Vauvailoa, työelämää, päivähoitoa

Olen ihan mielettömän iloinen: kolme läheistä ystävääni, joukossa ne aiemmin mainitsemani lapseton paras ystäväni ja toinen hyvin läheinen äitiystäväni, ovat nyt samaan aikaan kanssani raskaana! Heillä kaikilla on h-hetki helmikuussa, kymmenen päivän sisään toisistaan. Voi hurja! Olen tosi iloinen ihan jo pelkistä vauvauutisista, koska kaikki nämä kolme vauvaa ovat toivottuja ja rakastettuja ja tulevat ihaniin perheisiin, mutta kyllä mieltä lämmittää sekin että tulevaisuudessa saan äiti-vauvaseuraa.

Ihan täytyy myöntää, että kun kuulin pari näistä vauvauutisista jo kesäkuussa, itsellekin tuli vähän semmoinen mitäs-jos-mekin-kuitenkin-fiilis. Ei nyt pelkästään näiden uutisten takia mutta niistä tuli lisäintoa ja -varmuutta päätökseen näyttää vauvalle vihreää valoa. Ja pianhan minäkin sitten jo hyppäsin samaan veneeseen.

Oma vointi on tällä hetkellä sellainen ettei se liiemmin tuota iloa. En ole oksentanut, ainakaan vielä, mutta muuten löytyy koko repertuaari oireita huimauksesta ja voimakkaasta pahoinvoinnista nenäverenvuotoon, unettomuuteen ja vaikka minkälaisiin vatsavaivoihin. No ehkä tuo mielialapuoli on vielä jossain määrin ok, mitään suuria itku-, epätoivo- tai hyperonnellisuuskohtauksia ei ole tullut. Tälläkin kertaa vitutusta löytyy koko korttelillisen verran, mutta osaan ehkä suhteuttaa sitä paremmin kuin ensimmäisessä raskaudessa, kun tiedän, että oikeasti tämä alkuraskaus jossain vaiheessa helpottaa ja sitten mielialakin paranee. Ehkä vain joskus yön synkimpinä tunteina olen salaa toivonut vaikka sitten sitä keskenmenoa että olo jotenkin helpottaisi. (Ihan kauhea toive, tiedän, enkä oikeasti sellaista toivo. Mutta rehellisesti nyt kerroin että mikä on välillä paskojen fiilisten taso.) Leijonapoika on ollut tosi paljon isovanhempien hoidossa, mikä on ollut ihan henkireikä ja olen ihan loppumattoman kiitollinen hoitoavusta. Kyllähän tästä arjesta selviää jos on pakko, mutta huomattavan paljon kivempaa on huilata sohvalla aamupäivän telkkarisarjoja tuijotellen kuin raahautua hiekkalaatikon ääreen teeskentelemään pirteää oloa ja kotona pestä kakkapyllyä ja syöttää lasta sylkeä nieleskellen ja vapisten.

Raskauden "ajoitus" on näin jälkikäteen ajateltuna ollut ihan passeli siihen nähden, että ensi kuun puolella aloitan työt. Ehkä pahin olo jo silloin alkaa hellittää ja jaksan olla töissä kohtuullisen normaalisti. Ettei tarvii heti kertoa koko konttorille että anteeks kun makailen täällä pöytää vasten huokailemassa ja hörpin mustikkakeittoa mutta kun olen paksuna. Työelämää tulee kestämään alle puoli vuotta. Se on sikäli ihan sopiva ajoitus, että työmotivaationi on varsinkin eilisen jälkeen aika pieni - ei se nyt alkujaankaan mikään valtava ollut. Pomo soitti ja kertoi organisaation muutoksista (irtisanoutumisia ja uudelleenjärjestelyjä, ei siis mitään positiivista uutta), minkä seurauksena minun toimenkuvani muuttuisi vaativampaan suuntaan eli aloittaisin esimiestyöt ja muunlaisiakin uusia asiantuntijatehtäviä vanhojen tuttujen hommien ohella. Hienolta kuulostaa, mutta palkkaa ei ole tulossa lanttiakaan lisää, koska "yrityksen taloudellinen tilanne on se mikä on". Niin, jos ei rahaa ole niin sitä ei sitten vissiin ole, mutta on minusta aika härskiä tarjota ylennystä ja kuvitella että kunnia ja "hyvä tilaisuus" riittävät kompensaatioksi. No minulle ei riitä. Alallani on muutenkin aika matalat palkat ja edes muutaman satasen korotus olisi jo iso prosenttikorotus. Ilmoitin pomolle että kiinnostusta on jos palkkaa tarkistetaan. Odottelen parhaillaan sieltä suunnalta soittoa, jonka sisällön kyllä arvaan jo etukäteen. Eli vähän niin kuin olisin itse kieltäytynyt hommasta ja roihauttanut sillan takanani ilmiliekkeihin, ainakin jos tulevaisuudessa työnantaja miettii motivaatiotani edetä organisaatiossa. Noh, nyt jos kaikki menee tämän vauva-asian kanssa hyvin niin aikomuksenani on palata töihin aikaisintaan vuoden 2015 alussa. Ehkä sitten on sielläkin jo uudet kuviot. Ja jos nyt joku lukija vielä ihmettelee että miksi et hyvä nainen hae jotain muuta duunia: Juu, ilman tätä raskautta olisinkin jo lähettelemässä hakemuksia näppis liekehtien. Ja toiselta äitiyslomalta palatessani ehdottomasti kartoitan tilanteen. Nyt on vaan kaikkein helpointa mennä sinne tuttuun ja turvalliseen takaisin siksi ajaksi kun töissä olen. Raskaudella ei ole (tälläkään kertaa - edellisen raskauden aikana en välillä ollut pystyä kirjoittamaan pitkää kaksiosaista sukunimeäni oikein vaikka kuinka pinnistelin - tämä kertonee tarpeeksi) ollut suotuisaa vaikutusta kognitiivisiin taitoihini, ja oikeasti olisi todella rankkaa opetella ihan uusia hommia ja uutta firmaa samalla kun tasapainoilee mahan ja kremppojen kanssa ja pyörittää iltaisin kotiarkea.

Leijonapoika on menossa perhepäivähoitajalle tuohon viereiseen lähiöön. Aluksi olin vähän nihkeänä sijainnista, sillä lähiö on vähän karu ja huonomaineinen, mutta nyttemmin olen jo ihan sinut ajatuksen kanssa. Eihän se hoitoryhmä perjantai-iltaisin siinä aseman ja ärrän kulmilla notku vaan päiväsaikaan puistoissa. Alkuviikosta tavattiin hoitaja ja tehtiin paperit valmiiksi ja katsastettiin myös tämä hoitajan koti, joka havaittiin kivaksi ja kodikkaaksi joskin aika nukkavieruksi. Vaan eivät ne lapset designia ja brändejä tarvitse vaan kivan ja pätevän hoitajan, hyvän rytmin ja kunnon sapuskat, ja nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti. Olen siis ihan hyvillä mielin. Perhepäivähoitajan uuden työaikalain mukaisina tasausvapaaviikkoina sekä lomien ja sairaslomien aikana poika menee jommillekummille isovanhemmilleen hoitoon, eli sitä kovasti parjattua varahoitopäiväkotia meidän ei lähtökohtaisesti tarvitse käyttää. Olisihan se voinut olla kivakin, mistäs sitä tietää, mutta minusta poika on vielä kaksivuotiaana sen verran pieni että mahdollisimman vähän vaihtuvuutta ihmisissä ja hoitopaikoissa sekä mahdollisimman pienet ja kevyet kuviot muutenkin on meille paras ratkaisu.

Nyt sitten taas vaan odotellaan ja koetetaan ottaa kaikki irti viimeisistä kotiviikoista ja parantua pahoinvoinnista. Jännää, haikeaa, ihanaa...

Palleahengitystä

Ihan alkuun pieni päivitys: varhaisultrassa käyty, syke nähty. Meidän pikku Pummi se siellä salamatkustaa! Viikon verran pienempänä mennään kuin mitä laskeskelin eli nyt 7. viikko puolivälissä. Laskettu aika maalis-huhtikuun taitteessa. Todella paha ja vellova olo, veikkaan ettei kulu montakaan päivää kunnes joudun tekemään tuttavuutta posliinin kanssa. :( Leijonapojan kanssa ei kyllä ollut tämmöistä.

Lupiini pohti eräässä postauksessaan hiljattain perheen sisäisen kommunikaation vaikeutta ja periytyviä negatiivisia käytösmalleja. Tunnistin tekstistä oman lapsuudenperheeni täysin, ja jäin pohtimaan sitä olenko äitini kanssa tuomittu olemaan räjähdysherkissä väleissä koko loppuelämämme.

Lapsuudenperheeni on varmaan aika tavallinen. Isän kodissa asioista ei ole puhuttu eli ikäviä juttuja ei ole ollut olemassa, tai jos onkin, niin melko harvoin. Äiti on maalta niukoista oloista kotoisin ja perheen voimavarat ovat menneet pitkälti arjesta selviämiseen. Äitini sisarukset ovat ihan tavallisia ja ainakin minulle päin avoimia mutta kohteliaita. Oma äitini on ottanut roolikseen tai on luonteeltaan sitten varsinainen ääri-ihminen ja totuudentorvi. Hän ei ole pohjimmiltaan paha, mutta sitä voi joskus olla vaikea uskoa kun myrkkyä roiskuu joka suuntaan. Kaikesta on oltava mielipide, joka on myös pakko kertoa ääneen sekä asianosaisille että sivullisille. Kouluja käymättömänä hän ei ole oppinut minkäänlaista lähdekritiikkiä ("Kyllähän se nyt tiedetään!" on aika yleinen peruste mille tahansa mielipiteelle) ja lisäksi hän on uskonnollinen, vähän semmoisella raamatulla päähän -tavalla. Mustalla listalla ovat Israelin viholliset, venäläiset, homot, muslimit, väärää mieltä olevat poliitikot - puoluekanta vaihtelee, päinvastaista mieltä ylipäätään jostain aiheesta olevat, uraäidit, you name it... Minua pidetään yleisesti perheen hyvänä lapsena, kun taas vanhempani pilkkaavat veljeäni ihan avoimesti siitä, ettei hän ole luonteeltaan kovin eteenpäinmenevä ja aloitteellinen tai ole hankkinut elämässään ns. standardinomaisia meriittejä kuten korkeakoulututkintoa, puolisoa tai omaa asuntoa.

Isäni ja äitini välinen kommunikaatio on pääosin sarkasmia ("Missäs se lasteni isä nyt taas on?"), piiloviestintää (huokailua, silmien pyörittelyä, päälle puhumista, aktiivista kuuntelematta jättämistä), vittuilua ("Eikö täällä osata laittaa perunan kanssa edes kastiketta?! Perkele!") tai pelkkää hiljaisuutta. Luonnollisesti väliin mahtuu silloin tällöin myös hyvässä hengessä tapahtuvaa keskustelua. Kun minä, mies ja poika vietämme aikaa vanhempieni kanssa, tunnelma on välillä niin kireä että sitä voisi veitsellä leikata. Molemmilta vanhemmiltani puuttuu kyky käyttäytyä siivosti vieraiden läsnäollessa. Jos on riitaa niin sitten riidellään tai ainakin murjotetaan. Jopa leijonapoika aistii tunnelman ja välillä joko haluaa olla sylissa paljon tavallista enemmän tai sitten riehaantuu ihan täysin ja alkaa pistää paikkoja päreiksi.

Vanhempani auttavat meitä lastenhoidossa todella paljon ja heidän ja leijonapojan välit ovat todella lämpöiset, ja siksi en haluaisi pilata välejämme kokonaan puhumalla suutani puhtaaksi tästä ilmapiiriasiasta. Ja vaikka puhuisinkin, olisin heidän mielestään silti väärässä ja mielipiteeni voi siksi lakaista maton alle. Tunnen syyllisyyttä siitä, että haukkuisin heidät pystyyn kun samalla menen heidän luokseen valmiiseen ruokapöytään ja pistän lapsen mummon kanssa leikkipuistoon. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan. Äitini jatkuvasti ojentaa minua lapsenhoidossa, aktiivisesti jättää huomioimatta selkeitä ohjeitani esim. hampaidenpesun tai unirytmin suhteen ja samalla arvostelee omaa tapaani hoitaa kotiani. Esimerkkeinä se, että hampaita ei kuulemma tarvitse pestä kuin iltaisin, päiväunia saa nukkua mummon kainalossa kolmekin tuntia - "kyllä se uni illalla tulee jos lapsi saa oikeanlaisia virikkeitä", tuttia pitää antaa syödä koko ajan "jottei tule vinot hampaat" (!)ja minun olisi keskityttävä pakonomaisen kodinhoidon sijaan lapseni täyspäiväiseen rakastamiseen. Pakonomaisella kodinhoidolla tarkoitetaan imurointia parin viikon välein ja pyykinpesua silloin, kun pyykkikori on täynnä. Näiden askareiden hoitaminen ilmeisesti vahingoittaa kiintymyssuhdetta. Mitta alkaa olla täynnä sitä, että en edelleenkään ole äitini silmissä täysijärkinen aikuinen ihminen, vaikka kolmenkympin rajapyykki on ylitetty jo kauan sitten. Äitini kyllä ihan vilpittömästi haluaa leijonapojan parasta, sitä en epäile ollenkaan, mutta sappeni kiehuu kun kuulemma kukaan muu kuin hän ei tätä asiaa ymmärrä. Ja viimeksi tänään meinasi yrjö tulla ihan konkreettisestikin, kun kävin kertomassa vanhemmilleni iloiset vauvauutiset ja siinä sitten asiasta jutellessamme ja huonoa oloani valittaessani äiti totesi että kuule ennen sitä oltiin joka vuosi raskaana eikä auttanut yhtään valittaa, mietipä sitä.

Isäni suhtautuu minuun kyllä ymmärtävämmin ja kannustavammin, mutta lapsiasioissa aistin hänen jotenkin pitävän äitini puolia. Ehkä isänikin on vielä jumissa niissä 70-80-lukujen kasvatusperiaatteissaan. Kun äitini kanssa saamme sanaharkkaa aikaiseksi, isäni jotenkin yleisesti hermostuu meihin molempiin ja alkaa paiskoa ovia ja huokailla tai lähtee suurieleisesti pois kotoa hetkeksi.

Välillä tekisi mieli lopettaa yhteydenpito äitiini kokonaan, määräaikaisesti, ja katsoa, onko hän valmis tulemaan missään vastaan. Tässä kuviossa on nyt vaan mukana tuo pieni poikakin, jolla on oikeus olla mummonsa ja vaarinsa kanssa riippumatta siitä missä väleissä he minun kanssani ovat. Ja lastenhoitoapu on meille niin suuri asia, että arki tuntuisi heti vaikeammalta ilman sitä. Varsinkin nyt, kun tulevina viikkoina tulen tarvitsemaan apua oman huonon oloni takia.

Koetan miettiä, mitä voin itse tehdä asialle. Pitääkö vaan sulkea korvat ja kuunnella arvostelua? Jossain se raja ylittyy. Omia tekemisiäni en muuta - olen ihan tavallinen ihminen joka kasvattaa lastaan ihan tavallisesti, en siis näe mitään syytä yhtäkkiä vaihtaa omaa vanhemmuuden tyyliäni. Itsetuntoni on ihan hyvä ja on kai jonkinlaisen aikuisuuden merkki kun pystyy tarkastelemaan tilannetta pienen etäisyyden päästä. En usko että äitini haluaa muuttua yhtään, onhan hän mielestään täysin oikeassa joka asiassa. Ja on meillä paljon hyviäkin hetkiä, ei se aina ole näin kamalaa ja vaikeaa. Mutta useammin se on tällaista hampaiden kiristelyä kuin aidosti hyvää vuorovaikutusta.

Varmaan palaan aiheeseen myöhemminkin, nyt vähän helpotti kun sain ajatuksia sanoiksi. Jos jaksoit lukea loppuun niin hatunnosto sinulle!

O-ou...

Olen tässä sairastellut kummallisia vatsa-/suolistovaivoja, pissatusta, lämpöilyä ja väsymystä kolmisen viikkoa. On käyty yksityisellä lääkärillä, josta sain pissatulehduskuurin. On oltu pariin kertaan päivystyksessä, kun eri puolille vatsaa, selkää ja kylkiä pistää ja jomottaa niin, ettei särkylääkkeenkään kanssa saa nukuttua. On maksettu kolmattasataa euroa yksityiselle gynelle, joka tarkisti ultralla, että vehkeet ovat kunnossa ja kohdussa ihan loppukierron limakalvo valmiina vuotamaan pois. Veriarvot kohdallaan ja raskaustesti näytti negaa, verikokeella testattuna kuukautisten oletettuna alkamispäivänä - oireet alkaneet jo viikkoa aikaisemmin. Päivystyslekuri oli sitä mieltä, että kyseessä voi olla virus ja/tai toiminnallisia vatsavaivoja, ja otinkin reippaan maitohappobakteeri-, gefiluspiimä- ja kaurapuurokuurin, joka tuntui vievän enimmät myllerrykset pois, ja muutaman päivän ajan olo oli jo lähellä normaalia.

Noh, koska menkat eivät vieläkään olleet alkaneet ja olo on ollut todella väsähtänyt ja kummallisen ruokahaluton ja etovakin toisinaan, tein sitten eilen raskaustestin. Niin, arvatkaapa vaan. Saa onnitella! Nettilaskurien mukaan nyt on viikkoja 6+jotain ja laskettu aika maaliskuun viime päivinä.

Jotenkin olin ajatellut, että korkeakoulutettuna ihmisenä ymmärtäisin olevani raskaana enkä kuormita sairaalan tk-päivystystä viikonloppuiltaisin sillä, että alavatsaan koskee kovaa ja on huonohko olo. Mutta kun kerran se veritesti oli nega, niin se oli sitten jumalan sanaa. Voi ihmistä :)

Olo on aika hämmentynyt, iloinen toki ja todella onnellinen sen mitä väsymykseltä jaksaa miettiä. Kovin onnekas olen, sen ymmärrän hyvin. En uskonut, että olisin kovin hedelmällistä sorttia kun leijonapoikaakin saatiin tehdä aika pitkään, melkein vuosi, mutta ihan luomuna kuitenkin. Ajatuksena oli että olisi kiva raskautua tämän vuoden puolella niin sitten tulisi reilun kolmen vuoden ikäero. Päätimme kuukausi sitten että nyt saa vaavi tulla jos on tullakseen, muuten jää ehkä tekemättä kokonaan jos liian pitkään asiaa lykätään. Ja ekasta kierrosta... Nyt päällimmäisenä mielessä pyörivät raha-asiat, nelihenkiselle perheelle varsin niukat neliöt, tulevat viikot ja kuukaudet jos olen kovin kipeä ja sitten se kevät, jolloin tuskien maraton koittaa, jos kaikki menee sinne asti hyvin.

Ensi viikolla menen yksityiselle varhaisultraan, sitten nähdään onko ketään kyydissä. Eka neuvola olisi sitten sitä seuraavalla viikolla.

Toisen lapsen hankkiminen eli sen yritys on melkeinpä isompi päätös kuin ensimmäisen yrittäminen. Ensimmäisellä kerralla on väistämättä jotain ruusunpunaista usvaa ilmassa, nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mikä on edessä, ja iso kysymys onkin, onko tässä koko touhussa mitään järkeä. Olen jotenkin sitä mieltä että poika tulee, sellainen on vaan mielikuvani. Oireet ovat olleet jonkin verran erilaiset kuin leijonapojasta, mutta kyllä väsymys ja etova olo etenkin iltaisin ovat samanlaisia.

Näillä mennään!