torstai 14. kesäkuuta 2012

Äitien välisestä ystävyydestä

Kyllähän minä sen tiesin, että kun saa lapsia niin alkaa pyöriä kaltaistensa parissa. Aika oudolta se kuitenkin välillä tuntuu. Raskausaikana ajattelin että sitten minusta ei ainakaan tule mitään hiekkalaatikko-trikoomammaa, so boring, siis niin kätevästi voi taaperon laittaa rattaisiin ja mennä trendikahvilaan juomaan lattea sillä välin kun lapsi lukee kuvakirjaa. Just niin.

Kuten parisuhteessa, myös ystävyydessä on lähentymis- ja loitontumiskausia. Ne eivät ehkä näy aina yhdessäolona mutta sinä tunteena kun molempien ajatukset kohtaavat tosi usein ja persoonat täydentävät toisiaan.

Paras ystäväni on lapseton, toistaiseksi ja omasta halustaan. Hän sanoo olevansa kovin lapsirakas mutta ilmeisesti ei olekaan ja ei oikein halua myöntää sitä tai ole sinut ajatuksen kanssa. Huomaan tosi selvästi, että hän on hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltaan kun läsnä on lapsia tai kun puhutaan mistä tahansa lapsiin liittyvästä. Urheasti hän kuitenkin kuuntelee ja koettaa kiinnostua. Ja minä puolestani koetan muistaa olla välillä puhumatta leijonapojasta ja muistaa kysellä ystäväni elämästä. Elämme selvää loitontumisvaihetta, mikä on varmasti hyvin luonnollista ja olisi saattanut olla edessä joka tapauksessa. Koetan myös olla patistelematta häntä perheen perustamiseen - sehän ei oikeasti minulle kuulu, vaikka minulla onkin taipumusta olla oikeassa myös muiden ihmisten asioissa. Ehkä sitten ystävyys taas tiivistyy kun minulla on taas aikaa ja rahaa tehdä pikahyppäyksiä lapsettoman naisen elämään tai kun hän joskus perustaa perheen.

Erään toisen ystäväni kanssa elämme molemmat kotiäitiarkea. Olimme läheiset jo ennen lasten syntymiä, mutta nyt olemme tekemisissä jos emme päivittäin niin ainakin viikoittain. Toinen täydentää toisen lauseet. Molemmilla on kyky hypätä hyvin syvälliseen keskusteluun ihan hetkessä, kun lapset ovat nukkumassa tai muualla hoidossa. Ja mikä parasta, hyvin luontevasti keskustelemme myös muista kuin lapsiasioista. Lähentymisvaihe, ihan selvästi, ja se on molemmille voimavara. Jossain vaiheessa väistämättömästi loitonnumme koska se kuuluu ihmissuhteiden normaaliin sykliin, ja se harmittaa minua jo etukäteen.

Noh, sitten on näitä hiekkalaatikkokavereita. Olen tutustunut moniin lähistöllä asuviin äiteihin vauvakuvioiden myötä, ja elämme mitä parhainta elämäntilanneystävyyttä. Kyläillään puolin ja toisin, puhutaan syömiset ja nukkumiset ja kakkaamiset ja nuhakuumeet ja matkarattaat ja vaippamerkit ja vaatekutsut ja hoitopaikat ja muskarit, you name it. Pikalähentyminen, melkein kuin ystävyyskesäromanssi. Vähän kuitenkin veikkaan, että ystävyys jää facebook-tasolle heti, kun joku muuttaa pois tai menee töihin muiden jäädessä vielä/taas kotiin. (Tosi outoa muuten kategorisoida jotain "facebook"-etuliitteellä. Mutta se vaan kuvaa tilannetta niin osuvasti.)

Aivan mahtavaa on huomata sekin, miten lapset alkavat jo seurustella keskenään. Ystävyydeksi sitä ei varmaan voi vielä vuosiin kutsua, mutta ihan selvästi leikkikaverit ovat tärkeitä toisilleen. Olisi hienoa, jos pojalle jäisi sellainen elinikäinen ystävä, jonka on tuntenut jo pienestä saakka. Pakottaa ei tietenkään voi enkä haluakaan. Ehkä se auttaisi myös meitä äitejä tekemään töitä ystävyytemme eteen, että lapset ovat omasta halustaan toistensa ystäviä.


Huumoria

Leijonapojalla on jo ihan oma huumorintaju! Nykyään naurattaa ihan hirveästi jos tehdään hassuja yhdyssanoja: leipäauto, kurkkusänky, kenkäkaukosäädin. Käkkäkäkää, kikikikikii! Ja sekalaisten tavujen huutelu, se vasta kivaa onkin! Äidilläkin on yleensä ihan hauskaa.

Myös se naurattaa kun kasataan kädet täyteen sekalaisia leluja, otetaan vauhtia ja viskataan kaikki maahan ja pitkin seiniä. (Yltympäriinsä heittelyn MM-voittaja asuu meillä.) Äidin huumorintaju ei ole vielä kehittynyt ymmärtämään tätä vitsiä.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Lapsiluku

Ympärilläni lähes kaikki tutut samanikäisten esikoisten äidit ovat perheenlisäyspuuhissa: joko raskaana tai pikkukakkosen hoitopuuhissa. Tämä tietysti pistää myös omaan päähäni ajatuksia. Haluanko toisen lapsen vai ei, ja mikä olisi sopiva ikäero?

(Ymmärrän toki, että kaikki eivät voi valita tulevatko raskaaksi vai ei, ja itsekään en tietysti voi ennalta tietää. Toivon että jos haluan toisen lapsen niin kroppani olisi yhteistyökykyinen. Tämäkin ikäeropohdinta on täysin spekulatiivista.)

Aluksi ajattelin että en halua lapsia. Sitten ajattelin, että ehkä kaduttaa enemmän tekemättä jättäminen kuin tekeminen. No, nyt on leijonapoika ja elämä on yleensä oikein kivaa, joskus tietysti on sellaisia päiviä että lähettäisin lapsen vaikka heti jonnekin kaukaiselle kiertoradalle. Toisaalta on tosi ihanaa että lapsi on koko ajan omatoimisempi ja myös hoitoavun hyödyntäminen onnistuu todella helposti. Saa nukkua aika hyvin, minun kehoni on kokonaan minun. Ja toisaalta... ne potkut vatsassa, se pikkuvauvan tuoksu, ensimmäiset hampaattomat hymyt, maaginen äidin ja vauvan yhteys kiireettömillä imetyshetkillä. Miten uskomattoman ihanan pakahduttavan suloista! Ja toisaalta. Lamaannuttava raskauspahoinvointi, tukala viimeinen kolmannes, synnytys (uh!), valvomiset, täysin aivottoman vilkasliikkeisen yksivuotiaan vahtiminen, raivoava taapero, ja tähän päälle vielä todella vilkas esikoinen, joka on tämän tästä pahanteossa. Ja asuntokin kävisi ahtaaksi... Mutta jotenkin tuo kello taas tikittää, tai ainakin jotain piipittää. (Paristot loppu?) Totta kai tiedän, että ikinä ei tule sitä katumaan että on hankkinut lapsen/lapsia, se ainokainen tai ne molemmat ovat ihan mielettömän rakkaita.

Tuntuu, että mieli muuttuu monta kertaa saman päivän aikana. Oikeasti meidän perheelle järkevin vaihtoehto olisi odottaa että leijonapoika on kolme-neljävuotias ja miettiä sitten toista vauvaa. Näin äiti jaksaa parhaiten ja myös taloudelliset kuviot yms. olisivat jo vähän lutviutuneet nykyisestä sinnittelystä. En itse ole mitään erityistä koulukuntaa lasten ikäerojen suhteen, esimerkkejä puoleen ja toiseen löytyy omasta elämästä ja lähipiiristä vaikka millä mitalla. Eniten mietityttää oma jaksaminen, ja sen puolesta puhuu reiluhko ikäero.

Mies kyllä jo ilmoitti olevansa valmis toiseen lapseen. Päätöksenteko on tässä vähän niin kuin minun harteillani, kääk! Kaurapuuroaivoilla ei taideta kummoisia swot-analyysejä saada aikaan, ja intuitio heiluu laidasta laitaan kuin laiva myrskyssä.