torstai 11. lokakuuta 2012

Tilannepäivitys

Äh, taas meni monta viikkoa ja en muka ole ehtinyt koneelle. En ole edes saanut aikaiseksi kommentoida lempiblogejani! Häpeällistä, sanon. Töissähän olen koneella sen 8 tuntia päivässä mutta avokonttorissa en halua blogata ja koska en ole siellä tullut vauvakaapista ulos, olen vähän varpaillani siitä näkevätkö kaikki minun selaavan vain vauva- ja lapsiaiheisia sivuja. Iltaisin on kotona hässäkkää ja kun poika vihdoin nukkuu, äitikin simahtaa. Tyhjän paperin paniikki meinaa iskeä. Usein tulee mieleen aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta kun sormet näppiksellä eivät lennä ajatuksen nopeudella, niin se sitten jää. Ai että mua muuten ärsyttää kun muut selittelevät että "se vaan sitten jäi" tai "jotenkin se arki vei mennessään". Niin. Kröhöm.

Leijonapoika aloitti perhepäivähoitajalla, ja kivasti on mennyt. Joitain eteiseenjäämisitkuja tuli ensimmäisten viikkojen aikana, mutta ne loppuivat aika pian. Nykyään ei näy kuin vilahdus ja tyyppi on lelulaatikon kimpussa. Iltaisin on meno kotona aika villiä. Menee ehkä protestoinnin piikkiin, ehkä päivät myös vähän väsyttävät. Tai ehkä nyt on taas vaan joku Vaihe.

Vaiheista puheen ollen, meidän hyvä nukkuja on nykyään ihan pirullinen nukutettava. Otettiin tavoitteeksi jättää jäppinen omaan sänkyynsä nukahtamaan iltasadun ja -laulun jälkeen. Karkailuksi meni. Mutta silleen, että poika juoksee aina takaisin omaan sänkyynsä kun näkee meidän liikahtavankaan. Eli se perinteinen "kannetaan takaisin sänkyyn" EI toimi, kun lapsi juoksee kikattaen itse takaisin. On pidetty ovea raollaan - karkailua. On pidetty ovea kiinni - kolistelua säkkipimeässä huoneessa ja parkkeeraaminen oven taakse lattialle nukkumaan tyynyn kanssa. On maaniteltu, rauhoiteltu, huudettu, uhkailtu jne. eli käytetty koko keinoarsenaali. Yksi ilta sain niin tarpeekseni että otin ihan sen kummemmin asiaa suunnittelematta tutin pois, kun sitäkin vaan pureskeltiin ja heiteltiin. Puoli tuntia huutoa sen perään, sitten ei mitään. (Tai siis riehumista kyllä, mutta ei tutin takia.) Seuraavana päivänä käytiin viemässä koko tuttiarsenaali pihalle puun juurelle ketunpoikasia varten, ja haettiin lelukaupasta tutinluovutuspalkinto. Kotiin tullessa käytiin vielä tarkistamassa, että ketut todella olivat hakeneet tutit pois, ja olivathan ne. Tuttia ei ole sen koommin juurikaan kaipailtu, eli oli ihan korkea aika ottaa se pois. Öisin heräillään tai ei heräillä, mutta ei se minusta mitenkään ole muuttunut sitten aikaa tutin kanssa. Joskus pitää herätä juttelemaan tai ihailemaan maisemia ikkunasta tai miettimään lelujen kuulumisia, joskus on kylmä/jano/yskä/nuha, joskus lapsi haluaa meidän sänkyyn. Viimeiset pari yötä koko perhe on nukkunut hyvin kaikki omissa sängyissään. Toivottavasti tämä olisi nyt se uusin Vaihe.

Myös syöminen on välillä tuskallista, kun ruokaennakkoluuloisuus on iskenyt päälle ja muutenkaan ei aina malttaisi syödä kuin henkensä pitimiksi, kun on kaikkea muutakin kivaa tekemistä. Lempiruoat sentään vielä maittavat, ja kun pöperöä on tarjolla viidesti päivässä, ei tuo nälkäänkään kuole. Hoidossa syö kuulemma aina hyvin. Niin ja syö itse, sen oppiminen, tai siis lusikan käyttöön suostuminen, kesti kaksi päivää. Myös potalla käydään sielä ihan kiltisti ja joskus jopa code brown jysähtää muoviin. Miksei kotona mikään toimi, kysyn vaan.

Niin, ja sitten Pummi. Nyt on kuudestoista viikko. Jo 12. viikolla olin tuntevinani pientä liikettä, ja kyllä melkein joka päivä pientä liikehdintää tuntuu. Välillä olen edelleen epävarma että kuvittelenko vaan kaiken, mutta tällä viikolla sain jo pyydystettyä mahan päältä kättä vasten tuntuvan pienen liikkeen. Siellä ollaan siis. Ultrassa kaikki hyvin, kätilön mukaan erittäin vilkas tapaus. (No shit sherlock, ei kai kukaan kuvitellut että minä saisin rauhallisia lapsia...) Neuvolassa ei sydänääniä saatu kuulumaan, mutta dopplerin ruudulla pulssi kuulemma näkyi hyvin, ääni vaan ei päässyt kuuluviin asti kun vauva ei malttanut olla sitä paria sekuntia paikoillaan että laite ehtisi rekisteröidä jumputuksen. Masu on turpea ja vielä ihan pehmeä, mutta olenkin tämmöinen omenan mallinen tyyppi ja sinne makkaroiden alle on pienen hyvä hävitä varmaan vielä pariksi-kolmeksi viikoksi. Osa normihousuista vielä mahtuu. Alavatsalla on pientä pullistumaa, mutta ei se näy kuin ilman vaatteita, missä asussa harvemmin julkisesti liikun. Sellainen pieni paniikki, onko kaikki hyvin, nostaa koko ajan päätään. Mietin pitäisikö uhrata se 150 eur yksityiselle mielenrauhaultraan, tarkistamaan vaan onko 13-senttinen ihminen ihan ok. Kai se on, mutta kovasti haluaisin tietää enkä jaksaisi odotella masun näkyvää kasvua tai vasta kuuden viikon päästä olevaa rakenneultraa. Oma vointi on elokuuhun verrattuna varsin hyvä. Pääsin sittenkin alkuraskaudesta oksentamatta, vaikka kuuden viikon ajan se oli koko ajan kulman takana. Vatsaa välillä vihloo ja jomottaa, aina pissattaa, tissitkin on tulleet vähän herkiksi. Nukun ihan mielettömän huonosti, hormonit ilmeisesti vievät unet, eli herään yöllä valvomaan moneksi tunniksi ja vasta sitten alkaa nukuttaa kun pitäisi nousta töihin. Sittenpä onkin reipas olo. Not. Jonkin verran olen tehnyt etätöitä, mikä mahdollistaa tunnin-parin torkkumisen sen jälkeen kun mies on vienyt lapsen hoitoon. Unettomuus aiheuttaa mahtavia päänsärkyjä ja toisinaan vielä huonovointisuuttakin, vaikka jälkimmäisestä vaivasta on muuten päästy. Voi että ruoka on muuten hyvää!

Ja se työ. Sanoinko, että haluan olla nyt tuossa vanhassa ja turvallisessa työssä ja jäädä siitä äitiyslomalle, että olisi vakkarihommaa mihin palata? Noh, tuli yksi lupaava paikka samalla alalla hakuun, pistin ihan piruuttani paperit sisään, koska mitä tässä nyt voi menettääkään. Paluupostissa sain haastattelukutsun. Kävin haastattelussa ja pari tuntia sen jälkeen sain työtarjouksen. Varsinainen toimenkuva on minulle hieman uusi, mutta alaa tunnen niin hyvin että opettelu ei liene kauhean vaikeaa. Palkka nousee, toimiston sijainti on mitä mainioin, olen oikeasti innostunut ja inspiroitunut ja utelias uusista asioista - tunteita, joita en työelämässä niin kovin usein enää ole tuntenut. Ovelana ihmisenä kikkailin työllistymiseni näin: En kertonut haastattelussa raskaudesta mitään, arvannette varmaan olisinko saanut paikkaa silloin... Hoidin asian niin että sain uudelta työnantajalta heidän allekirjoittamansa sopparin katsottavaksi. Tässä vaiheessa ilmoitin raskaudesta. Sopimus oli jo lainvoimainen, joten heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnitella minua iloisista uutisista :) Sitten kävin pistämässä itsekin nimen paperiin ja irtisanoin itseni vanhasta. Pian työvelvoite loppuu ja saan hieman huilia kotona ennen kuin uudet haasteet alkavat. Olisi tää voinut huonomminkin mennä, ehkä.

Nyt on pakko lopettaa, lapsi on vihdoin nukahtanut ja Areenassa on monta jaksoa Solsidania katsomatta. Ja pakastimessa on Mudcake-jäätelöä. Ja nukuin viime yönä aika hyvin joten jaksan vähän vielä valvoa.