoon, sen aika olisi syksyllä.

Kevään aikana yritettiin löytää isompaa asuntoa, mutta vain yhdestä päästiin niin hyvään yksimielisyyteen että jätettiin tarjous, joka sitten niukasti hävittiin. Hyvä niin, muuten ei olisi ehkä ollut varaa uuteen äitiyslomaan. Nyt ollaan tässä kolmiossa ja asennoidutaan niin, että neliöitä on riittävästi kunhan tavarat järjestellään uusiksi.

Alkukesästä jäin taas kotiäidiksi hoitovapaalle ja aloitin "lomani" massiivisella keuhkoputkentulehduksella. Kannattaisi ehkä joskus pitää ne flunssat pois eikä aina vaan ottaa buranaa! (Erään pääkaupunkiseudun ison sairaalan päivystyksessä sain mitä mielenkiintoisinta palvelua, kun menin sinne valittamaan kovaa rintakipua, voimattomuutta ja rytmihäiriöitä - olin jo etukäteen soittanut terveysneuvontapuhelimeen ja tiedustellut, pitäisikö oireista huolestua. Päivystyksessä hoitaja epäili minun sairastavan paniikkikohtausta ja kehotti ottamaan kuumelääkettä, ettei tarvitse turhaan juosta lääkärissä. Jos en olisi ollut hoitovapaalla ja sekä virallisesti että myös käytännössä köyhä, en to-del-la-kaan olisi turvautunut julkiseen terveydenhuoltoon. Mutta ei ollut laittaa sataaviittäkymppiä yksityislääkäriin kun työterveyshuolto ei sillä hetkellä ollut voimassa.)

Pienen kotiinjäämiskriisin jälkeen kotona oli taas ihan kivaa. Poika oppi kevään aikana puhumaan ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Samoin kirjat alkoivat kiinnostaa ihan eri tavalla. Niin, ja aloitinhan minä tämän bloggaamisenkin toukokuussa, kun blogimaailma imaisi mukaansa niin kovaa. Hankalia päiviä tietysti riitti ihan jaettavaksi asti, mutta pääasiassa kesällä oli kivaa. Sain parhaiden ystävien vauvauutisia, sekä alullepantuja että syntyneitä, ja omassakin päässä kyti ajatus että jos sittenkin. Kesä-heinäkuun vaihteessa todettiin että antaa mennä vaan, ja heinäkuun lopussa, kaiken maailman sairastelujen jälkeen, tajusin todella olevani raskaana.

Elokuun voin varsin huonosti ja poju oli aika paljon isovanhempien hoidossa. Pojan synttärit kuitenkin saatiin pidettyä, pienen ison kaksivuotiaan. Voi elämä miten iso juttu nuo merkkipäivät ovat äidille ja isälle! Loppukuusta hain yhtä työpaikkaa ihan ex tempore. Syyskuun alussa olin työhaastattelussa ja sain heti paikan, Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla ja palasin hetkeksi vanhaan työpaikkaani. Syys-lokakuun työelämä oli varsin rentoa, koska vanhassa työpaikassa en juuri mitään saanut/joutunut tekemään, ja olin muutaman viikon lomalla ennen uuden työn alkua marraskuussa. Vähän sairasteltiin muksun kanssa.

Uusi työ on ollut kivaa, vaikkakin raskaus ja maksullisen päivähoidon asettamat hakuaikataulupaineet vähän verottavatkin voimia. Kuten arvelinkin, masussani on pikkuveli, mistä olemme miehen kanssa hyvin onnellisia. Myös tuleva isoveli alkaa pikku hiljaa hahmottaa, mistä on kyse. (Eräänä iltana poika kaiveli kaula-aukkoani ja ihmetteli missä se vauva oikein on. Okei, povekas olen, mutta en ihan noin paljon :D)

Loppuvuosi on tehty töitä, oltu päivähoidossa, menty arkea päivä kerrallaan ja kärsitty raskausvaivoista, joskin onneksi vain vaarattomista. Joulusta selvittiin aika hyvin, vaikka sekä miestä että minua on siunattu aika persoonallisilla anopeilla, joiden seura saattaa tuntua hieman kuluttavalta kun itseä väsyttää ja kiukuttaa. Tilitän näitä anoppijuttuja lisää joskus toiste.

Mikä oli parasta? No uusi raskaus, vaikka en ihan joka päivä ole muistanut olla siitä niin onnellinen. Mutta parasta se kuitenkin on. Ja ystävien vauvoista olen myös iloinen. Ja rakkaasta perheestäni. Mies on kanssani kovin kärsivällinen ja kiltti, vaikka hänelläkin on usein rankkaa ja ensi vuosi tulee olemaan koko perheelle aika hämmentävä.

Mikä oli pahinta? Töihinpaluukriisi, ja toisaalta oman äärimmäisen pienuuden tajuaminen kun yrittää kasvattaa uhmataaperoa. Ne morkkikset, kun on huutanut pienelle joka vain kehittyy ikätasoisesti, eikä ansaitse pieneen tajuntaansa yhtään lisää moskaa äidin harteilta.

Mikä oli ihan uutta? Työ. Lapsen uudet kehitysvaiheet. Blogi!

Keihin tutustuin? Keneen en enää pidä yhteyttä? No pari äitikaveria, jotka kyllä tunsin ennestään, ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Toisaalta moni hyvänpäiväntuttu on jäänyt kokonaan pois kuvioista, kun ison osan vuotta kuitenkin oli pois sieltä leikkipuistoympyröistä.

Mitä aion pitää yllä? Mitä kadun? Aion jatkaa bloggailua, vaikka en näköjään pystykään edes viikoittain saamaan mitään fiksua sanottavaa kasaan. Mutta kiva varaventtiili tämä on, ja jokainen lukijakommentti lämmittää. Kadun omaa lyhyttä pinnaani ja huonoa tahdonvoimaani. Aina ei voi olla täydellinen äiti, eikä edes kovin usein, mutta vähän useammin kuitenkin se olisi ihan realistista. Sama pätee vaikkapa painonhallintaan kohdallani.

Niin, tilinpäätöksen lopuksi voin todeta että viivan alle jäi vaikka mitä, velkaa ei otettu ja henkinen pääoma on toivottavasti kasvanut hyvin korkoa. Pieniä poistoja ja alaskirjauksia oli tehtävä mutta sehän on ihan normaalia perhe-elämän liiketoimintaa.

Ensi vuodelle ennustan ensin tukalaa oloa ja tuskaisia hetkiä, sitten suurta onnea, väsymystä ja sotkuista kotia. Pienen vauvan tuhinaa ja tuoksua, isomman lapsen äitiäitiäiti-hetkiä ja kiukkua, isoja kehitysaskelia molempien pikkupoikien kohdalla. Toivon että kesästä tulee kiva ja pääsemme vaikkapa risteilylle koko perheen voimin. Syksy on vielä niin kaukana etten tee sinne mitään muita suunnitelmia kuin lisää kodin babyproofausta. Varmaa on, että vuoden 2014 alusta en vielä palaa töihin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Havaintoja

Raskaus kestää 240 päivää, tasan saman verran kuin kaksi purkillista Multivita Raskaus + imetys -vitamiineja.

Sillä on iso ero, nukkuuko lapsi päiväunet vai ei. Viikonloppuisin meillä jää väliin ellei olla autoilemassa tai vaunuilla liikenteessä just sopivaan aikaan. Sisällä ei uni tule, jos vaan edellinen yö on ollut suht normaali. Arkisin poika nukkuu hoidossa kiltisti pitkät päiväunet, ja sitten ollaankin koko perhe vielä hereillä iltakymmeneltä, vaikka kuinka himmattaisiin menoa ajoissa ja pidettäisiin kiinni rutiineista jne. Armotontaaaaa menoaaaa, tippadaaaa....

Leijonapoika saa pikkuveljen. Kuinka ihanaa! Tunsin noin minuutin verran haikeutta siitä, että meidän perheeseen ei nyt tule tyttölasta ollenkaan, koska tämä vauva on ehdottomasti viimeinen. Mutta kaksi pientä touhuilevaa poikaa on ehkä maailman suloisin ajatus. Olenkohan tätä mieltä vielä silloin, kun pienempikin on pahimmassa riiviöiässä? Silloin tarvitaan pieni tahmea suukko ja uninen vauva-taapero, ja kaikki on (ehkä) taas hyvin.

Äidille on aika iso askel viedä poika ensimmäistä kertaa parturiin ja antaa leikata pois se naavainen vauvakihara takkupehko. Leijonapoika on nyt ihan eri näköinen, siistin tukkamallin ansiosta se näyttää vähintään jo ekaluokkalaiselta. Onneksi on tuo toinen vauva hyvää vauhtia tulossa, muuten voisi vaikka iskeä pieni haikeus siitä että pikkuinen poika ei enää ole kovin pikkuinen.

Voin vahvistaa todeksi sen, että toinen raskaus on raskaampi kuin ensimmäinen. Ekassa vältyin liitoskivuilta lähes kokonaan, nyt ne ovat jo yli viikon olleet riesana. Koko alakerta on välillä kuin pesäpallomailalla nuijittu, ja iskiaskin iski. Tukivyö, tuo petipuuhien piristäjä ja burleskityylin peruspilari, on käytössä. Yhdistettynä H&M:n sadan denierin äitiyssukkahousuihin, joissa leventävä etukiila on seitinohutta ja paljastaa lävitseen löysän ison mahan, vanhat nyt jo uudelleen punertuvat raskausarvet ja mahan alamakkaran alle rullautuneet hiutuneet pikkarit. Sanoinko jo, että tunnen oloni eroottisesti hyvin latautuneeksi?

En vielä osta sisarusrattaita. Jospa pärjäisimme kuitenkin ilman. Leijonapojalta varmasti löytyy tarvittavat kyvyt kävellä ja olla seisomalaudalla. Voi tietysti olla, että hetkittäin yhteistyökyky on niin heikko, että lapsi on pakko köyttää vöillä kiinni istuimeen, että pääsee tietä pitkin pisteestä A pisteeseen B.

Kohta on seuraava vuosi. Vauva ilmoitti itsestään kesällä, syksy meni jo, ja kun talvi loppuu ja kevät pääsee vauhtiin, pikkuveli muuttaa meille. Näyttääköhän se nyt sitten minulta, kun Leijonapoika onkin isänsä näköinen? Ja olisiko se rauhallinen, kun Leijonapoika on tullut minuun ja ei todellakaan ole rauhallinen? Olisiko se samanlainen helppo ihana hymysuuvauva kuin isoveljensä?